perjantai 28. joulukuuta 2012

Essu ja jäkäläkylpy

 Työväenopiston pystykangaspuukurssi sai päätöksensä joulukuisena viikonloppuna, kun valmiit essut värjättiin. Itse en ehtinyt osallistua essun viimeistelyosuuteen, joten päättelylautanauhat ovat edelleen kutomatta. Värjäämään sen sijaan menin muutosta huolimatta, kun oli tilaisuus kokeilla kivenkarvejäkälää (Parmelia saxatilis, kasviosta löysin nimellä kallioisokarve), jolla en ollut aiemmin itse värjännyt.


Esiliinoja ja muita kudontakokeiluja samassa loimessa. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Loimen ylijäämälankoja poimitaan päättelylautanauhojen loimiksi. Tähän meni yllättävän kauan aikaa, kun ylikierteinen lanka tahtoi kovasti kiertyä itsensä ympärille.

Krista vastasi kurssin värjäysosuudesta, joten käytin jäkälän kanssa hänen reseptiään. Jäkälät oli kuulemma kerätty aurinkoisina päivinä saariston kallioilta, ja vain sellaista jäkälää, joka oli jo syystä tai toisesta itse irronnut kallion pinnasta - sammal ja jäkälähän eivät kuulu jokamiehenoikeuden piiriin. Kuivana keräämisen eduksi mainittiin se, että märät jäkälät on hankala kuivattaa ja ne homehtuvat helposti. Jäkälää oli pussillinen, jota en tietenkään tullut punninneeksi. Erillistä puretusainetta ei käytetty.


Kuivat jäkälät ja kuiva essukangas ynnä lautanauhaloimilangat vyyhdillä kerrostettiin samaan kattilaan. Jäkälää oli joka välissä, jotta väri tarttuisi tasaisemmin. 

Vettä päälle ja kattila levylle.

Koska jäkäliä ei ollut keitetty etukäteen, liemi oli aluksi vaalean keltaista ja kankaan sävy hyvin haalea.

Pikku hiljaa liemen ja kankaan värit tummenivat.

Krista ohjeisti nostamaan liemen lämpötilan kunnolla kiehumispisteeseen, jotta väri varmasti irtoaisi jäkälistä. Melkein-keittäminen tuntui valmiissa kankaassa villan muuttumisena alkuperäistä karkeammaksi - ei nyt valtaisasti, mutta jos toistaisin prosessin, yrittäisin varmaan pitää lämpötilan juuri kiehumispisteen alapuolella. Keittoaika oli liemen saavutettua kiehumispisteen noin tunti.

Jäähtymään päästessään niin liemi kuin kangaskin olivat jo selkeästi ruskeita.

Jäähdyttelyn jälkeen putsailin jäkälänmuruja ensin vadissa, jottei viemäri tukkeentuisi. Taustalla betonikuutiotyöpaikan salamainos.

Keittäminen yhdessä jäkälien kanssa johti siihen, että valmiissa essussa oli aika paljon putsaamista: varsinkin hapsut ja lankavyyhti keräsivät itseensä aika lailla jäkälänmuruja. Jos joskus saisin jostain lisää kiventieraa, kokeilisin varmaankin värjäämistä jonkinlaisen pyykkipussiratkaisun kanssa, silläkin uhalla, että jäkälä ei siten antaisi niin paljon väriä. Nyt kankaasta tuli joka tapauksessa värjäyksen puolesta varsin tasainen ja nätti. Väri on oranssinruskea, ehkä jonkinlainen kuparin sävy - toivon mukaan sopii taustaksi myöskin punaiseen vivahtaville pronssispiraaleille. Kurssilla värjättiin myös muita toinen toistaan hienompia töitä, joista voi saada vähän vihjausta esimerkiksi Hibernaatipesäkkeestä.

Essukangas poseeraa Jukan perintöarkulla. Seuraavaksi sitten ne lautanauhat ja spiraalikoristelut...

Lähikuva putkihulpiosta ja siitä, miten kankaan toimiviiva seilaa tiheyden vaihtelujen mukana.

Harvat kohdat tasoittuivat hieman, mutta näkyvät kyllä edelleen.

