Dulce et utile

Löydöstä muinaispuvuksi

2012-01-13T15:24:00.000+02:00

No nyt se on internetissä kaikkien ihmeteltävänä.

Jenni Sahramaa
Löydöstä muinaispuvuksi - arkeologisten tekstiilien ennallistaminen
Pro gradu -tutkielma
Helsingin yliopisto
humanistinen tiedekunta
filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos
arkeologian osasto

Tiivistelmä

Pukeutuminen kertoo, keitä me olemme. Se suojaa ja lämmittää, mutta kertoo myös identiteetistämme: sukupuolesta, iästä, perhesuhteista, sosiaalisesta asemasta, työstä, uskonnosta ja etnisiteetistä. Tekstiilien valmistus, käyttö ja kauppa ovat olleet merkittävä osa ihmisyhteisöjen toimintaa ainakin 10 000 vuotta. Arkeologisia tekstiililöytöjä on paljon, mutta ne ovat pieniä, fragmentaarisia ja niiden tulkitseminen vaatii erikoisosaamista. Suomalaisia nuoremmalle rautakaudelle sijoittuvia tekstiililöytöjä on kuitenkin tutkittu jo yli sadan vuoden ajan, ja niiden pohjalta on valmistettu useita ennallistuksia, muinaispukuja.

Tutkielmassa läpikäydään, millaisia muinaispukuennallistuksia Suomessa on tehty, ja mitkä ovat olleet ennallistusprojektien päämäärät. Varhemmat pukurekonstruktiot näyttäytyvät osana kansallisen menneisyyden rakennusprojektia, ja naisten halua ottaa siihen osaa. Monet vanhemmista muinaispukurekonstruktioista onkin suunniteltu nimenomaan vauraiden naisten juhla-asuiksi. 1980- ja 1990-luvuilla on valmistettu uusia muinaispukurekonstruktioita, jotka poikkeavat aiemmista sekä mekon mallin että erityisesti tieteellisen rekonstruktion valmistamisen periaatteiden seuraamisen osalta. Samaan aikaan historianelävöittämisharrastus on kasvattanut suosiotaan, ja muinaispuvut ovat päässeet myös muuhun kuin juhlakäyttöön.

Työssä selvitetään, millaisin menetelmin tekstiilejä on nuoremman rautakauden Suomessa todennäköisesti valmistettu. Arkeologisten löytöjen lisäksi lähteenä ovat lähialueiden löydöt, etnografinen tieto vanhoista käsityömenetelmistä ja kokeileva arkeologia. Lanka on kehrätty värttinällä ja kankaat kudottu loimipainoisissa pystykangaspuissa ja värjätty kasvivärein. Pronssispiraalikoristeet ja monimutkaiset lautanauhat puolestaan ovat mahdollisesti olleet erikoistuneiden käsityöläisten työtä.

Tieto kokeellisen ja kokeilevan tekstiiliarkeologian menetelmistä ja tuloksista antaa mahdollisuuden tarkastella olemassaolevien pukuennallistusten onnistumista tieteellisinä rekonstruktioina. Vain yhdessä muinaispukuversiossa, Kuralan Kylämäessa valmistetussa Kaarinan puvussa, on pyritty rekonstruktion valmistamiseen mahdollisimman autenttisin menetelmin. Muinaisten menetelmien aikaavievyys ja kalleus ovat tulos sinänsä, ja kertovat, miten arvokkaita tekstiilit ovat nuoremmalla rautakaudella olleet. Ennallistusten valmistustyössä korostuu käsityöläisen ammattitaito ja nimenomaan muinaisiin menetelmiin perehtymisen välttämättömyys.

Tekstiilitutkimus näyttäytyy prosessina, jossa alkuperäistekstiilien tutkimus ja rekonstruktiokokeilut käyvät vuoropuhelua. Rekonstruktioprojektien anti sekä nuoremman rautakauden tutkimukselle että tutkimustiedon popularisoinnille on suuri. Valmis rekonstruktio ei kuitenkaan koskaan ole valmis, vaan myös aiempia ennallistuksia tulisia voida tarkastella ja päivittää uuden tiedon valossa.

Överhögdalin seinävaate

2012-01-05T11:30:00.000+02:00

Työkaverin pöydältä löytyi De gåtfulla Överhogdalsbonaderna - The enigmatic Överhogdal tapestries -kirja, jota en tietenkään voinut jättää lukematta. Kirjan julkaisija on Jämtlannin museojättiläinen Jamtli, jossa vierailemisesta olen jo hetken haaveillut - enkä suinkaan vähiten siksi, että sieltä löytyy nuo Överhögdalin seinävaatteet.

Kuva: Jamtli

Seinävaatteet löytyivät Överhögdalenin kirkosta vuonna 1910, kun taiteilija Paul Jonze keräsi Härjedalenista mielenkiintoisia käsitöitä tulevaa museota varten. Seinävaatteet lojuivat pinossa muun romun joukossa, ja muutama puuttuva pala poimittiin talteen myöhemmin, mm. yksi, jota paikallisen rakennusmiehen tytär käytti nukkensa peittona. Seinävaatteet on radiohiiliajoitettu 1000-1100 -luvulle, ja ne oli ommeltu yhdeksi peitoksi langalla, joka puolestaan ajoittuu 1300-luvulle. Mitään niihin liittyviä arkistolähteitä ei tunneta, ja muutenkin seinävaatteiden päätyminen Överhögdalenin vuonna 1466 perustettuun kirkkoon on hämärän peitossa.

Seinävaatteiden kuville on esitetty monta erilaista tulkintaa. Selvää lienee se, että ne kertovat tarinan, mutta onko kyseessä kertomus Ragnarökistä, kristillisestä maailmanlopusta Johanneksen ilmestyksen tapaan, Volsungasaagan loppupuolen tapahtumista vai kenties kristinuskon saapumisesta Härjedaleniin? Kirja esittää tulkintavaihtoehdot tasapuolisesti, ja mainitsee myös Eva-Marie Y. Göranssonin, joka on tutkinut naisen ja naisellisuuden kuvaamista viikinkiajalla myös seinävaatteen kuvien pohjalta. Hänen arvionsa mukaan seinävaatteen runsaat hirvet, hevoset, koirat, linnut ja (ehkä-)leijonat voisivat kertoa eläinten tärkeydestä seinävaatteen kutoneille naisille - miesten kaivertamissa kuvakivissä puolestaan seikkailevat aseisiin, veneisiin ja taisteluihin.

Tässä lienee keskellä maailmanpuu, mutta onko sen vieressä vasemmalla ylhäällä Fenris-susi valmiina nielaisemaan maailman? Kuva: Jamtli.

Seinävaatteiden pohjakangas on joko pellavaa tai hamppua, ja kuvat on kudottu värjätyllä villalangalla. Kirjan mukaan lanka on paikallisen lyhythäntärotuisen lampaan pitkää villaa, joka itsekseen tippuvana on nyhdetty keritsemättä, mutta sitä ei kerrota, perustuuko väite kuitututkimuksiin vai yksinkertaisesti oletukseen käytössä olleista tekniikoista. Villalanka on säilyttänyt värinsä hämmästyttävän hyvin, eivätkä seinävaatteiden etu- ja takapuoli juuri eroa toisistaan värien kirkkaudessa. Tällaiset kankaat eivät luultavasti olekaan olleet käytössä kuin juhlatilaisuuksissa, ja arkena ne säilöttiin arkkuun suojaan valolta ja tuhohyönteisiltä.

Kuviolankojen värit analysoitiin Amsterdamissa 1991, ja sininen oli odotetusti värjätty morsingolla. Punaiset sävyt sen sijaan oli värjätty krapilla Ruotsissakin kasvavien mataroiden sijaan, ja vihreän värjäämiseen oli käytetty morsingon lisäksi Reseda luteolaa. Kyseessä ovat mitä ilmeisimmin tuontivärit - tai sitten koko seinävaatteet ovat tuontitavaraa.

Seinävaatteet on kudottu pystykangaspuissa soumak-tekniikalla: jokainen värillinen lanka on kierretty kolmen loimilangan takaa ja sitten yhdeksän langan edestä. Kun viriön kaikki värilangat ovat paikoillaan, kudotaan samaan viriöön vielä pellavainen tai hamppuinen kudelanka, joka kiinnittää langat paikoilleen, ja sitten vasta vaihdetaan viriötä. Bäckedalin Ellinor Sydberg on kutonut seinävaatteista kopion, jota säilytetään Överhögdals forngårdissa.

Olen kuullut soumak-tekniikan pystykangaspuissa olevan melko hidas ja työläs, ja silloin tällöin onkin tullut pohdiskeltua, miksi seinävaatteet on nimenomaan kudottu - eikö vaikkapa kirjailu Bayeuxin tapaan olisi ollut nopeampi ja näppärämpi tapa? Valinnanmahdollisuutta ei kenties ole ollut, jos tekijä ei ole vaihtoehtoista tapaa tuntenut. Tai sitten nimenomaan kutominen on ollut se tapa, jolla myyttis-historiallisia kuvakudoksia on ollut tapana tehdä, eikä tästä traditiosta ole helpolla poikettu.

Tekstiilihistorian suurten linjojen mestari Elizabeth Wayland Barber kertoo kreikkalaisista kertovista kuvakudoksista, joita suurten eeposten sankarittaret kutovat: Helena Troijan sodan tapahtumia, Penelope Odysseusta odottaessaan sitä kangasta, jonka hän joka yö purkaa. Ateenassa kudottiin joka vuosi neljän naisen toimesta yhdeksän kuukauden ajan sahramivärjättyä kangasta Akropoliin Athene-jumalattaren patsaalle. Barberin mukaan kyseisen kankaaseen kudottiin purppuralla kertomus jumalten ja jättiläisten taistelusta, joka kenties oli myyttinen muistuma tulivuorenpurkauksesta 1500-luvulla eaa, ja siksi kutominen kesti niin kauan, vaikka Athenen patsas oli vain tavallisen ihmisen kokoinen.

Barber jakaa kreikkalaisen kudontatyön kaikille sosiaaliluokille: orjat ja palvelijattaret kutoivat pyyhkeitä ja lakanoita, viittoja, huopia ja paitakangasta; ylempiarvoiset rouvashenkilöt saattoivat kutoa kallisarvoisempia kankaita omia ja perheensä vaatteita varten; mutta prinsessat, kuningattaret ja papittaret kutoivat myyttistä perhe- ja klaanihistoriaa tallentaen tärkeitä tapahtumia jälkipolvienkin tiedoksi. Sama prestiisikankaiden kudonta on sittemmin jatkunut niin Europpassa kuin muuallakin maailmassa, kuten keskiajan kirkkotekstiileissä ja seinäkankaissa. Kulttuurissa, joka on vain osin lukutaitoinen tai kokonaan lukutaidoton, tällaisten kankaiden arvo on ollut valtava.

---

Hyödynsimme Överhögdalin ja gotlantilaisten riimukivien kuva-aiheita aikoinaan Hopeavirtaan valmistettuja seinäkankaita varten - toki vain painotekniikalla isoille pellavakangaspohjille, mutta kyllä siinäkin hetki askarreltiin :) Kankaat on sittemmin nähty vähän jokaisen edes etäisesti viikinkiaikaan liittyvän susitapahtuman seinällä, ja mikäpä siinä, käytettäväksihän ne on tehty.

Painohommissa.

Sapluunoita.

Pelinjohtopaitoja.

Pelaajia. Kuvat: J. Väliaho 2008.

Vuodelta 2011

2011-12-31T17:30:00.000+02:00

Vuoden lähestyessä taas loppuaan saa huomata, että kaikenlaista on tullut tehtyä muttei ollenkaan kaikkea julkaistua. Kaikkea ei aina ehdi edes dokumentoimaan. Tässä kuitenkin muutamia kuvia siitä, mitä tänä vuonna on tapahtunut täällä jo julkaistujen juttujen lisäksi.

Alkuvuodesta oltiin sukelluslomalla Egyptissä. Sukellusvarusteiden huolto, pesua ja huuhtelua lukuun ottamatta, ei vielä kuulu mun käsityörepertuaariini.

Punaisessa meressä. Kuva: H. Hakkarainen 2011.

Historianelävöittäjille talvi on yleensä hiljaisempaa aikaa, mutta mahtui siihen sentään Hiiden Hirven Hiihto:

Talviasusteena ihana lainakoira Louhi. Kuva: E. Virman 2011.

...ja Talvi-Rosala:

Kaikki yhes koos. Kuva: M. Rauha 2011.

Lisäksi larppasin Pukkisaaressa miestä:

Tämä ei ole aiemmin tavattu Kutvo-renki, vaan kiukkuinen asemies Kaipia.

Kuva: N. Hynninen 2011.

...ja Riazanin laulussa mongoliprinsessaa, jonka vaatetuksesta olikin jo puhetta. Kuva tosin on otettu vasta Ropeconin pukunäytöksen yhteydessä.

Tötterö on vinossa, ja sen pitämisestä tuli päänsärky. Mutta oli se isompi kuin kenenkään muun! Kuva: A. Joensuu 2011.

Keväällä käytiin tykkityttöjen kanssa Tukholmassa. Armémuseumissa sai sovittaa erilaisia univormuja.

Kerrankin leikkivaatteita aikuisten koossa! Kuva: J. Sahramaa 2011.

Kesäkuussa kierrettiin Jukan kanssa Tanskaa, ja nähtiin monta monituista mielenkiintoista museota, joista riittäisi juttua ja pohdittavaa. Ehkä vielä onnistun kirjoittamaan jotain ylös ennen kuin tyystin unohtuvat?

Tanskalainen tammiarkkuvainaja varhaisemmalta rautakaudelta, muistelisin.

Kuva: J. Sahramaa 2011.

Vietin myös kauniin kesäisen päivään hyvässä tätiseurassa Turussa. Keskiaikamarkkinoilla kiersi sana, että Medeltidsmoden Kerstin oli unohtanut hamppukangaspakkansa lähtökiireissä kotiin. Aina yhtä ovelana kauppanaisena tunnettu tätini sai kuitenkin selville, että hamppukangasta oli sittenkin mukana pieni, jo valmiiksi pesty pala. Ja neuvotteli siitä vielä alennushinnan. Pakko kyllä todeta, että hamppu- ja pellavakankaan erottaminen toisistaan silmämääräisesti on mulle kyllä mahdoton tehtävä.

Tästä pikku paketista tuli sittemmin huntu. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Rosalan markkinoille heinäkuussa ompelin Jukalle pussihousut ohuesta vihreästä villasta. Niissä on tilaa ja tuuletusta. Jotain viimeistelyjä lienee kuitenkin tekemättä, koska sijaitsevat tällä hetkellä keskeneräisten hommien kaapissa. Markkinoilta meille muutti tuo vastakaarijousi - ehkä siihen pitäisi vielä lisätä tupsut?

Kuva: M. Hujanen 2011.

Elokuussa reissattiin Ruotsin halki Norjaan ja takaisintulomatkalla käytiin vielä Visbyn keskiaikaviikollakin. Erilaisista museoista on taas vaikka kuinka monta kuvaa, kun taas tapahtuman aikana en itse kuvannut lainkaan. Ehkä joku matkatovereistani vielä jonain päivänä julkaisee kuvan marjapuuronpunaisesta päällysmekosta, jonka melkein sain matkan aikana valmiiksi. Se ei enää mahtunut keskeneräisten ompelusten kaappiin, vaan joutui sen alapuoliselle kangashyllylle.

Nauhalautoja ja muita käsityövälineitä Osebergin laivasta. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Elokuun lopulla valmistauduttiin jo kesän kuumimpaan vapaapainitapahtumaan, ¡Lucha Libre! Kovaa menoa Meksikossa -larppiin. Kotona askarreltiin fanipaitoja:

Painokirjaimet sellaisesta valmiista setistä, silityskiinnitettävä väri. Kuva: J. Sahramaa 2011.

...ja pelipaikalle rakennettiin painikehä, joka sitten pääsi myös käyttöön. Ja oli kesän viimeinen kuuma päivä, ainakin 25 astetta lämmintä varjossa! Eikä siellä mitään varjoa edes ollut. Niin, ja nuo keltainen ja musta paita muuten tuhoutuivat, koska, no, hups.

La Tigresa vs. La Mujerta. Kuva: S. Korhonen 2011.

Syksyllä ei tosiaan paljoa käsitöitä ehtinyt tehdä, kun piti keskittyä kirjoittamaan niistä. Mutta niin vain kävi, että lopulta se iso G tuli kuin tulikin valmiiksi. Siitä lähtien elämä talomuseossa on ollut aikamoista tonttuilua.

Tonttukierrostiimi 2011. Kuva: H. Heikkilä.

Reilu viikko sitten pokkasin dekaanilta filosofian mestarin paperit käteeni. Sitten syötiin ja juhlittiin, ja sain valmistujaislahjaksi uuden iVekottimen. Tähän aamuun asti se on ollut vain pelikone ja kamera, mutta nyt sillä voi jo soittaakin. Ehkä myös lähettää tekstiviestejä, mutta sitä en ole vielä kokeillut...