Kankaaseen jääneistä harvoista raidoista juteltiin porukalla, ja kurssia vetänyt Suski oli kysynyt asiasta myös omalta opettajaltaan Hannele Könkäältä. Vaikuttaa siltä, että aiempien kutojien kankaaseen raidat eivät tulleet niin selkeinä, koska pitkän loimen alkupäässä loimi itsessään painoi vielä niin paljon, etteivät painot päässeet vetämään loimilankoja samalla tavoin erilleen kuin loimen loppupäässä, jossa mä kudoin. Loppua kohti olisi voinut jakaa painon suuremmalle määrälle pienempiä pusseja, tai tietysti alunperinkin olisi voinut käyttää esimerkiksi kiekkomaisia painoja, jotka asettuvat lähemmäksi toisiaan. Joka tapauksessa en ole ole itse lopputulokseen tyytymätön sen kauneusvirheistä huolimatta: prosessi itsessään oli hyvin opettavainen, ja luulen, että käytössä essun tiheydenvaihtelut saavat lopulta aika vähän huomiota. Kun nyt sitten vielä ehtisi joku päivä paneutua niihin viimeistelyihin...

Seuraavaksi, jos aikataulut sen sallivat, lienee luvassa nyt jo perinteinen "mitäs muuta tänä vuonna tulikaan tehtyä" -merkintä.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kutomista pystypuilla

Talvi on tullut, joulutohinat talomuseolla täydessä käynnissä, ja mulle näillä näkymin taakse jäävää elämää. Sijaisuuteni museolehtorina päättyi ja palasin toistaiseksi tuntityöntekijäksi, tehden vuoroja enemmän betonibunkkerin puolelle. Aika nopeasti menivät vuosi ja kuukausi. Onneksi kassanakissa istuessaankin voi ihminen sentään neuloa.

Toissa viikolla, tonttukierrosten lomassa, kävin Tapiolan kudonta-asemalla kutomassa oman essunpätkäni loimipainoisissa pystypuissa työväenopiston kurssiin liittyen. Kudontatyö konkretisoi miellyttävästi monia pystykangaspuilla kutomiseen liittyviä pohdintoja, ja antoi saman tien aiheita uusiin.

Ensimmäiset 20 cm. Edellisen kutojan essun ja mun työni väliin oli laitettu sanomalehteä varaamaan paikkaa hapsuille. Sininen lanka on tasoitusta ja harmaa mun ekat kudontakokeilut. Reunoista lähtevät mustat langat toimivat pingottimena. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Jonkin aikaa asiaa arvottuani käytin essun kuteena samaa Pirtin ohutta kaksisäikeistä lankaa kuin säärikääreiden loimessa, eli loimi ja kude ovat essussa samanlaiset, loimi vain on ylikierteistä. Tuleepahan sitten samansävyistä, kun essut tänä viikonloppuna värjätään. Kutomisen opettelu sujui ihan sutjakkaasti, kun homma oli teoriassa jo tuttua - vaikeinta tuntui olevan muistaa laittaa kude loimien väliin, kun oli niin iso into avata seuraava viriö. Viriöt aukesivat ihan kohtuullisesti, 2. ja 1. -niisivarsia nostamalla auennut 3-viriö kai kaikkein kapeimpana - Suskia lainatakseni kyseessä ei ole vika vaan pystypuiden ominaisuus. Ihan aluksi ihmettelin, mihin laittaisin kudontamiekan lyöntien välissä, mutta sitten totesin sen pysyvän ihan mukavasti kädessä viriön vaihtamisen ajan, ja lepäävän sitten näppärästi niisien päällä avatun viriön sisällä kuteen ylöslyömisen jälkeen.

Niisivarret ylhäältä alas 3, 2, 1 ja hieman jemmassa 0. Alhaalla näkyvät mustat langat on virkattu pitämään loimilankoja irti toisistaan. 

Putkihulpioiden kutominen sujui näppärästi, mutta kankaan leveyden pitäminen oli hyvin vaikeaa. Kiristin ilmeisesti ensimmäisen kudontasessioni aikana kankaan hyvinkin kapoisaksi, ja sen leventäminen uudelleen oli kohtuullisen hankalaa, vaikka yritinkin hyödyntää kankaan reunoihin neulattuja puuvillalankoja pingottimina. Kankaasta tuli myös tiheydeltään varsin epätasaista, loimipainoisissa pystypuissa kun ei ole vaakapuiden pirtaa vastaavaa osaa, joka pitäisi loimilangat tasaisella etäisyydellä toisistaan ja kampaisi loimen suoraksi. Tiheimmillään kangas on lähellä reunoja, mikä liittynee siihen, että vaikka kuteen syöttäisi loivan u:n linjassa, reunoihin ei juuri jää väljyyttä. Suurimpia rakoja taas muodostui niihin kohtiin, joissa eri painoihin sidotut loiminiput vaihtuivat: yritän havainnollistaa tätä seuraavissa kuvissa.