Perinteinen mies ja kissa -joulukuva, tällä kertaa iPhonen kameralla. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Vuoden lopussa on usein tapailtu lupailla kaikenmoista. Käsityöprojekteihin liittyen voisin luvata, että kokeilen paria uutta tekniikkaa, ainakin tuppilohulpiota lautanauhaan ja vihdoin ja viimein pronssispiraaliornamenttien vääntämistä. Jälkimmäisten suhteen olen menossa Suskin vetämälle Espoon työväenopiston kurssillekin. Lisätavoitteeksi voisi haaveilla saavansa pari ikuisuusprojektia valmiiksi, mutta niinhän sitä aina haaveilee :)

Toimeliasta, menestyksekästä mutta leppoisaa uutta vuotta 2012!

Vietereitä vyöhön

2011-12-29T10:51:00.000+02:00

Joululahjaprojektit jäivät tosiaan tänä vuonna varsin vähäisiksi, kun kiirettä piti muutenkin. On tottakai mukavaa, kun museossa riittää kävijöitä, mutta ties kuinka monennen kymmenennen jouluopastuksen jälkeen aloin hiljakseen tuntea itseni nauhuriksi. Nyt on onneksi helpottanut, ja välipäiviin mahtuu lähinnä päiväkävelyllä pistäytyviä yksityisasiakkaita, kun lapsiryhmät on onneksi päästetty lomanviettoon. Vuositilaston väsäämisen ja tulevan suunnittelun lomassa voisi olla vähän aikaa ommellakin.

Muutama homma sentään eteni valmiiksi asti. Ne jo aiemmin huomion kohteeksi päässeet keltaraidalliset sukat pääsivät riittävän suuriin jalkoihin:

Lisäksi tein ensimmäisen kokeiluversion pronssispiraalein koristellusta miesten vyöstä. Sen esikuvia ovat Euran Luistarin haudat 90 ja 100, mutta mistään mittatarkasta ennallistuksesta ei ole kyse. Inspiraation lähteinä toimivat Satu Hovin artikkeli Male Viking Finn Costume Replicas (2002) ja Sue Salmisen ennallistus Luistarin haudasta 100. Selkeää lähikuvaa siitä, miten spiraalipujotus oli kummankaan vyössä tehty, en onnistunut löytämään.

Itse vyö on pyöreäksi eli tuppiloksi kudottua lautanauhaa. Lautoja on kymmenen, kaikissa on neljä lankaa,ja kaikki langat on pujotettu samaan suuntaan. Litteäksi kudottuna tälläinen nauha menisi kierteelle itsensä ympäri, mutta kun kudetta syöttää vain yhdeltä suunnalta ja kiristää riittävästi, reunojen saumakohtaa ei edes huomaa. Lanka on jotain ohuehkoa superwash-kampavillaa, pönttövärjätty krapilla jokunen kesä sitten. Yksi haltialangoista on värjätessä ollut liian kireällä, värjäytymättömät kohdat näkyvät tipluina siellä täällä nauhan pinnassa. Spiraalit puolestaan on leikattu joskus aiemmin väännetystä pötköstä, lanka saattaa hyvin olla pikemmin kuparia kuin pronssia.

Kuvat: J. Sahramaa 2011.

Määräpäivän lähestyttyä niin nopeasti en ehtinyt perehtyä Luistarin aineistoihin kovinkaan syvällisesti, joten useimmat ratkaisut on vedetty tonttuhatusta. Tämän nauhan molemmat päät on solmittu yhteen kiertämällä yksi loimilangoista pari kertaa tupsun ympäri ja solmimalla. Sitten 3-4 lankaa on letitetty yhteen pienen matkaa, yhdistetty kaksi lettiä hetkeksi paksummaksi, laitettu spiraali. Jaettu taas kahdelle letille pätkän matkaa, ja yhdistetty verkkomaisesti toisiin viereisiin letteihin. Kolmannen spiraalikerroksen jälkeen on solmu, ja loput langat jäävät tupsuiksi.

Lopputulos on ihan soma, mutta tuskin vastaa alkuperäistä kovin tarkasti: mikäli Luistari-kirjan vähän suttuisista kuvista voi jotain päätellä, spiraalipätkät ovat olleet hyvin tiiviinä riveinä, muistikuvieni mukaan myös niin, että spiraalirivi levenee alaspäin. Lisäksi spiraalien sisällä kulkevien nyörien jäännösten mainitaan kirjallisuudessa olevan iskunauhaa. Tähän voi halutessaan suhtautua pikkuisen skeptisesti - löydetyt pätkät ovat varsin vähäisiä, enkä ihan tiedä, kuinka tarkkaan ne on tutkittu - mutta iskunauhatekniikka nyt ainakin on ollut spiraalien kiinnityksessä käytössä. Vielä pitäisi selvittää, onko jossain tietoa siitä, kuinka monella langalla noita on tehty, ja onko kyseessä pyöreä vai litteä nauha: jälkimmäinen vaihtoehto eroaa letityksestä hyvin vähän. Ehkä auttaisi, jos konsultoisi niitä lähteitä? Seuraava yritys paremmalla taustatyöllä, siis.

Kaksinkertainen vyö kiinnitetään tekemällä toiseen päähän lenkki, josta tupsupää vedetään läpi, inspiraatio taas Suelta. Saapa nähdä, milloin vyö pääsee käyttöön.

Keltaisia raitoja

2011-11-30T19:09:00.001+02:00

Mikä on kasvivärjäyksen kaikkein huonoin puoli?

Se ei ole säilytystilan puute, eikä valinnan vaikeus...

...eikä edes muodikas kissa-apuri...

...annan vinkin: nämä neulakinnassukat ovat kesken.

Niin. Jos et värjää isompaa erää samaa lankaa kerralla, se voi loppua kesken. Jos et merkitse lankaan, millä se on värjätty, vastaavan sävyn uudelleenvärjääminen ei ainakaan helpotu. Jos et ylipäänsä muista, mitä lankaa olet värjännyt, kun työnäytöspäivän lähestyessä olet vain haalinut kassiisi kasan satunnaisia valkoisia lankoja ja laitellut milloin mitäkin mihinkin pataan, langan identifiointi vaikeutuu entisestään. Voit myös olla melkein varma, että vaikka suunnilleen samansävyinen lankakerä loppuneen tilalle löytyisikin, se on varmasti eri paksuista ja kiilloltaan ja tunnultaan poikkeavaa. Ja erityisesti näitä havaintoja kannattaa tietysti tehdä silloin, kun värjäyskausi on armottomasti ohi ja joulu lähestyy.

Noiden kyseisten sukkien murheenkryyninä on toiminut myös tummemman oranssi lanka, joka lienee jotain superwash-käsiteltyä sipulivärjäystä, kenties Novita Woolia, josta pidän kovin sen hyvän värinimukyvyn ja nauhankutomiseen sopivan sileän pinnan takia. Lueskelin viikonloppuna Tekniikan museossa uusista villan vanumattomuuskäsittelyistä - aiheesta näyttäisi näppärästi löytyvän myös Tiede-lehden artikkeli. Aiemmin noita konepestäviä superwash-lankoja on aikaansaatu peittämällä villakuidun suomujen välit polymeerillä, kun taas uudessa menetelmässä entsyymikäsittely ikään kuin syö kuidun suomujen päät pois. Artikkelin mukaan polymeerikäsittelyn huonoina puolina kuitu menettää hengittävyytensä ja osan lämmöneristyskyvystään, kun taas tämä uusi (no, 2006) Washwool-menetelmä ei moisista ongelmista kärsi.

Itse en ole aiemmin superwash-langasta neulakinnasta tehnyt, enkä aio tehdä jatkossakaan, sillä lankojen päät on lähes mahdotonta huovuttaa kiinni toisiinsa. Tämän olisi tietysti voinut tajuta jo ennen työn aloittamista, kun yhtään miettii, että molempien menetelmien tarkoitus tehdä villasta kutistumatonta ja huopumatonta... Nyt ollaan kuitenkin jo niin pitkällä, etten saata luovuttaa. Itse asiassa ehkä liiankin pitkällä, sillä sukkiin iski seminaari, ja niistä saattaa lopulta tulla liian isot erääseenkin valtaisan suureen jalkaan. No, tämän saanemme tietää vasta tuon lähestyvän vuotuisjuhlan jälkeen.

Tuossa samassa artikkelissa kerrotaan myös merinolampaista, joihin on siirretty villalampaiden villanpudotusproteiini: ympäri mennään, yhteen tullaan. Aiheesta löytyy myös mainosvideo, joka tuntuisi selkeästi ottaneen vaikutteita Wallace & Gromitilta. Absurdia.

Töissä on ollut hoppua, ja iltaisin ei paljoa jaksa, joten muiden aikaansaamisten suhteen ollut aika hiljaista. Tämän setin sisään sentään syntyi kuulemma eilen pikkuinen tyttö :)

Kameran asetusten kanssa sählätesseni onnistuin näköjään laittamaan tuon päivämäärätägin päälle. Kuvat: J. Sahramaa 2011.

Nyt teen kuitenkin pyhän lupauksen ensi kesää ajatellen: en värjää satunnaisia lankoja, vaan isomman erän kankaankudontaan sopivaa lankaa kerralla. Ja jos värjäänkin satunnaisia lankoja, niin ainakin merkitsen niihin kaikkiin, mikä lanka on kyseessä, milloin se on värjätty ja millä. Amen.

Rautakyyn pohdinta huonoista viikinkielokuvista sai mut miettimään, mitä hyviä historiallisia elokuvia muitaisin vuosien varrella nähneeni. Aika usein tuntuu olevan niin, että elokuva voi olla ihan hyvä, mutta sitten se ei ole kovinkaan onnistuneen historiallinen. Jotkut leffat taas vaikuttavat todella paljon esimerkiksi puvustuksensa toteutuksella, mutteivät sitten ehkä niinkään juuri muulla: esimerkiksi syksyllä nähty Rakkautta ja Anarkiaa -leffa The Mill and the Cross oli visuaalisesti ihan mieletön mutta raskas ja huippuankea. Seuraavaksi meinasin uudelleenkatsoa Arnin, jossa Folkunga-suvun siniset viirit muistuttavat muistaakseni hyvin suuresti viime kesien morsinkovärjäystuloksiamme. Näyttääköhän tuo juonellisesti aika köykäinen leffa edelleen yhtä hyvältä kuin pari vuotta sitten ensi-illassa?

Elämä 2.0

2011-10-28T09:40:00.000+03:00

Syys- ja lokakuun tein gradua. Tämän viikon maanantaina palautin sen, ja tiistaina aloitin täyspäiväisen (joskaan ei aina välttämättä täyspäisen) äitiyslomasijaisuuden täällä Glimsissä. Syksy on talomuseossa enimmäkseen hiljaiseloa, nyt stressiä on aiheuttanut lähinnä museon päärakennuksen remontin sinänsä kyllä odotettavissa ollut venyminen. Vielä olisi pari viikkoa hiljaiseloa luvassa ennen joulusesongin alkua.

Iltapäivisin olen istunut tuvassa kutomassa kapeaa harmaata pellavakangasta. Kyseessä on ensimmäinen salonkikangaspuihini laitettu loimi, jota väsättiin enemmän loimia laittaneen työkaverin kanssa kesällä pitkään ja hartaasti. Puut ovat aika köykäiset, joten järkevän kutomisen mahdollistamiseksi niihin piti laittaa taakse erilliset painot - muuten kankaan tiukkaaminen luhalla olisi heiluttanut koko systeemiä. Kudontaleveys on kapea, maksimissaankin kai 80 cm ja nykyisellä kankaantiheydellä noin 50 cm. Muuten kudontamukavuus on pikkupuissa yllättävän hyvä. Aluksi kangasta syntyi erittäin tahmeasti, mutta tuntuman palattua vauhti on parantunut niin, että täytynee vähän hidastella kudontademonstraatiomahdollisuuden säilyttämiseksi pidempään. Loimilangat katkeilevat kyllä, mutteivät sen enempää kuin villaisetkin ovat mun kokemuksen mukaan aiemmin katkeilleet. Pellavalangan kostuttamista varmaan helpottaisi, jos onnistuisin löytämään taas vaihteeksi jostain sumutepullon. Tahti, jolla tämä museo sumutepulloja syö, on ällistävä. Mihin ne kaikki menevät?

Graduntekokausi oli käsityörintamalla hiljaiseloa, vaikka teoreettista puolta aiheesta koko ajan työstinkin. Tutkielman kirjoittaminen oli ihanaa, koska koko ajan oppi jotain uutta ja oivalsi sellaisia seikkoja, jotka olivat pitkään askarruttaneet. Toisaalta se oli kamalaa, kun luki kaikesta mielettömän hienosta, eikä sitten voinut heti tarttua toimeen kokeillakseen itse. Lista asioista, joita haluaisin testailla, on hurjan pitkä. Nyt on kuitenkin se aika vuodesta, jolloin pitäisi ensisijaisesti ryhtyä väsäilemään asioita jollekin ihan muulle kuin itselle. Senkin suhteen olisi ideoita, sitten pitäisi vain alkaa toteuttaa. Niistä projekteista ei vaan ihan vielä voi kirjoitella...

Morsinkoa, indigoa ja kokenillia

2011-09-15T15:37:00.000+03:00

Jos nyt tuon elokuun lopun värjäyksen vielä ehtisin purkaa tänne. Elokuun loppu meni ihan hujauksessa, oli lampaat ja päärakennuksen muutto ja sekava kaaos joka puolella. Sittemmin olenkin enimmäkseen istunut kotona koneella, ja tehnyt käsitöitä lähinnä päässäni, mitä nyt iltaisin telkkarin ääressä nollatessa on jotkut ompelukset edenneet sauma kerrallaan. Mutta niitä värjäyksiä nyt, kun on vihdoin hetki aikaa.

Langoista löytyi ViliNallea, Ren Ny Ullia ja toista kaupan valkoista, sekä jotain satunnaisia vyyhtejä vuosien varrelta. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Kuten aiemmin mainitsin, keväällä istutetut morsingot eivät nousseet tänä vuonna ensinkään. Alkukesän toinen yritys tuotti myös aika vähän satoa, mutta jotain sentään. Elokuun lopulla värjättiin sitten Riihivillan Leenan ohjetta mukaillen. Ämpärillinen tuoreita morsingonlehtiä huuhdeltiin siivilässä, vesi oli isossa padassa jo kuumenemassa. Kun vesi kiehui, lisättiin lehdet ja nostettiin lämpötila uudelleen kiehuvaksi, tähän meni noin 10-15 min. Kattila nostettiin pois levyltä ja liemi sai jäähtyä ilman kantta 15 min.

Morsingonlehdet jäähtymässä.

Teenvärinen liemi siivilöitiin, ja jo kaadettaessa takaisin kattilaan se oli yllättäen muuttunut tummanvihreäksi. Sama väri pysyi, kun lisättiin kylmää vettä kunnes koko liemen lämpö oli 51C. Lisättiin 2 rkl lipeää (kaustista soodaa) ja alettiin vispata. Sininen vaahto nousi heti, muuttui sittemmin vihreäksi. Vispausta jatkettiin yhteensä 15 min.

Sinistä vaahtoa.

Kun vaahtoa ei enää tullut, lisättiin 20 g puhdasta natriumditioniittia, sekoitettiin kevyesti ja annettiin liemen olla tunnin verran pitäen kuitenkin lämpötila 50 asteessa. Liemessä esiintyi ensin sakea "sinileväreaktio", joka kuitenkin loppui pian, ja öljyisyys ilmestyi. Tunnin seisotuksen jälkeen tehtiin ensimmäinen kasto.

Langat liemessä. Pinnalla öljyisyyttä, liemi kellanvihreää.

Kuinka monta museo-opasta tarvitaan käsittelemään yhtä lankavyyhtiä? (Kuva: M. Rissanen 2011)

Liemessä oli selkeästi sinistä väriä, muttei mitenkään erityisen paljon. Tulokset muistuttivat huomattavasti viimekesäisiä, ja pohdiskelimme, josko lankojen hailakkuus johtuisi yksinkertaisesti morsingonlehtien vähäisestä määrästä. Jospa sitten ensi kesänä isompi sato... Itse asiassa langoissa oli vielä noston jälkeen vähän voimakkaampi ja pikkuisen mintunvihreään vivahtava väri, mutta hapettuessaan lisää sävy muuttui enemmän siniharmaan suuntaan. Useampi kastokerta ei tuntunut vaikuttavan asiaan millään tavalla.

Langat kuivumassa - hailakkaa on.

Ensimmäisen päivän tulokset: vasemmalla kokenillia, oikealla morsinkoa. Iso osa jälkimmäisistä meni uudelleenvärjäykseen.

Seuraavana aamuna yritettiin uudestaan, tällä kertaa niillä 2-vuotisen morsingon lehtiruusukkeilla. Kyseisistä kasveista iso osa oli siis tehnyt kukkavarren, mutta nyt kerättiin vaan niitä lehtiä. Tarkoituksena oli ylipäänsä kokeilla, lähteekö kakkosvuotisesta kasvista mitään väriä.

Morsingon lehtiä siivilässä huuhtelun jälkeen.

Lehtiä oli suunnilleen yhtä paljon ja etenemistapa sama kuin tämänvuotisillakin lehdillä. Vispausvaiheessa sinistä vaahtoa tuli heti ja paljon, eikä sen tuleminen vain ottanut loppuakseen. Lopulta luovutimme ja lisäsimme kuitenkin natriumditioniitin. Se muutti vaahdon värin entistä sinisemmäksi, ja vaikka pinnalle tuli hieman öljyisyyttä, lankakastot tuottivat vain mintunvihreää. Oletus on, että kasveissa kyllä oli väriä, mutta hapettamista olisi pitänyt sitkeästi jatkaa kunnes vaahtoa ei enää olisi muodostunut. Ehkä ensi vuonna se sähkövispilä.

2-vuotisten morsinkojen liemi ei lakannut vaahtoamasta.

Mitä tästä sitten opimme? Viime vuonna laitettiin 8 lusikallista lipeää, nyt 2, mikä tuntui olevan ihan riittävä määrä. Vaahdon värin pitäisi muuttua sinisestä vihreään, ehkä keltaiseenkin, ja vaahtoamisen täytyy loppua ennen kuin ditioniitti lisätään. Ensi vuonna yritetään saada kasaan huomattavasti isompi määrä lehtiä, ja ehkä kokeillaan vihdoin jotain muutakin ohjetta kuin tätä kemikaalihirvitystä. Tulokset eivät tähän asti ole olleet kovin näyttäviä, mutta kyllä niissä morsingoissa jotain indikoväriainetta selvästi on. Mielenkiintoista olisi kenties kokeilla jonkun muun kasvattamilla lehdillä myös - onko näissä kuinka paljon lajike- tai kasvupaikkaeroja? Minähän en puutarhanhoidosta mitään ymmärrä...

Toisen päivän morsinkokokeilujen rinnalla värjättiin Tetriltä ostetulla luonnonindigojauheella. Prosessi on pääpiirteissään sama kuin morsinkovärjäyksessäkin.

Sekoitettiin 30 grammaa luonnonindigoa isoon kattilalliseen noin 30-asteista vettä, ja nostettiin liemen lämpötila 40 asteeseen.

Sekoitettiin liemeen 40 g lipeää (Tetrin ohjeessa 60 g soodaa eli natriumkarbonaattia), vispattiin kunnes vaahtoa ei enää tullut ja nostettiin samalla lämpötila 50 asteeseen. Mitattiin 60 grammaa natriumditioniittia, lisättiin varovasti liemeen ja nostettiin lämpötila 50-60 (välillä 63C) asteen välille.

Liemi oli aluksi pinnalta erittäin öljyistä, ja tämä näkyi myös ensimmäisissä kastetuissa langoissa, joista tuli kyllä tummahkoja sinisiä, mutta myös niljaisen öljyisiä. Tuntu ei lähtenyt pesussakaan pois.

Kastojen myötä pinnan öljyisyys väheni, ja liemen värikin tuli näkyviin. Yli kolmen tunnin kuluessa liemeen kastettiin yli 1400 g lankaa, ja edelleen tuli ihan hienoa vaaleansinistä. Kastokertojen pituus oli 5-15 min.

Lopulta liemen pinnalla ei enää ollut öljyisyyttä jäljellä.

Morsinko siis toimi odotetusti hyvin, ja aikaan saatiin sekä hienoja sinisiä että keltaisten päälle värjättyjä vihreitä ja kokenillilankojen päälle tuotettuja violetteja.

Indigolankoja, joukossa vähän morsinkoa ja takana kokenillia.

Sinisyysyritysten lomassa värjättiin toisessa kattilassa kokenillilankoja, tarkoituksena testata, oliko viime kerran sinertävyys veden emäksisyyden (pH 8-8,5) vai heti ensimmäiseen värjäyskertaan upotetun indigolangan tulosta. Tällä kertaa pataan ei siis mennyt aluksi kuin valkoisia lankoja, mutta tulokset olivat silti yhtä violetteja. Karkkipinkkeihin tarvittaisiin siis ilmeisesti happamampaa vettä.

Kokenilliliemi oli kivan väristä.

Kokenillilankoja, oikeanpuoleisessa alla krapin jälkiväri.

Nyt olis lankaa taas niin maan kauhiast, mitähän sillä kaikella tekisi ja millä ajalla?

Muinaissuomalaiset esiliinat

2011-09-09T14:04:00.000+03:00

Se g-juttu on alkanut taas, tällä kertaa tositarkoituksella. Eipä tämä olekaan kuin kolmas vuosi sen pyörittelyä... Vaikka päässä soikin jostain syystä Queenin Let me live ("Why don't you take it and break it / and tear it all apart..."), olen oikeasti aika innoissani. Aikaa ei ole mitenkään hurjasti, mutta kun nyt kävin tekstitiedostojani läpi, olin oikeastaan saanut keväällä toisen aiheenvaihtokerran aiheuttamasta vitutuksesta huolimatta aikaan melkein enemmän kuin muistin. Jos aion pitäytyä suunnitelmassani valmistua tämän vuoden puolella, hoppu voi kyllä tulla silti. Niitä unettomia öitä odotellessa.

Käsittelen jo pari vuotta sitten tulleen oivalluksen mukaisesti sekä muinaispukuvalmistuksen teoriaa että käytäntöä, yrittäen suhteuttaa sitä, mitä on jo tehty, kokeellisen arkeologian teoriaan ja miettien suuntaviivoja sille, mitä iloa rekonstruktioiden tekemisestä on ja mitä niistä voidaan oppia. Tällä kertaa en kuitenkaan pitäydy väreissä ja värikasveissa, sen verran tehokkaan tyrmäyksen aiempi aihevalintani graduohjaajaa etsiessäni sai, vaan tarkastelen muinaispukurekonstruktion valmistusprosessia kokonaisuudessaan. Kun päähän vuosien varrella kertyneitä tiedonpalasia kirjoittaa auki ja yrittää jäljittää niiden lähteitä, huomaa koko ajan, miten monta aukkoa kokonaiskuvassa vielä on. Samalla törmää koko ajan uusiin kiinnostaviin sivupolkuihin, joita ei ajan rajallisuuden tähden yleensä voi lähteä seuraamaan. Itselle suuren ahaa-elämyksen tuottaneet asiatkin voivat päätyä gradussa vain yhdeksi hassuksi lauseeksi tai maininnaksi.

Nyt oivalluksia on tuottanut Rituals and Relations. Studieson the society and material culture of the Baltic Finns -teos, jossa on useita todella mielenkiintoisia artikkeleita. Jaana Riikonen tarjoaa artikkelissaan Iron Age aprons from Southwestern Finland and other cloths and pendants worn on the waist useita erilaisia näkökulmia esiliinoihin alkaen siitä, että sana esiliina on käännös ruotsin termistä förekläd ja sen käyttö palautunee 1500-luvulle, jolloin esiliinojen käyttö tuli osaksi yläluokkaista pukua. Koska samankaltaista vaatekappaletta oli kuitenkin käytetty ennenkin, sillä on luultavasti ollut aiempi nimitys, jota tosin nykyisin on hyvin vaikea jäljittää. Ruotsalaisperäisiä ovat myös Pohjanmaalla käytetty murresana kaati (skaat on pyyhe tai rätti) ja Lounais-Suomen kerstuuki. Viron sana on põll, jonka taustalla lienee põlveline tai põlvelina eli polviliina - siitä Suomenlahden saaristossa käytetty polle. Vyöliina viittaa rautakautisista esiliinoista tuttuun tapaan käyttää kapeahkoa kangasta erillisen vyönauhan kanssa. (34)

Rautakautiset esiliinat kudottiin pystykangaspuissa yhtenä kapeahkona kappaleena, pitkät sivut putkihulpioilla vahvistaen. Jos kangas kapeni pystykangaspuissa kutoessa, leveämpi alkupää käännettiin esiliinan helmaksi. Loimen luomiseen käytetyt aloitusnauhat ja kangaskappaleen viimeistelylautanauhat on mahdollista erottaa toisistaan, ja ensinmainitut ovat löytöaineistossa selvästi harvinaisempia. Samaan loimeen onmitä ilmeisimmin voitu myös kutoa useampi vaatekappale, silläMaskun Humikkalan haudassa 30 esiliinan molemmissa päissä onviimeistelylautanauha. (35)

Pronssispiraalikoristelun alkuperä on todennäköisimmin Baltian heimojen parissa 500-600 -luvuilla. Se tuli Suomessa käyttöön viikinkiajalla ja saavutti huippunsa ristiretkiajalle tultaessa 1000-1100 -luvuilla. Spiraalikoristellut esiliinat ovat tavallisia Suomessa Hämettä lukuun ottamatta. Niitä on löytynyt myös Liettuasta, Pohjois-Virosta ja Saarenmaalta. (31-32)

Varhaisimmat suomalaiset esiliinojen spiraalikoristeet löytyvät viikinkiajan alun Euran ja Yläneen ruumiskalmistoista. Ne olivat viuhkamaisia kulmakoristeita, joilla oli myös käytännöllinen merkitys, sillä esiliinan päätylautanauhojen päät viimeisteltiin tekemällä niistä iskunyöriä, joka sitten koristeltiin spiraaleilla (kts. Tomanterä 1978: 51). (33) Tavallisin viikinkiajan esiliinatyyppi oli noin 50 x90 cm kangas, joka oli reunustettu pronssispiraaleilla. Helmaan voitiin sijoittaa erillisiä spiraaliapplikaatioita tai leveä spiraalireunus. Esiliina oli taitettu yläreunastaan, ja erillinen vyönauha kulki tuon taitoksen kohdalta. 1000-luvulle tultaessa lounaissuomalaiset esiliinat pienenivät ja lyhenivät niin, että tavallisempi koko oli 35-40 x 75-80 cm. Yläreunaa ei enää taitettu, vaan nauhat kiinnitettiin esiliinan kulmiin. Esiliina reunustettiin edelleen spiraaleilla, mutta nämä olivat läpimitaltaan pienempiä kuin aiemmin. Raskaita spiraalireunuksia tehtiin edelleen Itä-Suomessa, jossa esiliinan alareunassa saattoi myös olla hapsut. (35-36)

Euran puvun helmaspiraaleita. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/eura.htm)

Lounaissuomalaisista esiliinoista tuttuja viuhkamaisia kulmakoristeita on löytynyt liiviläisistä haudoista myös hiusnauhoista, viitankulmista ja takkien kaula-aukoista. Kahdesta suomalaisesta haudasta (Kirkkomäki 40 ja Luistari 377) on löytynyt kuusi viuhkamaista koristetta. Lehtosalo-Hilander (1982:b: 157) olettaa Luistarin ylimääräisen koristeparin kuuluneen viittaan tai huntuun, Riikonen taas kertoo Kirkkomäen haudasta 40 löytyneen kaksi eri esiliinaa. Kirkkomäeltä on löytynyt useampiakin hautauksia, joissa samaa vaatekappaletta on pantu hautaan useampi kappale. Tavalle löytyy vastineita Baltiasta, muttei muualta Suomesta. Riikonen olettaa, että useampi samanlainen vaatekappale haudassa kertoo siitä, että vainajalla olisi aikoinaan ollut, mistä valita. Rikkaimmat haudat kuuluvat yhteiskunnan yläluokalle, joka on käyttänyt raskaita koristuksia myös arjessa. (36-37)

Sahran erinomaisen hieno kuva viuhkamaisesta kulmakoristeesta (Kuvalähde: http://hibernaatio.blogspot.com/2010/04/alussa-oli-lanka.html)

Euran Lauhianmäestä on löytynyt aika mielenkiintoinen esiliina, jota Riikonen epäilee yhdeksi varhaisimmista Suomessa valmistetuista - hän jopa spekuloi, että joku maailmanmatkaaja olisi kuvaillut näkemiään koristeluja kotona, ja versio näistä olisi sitten valmistettu parhaan taidon mukaan. Esiliinan yläreunan lautanauhaan on lanka kerrallaan kiinnitetty spiraalipötkö, joka kulkee alhaalla sijaitsevan pystyrenkaan kautta ja sitten takaisin pötköä ylös, ja kiinnittyy lopulta yksittäisellä solmulla taas nauhaan. Alareunaan on lopuksi kiinnitetty vielä yksi rengasrivi vaakasuuntaan. Jos tätä vertaa Maskun Humikkalasta tai Kirkkomäeltä löydettyihin samankaltaisiin spiraalikoristeluihin, jälki on Riikosen mukaan kömpelöä. Lauhianmäen nuorimmat haudat on ajoitettu 900-luvun alkuun. Ehkä kyseessä tosiaan on yksi ensimmäisistä Suomessa tehdyistä yrityksistä spiraalikoristella esiliinaa latvialaisten mallien mukaan? (38)

Spiraalinvalmistuksen tekniikka kehittyi, kun Länsi-Suomessa alettiin luultavasti 900-luvun kuluessa valmistaa spiraalikuvioita, joissa osa kuviosta on aikaansaatu suoristamalla pätkiä spiraalista. Samoin alettiin tehdä koko helman levyisiä ristikkovyöhykkeitä, jotka valmistetaan ilman kehikkoa kahdella langalla yhtä aikaa. Länsi-Suomessa spiraalien kiinnitykseen käytettiin yleensä punaista villalankaa, Savossa hamppua tai pellavaa. Euran Yli-Nuoranteesta on löydetty yksi esiliinanhelma, jossa sekä nämä langat että monia muita eri alueille tyypillisiä tekotavan elementtejä yhdistyvät. Koriste näyttää tehdyn kehyksessä toisin kuin muuta länsisuomalaiset vastineensa. Helmuksen julkaissut Seija Sarkki luonnehtii sitä "huolimattomasti tehdyksi", ja Riikonen epäilee, että tässäkin voisi olla kyse työstä, jossa uutta tekniikkaa on vasta harjoiteltu. (39-41)

Esiliinanhelman spiraaliristikkoa, kuvavertailun perusteella voisi olla Kirkkomäki 27 (Kuvalähde: http://vanha.hum.utu.fi/arkeologia/tekstiiliprojekti/)

Eri kalmistoista on löytynyt lähes täsmälleen samanlaisia spiraalikuvioita: esimerkiksi kaksi Turun Saramäen esiliinaan kuuluneista koristekuvioita on samanlaisia kuin Luistarin haudassa 56, ja yksi samanlainen kuin Yläneen Anivehmaan haudassa 41. Ristimäen haudan VIII esiliinan leveä helmuskuvio taas on niin identtinen Köyliön Vanhakartanon löydön C 42 kanssa, että Riikonen pitää näitä saman henkilön tekeminä. Ristimäen helmus on viimeistelty epätavallisesti, ja Riikonen pohtii, oliko esiliinakangas spiraalikoristeelle alkujaan liian leveä, vai olisiko esiliinapala leikattu alunperin leveämmästä kankaasta. (41-43)

Hienoimmat ja oletettavasti myös kalleimmat spiraalikoristellut esiliinat löytyvät Kirkkomäen haudasta 27, Humikkalan haudasta 30 ja Halikon Rikalan haudasta 47 - näissä on leveä spiraalikoristelu sekä ylä- että alareunassa. Kirkkomäen haudan 27 komea esiliina on radiohiiliajoitettu noin vuoteen 1020, mutta samasta haudasta löytynyt yksinkertaisempi esiliina on iältään 40 vuotta nuorempi. Kaikkiin kolme komean esiliinan kanssa haudattua naista oli peitetty viitalla. Humikkalan ja Kirkkomäen viittojen reunaa koristi kuviollinen lautanauha, Rikalan viittaa taas spiraaleista pujoteltu koristereunus jolle on löytynyt vastineita muun muassa Perniön Yliskylästä ja Raision Ihalasta. Erityisesti Raision löytöjä tutkinut Anna-Liisa Hirviluoto ajoittaa molemmat viitankoristelutavat 1000-luvun loppuun tai 1100-luvun alkuun. Näitä esiliinoja ja viittoja voidaan pitää spiraalikoristelun teknisinä huipentumina. (43-44)

Perniön muinaispuvun viitan koristeluja ja veitsi tuppineen. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/index.htm)

Ristiretkiajan taitteen esiliinojen nauhat oli yleensä kiinnitetty kankaaseen. Monissa Humikkalan esiliinoissa ja Kirkkomäen haudan 23 esiliinassa tämä tapahtui niin, että ristikkonauhan pää oli vedetty kankaan läpi ja siitä oli muodostettu lenkki, josta nauha puolestaan kulki läpi. Perniön Yliskylän haudasta 1 löytyy samanlainen lenkille vedetty kiinnitysnauha, mutta tällä kertaa lenkit on vain ommeltu kiinni esiliinan reunaan. Samoin Yliskylän haudassa 6 kovasti Kirkkomäki 23:sta muistuttavan esiliinan reunusspiraalit jatkuvat kankaan reunojen yli, eikä viuhkamaisia kulmakoristeita ole ollenkaan, aivan kuin esiliinakangas olisi ollut koristeelle hieman liian kapea. Riikonen pohtii perniöläisten ostaneen valmiiksi tehdyt esiliinojen koristeet, mutta kiinnittäneen ne osin toisin kuin koristeiden tekijä oli alunperin tarkoittanut. (45-46)

Keskenään samankaltaisia spiraalikoristeita löytyy varsin laajalta alueelta Suomesta, Virosta ja Latviasta. Ne ovatkin olleet kauppiaiden levittämiä puolivalmisteita, jotka ostaja on kiinnittänyt itselleen tärkeään vaatekappaleeseen. Kankaan kutoja ja koristeen tekijä eivät välttämättä olleet sama henkilö paitsi silloin, kun spiraalikoristeet ovat elimellinen osa kankaan viimeistelyä, kuten yksinkertaisten esiliinojen kulmakoristeiden tapauksessa. Tarkempi selvitys koristeiden valmistuksesta ja alkuperästä vaatisi metallilankojen koostumuksen analysoimista (Tomanterä 1996). Tällä hetkellä voidaan arvioida, että Euran ja Köyliön alueen sekä Turun Ristimäen spiraalikoristukset ovat vanhempia, ja Maskun Humikkalan, Turun Kirkkomäen ja Halikon Rikalan löydöt puolestaan nuorempia. (47-48)

Riikonen esittelee virolaisen takapõll-pyllyliinan, jonka ylemmän osuuden spiraalikoristukset on tehty samaan tapaan kuin muutamat lounaissuomalaiset esiliinakoristeet ja liiviläiset pääkoristeet. Artikkelin kuvasta voi nähdä, että Perniön Yliskylän haudan 6 esiliina toimii mainiosti liiviläisenä huntuna. (55-56) Ehkä eri vaatekappaleiden välillä ei ole aina ollut niin valtavaa kategorista eroa? Tai samanlaisia koristeita on vain käytetty eri vaatekappaleissa eri paikoissa?