Kudoksen takana kummitteleva käsi havainnollistaa kankaan tiheyden epätasaisuutta. Ylälaidassa näkyvä vekki johtuu siitä, että alareunan tasoitusvirkkaus (se aiemman kuvan musta lanka) ei ollut tässä kohtaa kireällä. 

Loimipainoina toimivat luonnonkiviä sisältävät kangaspussit. Suurimmat epätasaisuudet kankaaseen muodostuivat eri painoihin sidottujen loiminippujen väliin. Kuvan reunoilla näkyvien muovikorien päälle nostettiin kudonnan taukojen ajaksi levy, jonka päälle painot pääsivät lepäämään - loimea ei ole syytä säilyttää venytyksessä.

Itse kutomisen vauhti oli tässä kapeassa kankaassa pystypuuensikertalaisella ehkä sellaiset 8-10 cm /tunti. Kudelangan puolaamisessa ei kovin kauaa nokka tuhissut, mutta painojen siirtäminen lointa ylätukille kierrettäessä olikin ihan oma operaationsa. Löysäsin alalaidan loimentasoitusvirkkuut, kiersin tukkia, ja siirsin sitten painoja rivi kerrallaan takaa aloittaen. Käytin aika yksinkertaisia vetosolmuja sekä loimiletissä että painopussia siihen kiinnittäessä, aukenivatpa ainakin nopeasti. Meillä oli ehkä vähän turhan vähän vähän turhan painavia painopusseja, vaikeinta painojen sitomisessa oli yrittää saada kaikki langat kiristymään edes jokseenkin tasaisesti. Lattialla istuen tehtyä hommaa muutti merkittävästi miellyttävämmäksi se, jos muisti ottaa jonkin istuinalustan mukaan.

Tässä ylätukille kierrettyä kangasta esittävässä kuvassa näkyy hyvin, miten pahasti essukangas välillä kapeni. Kolme tummempaa pystyraitaa ovat kankaan harvat kohdat.  

Putkihulpioiden kutomisessa en kokenut tässä projektissa olevan mitään ongelmaa, vaikka tuo mainittu kankaan kapeneminen saattaakin tosiaan kytkeytyä siihen. Ei niistä ehkä ihan maailman siisteimpiä tullut, mutta ovat sentään hulpiot ja putkella :) Hartiat tulivat käsien kannattelusta ja korkeista työasennoista vähän kipeäksi, mutteivät ehkä sen enempää kuin vaakapuilla kutoessakaan. Pidän yleensäkin seisten työskentelystä, eikä mulle tullut joidenkin valittamia jalkakipuja ollenkaan.

Koko homman järisyttävin puoli oli ehkä sen tolkuton aikaavievyys - sitä ei oikein voinut kunnolla tajuta, ennen kuin sen oli itse kokenut. Kahta loimea luotiin tosiaan reipas viikonloppu, kokeneemmat tekijät olisivat varmaan päässeet vähän vähemmällä. Ihan kymmenmetrisiä loimia ei rautakaudella ehkä ole myöskään kudottu, jos kohta kaikessa laittamisessa on sen verran hommaa, että helposti kuvittelisi samalla vaivalla laittavansa ainakin kahden tai useammankin essun langat. Mutta voi olla, että ajattelemme koko asiaa vähän väärästä näkökulmasta: ainakin mulla on taipumus ajatella, että nyt kun kerran luodaan loimi, niin tehdään sitten kerralla mahdollisimman paljon kangasta, kun aina sitä johonkin kuitenkin käyttää. Ja pelkkä ylellisyystavaran omistaminenkin tuo iloa, vaikkei edes käyttäisi. Loimipainoisilla pystypuilla sen sijaan ilmeisesti usein kudottiin nimenomaan määrämittainen kangas tiettyyn käyttötarkoitukseen, vaikkapa taiteltava peplos-päällysmekko tai nimenomaan tällainen essu. Kankaan mitat ovat lopullisen vaatteen mitat, sen hulpiot ja aloitus- ja lopetusnauhat hyödynnetään sellaisenaan, saksia ja neulaa käytetään vain samalla viimeistelyinä toimivien koristelujen kiinnittämiseen. Kaarinan Kirkkomäen vainajista yksi oli saanut mukaansa hautaan kaksi esiliinaa, mutta aika monen yksilön kohdalla voisi kuvitella spiraalikoristellun esiliinan olleen melko ainutkertainen vaate. Jos nyt vaikkapa miehelään mennessään olisi naiselle hänen itsensä ja/tai läheisten toimesta valmistettu yksi pahalta silmältä suojaava naineen naisen merkki, ei siinä ehkä ole paljoa mietitty, että pitäisiko samalla vaivalla kutoa samaan loimeen toinenkin essu.