Virolainen takapõll Virunukan kalmiston löydön mukaan rekonstruoituna (Kuvalähde: http://www.etnostils.lv/lv/galerija/terpi/arhiologterpi.php#;)

Vaatetuksen koristelun merkitys ei ole ollut vain esteettinen, vaan sillä on aina ja kaikissa kulttuureissa ollut myös useita erilaisia symbolisia tasoja. Tietyt kuviot karkoittavat pahoja voimia, lisäävät hedelmällisyyttä tai tuovat onnea. Taidokas koristelu teki tekijänsä taidot tai kantajansa varallisuuden tiettäväksi, ja heiluvilla tupsuilla, kilisevillä kulkusilla ja muilla härpättimillä oli kenties myös mahdollisuus houkutella vastakkaista sukupuolta. (55) Riikonen mainitsee Elizabeth Wayland Barberin teorian erilaisten vyötärönseudun hapsukoristusten periytymisestä kivikautisista naruhameista, jotka ovat symboloineet tytön tuloa hedelmälliseen ikään ja myös intiimialueiden karvoitusta - se on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja ennen kaikkea pitkä juttu, että ansaitsee joskus oman kirjoituksensa.

Arkaaisessa maailmankuvassa pahat voimat vaanivat joka puolella, ja erityisesti arimmat ja tärkeimmät kehonosat, kuten pää, kaula, rinnat ja sukuelimet tarvitsevat varjelusta. Pään- ja kädenteiden ja helman suojeluun voidaan käyttää koruja ja koristeluja, kuten hapsuja ja punaista lankaa. Erityinen symbolisen suojelun tarve liittyy naisen hedelmälliseen ikään, avioliittoon ja lasten saamiseen. Imettävä äiti, joka on vastuussa myös toisen ihmisen elämästä, tarvitsee erityistä suojelusta rinnoilleen. Mareilla ja udmurteilla tämä tapahtui historiallisena aikana voimakkaasti kirjailluilla paidoilla, mordvalaisilla suurilla soljilla. Mari-paitojen kirjailut kertoivat aikoinaan myös kantajansa perhetaustasta. (56-57) Mihinköhän rautakautiset rinnan päälle asettuvat raskaat soljet ketjulaitteineen voisivat viitata?

Voimakasta symboliikkaa sisältyy myös latvialaisten lauta- ja pirtanauhojen kuvioihin, ja samoja symboleja tavataan jo esihitoriallisissa tekstiileissä. Aikalaisilla ei luultavasti ollut mitään ongelmia lukea nauhojen kuvioiden tai esiliinojen ja viittojen spiraalikoristusten symbolista kieltä. Aikojen kuluessa kirjailumateriaali vaihtui pronssispiraaleista lankoihin ja nauhoihin, ja joidenkin symbolien merkitys muuttui tai laajeni: esimerkiksi monista esiliinaspiraaleista tuttu hakaristi symboloi aikoinaan aurinkoa, kaiken elämän lähdettä, mutta laajeni karjalaisessa kirjonnassa yleiseksi hyvän onnen symboliksi. Latvialaisissa myöhäisrautakautisissa haudoissa hakaristi löytyy kaikkein kalleimmista esineistä ja rikkaimmista haudoista, ja on siten saattanut olla vainajan korkean yhteiskunnallisen aseman tunnus. (57)

Vaatteet ja korut kertoivat jo ammoin kantajansa sosiaalisesta asemasta, etnisiteetistä ja elämänkulusta. Suomessa luumateriaali säilyy huonosti, joten vainajan ikää ei yleensä voida määrittää. Sukukansoilta tunnetun etnografisen materiaalin perusteella nuorten naisten koristukset olivat hautaan laskettaessa kaikkein runsaimmat, ja vanhemmat naiset saattoivat lahjoittaa vaatteitaan ja korujaan tyttärilleen. Toisaalta naisten hienoin juhla-asu, usein hääpuku, saatettiin myös säästää hautaa varten. (45; 57-58)

Nykyinen esiliina on tarkoitettu suojaamaan varsinaisia vaatteita likaantumiselta. Runsaasti koristeltujen rautakautisten esiliinojen on ajateltu olevan vain kantajansa varakkuutta esitteleviä statussymboleita, mutta Riikonen korostaa niiden symbolista yhteiskunnallista ja suojelevaa maagista merkitystä. Historiallisesti esiliina oli Suomessa naimisissa olevan naisen merkki, ja sen käyttö oli välttämätöntä tärkeissä tilaisuuksissa,
kuten kirkossa tai oikeudessa todistettaessa. Virossa vaimon piti aina käyttää esiliinaa työskennellessään pelloilla, ja erityisesti sadonkorjuuaikaan hyvää onnea ei saanut vaarantaa sopimattomalla pukeutumisella. (58-59)

Kielitieteilijä R.E. Nirviin ja folkloristiikan uudempiin suuriin nimiin kuten Satu Apoon nojautuen Riikonen kertoo, että raskaana oleva nainen on hyvin haavoittuvainen, mutta vaarantaa toisaalta tilallaan myös muut ihmiset. Ylipäänsä naisen maaginen voima, väki, asuu jalkovälissä, joka on reitti tämänpuolisen ja tuonpuoleisen maailman välillä - tietäähän sen jo siitä, että sieltä ne lapset tulevat. Tämän vaarallisen aukon tuonpuoleiseen saattoi peittää ja suojata esiliinalla. Ja kukas se enemmän olikaan raskaana kuin naimisissa oleva nainen. Oli jopa olemassa sananlasku, että vailla esiliinaa kulkeva vaimo oli vailla lain suojelusta. Nirvi viittaa myös sanontaan "olla jonkun esiliinana", jossa vanhempi (esiliinalla varustettu) nainen lähtee nuoren naimattoman parin mukaan, jotta sopivaisuussääntöjä ei rikottaisi. (59-60)

Mikkelin muinaispuvun esiliina (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/koti/savonlinna/spiraalikoristelu/Muinaispuvut%20ja%20kansanrunous.html)

Jos naimaton neito tuli raskaaksi, hänen täytyi alkaa pukeutua esiliinaan ja peittää päänsä. Naimisissa olevalle naiselle oli häpeä kulkea ilman esiliinaa ja päähinettä, ja päinvastoin taas nuorelle neidolle esiliinan käyttö oli sopimatonta.Toisaalta joissain tapauksissa lapsillakin saattoi olla esiliina. Suomessa joistakin lasten haudoista on löytynyt esiliinan spiraalikoristeen jäänteitä. Kyse voi olla lapsen hautaamisesta äidin esiliinaan käärittynä kuten Lehtosalo- Hilander on ehdottanut, mutta esimerkiksi Luistarin haudassa 891 kaksi kulmakoristetta sijaitsivat vain 15 cm päässä toisistaan. (60) Tässä lienee tarpeen muistaa, että mikään kulttuurinen sääntö tuskin on ollut niin vahva, etteikö sitä olisi joissakin erikoistapauksissa tavalla tai toisella rikottu - ehkä on ollut jokin erityinen syy sille, että kyseinen lapsi on saanut mukaansa esiliinan, vaikkei haudan koon perusteella olekaan vielä ollut hedelmällisessä iässä.

Naisten hedelmällisyyden varmistamiseksi, suojelemiseksi ja lisäämiseksi on koristeltu erityisesti rintojen ja sukuelinten aluetta, ovathan ne ihmisrodun lisääntymisen kannalta välttämättömimmät paikat. Suomesta ei ole juuri säilynyt aluspaitojen tai -mekkojen jäänteitä, mutta Siksalin kalmistosta Lounais-Virosta tunnetaan 1100-1200 -luvuilta naisten paitoja, joiden ranteet ja hartianseutu on koristeltu jo kutomavaiheessa sinisellä ja punaisella langalla tehdyin hakaristikuvioin. Näille löytyy vastineita viikinkiajan Birkasta ja myöhemmästä suomensukuisesta etnografisesta aineistosta. Hihansuiden koristelu esti pahojen henkien pääsyn aukosta vaatteen sisään, ja samaa tarkoitusta saattoivat toteuttaa myös Luistarin haudoista 56 ja 1260 löytyneet moninkertaisen pronssirannerenkaat, joissa oli vieläpä käärmettä kuvastava siksak-kuviointi. (61)

Pronssispiraalit, erityisesti vereen ja hedelmällisyyteen viittaavalla punaisella langalla ommellut, lisäsivät esiliinan genitaaleja suojaavaa vaikutusta. Kiiltävä metalli käänsi pahan silmän, tai paha tahto eksyi geometrisiin kuvioihin. Ristikkokuvio saattoi liittyä pellon kyntämiseen ristikkäin ja auraan yhdistettyihin hedelmällisyysmaagisiin riitteihin ja mielikuviin. Myös vyöllä oli suuri symboliarvo, se kertoi kantajansa sosiaalisesta asemasta ja kuului tärkeänä osana moniin siirtymäriitteihin. Suomalaisissa häissä morsian lahjoitti sulhasen perheelle erilaisia vyönauhoja vielä 1900-luvun alussa. Erityisen suuri naista suojeleva voima oli punaisesta langasta tehdyillä vyönauhoilla, jollainen sisältyy myös Luistarin hautaan 56 ja Kirkkomäen hautaan 1. Punaisella vyöllä voitiin suojella syntymätöntä lasta, ja punainen lanka sidottiin myös vastasyntyneen kaulan tai ranteen ympärille. Riikonen korostaa punaisen värjäämisen ja mataranjuurien keräämisen vaikeutta Suomessa, ja kertoo vähäisenkin punaisen värin riittävän suojelukseen. Erityisen voimakas suojavaikutus oli vyöllä, joka oli kierretty useaan kertaan vartalon ympäri. (62-63)

Punakuvioisia kansanomaisia nauhoja (Kuvalähde: http://www.avoinmuseo.fi/craftmuseum/kasityonurkka/suomen_nauhatyyppien.php

Nauhojen kuvioista rombi oli hedelmällisyyssymboli ja siksak-kuvio puolestaan suojeleva käärme. Jälkimmäinen löytyy myös useamman hautalöydön viitanreunoista pronssispiraaleilla toteutettuna. Viittoihin ei välttämättä ole applikoitu spiraalikoristeita tasaisesti koko reunan matkalle, vaan ne on voitu keskittää kohtiin, jotka viittaa käytettäessä asettuvat kaulan ja rinnan seudulle. Myös lounaissuomalaisen kaarihunnun spiraalit ja hapsut suojasivat kaulan- ja niskanseutua. Hapsut mahdollisesti viittasivat myös häpykarvoitukseen, ja Riikonen viekin pään ja alapään välisen analogian vielä pidemmälle kertoessaan, että erityisesti huntukankaissa käytetyn murtotoimikkaan kalanruotokuvio symboloi naisen sukuelimiä. Murtotoimikasta käytettiin päähineiden lisäksi Kirkkomäen haudan 27 säärikääreissä ja ilmeisesti joissakin alushameissa, jotka asettuvat luontevasti samaan ajatteluun. Häärituaalissa suomensukuisille kansoille oli olennaista peittää morsiamen pää. Huntu olikin historiallisesti naineen naisen tunnus, mutta Riikonen arvelee, että se olisi vielä olennaisemmin ollut ylipäänsä hedelmällisessä iässä olleen naisen tunnus, oli tämä naimisissa tai ei. (59; 63-64)

Varsinaissuomalainen kaarihuntu (Kuvalähde: http://www.katajahovi.org/SatuHovi/suomalainenMuinaispuku.html, alunperin ilmeisesti Sinihameet, kultavyöt -kirja)

Vyötärölle asettuvia koristeita oli monenlaisia ja niitä tehtiin monista eri materiaaleista, mutta hyvin todennäköisesti useimmat niistä liittyivät suojelus- ja hedelmällisyysmagiaan. Länsisuomalainen suuri pronssinen veitsentuppi oli yksi tällainen elementti, ja veitsi itsessään saattoi suojata kantajaansa harmilliselta magialta. Raskaana olevaa naista suojaava merkitys saattoi olla myös liiviläisillä valtavan pitkillä ketjulaittella, jotka ulottuivat jopa polviin saakka. Kun vatsa kasvoi, ketjut muodostivat sen ympärille suojaavan kehyksen. (66)

1000-luvun naisenhaudan korustoa Salaspils Lakskolasta Latviasta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Esiliina, ainakaan runsaasti koristeltu kappale, ei Riikosen mukaan ollut mikään arkivaate vaan liittyi erityisiin tehtäviin ja juhlatilaisuuksiin. (67) Spekuloimatta jää, oliko käytössä kuitenkin myös jokin esiliinan nykyistä käyttötarkoitusta edustava vaate, jonka tarkoitus oli suojata muita vaatteita työnteon lomassa. Oman kokemukseni perusteella arkiessulle tuntuisi olevan käyttöä - vai olisiko muinainen ihminen yksinkertaisesti pukenut työntekoa varten ylleen yksinkertaisen, esimerkiksi nahasta tai karkeasta kankaasta tehdyn työvaatteen eikä niitä hyviä villamekkoja ollenkaan?

---

Riikosen artikkeli tuotti todella paljon uusia ajatuksia ja sisälsi myös jonkin verran mielenkiintoista kuvamateriaalia, jota en valitettavasti voi tekijänoikeudellisista syistä tähän liittää.Sen läpikäymiseen ja tämän tekstin tuottamiseen meni ihan tuhottomasti aikaa, vaikken lopulta juuri edes eksyillyt sivupoluille, mitä nyt vähän googlailin kuvia latvialaisista vaatteista ja virolaisen Jaana Rataksen valokuvia käsitöistään - Riikosen mukaan tuo yllä linkitetty takapõll on Rataksen käsialaa. Surffailu muistutti myös Satu Hovin mainiosta muinaispukusivustosta ja ilmeisesti nyt Narvaan seikkailleesta virolaisesta kalmistolöytönäyttelystä, jonne olisi kyllä huippua päästä. Baltian maissa tapahtuu tekstiilitutkimuksen saralla tällä hetkellä paljon ja lujaa, ja siihen olisi todella mielenkiintoista perehtyä joskus enemmän. Rituals ja relations -kirja sisältää myös latvialaisen tutkijan Irita Žeieren yleisluontoisen kuvauksen liiviläisistä pukulöydöistä. Seuraavaksi mun pitäisi kuitenkin suoriutua Viikkiin tarkistamaan muutama lampaisiin liittyvä viite.

Matkan varrella kävi muuten myös ilmi, että eräässä Muumilaakson tarinoita -sarjan jaksossa nähdään Muumimamma ilman esiliinaa. Hui kauhistus!

Valamisen onnea ja onnettomuutta

2011-07-27T15:54:00.017+03:00

Keväällä oli pari valutyönäytöspäivää, jotka menivät varsin hyvin. Silloin jäi hommista hyvä fiilis ja vähän harmitti, kun ei ollut pitkään aikaan tulossa valuja, että pääsisi jatkamaan siitä, mihin jäätiin. No, alkuviikosta oli valuja taas, mutta tällä kertaa suunnilleen kaikki meni niin perseelleen kuin mahdollista. Paitsi asiakkaat, jotka olivat sekä kiinnostuneita että tosi kivoja.

Meillä ei ole museolla omaa pajaa - Karvasmäen pihapiirissä oli kyllä paja, mutta seppä Backmannin leski myi sen vuonna 1918 Seurasaareen 500 markalla. Siellä se nyt nököttää Antin talon pihapiirissä tuulimyllyn lähellä, käytiin taannoin kurkkimassa seinänraoista sisälle. Pajarakennuksen puutteessa ronttaamme säännöllisin väliajoin ahjon, alasimen ja palkeet ulos riihen niitylle.

Valtsu näyttää takomisen mallia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Koska pronssivaluun tarvitaan reilu 1100 celsius-asteen lämpötila, pelkät palkeet eivät siihen riitä. Lisäpuhalluksena olemme käyttäneet kuumailmapuhallinta, mutta niillä on ikävä taipumus alkaa liikaa kuumetessaan sulaa muoviosistaan ja lopulta lakata toimimasta. Vastaavat ongelmat pätevät moniin muihinkin erilaisiin virityksiin, jotka museon taonta- ja valutyönäytöksiä pitävät kasassa. Tiistaina kaikki alkoi sitten hajoilla palasiksi samaan aikaan. Palkeiden pumppauskepin naru katkesi kuulemma jo edellisen taontanäytöksen aikana. Sitä oli sitten paikattu käyttämällä pelkää lämpöpuhallinta, joka oli kuumaan ahjoon kiinnitettynä kuitenkin sulanut ja tuhoutunut lopullisesti. Otimme tuhottavaksi uuden puhaltimen, kun aamulla ei ollut enää aikaa rakentaa siihen mitään etäisyyttä antavaa viritystä. Se ei kuitenkaan, edeltäjästään poiketen, pysynyt itsenäisesti lainkaan paikallaan - eikä tätä paikkaamaan tulitiilistä rakennettu pikaviritys vähemmän yllättäen ollut myöskään kovin kestävää sorttia. Se oli kuitenkin vasta alkua.

Museolle hankittu ahjo on kuuleman mukaan ostettu joltain sitä omiin harrastustakomisiinsa käyttäneeltä tyypiltä, joka on rakentanut sen kierrätysosista. Kolmijalkainen hökötys ei ollut kovin tukeva varsinkaan epätasaisessa maastossa, joten Nino ystävällisesti rakensi siihen puisen tukikehikon. Se toimi mainiosti läpi takotyönäytösten, joissa pyöritään tuhannen asteen alapuolella, mutta valulämpötilat olivat laudoille liikaa. Ahjon kehikko alkoi siis savuta kesken valutyön, ja siinä vaiheessa jos joskus olikin sitten jo todella ammattimainen olo. Tilanne ei enää ollut niin hyvin kontrollissa, että valuja olisi voinut paloturvallisesti jatkaa. Päätimme käyttää iltapäivän korjaustöihin.

Valtsu kaataa. Aamupäivällä saatiin sentään jotain aikaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kuumaa pronssia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kaikki lähti käyntiin ihan hyvin: ahjo saatiin irti tukikehikostaan, keksittiin, että lautoja lyhentämällä kytemisvaaraa voitiin merkittävästi vähentää, ja nyt oli jopa aikaa rakentaa lämpöpuhaltimelle suukappale. Sitten tuli aika laittaa ahjo takaisin paikoilleen kehikkoon. Humps, sinne se sujahti aika vauhdikkaasti - ja samalla pohjan hitsaussaumat pettivät ja se putosi kokonaan pois. Hei vaan. Jos saa olla ihan rehellinen, tässä vaiheessa alkoi loppua usko: kyseessä oli mun ensimmäinen työpäivä erinomaisen onnistuneen kesälomaviikon jälkeen, ja ahjo oli jo ensin syttynyt palamaan ja sitten hajonnut osiin. Eikä kello ollut vielä edes kolme iltapäivällä.

Omat voimat loppuivat jo, olen hitsannut kerran yläasteen jälkeen eikä meillä ole siihen myöskään välineitä. Asiaa selviteltiin jonkin aikaa, ja nyt ahjo on kaupungin varikolla toivottavasti muuttumassa jälleen ehjäksi. Lopullinen tuokaan paikkaushitsaus tuskin tulee olemaan, mutta jos nyt vaikka jonkun kesän vielä toimisi... Ensi viikolla on taas taontaa, että sikäli odotamme jännityksellä.

Edelleen täytyi kuitenkin ratkaista seuraavan päivän valutyönäytös. Pronssin ja messingin lisäksi museolla oli iso köntti silumiinia, mutta sitäkään ei ilman ahjoa ole helppo saada sulamaan. Onneksi keittiön laatikosta löytyi vielä uudenvuodentinoja, sillä oikea tina oli askarteluliikkeestä loppu. Niitä pystyikin sitten sulattelemaan ihan hellalla, ja toisesta valutyönäytöspäivästä tuli paljon edellistä vähemmän hikinen. Teimme hiekkavaluja, eli homma aloitetaan pakkaamalla valuhiekka mahdollisimman tiiviisti muottiin. Valuhiekka on erittäin hienorakeista hiekkaa, johon on sekoitettu öljyä, ja jota voi hankkia esimerkiksi Slöjdistä (ja varmaan halvemmalla jostain muualta, mutten suoraan tiedä, mistä). Tiukkaan pakattuna hiekka pysyy erinomaisen hyvin muotissaan, joka siis tässä tapauksessa on puinen valumuottilaatikko.

Valuhiekka pakataan laatikkoon mahdollisimman tiiviisti. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Lopuksi alalaatikon pinta siloitellaan esimerkiksi puupalalla. Pinnalle voi vielä sirotella jotakin hienojakoista jauhetta, kuten talkkia tai perunajauhoja. (Kuva: V. Aspö 2011)

Hiekkavalussa käytetään kovia malleja. Malliesineissä ei voi olla negatiivisia, esimerkiksi sisäpuolen pintoja, koska ne eivät valussa toistu. Valmiita, yksinkertaisia esineitä voi hyvin käyttää malleina.

Malliesineet painetaan hiekkalaatikon pintaan, puoliksi hiekan sisään. Hienoimmat kuvio-osat kannattaa painaa alaspäin. Tässä kuvassa laatikon päällä on aika ronskisti perunajauhoja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Valulaatikon on syytä olla mahdollisimman tiivis ja valutöiden kannalta järkevän kokoinen. Nämä laatikonpuoliskot kiinnittyvät toisiinsa pienten tappien avulla. Puisen laatikon hyvä puoli on helppo valmistettavuus ja se, ettei se juuri kuumene kaadon jälkeenkään. Toisaalta, jos sulaa metallia valuu laatikon reunalle, se syttyy palamaan.

Laatikon yläpuolisko laitetaan paikoilleen, ja aletaan koota seuraavaa hiekkakerrosta. Siitäkin tehdään mahdollisimman tasainen ja siisti. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kun valuhiekka on pakattu hyvin ja tiiviisti, laatikon puoliskot voidaan avata ja malliesineet poistaa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Hiekkavalu perustuu siis siihen, että tiiviisti pakattuun hiekkaan jää valettavan esineen muotoinen kolo. Vielä tarvitaan valukanavat ja ilman ulostuloaukot. Pronssivaluun olemme tavanneet tehdä vain yhden valukanavan, koska kaatoaikaa on sulan metallin kanssa niin vähän.

Valtsu tekee ilmakanavia rautalangalla, varsinainen valukanava on painettu 10 mm pyörötangolla. Nino pumppaa palkeita. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Valukanavien järkevä askartelu on jäänyt mulle vähän salatieteeksi - auttaisi ehkä, jos joskus vaikka lukisi jotain aiheesta. Yleensä olemme ryhmitelleet malliesineet kaatoaukon ympärille, ja vetäneet niille kullekin riittävän leveän kanavan. Olen siinä käsityksessä, että paksummat kohdat kannattaa jättää lähemmäs kanavaa, ja ilman poistumistiet laittaa taas toiseen päähän. Hommassa hieman leviävät hiekanmurut voi yleensä puhallella pois ongelmitta.

Tinavaluihin teimme kullekin esineelle oman pienen valukanavan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Varsinainen valu on aika tyypillinen käsityöhomma: ensin odotellaan ja odotellaan, ja kun metalli sitten onkin sulaa, itse kaato suoritetaan mahdollisimman äkkiä.

Uudenvuodentina, joka toki koostuu enimmäkseen lyijystä, sulaa pelkässä kattilassa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Tinan kaato. (Kuva V. Aspö 2011)

Pronssi tai messinki sulatetaan keraamisessa upokkaassa tulitiilillä tiivistetyssä ahjossa. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Pronssin kaato. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Pienen jäähdyttelyn jälkeen esineet irroitetaan, ja jäähdytetään loppuun vesisaavissa. Pronssi polttaa mustaksi sen kohdan hiekkaa, johon se osuu. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Tinavalumme onnistuivat aluksi oikein hyvin, ja loppua kohden yhä huonommin. Syynä lieni metallin kierrätys, joka valukerralla mukaan tuli yhä enemmän epäpuhtauksia. Nythän ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä sen kummempia esineitä, noin lyijypitoisesta metallista tehtyjä korujakaan ei ole fiksua käyttää. Muutama onnistunut kappale jäänee valumalleiksi tulevaisuuden varalle.

Myös pronssivaluihin olemme käyttäneet enimmäkseen kierrätysmetalleja, ja valaneet esimerkiksi valukanavat ja epäonnistuneet esineet aina uudelleen. Pronssista palaa ilmeisesti aina kuumennettaessa pois tinaa, joten sitä on tullut lisäiltyä välillä. Sulamislämpötilaa on ajoittain myös yritetty alentaa lisäämällä booraksia.

Näistä tinaesineistä ei tullut oikein mitään. Puhtaamman metalliseoksen käyttö olisi varmasti auttanut. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kun valetut esineet on jäähdytetty, jäljelle jää onnistuneiden valkkaaminen, niiden rautasahaaminen irti valukanavistaan ja hiominen siisteiksi. Tämän viikon lopputulemana oli siis ihan onnistuneita uudenvuodentinavaluja ja tyytyväisiä asiakkaita, muttei juuri mitään uusia muuhun kuin valumalliksi käyttökelpoisia esineitä. Hyvänä puolena korjaustöiden ja tinavalujen ohessa oli kerrankin aikaa viilailla ja hioa aiempia tuotoksia, homma, joka jää aika usein vähän turhan vähälle huomiolle.

Valun jälkeiset työvälineet: tavallinen ja neulaviila sekä teräsvilloja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Esittelyssä hammas- ja hello kittysarjat, pari kupurasolkea ja hiottu ja hiomaton vyönsolki. Ylinnä kupurasolki valusta, jossa laatikonpalat olivat jääneet hieman irti toisistaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lopuksi laitetaan paikoilleen irto-osat kuten vyön kielet sun muut. Ja sitten vaan käyttöön.

Nämä vyön kielet on taiteltu messinkipellistä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Leppää, tammea ja kokenillia

2011-07-12T13:51:00.003+03:00

Kesäkuun lopulla värjättiin lepänkuorella, tammenlehdillä ja kokenillilla. Lepänkuoret oli pussissa olevan päivämäärän mukaan kerätty lähes tarkalleen kaksi vuotta aiemmin - itse asiassa muistan kaataneeni naapurin pusikosta useammankin lepän, joista Bella teki purtsia eli isoja puusurvimia hapankaalin valmistukseen. Kuoria oli keskikokoinen paperipussillinen, reippaana tyttönä en tietenkään punninnut niitä ennen käyttöä. Sen sijaan rouhin niitä polkemalla kiinni teipattua pussia, ja laitoin sitten likoamaan viikoksi. Liotuksen jälkeen kuoret keitettiin samassa vedessä nelisen tuntia, ja siivilöity liemi sai jäähtyä yön yli.

Lepänkuoret ja liemi. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Seuraavana aamuna laitettiin liemeen alunalla esipuretetut langat: noin 50 gramman vyyhti itse kehrättyä valkoista affe-suomenlammassekoitusta, 120 g ja krappi-pähkinä-liemessä käynyttä ViliNallea ja 15 g purettamatonta luonnonväristä pellavaa, koska Karo halusi kokeilla tanniinivärin tarttumista kasvikuituun. Lämpö nostettiin tuttuun tapaan sinne 90 asteen tienoille reiluksi tunniksi, sitten langat saivat jäähtyä liemessä. Lopputulos valkoiseen lankaan oli lämmin vaaleanruskea, joka vivahtaa oranssiin - ihan kiva sävy, vaikkei mitenkään suunnattoman ihmeellinen. Mä olin aiemmin saanut tuoreehkoilla lepänkuorilla rautapadassa muistaakseni johonkin superwash-lankaan likaisehkoa vihreää, ja Karo taas joskus ei-minkään-väristä, joten siihen nähden tulos oli ihan jees. Pellavalankaankin jäi vähän väriä, mikä ei tosin kuvassa juuri erotu.

Tammenlehti valikoitui toisen liemen materiaaliksi ihan sattumalta, kun puisto-osasto oli pätkimässä museoalueen puita. 30 litraa lehtiä keitettiin noin kaksi tuntia, siivilöity liemi jäähdytettiin ja sinne laitettiin 50 g paksua Naturgarnia ja 100 g Ren ny ull -nimistä norjalaista 100 % villalankaa, jossa ei merkintöjen mukaan ole superwash-käsittelyä. Langoista tuli ensiksi melko kirkkaan peruskeltaiset, mutta ajan myötä väri tummeni ja sameni vähän ankeaksi - jos sen olisi osannut ennakoida, olisin ottanut langat pois liemestä jo siinä vaiheessa, kun ne olivat vielä kirkkaamman värisiä. Sävy ei ole luonnossa ihan niin hailakka kuin allaolevassa kuvassa, muttei kyllä mikään erityinen voittajakaan.

Tammenlehtien jälkiväriä terästettiin pienellä määrällä pikkukattilassa keitettyjen sipulinkuorien tummanoranssia lientä, ja siinä kävi kaksi vyyhtä aiemmin krappipöntössä lionnutta ViliNallea. Väri muuttui toivotusti possunpunaisesta selkeästi oranssimmaksi.

Oikealla lepänkuori ViliNalleen, käsinkehrättyyn ja pellavaan, keskellä hailakat tammenlehdet ja oikealla jälkivärjätyt ViliNallet, joissa on siis kahdelta värjäyskerralta krappi-tammenlehti-sipuli.

Jos kohta aika monet tämän kesän kokeilut ovat jääneet vähän hailakoiksi, kokenillista niin ei todellakaan voi sanoa. Kaktuskirvat oli ostettu valmiina jauheena Tetriltä. Punnitsin 30 g kokenillijauhetta ja 30 g alunaa 300 grammalle lankaa: 100 g RenNUa, 50 g Naturgarnia, 100 g kaupan suomenlammaslankaa (Pirtin?) ja 50 g aiemmin indigolla värjättyä, vaaleansinistä Novita Woolia. Liemen väri oli hurjan tumma violetti, suorastaan epätodellisen hieno. Tetrin kirja kertoo pH:n vaikuttavan suuresti kokenillin antamaan sävyyn niin, että happamassa vedessä tulee punaisempia, emäksisemmässä violetimpia sävyjä. Käyttämämme vesijohtoveden pH oli akvaariotesterillä mitattuna 8 eli lievästi emäksinen. Toisaalta olen kerran aiemminkin laittanut indigovärjätyn langan liemeen, jonka se sinisti välittömästi, joten värin irtoaminen NWoolista on myös validi vaihtoehto liemen värin synnyn syyksi.

Ensimmäinen kokenilliliemi, alunperin vaaleansininen lanka noin kello yhdessä.

Noin tunnin värjäyksen jälkeen jäähdyttelimme langat liemessä. Väriä lähti huuhtelussa sydäntäsärkevän paljon, mutta siitä huolimatta tuloksena oli hienoja ja kirkkaita violetteja sävyä. Ensimmäiseen jälkivärisettiin meni 100 g RenNua ja 50 g Naturgarnia, jotka olivat esipuretettuja, sekä 100 g vaaleansinistä indigovärjättyä suomenlammaslankaa, ja 13 g pellavaa. Näistä tuli odotetusti vähän vaaleampia mutta edelleen aika kauniita. Pellavakin otti selkeästi väriä, mikä oli ehkä vähän yllätys.

Kun liemessä näytti edelleen olevan väriä, tehtiin toinenkin jälkiväri - tähän tosin sotkin terästykseksi litran pari jo kuukauden seissyttä pönttökrappilientä. Tähän liemeen meni 100 g RenNua ja 50 g NWoolia, jossa oli pohjalla hailakan oranssinruskea krapin jälkiväri. Alunaa olin ajatellut laittaa, mutta se unohtui. Valkoisista langoista tuli taas edellistä haaleampia lievästi punertavammalla vivahduksella - olimme yrittäneet muuttaa liemen pH-arvoa etikkalorauksen avulla, mutta todennäköisemmin sävyeron syy oli krappiliemilisäyksessä (värillisestä liemestä ei akvaariotesterin perusteella voi mitata pH:ta, kun sen toiminta perustuu värimuutokseen). Aiemmin krappivärjätystä langasta sen sijaan tuli ihan mahtava marjapuuronpunainen, alla olevassa kuvassa äärimmäisenä vasemmalla.