Kerralla kudottavan kankaan hamstraus perustuu myös siihen, että vaikken nyt rahoissa kierikään, mä voin kuitenkin hyvin ostaa kahden sijaan kolmekin vyyhtiä vähän kalliimpaa villalankaa, jota kone on mulle kivasti valmiiksi kehrännyt. Langan kehrääminen, varsinkin värttinällä, on kuitenkin koko kankaan valmistusprosessin aikaa vievin osuus - vähän vaikeaa ajatella, että ihan vaan huvikseen olisi kehrätty hervottomat määrät lankoja varastoon odottelemaan, että niistä joskus jotakin tulisi. Loimiksi sopivien lankojen kehrääminen ei myöskään ollut ihan tumpeloimpien hommaa, kuten sananlaskukin jo sanoo, loimilankoja kehräsivät vanhat ja taitavat, kudelankoja muutkin. Nyt tosin huomasin, ettei ohutkaan lanka pyrkinyt pystypuissa katkeamaan ollenkaan niin paljon kuin säärikääreprojektissani: sen vetolujuus tuntuisi olevan ihan kohtuullinen, mutta hankauskestävyys erittäin huono. Oli miten oli, jos langat olisi tähän essuun kudottu itse, se olisi lisännyt valmistusaikaa kevyesti kymmenillä tunneilla. Ja sitä ennen ne villat olisi pitänyt keritä lampaista, jotka olisi täytynyt pitää ruoassa ja turvassa...

Vai sorrutaanko nyt ihan turhan päiten taas tyypilliseen "meillä kaikki oli pientä ja kotikutoista" -ajatteluun? Eräs EAA-seminaarin puhujista, Sophie Bergerbrant, haastoi Britannian rautakauden kontekstissa vahvasti ajatuksen tekstiilien kotitarvevalmistuksesta: hänen aineistossaan eri tyyppiset tekstiilien valmistusvälineet tuntuivat keskittyvän eri taloihin, jopa eri kyliin. Teknisesti mikään ei estä käyttämästä pystykangaspuita laajamittaiseen kaupalliseen kankaidentuotantoon: niin tehtiin varmasti antiikin aikana Välimeren maissa, ja vastaavaan viittaisi muistaakseni Woven into the Earth -kirja Grönlannin ja/tai Islannin keskiaikaisessa kontekstissa (kirjoitin joskus muinoin pätkän vadmal-villakankaasta ja kyynärämitoista). Antiikin vaatemalleista monet olivat silti vielä määrämittaisista kangaspaloista taittelemalla valmistettuja, Grönlannin löydöt taas paloista leikattuja ja istutettuja - erityisesti jälkimmäiseen valmistustapaan ajatus kankaasta metritavarana sopii. Ehkä siirtymät pystypuut -> vaakapuut / kankaan pintakuvio näkyvissä -> kankaan pinta vanutettu ja nukka leikattu / kotitarvetuotanto -> kaupallinen tuotanto eivät olleet kovin suoraviivaisia vaan pikemminkin vaiheittaisia ja vähitellen tapahtuneita?

Viitteitä ammattimaisesta tuotannosta on Suomessa tulkittu olevan havaittavissa nimenomaan ristiretkiaikaisten spiraalikoristeltujen essujen ja hartiavaippojen tapauksessa. Olisiko (tuleva?) emäntä itse kutonut kankaan ja erikoistunut tekijä tehnyt ja kiinnittänyt siihen spiraalit? Oliko spiraalikuvioiden punominen miespuolisten vaskiseppien hommaa? Spekuloitavaa riittää.