Kolmen kokenilliliemen tulokset kulkevat oikealta vasemmalle. Sinisävyisemmät langat olivat alunperin indigovärjättyjä, paksut edessä ovat Naturgarnia, niiden viereinen pieni vyyhti pellavaa ja äärimmäisenä vasemmalla oleva punainen on krapin jälkivärin päälle värjätty kokenilli.

Näihin kokenillilankoihin sekä liemen riittävyyteen olimme erinomaisen tyytyväisiä. Kokenillia täytyy kokeilla tänä kesänä vielä uudestaan, tällä kertaa niin, ettei ensimmäiseen liemeen mene indigovärjättyjä lankoja. Muutamaa näistä vyyhdeistä keriessä huomasin, että jauhemainen kokenilli irtoaa käsiin pienenä jauheena, joka oli kuitenkin helposti karistettavissa pois.

Näiden lisäksi jo kerran seisotettuun krappipönttöön meni tuolla värjäyskerralla pari ensin lepänkuoriliemessä kylmänä lionnutta vyyhteä, jotka tänään otin pois - ne ovat vielä märkiä, mutta vahvasti näyttää siltä, että niitä odottaa uusintakylpy seuraavan kokenillikerran jälkivärissä. Värjäystä on luvassa tämänkin kuun lopussa, joten palaan asiaan varmaan silloin.

Koivua, pähkinää ja krappia

2011-07-05T10:40:00.000+03:00

Langat esipuretuksessa. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Alkukesästä, toukokuun lopulla, värjäiltiin koivulla ja pähkinänkuorella. Ensimmäinen oli vanha tuttu, melkein joka vuosi käytetty lähinnä siksi, että sitä on niin helppo saada - erityisesti luokkaretkiaikaan, kun on mahdollista valjastaa lapsityövoima riipimään lehtiä irti oksista. Keväinen koivu antaa parhaimmillaan kirkuvan neonsävyisen kellanvihreän, mutta tarjosi nyt näihin omiin lankoihin vähän hillitympiä sävyjä. Samalla tuli todettua, että myös koirankarva värjäytyy ihan kohtuullisesti: Karon kehräämöstä tilaama ViliNalle on suomenlampaanvillan ja akitan alusvillan sekoitusta.

Koivunlehtiliemi.

Resepti oli mitä yksinkertaisin keittovärjäys: langat esipuretettiin 10 g alunaa /1000 g lankaa noin tunnin ajan suunnilleen 90C, ja tuoreita koivunlehtiä keitettiin samaan aikaan padallinen. Molemmat liemet saivat jäähtyä ruokatauon ajan, langat siirrettiin siivilöityyn koivuliemeen ja lämpötila nostettiin uudelleen lähelle kiehumispistettä noin tunniksi. Jäähdytettiin liemessä yön yli ja huuhdeltiin vedellä ja lopuksi etikalla.

Tuoreet koivunlehdet: ylempi lanka ViliNallea, alempi värttinäkehrättyä ahvenanmaanlammasta.

Saksanpähkinän kuori oli uusi tuttavuus, ostin sitä Tetriltä rouhittuna. Syynä tähän oli joku hämärästi muisteltu tieto siitä, että Kaarinan Kirkkomäen haudan 1 vaipasta olisi väriaineanalyyseissä löytynyt tanniineja, ja jossakin Kaarinan muinaispuvun myöhemmässä versiossa värjäykset olisi tehty pähkinänkuorilla. Löysin Tetrin sivuilta ohjeen, että pähkinää tarvitaan 15-30 g/ 100 g lankaa.

Pähkinänkuoriliemi liossa. Liotuspussi on tekokuitua, joten se ei juuri ota väriä.

Liotimme 100 g pähkinänkuoria noin 3 tunnin ajan, jonka jälkeen ne lämmitettiin pussissa. Langat laitettiin samaan liemeen, niitä tuli 120 g ViliNallea ja 120 g itse kehrättyä ruskeaa suomenlammasta. Sekoittelimme aika paljon, ja langoissa onkin pussin käytöstä huolimatta vain yksi kohta, jossa on läikikkyyttä.

Iso vyyhti ViliNallea pähkinäliemessä. Villa-koirankarvalangan pohjaväri on harmahtava.

En oikein tiedä mihin perustuen olin odottanut pähkinältä punertavaa sävyä - ehkä tämä liittyi mielikuviin siitä Kaarinan muinaispuvun viitasta, jonka ensimmäinen versio taisi olla veriseitikeillä värjätty ja siten kirkkaan oranssinpunainen. Tuloksena oli ViliNalleen aika hailakka vaaleanruskea, joka on hyvin lähellä ruskean villan luonnollista sävyä. Alunperinkin ruskeassa villalangassa puolestaan on vaikea huomata mitään eroa aikaan ennen värjäystä. Ei suoraan mikään menestyjä tämä pähkinänkuori, siis.

Pähkinänkuorivärjäykset. Ylhäällä ViliNalle, aljaalla alunperinkin ruskea lanka.

Emme kuitenkaan luovuttaneet pähkinän kanssa, vaan lisäsimme samaiseen pussiin vähän kertaalleen keitettyä krappia, ja teimme edelleen hyvin tummasta liemestä seuraavana päivänä jälkivärin. Tähän liemeen meni esipuretettuina taas 120 g ViliNallea, 50 g jotakin kehräämön suomenlammasta, ja yhteensä 55 g Novita Woolia ja jotain muuta superwash-käsiteltyä lankaa.

Pussissa on pähkinänkuoria ja krappia.

ViliNalleen lopputulos oli edellistä vähän punertavampi, mutta tällä kertaa langat jäivät myös selkeän laikukkaiksi - niitä taisi vahtia joku laiska sekoittaja. Pienet vyyhdit superwasheja sen sijaan imivät väriä tapansa mukaan tarmokkaasti, ja pidän kovasti lopputuloksena olleesta vähän punertavasta tummanruskeasta.

ViliNalle yllä, superwashit alla. Suomenlammaslanka oli häipynyt ennen kuvan ottamista.

Näiden keittovärjäysten lisäksi teimme pönttökrappia samaan tapaan kuin edellisinäkin vuosina. Nyt vähän harmittaa, etten lueskellut ajatuksella Leenan juttuja ennen hommaan ryhtymistä, koska olisimme hyvin voineet kokeilla muitakin tekotapoja. Nyt kuitenkin keitimme ensin liemen 500 grammasta krappia reilun tunnin ajan, jäähdytimme siivilöidyn liemen yön yli ja jemmasimme sitten kahteen eri sankoon esipuretetut langat. Toiseen meni 100 g Vuorelman Vetoa, 50 g jotakin suomenlammaslankaa ja 100 g hailakkaa krapin jälkiväriä, toiseen taas 240 g ViliNallea, 100 g värttinäkehrättyä yksisäikeistä suomenlammaslankaa ja 70 g ruskeaa kerrattua ahvenanmaanlampaanvillaa. Värisaldo kuukauden liotuksen ja vähän liian laiskan sekoittamisen jälkeen oli viimevuotista toistaen tiilen- ja possunpunainen. Ensi kerralla kokeilemme vaihtoehtoa, jossa krappien päälle kaadetaan kuumaa vettä, mutta niitä ei missään vaiheessa keitetä - jos sillä vaikka saisi vähän tummempia sävyjä. Nytkin tuli ihan nättejä, mutta ehkä pikkuisen tylsiä lankoja.

Kuvan vasemmassa laidassa kaupan lankoja, keskellä käsinkehrättyjä ja oikealla ViliNallea.

Toukokuun värjäyskerran keskeinen uutuus pähkinänkuoren lisäksi oli luonnonruskean villan värjäys, mutta sekään ei nyt suoraan tuottanut kovin spektakulaareja tuloksia. Pähkinänkuori ei tuottanut ruskeaan juuri mitään eroa, ja krapinkin kanssa tulos jäi vähän vaisuksi. Pitäisi jossain vaiheessa yrittää tsekkailla uudestaan, mitä mä oikein näistä ruskean päälle värjäämisistä oikein luin, ja mietiskellä, kannaattako testailla lisää.

Nyt on jo kesäkuunkin värjäyskerrat ohi, mutta niistä lisää toisen kerran.

"Älä stressaa mekosta, minä liimaan sinulle henkselit"

2011-06-26T20:45:00.005+03:00

On mekko- ja myssy- ja huntustressi. Se nosti päätään, kun Saari AD 1389 lähestyi, ja kävi yhä selvemmäksi, etten ehdi saada siihen mennessä mitään uutta valmiiksi. Niinpä en edes aloittanut, vaan selailin vain Medieval Garments Reconstructedia hermostuneesti. Ja pukeuduin tapahtumaan ohueen vaaleaan villamekkoon, jonka kasasin vuonna 2009 - valmiiksi sitä ei oikein voi sanoa, kun mitään ei oikein ole viimeistelty, mutta pari vuotta sitten Grunwaldissa olen sitä käyttänyt. Ja sittemmin tänä keväänä Vantaalla esiintyessä ja lopulta Saaressa. Hassua, miten erilaiselta sama mekko voi kahdessa eri paikassa tuntua - Vantaan keikalla ei paljon tarvinnut murehtia, kun taas Saaressa erinäisten erinomaisten mekontekijöiden ympäröimänä tunsin itseni todella pieneksi ja huonosti puetuksi. No, keskityinkin sitten kehräämään lankaa ja pilkkomaan vihanneksia.

Kesän tyylikkäin asuste, sipulinippu. (Kuva: M. Pasanen 2011)

Kuten kuvasta näkyy, puutetta ei ole yksinomaan mekosta: lisäksi tarvittaisiin siveämpi myssy (esimerkiksi tällainen), joka peittäisi kunnolla tukan, joka on liian lyhyt pysymään leteillä. Ja sen päälle sitten varmaan myös huntu, leukaliinoineen. Olen laiminlyönyt keskiaikasiveyttäni aika kauan, mutta siitä pitäisi tulla ennen Visbya loppu. Onneksi Neulakosta löytyy aloittelevan hunnunpukijan opas! Täytyy varmaan laittaa tämän vuoden Grunwaldin-kävijöille pyyntö tuoda sieltä neuloja - jonain vuonna niitä ostinkin, mutta mokomat hävisivät muistaakseni melkein ennen kuin ehdin kävellä markkina-alueelta takaisin omalle teltalle. Niin, ja tuo huppu: siinä ei tosiaan vieläkään ole yhtään nappia. Kaiken lisäksi kangas on niin ohut, että olisi varmaan järkevää laittaa vuori. Tai tehdä kokonaan uusi huppu.

Tähän kohtaan voi kukin lisätä haluamansa määrän otsaryppyjä ja huokauksia.

Niin, se Visby. Tarkoitus olisi mennä muutamaksi päiväksi Battle of Wisby 1361-2011 -tapahtumaan, ja sehän tietenkin vaatisi uusia vaatteita. En ole siniseen pellavaiseen etunyöritettyyn kirtleeni yhtään sen tyytyväisempi kuin vaaleaan villamekkoonkaan, sekin istuu huonosti erityisesti tissien kohdalta. Ongelmahan on se, että kuten olen ehkä joskus saattanut sanoakin, en oikeastaan ole kovinkaan hyvä, tai varsinkaan intohimoinen ompelija. Tarvittaisiin enemmän taustatyötä, huolellisempaa sovittamista, pienempiä tikkejä, runsaampaa viitseliäisyyttä ja sen verran nöyryyttä, että kehtaisi pyytää viisaammilta apua. Ja kaiken lisäksi pitäisi vielä päättääkin, millaisen mekon oikein tekisi ja mistä kankaasta. Voi herran pieksut.

Tähän kohtaan vähän lisää syviä huokauksia.

Mulla olisi sellainen keltainen, itse kudottu palttinasidoksinen villakangas, josta kovin mieluusti tekisin jotain. Nyt alan vähän kallistua sille kantille, ettei se kuitenkaan nyt muutu sellaiseksi melko istuvaksi, kenties lyhythihaiseksi mekoksi, johon käyttäisin Herjolfnes-kaavaa. Sen sijaan siitä voisi hyvinkin tulla jonain päivänä uusi viikkarialusmekko, tai pikemminkin sellainen löysähkö mekko, joka soveltuisi pohjoiseen ilmastoon periodista toiseen. Mikä ei kuitenkaan missään määrin ratkaise sitä, että sopiakseni edes jotenkin joukkoon Visbyssa, tarvitsen edelleen sen uuden mekon. Mihin pitäisi siis valita kangas, ja mieluiten vielä tuolta olemassaolevien joukosta. Voi apua. Ehkä on parasta vain jatkaa tätä murehtimista huomenna.

Otsikon lainaus on Jukalta, joka ei ehkä ihan täysin ymmärtänyt, miksi vanha mekko ei ole yhtä hyvä kuin pussillinen uusia. Liimasi kuitenkin kuivapukuni irronneen henkselin takaisin paikoilleen sillä aikaa, kun kirjoitin tätä tilitystä. Ainakin joku saa tässä taloudessa jotain myös aikaiseksi...

Villaa ja pellavaa

2011-06-22T09:36:00.000+03:00

Aika se vaan kuluu, eikä sen vauhti juuri tunnu hidastuvan, vaikka töissä kiireisin luokkaretkiaika onkin vihdoin ohi. Livistin yhden lammasviikon kun lähdimme helatorstailta museokierrokselle Tanskaan - tai no ehdittiin siellä vähän vierailla muuallakin, mutta pääasiallinen käyntikohde olivat kyllä erilaiset mielenkiintoiset museot, ja niitähän Tanskassa riitti. Täytyy pureksia siellä opittua jossain välissä enemmänkin, mutta jos nyt lyhyestä virsi kaunis, niin mitä hienoa rautakauden tanskalaiset käsiinsä saivatkin (ja paljon saivat, kun niin kivasti sijaitsivat Keski-Euroopan puolella ja monien vesireittien varressa), niin heittivät sen sitten aina suohon. Ja niistä soista onkin sitten löytynyt kaikkea ihmisuhreista jättimäisten käyrätorvien kautta kultaisiin murokulhoihin. Opin, että erityyppiset suot säilyttävät eri asioita, toiset paremmin eläinkuitua ja nahkaa, toiset taas selluloosa- eli kasvikuituja. Ja että tanskalaisissa kumpuhaudoissa on tammiarkkujen sisällä säilynyt kuin säilykepurkissa sellaisia vainajia, joilla on kaikki vaatteet ja korut vielä päällään... Mutta siitä tosiaan lisää toisen kerran, kuvien kera.

Muuten kehruuintoilu sen kun jatkuu. Vietin Tanskanreissun jälkeen lopun lomaviikostani mökillä, jonne pakkasin mukaan keskeneräisten neulakinnassukkien lisäksi muutaman mustapoltetun savisen värttinänkehrän. Nopeasti kävi hyvin selväksi, että suorien kehrävarsien valmistaminen ilman sorvia on jokseenkin hankalaa, mutta yhden kohtuullisesti pyörivän sain sitten kuitenkin aikaan. Se pääsi tositoimiin viime viikolla Pukkisaaressa, kun istuin ensin yksikseni sateisen maanantain ja sittemmin Saari AD 1389 -tapahtuman tarjoamassa hyvässä seurassa koko viikonlopun kehräämässä. En ollut ottanut omia villojani mukaan, kun tiesin, että saaressa on ties kuinka monta säkkiä vanhaa villaa. Ensimmäisenä sattui ketään todella pitkää tummanruskeaa, jota kehräilinkin sitten yhden ison värttinällisen. Päässäni on hiljakseen alkanut itää ajatus, että voisin kutoa kankaan, jonka loimena olisivat ostetut lampaanmustat affelangat, ja kuteena sitten yksisäikeiset itsekehrätyt... Mutta eipäs nyt taas hypätä asioiden edelle.

Värttinä ja tummanruskeaa lankaa. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Kokeilin nyt käytännössä ensimmäistä kertaa sitä, etten karstannut tai kammannut villaa ollenkaan, vaan nypin sen vain sormin auki. Itse asiassa pitkää tummaa saattoi vain kiskoa pitkänä hahtuvana irti siitä sekavasta möykystä, jonka olin säkistä ottanut. Se kehräytyi aika nätisti, välillä tietysti tuli möykkyjä ja lankaan jäi enemmän roskaa kuin paremmin putsatussa villassa, mutta olin lopputulokseen silti aika tyytyväinen. Toisen erän kehräsin selkeästi lyhyempää valkoista, jonka myös availin vain käsin - sen kohdalla täytyi kyllä nyppiä tapulit yhtenäiseksi möykyksi kämmenpohjaan, ja katkeiluakin tapahtui enemmän, mutta mahdollista tuokin oli.

Tummaa villaa möykyssä.