Oli miten oli, mulla meni metrin mittaisen essun kutomiseen noin 19 tuntia. Muutaman tunnin voi laskea harjoitteluaikaa, ja painojen siirtäminen oli ihan merkittävästi aikaa haukannut työvaihe, mutta muuten vähän epäilen, olisiko työnopeutta mahdollista valtavasti tuosta nostaa - vähän harjoittelun myötä kyllä varmasti. Leveämmän kankaan kutomisen olettaisin olevan vielä hitaampaa, mutta sitäkin pitäisi kokeilla, ennen kuin voi kummemmin mitään sanoa. Ja nyt on sitten vielä viimeistelyt tiedossa: päättelylautanauhojen kutomiseen on varattu kai 8 tuntia, ja värjäämiseen vielä 6 tuntia. Itse joudun käyttämään osan kurssiajasta muuttamiseen, mutta eiköhän tuosta vielä essu tule, ehkä jo ensi kesäksi... Ja ehkä tuossa keväällä ehtii vääntämään lisää vietereitäkin :)

Krista ottaa loimenjäänteitä pois puista.

Valmiit essukankaat ja väliin kudotut sanomalehdet käärittiin rullalle odottamaan viimeistelyvaihetta.

Näiden kaikkien pohdintojen äärellä lienee syytä muistaa, että lopulta tiedämme rautakautisesta kutomisesta vielä aika vähän, ja siitäkin iso osa on valistunutta arvausta. Loimipainoiset pystypuut keksittiin uudelleen Marta Hoffmanin tutkimusten myötä 1960-luvulla, jolloin Länsi-Norjassa, Islannissa, Färsaarilla ja
saamelaisten parissa oli vielä elossa elävän pystypuukudontatradition edustajia. Enimmäkseen nuo viimeiset periferiakutojat tuottivat kuitenkin palttinasidoksisia raanuja, hyvin erityyppisiä kudonnaisia kuin rautakautiset, välillä hyvinkin hienot ja sidokseltaan monimutkaisemmat vaatetuskankaat. Jälkimmäisten kudontatekniikoita on sitten pyritty kokeilevan arkeologian menetelmin uudelleenlöytämään. Paljon pioneerityötä on tehty Tanskassa Lejressä liittyen niin sikäläisiin pronssi- ja rautakautisiin löytöihin (jotka siis Tanskassa ajoittuvat erityisesti ajanlaskumme alkua edeltävään aikaan, eli tuhat vuotta varhaisemmiksi kuin Suomen viikinki- ja ristiretkiaikaiset löydöt) ja ainakin nykyään Kööpenhaminen yliopistossa myös antiikin lähteisiin; Ruotsissa erityisesti Bäckedalissa, Suomessa Kuralassa Kaarinan muinaispuvun rekonstruktioprojektin yhteydessä ja sittemmin Mynämäellä muinaistekniikan opetuksessa. Briteissä ja Jenkeissä puuhataan sekä tutkimusta että harrastustoimintaa, ja saksankielisessä maailmassa tapahtuu varmasti jotain, mutta se on mun kielitaitoni ulkopuolella.

Loimipainoisilla pystypuilla kutomiseen löytyy etnografisen tiedon lisäksi historiallisia kuva- ja tekstilähteitä sekä kangaspuihin liitettyjä arkeologisia löytöjä, erityisesti loimipainoja. Eri paikoissa työskenteleville kutojille muodostuu kokemuksen kautta erilaisia enemmän tai vähemmän vankkoja käsityksiä siitä, miten ne tekniset ratkaisut, joista löytömateriaalia ei ole säilynyt, kannattaa toteuttaa. Huolimatta vähäisestä julkaistusta materiaalista joitakin yhtenäisiä käytäntöjä siitä, miten tietyt kysymykset ratkaistaan, on päässyt kansaivälisestikin leviämään, ja erilaisia kudontakäytäntöjä kartoittaa ainakin Christina Petty vielä tämän vuoden loppuun auki olevalla kudontakyselyllään. Tanskalaiset ovat puolestaan kiitettävästi julkaisseet systemaattisten kokeilujensa tuloksia, CTR:n sivuilta löytyy esimerkiksi suoraan pdf:nä Technical Report Experimental Archaeology Part 3 Loom weights (2007) ja aiempia tutkimuksia on julkaistu viime vuosien tekstiiliarkeologisissa artikkelikokoelmissa. Silti lopulta edessä on kokeilevan arkeologian väistämätön epävarmuus: täysin varmoja siitä, että yrityksen ja erehdyksen kautta syntyneet tekemisen tavat vastaisivat alkuperäisiä, tavoiteltuja muinaistekniikoita, ei koskaan voida olla. Sen epävarmuuden kanssa täytyy sitten vain kyetä elämään. Onneksi kutominen voi olla kivaa ihan riippumatta siitä, kuinka autenttisin menetelmin sitä lopulta puuhataan.

Tänään sitten päättelylautanauhoja kutomaan, jännää :)