Vähän kiinnostaisi koettaa tehdä sellainen karttajousi eli savitsin ja kokeilla, auttaisiko villojen hakkaaminen asiaa jotenkin. Ihan pelkkien tekstilähteiden perusteella vain epäilyttää, voiko hommasta mitään tulla. Onko joku joskus nähnyt karttajousta käytössä? Vahterin (kai?) mukaan se oli vielä 1800-luvulla erityisesti Itä-Suomessa joka talossa tuttu työkalu, mutta sittemmin tuntuu kadonneen aika lailla kokonaan. Pohjois-Karjalan museossa näyttää olevan yksi, ja käyttökuvaus on aika samanlainen myös Vuorelan kansanperinteen sanakirjassa: jännettä täryytettiin kiivaasti lyöden liisteiden päälle asetettuja villoja. Työn suorittivat tavallisesti miehet. Tulisikohan tuohon kokeilemalla tolkkua?

Töissäkin olen kehrännyt melkein joka päivä tunnin pari. Toinen sekavärinen Greta-värttinällinen on kohta valmis ja se tuleva vyyhti siis kertausta vaille. Alan kallistua sille kantille, ettei sitä ehkä kannata yrittää värjätä, sen verran sekaväristä ja sellaisenaan kivaa lanka nimittäin on. Sen sijaan voisi seuraavaan erään valkkailla vain niitä teräksenharmaita villatapuleita ja pyrkiä yhtenäisemmän väriseen lankaan. Tai kehrätä suosiolla väliin lisää valkoista, kun heti juhannuksen jälkeen pitäisi taas olla jotain värjättävää eikä morsinkoa päästä tekemään, kun ei museon pellosta näköjään mitään noussut. Viimevuotiset morsingot kyllä kukkivat komeasti, mutta niissä ei enää lehtiruusukkeita ole, eivätkä ne käsittääkseni enää juuri väriä anna.

Toisen vuoden morsinkomaa.

Koska aina pitää olla monta rautaa tulessa (välillä konkreettisestikin), aloimme myös Helenan kanssa laittaa loimea pieniin salonkikangaspuihini. Vähän hävettää, että aikoinaan kovasti hinkuamani puut ovat seisseet vuosikaudet käyttämättöminä, ja kun nyt sopivasti sattui loimenlaittoon paljon mua perehtyneempi ja vielä auttamishaluinenkin työtoveri olemaan käytettävissä, on jo jokunen kierros luonnonharmaata pellavalankaa päätynyt luomapuiden ympärille. Hommaa sinänsä riittää vielä vaikka kuinka, ja mutkiakin voi tulla matkaan, joten ei ehkä vielä kannattaisi niin kovasti haaveilla niistä tuota pellavaa seuraavista kankaista... Toivoa vaan sopii, että lanka osoittautuu kudonnassakin yhtä kestäväksi kuin miltä luodessa on näyttänyt. Pellavalla on kyllä paha tapa katkeilla, mutta ainahan sitä saa toivoa. Kun nyt ensin pääsisi sinne kutomiseen asti :)

Saaressa istuskellessa tuli myös kiinnitettyä huomiota siihen, että jossain vaiheessa olisi myös aika tehdä uudet kengät. Nykyisissä on ulkoisesti selkeä suolyödön fiilis, toinen nauha poikki ja yhden pohjasauman kohdalla reikä. Aika monta kesää ne ovat satunnaista käyttöä kestäneetkin, mutta lisätään listaan.

Kehruuta ja kertausta

2011-05-22T10:15:00.000+03:00

Kevätpäivät ovat jatkuneet lanoliinintuoksuisina, kun loputkin lampaat pääsivät taas villoistaan. Tämän viikon alkupäivät olivat kyllä niin kylmiä, että melkein kävi varsinkin Elviiraa vähän sääliksi. Toisaalta loppuviikon auringonpaisteessa on kuitenkin yllättävän helppo unohtaa, miten äsken vielä olin pitkät kalsarit jalassa ulkona. Oi kevät!

Greta aloitti päivän pienenä myskihärkänä... (Kuva: V. Aspö 2011)

...mutta muuttuikin poroksi. (Loput kuvat J. Sahramaa 2011)

Kerinnän jälkeiset iltapäivät olen kehräillyt, ja siihen on taas tullut aikamoinen himo. Ahvenanmaanlampaan villaa on ihan tolkuttoman kiva kehrätä, kun siinä on niin paljon pitkiä kuituja ja yhdestä kampauskerrasta tulee todella monta hahtuvaa. Loppuviikon värjäyspadat mielessäni etenin kertaamaan parikin jo jonkin aikaa sitten aloitettua lankaa, yhden valkoisen ja yhden keskiruskean.

Olen aiemmin yleensä kerrannut kahdelta kerältä niin, että langat tulevat selän takaa kumpikin oman olkansa yli. Viime kesänä onnistuin kuitenkin kertaalleen sotkemaan itsekseenkin kertautumaan pyrkiviin yksisäikeisiin lankoihin sekä hiukseni että kaulahuivini hapsut, olen pohdiskellut hommalle vaihtoehtoisia tapoja. Aikoinaan kävi nimittäin niin, että opin työväenopistossa pitämällä kurssilla kyllä kehräämään värttinällä ihan mukavasti ja rukillakin pikkuisen, mutta kertaamisen kävimme läpi lähinnä teoreettisella tasolla. Kansatieteellisestä matskusta tiedän, että käytössä on ollut moninaisia tapoja aina siitä lähtien, että värttinällisestä puolet kierretään jotenkin kyynärvarren ympäri vyyhdelle, ja sitten vaan lähdetään kertaamaan. Jos jollakulla on jostakin tämänkaltaisesta jotain käytännön kokemusta, kuulisin siitä mielelläni. Tai ylipäänsä hyviksi havaituista kertausmenetelmistä.

Tämä on siis yleinen ajatus: kaksi myötäpäivään kehrättyä lankaa kerrataan vastapäivään. Kuvissa on tosi huono valo, koska ne on otettu museon sisäpuolella ilman salamaa.

Nyt kokeilin uudenlaista härdelliä, joka perustuu kattoon (tässä tapauksessa orteen) asetettuun metallilankahenkariin. Yksisäikeiset langat kulkevat henkarin vähän alaspäin taivutettujen reunojen läpi, ja kerät pyörivät itsekseen lattialla. Nekin olisi varmasti fiksua laittaa kumpikin omaan purkkiinsa, mutten viitsinyt etsiä sopivia astioita, joihin lanka ei jäisi kiinni. Tämän menetelmän erityisenä etuna on se, että kerrattavat langat tulevat kehrääjän edestä eivätkä takaa.

Yleiskuva, jossa myös värttinä on lattialla.

Henkari orressa.

Tällä menetelmällä kahden 30-50 gramman yksisäikeisen lankakerän yhteenkertaamiseen menee pari kolme tuntia. Langan pituuden mittaamiseen en ole vielä jaksanut ryhtyä, vaikka vyyhditettynä sekin olisi varmasti mahdollista. Vyyhdittämiseen käytin tällä kertaa museon rekkikokoelmaan kuuluvaa kammella kierrettävää laitetta, jota en suoraan osaa nimetä: se on jossain määrin nopeampi kuin tavallinen viipsinpuu, jos langan vaan saa kiertymään värttinän kehrävarrelta esteettä. Yhdestäkään käyttämästäni värttinästä ei saa yläpään koukkua näppärästi irti, joten lanka tuppaa aina takertumaan siihen. Jos kuitenkin irrottaa itse kehrän eli painokiekon, voi pitää koukullisesta päästä kiinni. Ei varmaan olisi mahdotonta väsätä kehrävarrelle omaa telinettäkään kerimistä ja vyyhtimistä varten, jos oikein innostuisi.

Vyyhdityshärveli, millähän nimellä tätä on aiemmin kutsuttu? Takaosassa on kampi, josta puita voidaan pyörittää.

Yksi kerratuista vyyhdistä oli tosiaan valkoista ja toinen ruskeaa ahvenanmaanlampaan puolipitkää villaa, molemmat ostettu Häggblomin Maijalta. Kumpikin on vähän niillä rajoilla, onko sitä järkevää käsitellä kammoilla, kun päällikarvojen ei ole annettu kasvaa valtaisan pitkiksi. Ei sitä toisaalta kuitenkaan karstatakaan tee mieli, ja ainakin mun pikkukammoilla homma kuitenkin luonnistuu. Ihan vain käsin nyppimällä erottelemista voisi joskus kokeilla, vaikka villa onkin aika roskaista.

Ruskea vyyhti uv-kalvotetun ikkunan valossa. Ihan en tiedä, miksen viitsinyt mennä ulos kuvaamaan. Painoi pesemättömänä noin 70 g, pestynä unohdin punnita.

Ruskeiden ja valkoisten lankojen päädyttyä väripataan päätin kokeilla kehrätä Gretan villaa. Koska Greta keritään vain kahdesti vuodessa, villa on todella pitkäkuituista. Kuten ylläolevista kuvista näkyy, neiti ei myöskään ole missään määrin tasavärinen. Olisi varmasti mahdollista erotella villat niin, että ottaisi esimerkiksi ruskeanmustat läiskät erikseen perusharmaasta aluskarvasta, joka päättyy kellertävänvaaleisiin karkeisiin päällikarvoihin. Päätin tällä kertaa kuitenkin pyrkiä meleerattuun harmaaseen lankaan, toiveenani käyttää sitä morsingonsinisen pohjavärinä. Kun kampaan asettelee erivärisiä villoja sekaisin, on lopputulos kuitenkin aika hervoton salt'n 'pepper -lanka, jonka väri vaihtelee kellanvaaleasta kauniin teräksenharmaan kautta melkein mustaan. Tätä syntyi yksi 50 gramman kerä hurjaa kyytiä, tai sitten se vain tuntui niin vauhdikkaalta, kun väripataa vahtiessa oli monta tuntia aikaa kehrätä.

Villoja, kammat, kammattu hahtuva ja värttinä. Vasemman laidan raidallinen kangas on mun työessu ja oikeassa yläkulmassa pilkistää viipsinpuu.

Näillä pitkien päällikarvojen ja pehmeän alusvillan eroilla olisi kehräyksessä ja kankaankudonnassa myös mahdollisuus kikkailla. Medieval Garments Reconstructed -kirjassa Anna Nørgaard kertoo, että keskiaikaisissa grönlantilaisissa kankaissa käytettiin kangaspuissa aikamoiselle rasitukselle joutuvana loimena päällivillaa ja kuteena taas alusvillaa. Monilla vähemmän pitkälle jalostetuilla lampailla nämä kaksi eroavat toisistaan väriltään, näin suurimmaksi osaksi myös Gretalla. Villatyypit erotellaan toisistaan jo kampausvaiheessa niin, että kammasta vedetään ensin irti pelkästään päällivilla, mikä tapahtuukin melko lailla luonnostaan. Kun kangas kudotaan kahdesta erivärisestä villasta toimikkaaksi, siitä tulee hauskan vinoraidallista. Toinen mahdollisuus olisi lampaan tapaan hyödyntää alusvillat alusvaatteissa ihoa vasten ja karkeammat päällivillat säänkestäväksi tarkoitetuissa kankaissa.

Näitä vaihtoehtoja olisi huomattavan hauska kokeilla joskus, mutta tähän mennessä olen päätynyt tekemään suomalaiseen tyyliin kerrattua lankaa, jossa molemmat villatyypit ovat sekaisin. Länsisuomalaisissa viikinki- ja ristiretkiaikaisissa löytökankaissa on käsittääkseni pääosin käytetty loimena vahvempaa kerrattua ja kuteena taas yksisäikeistä lankaa. Mun mahdollisuuksiani käyttää omia lankojani mihinkään kovin järkevää tosin heikentää se, että erilaisten värjäyskokeilujen jälkeen kaikki vyyhdit ovat keskenään erivärisiä... Pitäisi vaan ehtiä kehräämään enemmän, mutta kun maailmassa olisi vähän turhan paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista puuhaa. Toinen vaihtoehto olisi ryhtyä systemaattisesti tekemään yhdenväristä lankaa, ja olla käyttämättä sitä erilaisissa värjäyskokeiluissa. Tai sitten täytyy vaan joku päivä kutoa raidallista tai ruudullista kangasta. Tai lautanauhaa. Vaihtoehtoja on niin paljon, ja helposti sitä vain päätyy hamstraamaan itselleen erilaisia materiaaleja ilman suurempaa päämäärää. Vielä minä joku päivä näistä jotakin teen! :)

Lammashistoriaa

2011-05-16T22:24:00.001+03:00

Viime viikolla ja huomenna töissä taas kerintää. Sen kunniaksi Lammas & Vuohi -lehden artikkelien pohjalta vähän perustietoa lampaiden ja pikkuisen vuohienkin historiasta.

Vili on jo keritty, tytöillä on vielä tosi kuuma. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lammas ja vuohi ovat mitä ilmeisimminkin ensimmäiset ihmisen kesyttämät tuotantoeläimet. Ne ovat eläneet ihmisen kanssa jo 10 000 vuotta. Kesytystyö tapahtui Lähi-idässä samalla hedelmällisen puolikuun alueella, josta myös tuttujen viljakasviemme jalostus on alkanut. Lampaat ja vuohet olivat muihin alueen riistaeläimiin verrattuna rauhallisia, ja laumakäyttäytyminen helpotti niiden käsittelyä. Todennäköisesti lampaiden kesytys tapahtui yhteistyössä ihmisen vielä varhemman kotieläimen, koiran kanssa. Nykyisistä villilajeista muflonin ja besoaarivuohen katsotaan vastaavan parhaiten noita alkuperäisiä lajeja.

Itse kesytystoiminnasta ei ole arkeologisia tai juuri muunkaan laisia jälkiä. Kenties eläimiä houkuteltiin viljan ruoan avulla tai otettiin nuoria karitsoita ja kilejä eläteiksi. Mahdollisesti on jopa aidattu kokonaisia villieläinlaumoja. Joka tapauksessa uusi elämä ihmisten kanssa muutti lampaita ja vuohia lajitasolla. Osa muutoksista, kuten esimerkiksi sarvien pieneneminen, johtui luonnonvalinnan heikkenemisestä. Toiset taas olivat ihmisten tarkoituksella jalostamia. Jo 5000 vuotta sitten oli olemassa toisistaan eroavia lammasrotuja, ja viimeistään 4000 vuotta sitten erilaisia villatyyppejä. Eurooppalainen lammas kehittyi koko ajan pienemmäksi aina keskiajalle asti. Myös sen jalat lyhenivät ja sydän, silmät ja aivot pienenivät. Nykyisten vallitsevien lammasrotujen aivot ovat suunnilleen 20% pienemmät kuin villilampaan, ja 8% pienemmät kuin primitiiviseksi luokiteltujen rotujen. Eläimet sopeutuivat myös erilaiseen ravintoon ja tiiviimmissä laumoissa eläessä niille kehittyi parempi taudinsietokyky.

Nuorakeraamisen kulttuurin harjoittaman maatalouden levitessä keskiseen Eurooppaan 6500-6000 vuotta sitten vuohi tuli ilmeisesti ensin, ollen tärkeä pusikkojen raivaaja. Lampaiden merkitys puolestaan kasvoi laajojen ruohikkoalueiden synnyttyä. Keski-Euroopassa tärkein kotieläin oli kuitenkin nauta. Viljelyelinkeinoja harjoitettiin mahdollisesti jo tuolloin Etelä-Skandinaviassa, vaikka uudet elinkeinot levisivätkin lauhkean ilmaston alueilla hitaasti. Suomesta ensimmäiset viitteet kotieläimistä ovat kenties jo pronssikaudelta, mutta varmasti lampaita ja vuohia on pidetty täällä rautakaudella, ainakin 3000 vuoden ajan.

Suomenlammas virallisesti määriteltynä rotuna syntyi 1900-luvun alussa, mutta lammaskannat olivat totta kai paljon tätä vanhempia. Suomenlampaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella rodun iäksi on arveltu noin tuhat vuotta. Suomenlampaaseen ei ole juurikaan sekoittunut muiden rotujen perimää, vaikka Suomeen onkin 1500-luvulta alkaen tuotu myös muita lammasrotuja. Tärkeitä syitä suomenlampaan menestykseen ovat sen suuri sikiävyys, varhainen sukukypsyys ja nopea karitsoinnin jälkeinen tiinehtyvyys. Vuonuekoko on ensikaritsoinnissa keskimäärin 1,8 karitsaa ja vanhemmilla uuhilla 2,5 karitsaa. Myös viitosia ja kuutosia syntyy. Suomenlammasta onkin viety runsaasti myös maailmalle ja sitä on käytetty monien yhdistelmärotujen pohjana.

Suomen nykyiset alkuperäisrodut suomenlammas, ahvenanmaanlammas ja kainuunharmas kuuluvat pohjoisten lyhythäntäisten rotujen ryhmään. Suomenlampaan perinnöllinen muuntelu on suurta. Tämä kertoo siitä, että rotu on kehitetty suuresta perustajapopulaatiosta, Suomen eri alueiden vanhoista lammaskannoista. Kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat uhanalaisia rotuja, joiden tehollinen populaatiokoko on pieni. Tehollinen populaatiokoko ilmaisee perinnöllisen muuntelun suuruuden sukupolvesta toiseen, eikä siis ole suorassa suhteessa rodun koko yksilömäärään. Koska yksilön geeneistä puolet tulee äidiltä ja puolet isältä, roduilla, joilla on esimerkiksi vähän siitospässejä uuhien määrään verrattuna, harvinaisemman sukupuolen geenien vaikutus seuraavaan sukupolveen on suurempi ja perinnöllinen muuntelu vähäisempää.

Niin Suomen itä- kuin länsipuoleltakin löytyy samaan roturyhmään kuuluvia lammasrotuja. Kainuunharmaksen lähisukulaisia löytyy Vienan Karjalasta, mikä selittynee eritysesti asutushistoriallisin syin: Vienan länsiosat ovat saaneet suuren osan asutuksestaan Kainuusta ja Pohjanmaalta 1600-1700-luvuilla. Ahvenanmaanlampaan lähisukulaiseksi taas oletetaan ainakin Gotlannin gutefåria. Ahvenanmaanlammas tunnistettiin omaksi rodukseen osana 2000-luvulla suoritettua suomenlampaan geenikartoitusta. Tämä suomenlampaasta ulkonäöltään selkeästi poikkeava, primitiivistyyppisempi rotu on ollut kasvavan kiinnostuksen kohde jo parinkymmenen vuoden ajan sekä ahvenanmaalla että mantereen puolella. Historiaharrastajien keskuudessa se lienee erityisen tunnettu siksi, että sen kaksiosainen pitkään päällyskarvaan ja pehmeään alusvillaan jakautuva turkki muistuttaa muinaistekstiililöytöjen kuituja. Alkuperäisiä valmistusmenetelmiä tavoitellen tehtyyn Kaarinan muinaispukuversioon onkin käytetty ahvenanmaanlampaan villaa.

Pieniä affenoita Maija Häggblomin tilalla (Kuva: N. Talvela 2009)

Lyhyt katsaus kaipaa kiihkeästi syventämistä. MTT:n monitieteisen Suomalaista arkeologista genetiikkaa: Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettinen polveutuminen ja jalostusstrategia sekä hyödyntäminen Lounais-Suomessa -hankkeen kuvaus vihjaa, että Muinaistutkijassa 1/2010 olisi ilmestynyt aihetta käsittelevä artikkeli. Taas harmittaa, että menin lopettamaan Muinaistutkijan tilaukseni - en ehkä tullut lukeneeksi lehtiä heti niiden ilmestyttyä, mutta referenssikirjaston kannalta olisi mahtavaa, että nuo kaikki voisi vain poimia omasta hyllystä. Luettavaa riittäisi myös Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat -raportista, mutta se saa nyt jäädä toiseen kertaan. Vielä pitäisi nimittäin illan ratoksi tyhjentää yksi noista kirjahyllyistä, joka huomenna vaihtuu toiseen yksilöön. Huhhuijakkaa, tieto painaa...

Operaatio pehmeä jänis

2011-05-11T15:58:00.000+03:00

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.

Lisää aivoja

2011-04-12T15:22:00.009+03:00

Viime viikolla avattiin Suskin kanssa toinen peurankallo, tällä kertaa sahaamalla. Jos ei ole erityistä tarvetta saada pääkalloa talteen, tuo on paljon järkevämpi tapa - aivot saatiin ulos kokonaisina ja homma oli myös paljon nopeammin ohi. Tässä postauksessa siis taas luvassa mahdollisesti ällöjä kuvia, ottajana S. Huhtanen.

Tällä herralla oli sarventöpöt ja toinen silmä auki.

Aloitus oli sama kuin viime kerralla: nyljettiin pari päivää jääkaapissa sulaneen pään nahka irti. Se oli sarvien takia vähän hankalampaa kuin viimeksi, mutta sujui tylsän puukon avulla lopulta aika sutjakkaasti. Sarvet olivat muuten tosi hauskat, niistä näki, että vanhat olivat pudonneet pois jättäen vain tyngän ja nämä lyhyet olivat olleet vasta kasvamassa. Ne sahattiin erikseen talteen.

Nyljetty pää ja karvasilppua.

Putsasimme pään nahan tällä kertaa yhdessä, ja kaksin tehtynä se etenikin edes jonkinlaista tahtia. Mitään järkevää käyttöä noille nahoille ei suoraan ole, mutta jossain voinee vielä joskus hyödyntää groteskin näköisiä naamareita.

Peuranaamari.

Nylkemisen jälkeen päälaelle jäi hyvin ohut kerros kalvoa eikä lainkaan lihaa, joten siitä oli hyvä lähteä sahaamaan. Toinen piteli kiinni ja toinen käytteli rautasahaa. Parista eri kulmasta sahaamalla saatiin halkaistua kallo melko tasaisesti joka puolelta. Puoliskojen lopullinen irrottaminen sujui kätevästi sarvista vääntämällä. Matt Richardsin mukaan tämän vaiheen voi suorittaa myös lyömällä esimerkiksi isolla kivellä, jos ei pelkää sotkua.

Kallo halki, aivot ja niiden koppa.

Kallonavaus toimi jälleen kerran mahtavana "anatomiaa humanisteille" -koulutuksena. Aika uskomatonta, että aivot oikeasti näyttää ihan, no, aivoilta :)

Aivot matkalla pakastimeen.

Nämä aivot menivät takaisin pakastimeen, sillä valmista nahkaa, joka niillä käsitellä, ei vielä ole. Alunperin olin ajatellut käyttää niitä kahteen kehikkoon viritettyyn kuivasäämiskään, mutta nyt olen alkanut empiä. Löysin nimittäin pakastimesta myös yhden kokonaan käsittelemättömän peurantaljan, johon olisi mahdollisuus kokeilla Richardsin kuvailemaa märkää säämiskäntekomentelmää. Nyt kun lumet alkavat pihalta vihdoin sulaa, voisi kuvitella taas menevänsä sinnekin askartelemaan. Parkintatelineet näkyy jo, eivätkä edes ole ainoa lumen alta paljastunut ilo silmälle... :)

Ensimmäiset lumikellot. Kuva J. Sahramaa 2011.

Vaihteleva muinaismuoti

2011-03-28T14:06:00.006+03:00

Harmaan krapulapäivän lukemistona on ollut Lehtosalo-Hilanderin Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria. Vähän pelkäsin viikonlopun sosiaalisuuden muodostuvan esteeksi maanantain ajatustyölle, mutta niin tokkurassa en sentään ole, ettenkö olisi vähän onnistunut innostumaan pukeutumista käsittelevästä kappaleesta. Kyseinen teos on muuten hämmästyttävän huonosti saatavilla ainakin täällä pääkaupunkiseudulla: kaupunginkirjastoissa ei ole yhtään, yliopistolla yksi, ja sekin omistuskirjoituksen mukaan tullut lahjoituksena Euran kunnalta. Kyseessä on kuitenkin erityisesti rautakauden osalta yhden Suomen löytörikkaimmista ja tutkituimmista alueista kertova tuore kokonaisesitys, jonka kirjoittaja on yksi alansa tunnetuimpia nimiä - luulisi sille löytyvän enemmänkin lukijakuntaa? Kirja on pikaisen googlauksen perusteella myös jokseenkin kallis, halvimmillaankin yli 70 e, enkä ehkä ole hankkimassa sitä omaan hyllyyni ihan heti. Ja tästä kirjaston kappaleestakin joudun luopumaan, kun sen on joku mokoma varannut. Pöh.

L-H:n teksti kirvoitti ajattelemaan muinaismuodin vaihteluita niin kauan sitten kuin historianelävöittäjienkin parissa. Jälkimmäisten keskuudessa uutuudet leviävät tapahtumasta toiseen, kun joku on tehnyt jotakin uudenlaista kivaa ja muut haluavat itselleen jotain vastaavaa. Juuri nyt kuuminta hottia lähipiirissäni lienevät lammastakit ja silkkikaftaanit, joista täälläkin on ehtinyt olla puhetta.

Valtsun lammastakki Hiiden hirven hiihdossa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Sama mies silkkikaftaanissa ja paremmassa valossa. (Kuva: Odin's Guard 2011)

Viime vuosien histel-muoti-ilmiöitä ovat olleet myös naisten takit. Susien piirissä kai ensimmäinen valmistui Rotan vuoteen ja edusti valkoista, mordvalaisvaikutteista mallia. Mä tein omani vähän myöhemmin, ja nyt niitä on kai tulossa taas jokunen lisää Riazania vasten. Myös birkalaistyylisiä takkeja on nähty.

Käytämme valkoista takkia. (Kuva: V. Aspö 2008)

Salmen takki on tehty yhdessä kutomastamme keltaisesta villakankaasta. (Kuva: N. Talvela 2009)

Kesämuoti on usein levinnyt Saltvikin viikinkimarkkinoilla, joissa on perinteisesti ollut todella kuuma ja pellavavaatteilla käyttöä.

Allekirjoittanut ja pieni veli teltan edessä. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Jossain vaiheessa tuntui siltä, että jokainen muotitietoinen mies esiintyi kesän markkinoilla pussihousuissa ja piippalakissa, ilman paitaa tietysti.

Julle Kokkilassa. Munniharput ovat aina muodissa. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Kesän 2009 kuuminta muotia oli pitää neulakinnaspipoa ja piippalakkia päällekkäin, jälkimmäinen kallellaan niin, että alempi näkyy. Jäin siihen käsitykseen, että se oli jonkinlainen räppijuttu.

Joni. (Kuva N. Talvela 2009)

Konsta (ja muodin suhteen välinpitämätön Sportti). (Kuva N. Talvela 2009)

Mun yritykseni uudistaa kampausmuotia samana kesänä eivät saavuttaneet yhtä laajaa suosiota.

Helmikeesi. (Kuva N. Talvela 2009)

Vielä on epäselvää, onnistuuko Karo päähinemuodin suhteen paremmin.

Rouva hyvä, päässänne on jättimäinen siira. (Kuva: N. Hynninen 2010)

Tämä kaikki on toki paitsi erinomaisen hauskaa myös äärimmäisen luonnollista, koska juuri näin muoti toimii. Ja on varmasti toiminut aiemminkin, erilaisten sosiaalisten tilaisuuksien ja kaupankäynnin yhteydessä vaikutteet nimenomaan ovat levinneet. Jos autenttisuusvasaraa kuitenkin haluttaisiin alkaa heilutella, löytyisi sille kyllä töitä muualtakin kuin siirojen liiskamisen parista. Esimerkiksi tuollainen takki on erinomaisen käytännöllinen päällysvaate, erityisesti yhdistettynä vain alusmekkoon ja esiliinaan. Jotka L-H muuten mainitsee Euran kalmistolöytöaineistojen keskeisimmiksi naisenvaatteiksi: vaippahameen käytöstä kertovat olkasoljet ja ketjulaitteet olivat nuoremmalla rautakaudella selkeästi harvinaisempia kuin spiraalikoristeisten esiliinojen jäänteet.

Takeista löytyy myös esimerkkejä naapurimaista ja erityisesti kansanpuvuista, mutta mun tietooni ei vielä yhtään naisten takiksi tulkittua suomalaista löytöä ole tullut. Toisaalta en ole perehtynyt aiheeseen mitenkään erityisesti, ja jos naisten birkalaistakkikin perustuu lähinnä siihen, että kupurasolkien lisäksi ruotsalaishaudoista on löytynyt rinnan keskeltä sellainen solki, joka voisi sopia takkia kiinnittämään (niinkuin täällä väitetään), samaa todistelua voi soveltaa Suomeenkin: se on se tasavartinen solki siinä keskellä, joka Euran puvussa on kiinnitetty ketjulaitteeseen, mutta esiintyy usein myös irrallaan. Asia aivan erikseen sitten on, kuinka luotettavana tuollaista todistelua voi ylipäänsä pitää - sama solki olisi toki voinut kiinnittää myös aivan muuta vaatetta. Miesten takeissa ollaan sentään paljon tukevammalla pohjalla, niin Birkassa kuin Suomessakin.

Ongelmia, jos niitä sellaisina haluaa pitää, tulee siinä vaiheessa, kun on juuri nähnyt markkinoilla jonkun päällä ihanan takin, ja tahtoo tehdä itselleen samanlaisen. Mallit ja tekotavat leviävät, mutta perustelut ja taustat eivät välttämättä ehdi mukaan, eikä uuden ihanan takin omistajalla välttämättä ole juuri käsitystä, mihin aineistoon hänen lämmikkeensä perustuu - tai ei perustu. Tämän ei tietenkään ole pakko olla mikään ongelma, sillä historianelävöitys harrastuksena sisältää onneksi paljon muutakin kuin ryppyotsaista löytömateriaalin tuntemuksen vahtaamista. Yleisesti ottaen olen kuitenkin siinä käsityksessä, että monet histel-harrastajat tiedostavat ja jakavat käsityksen omasta vastuustaan menneisyyttä kuvittavien mielikuvien luojana. Moni haluaa tehdä, tai muuten hankkia, paitsi kauniita ja silmää miellyttäviä, myös mahdollisimman autenttisia vaatteita ja varusteita. Pyrkimys autenttisuuteen, tässä yhteydessä siis nimenomaan arkeologiseen löytömateriaaliin perustuvaan varustukseen, on ainakin omassa kaveripiirissäni yksi keskeinen kilpavarustelun muoto. Samalla helpottuu juuri markkinoilla korostuva harrastuksen osuus eli yleisötoiminta: elävöittäjiin suhtaudutaan usein oman periodinsa (tai ihan minkä vaan muun aiheen) asiantuntijoina, ja nämä ihmiskohtaamiset tarjoavat parhaimmillaan mahdollisuuden levittää ajantasaista ja perusteltua tietoa edeltäjiemme käytössä olleista vaatteista.

Toisaalta on helppo todeta, että muotivaihteluiden lisäksi histel-piireissä vallitsee tietty uniformismi: erityisesti Euran puvun malli dominoi suomalaisten naisten pukeutumista todella keskeisesti. Tämä ei sinänsä ole mikään ihme, onhan Euran puku saanut kaikista muinaispukurekonstruoistamme ehdottomasti eniten huomiota Linnan juhlia myöten. Eikä edes ansiotta, olihan kyseessä ensimmäinen kunnolla perusteltu ja dokumentoitu nuoremman rautakauden tekstiililöydöistä tehty tieteellinen ennallistus. Sen vaikutus on myös ollut niin vahva, että kaikki sen jälkeen julkaistut ennallistukset näyttävät vaippahameineen päällisin puolin hyvin samanlaisilta kuin Euran emännän varustus. Niiden tulkintoja en toki epäile, mitä ilmeisimmin naisten muoti on yleispiirteiltään ollut varsin samankaltaista läpi nuoremman rautakauden ja asutuksen ydinalueiden. Yksityiskohdista löytyy kuitenkin runsaasti variaatiota, mitä L-H:kin useammissa teksteissään korostaa: kaikki eivät todellakaan ole joka paikassa ja koko ajan pukeutuneet samalla lailla.

Pyöreät kupurasoljet ja pronssispiraalikoristellut esiliinat ilmaantuivat euralaiseen aineistoon 800-luvulla. Sitä aiemminkin oli kuitenkin ollut käytössä olkapäiltä soljilla kiinnitettävä vaate, soljet vaan olivat merovingiajan lopulla tasavartisia. Aika monesta haudasta on myös huomattu, ettei solkien tarvitse olla keskenään samanlaiset. Aiemmin mainittu "täydelliseen korustoon" kuuluva keskelle sijoittuva kolmas solki oli 800-luvun korustossa pyöreä, 900-luvulla tasavartinen. Esiliinan spiraalikoristeet puolestaan olivat aluksi vain pieniä koristekuvioita kulmissa, sitten ilmaantui reunustaminen spiraalirivillä, ja 900-luvulla suuret, helmaan aplikoidut kuviot. Varhemmat näistä koristeluista liittyivät itse valmistusprosessiin - kulmakuvioiden pujotuksia käytettiin esiliinan reunalautanauhojen päättelyyn - kun taas päälle ommelluilla kuvioilla ei ollut muuta funktiota kuin koristeellinen.

Vaikka haudoista löytynyt korusto usein viittaakin samankaltaiseen pukeutumiseen, ovat setit kuitenkin yksilöllisiä. Osa on aika hervottomia: Luistarin haudasta 1260, joka on ajoitettu 900-luvulle, löytyi pyöreät kupurasoljet ja tasavartinen solki, ketjunkantajat, kolminkertainen ketjulaite ja pronssisilla helmenkannattajilla varustettu kuusinkertainen helminauha, jossa on yhteensä yli 250 helmeä. Useissa L-H:n teksteissä todetaan, että tämä rouva olisi pärjännyt komeudessa jopa itselleen haudan 56 emännälle, joka tosin ajoittuu 1000-luvulle. Muoti kuitenkin muuttui: raskaiden pronssikorujen tilalle alkoi ilmestyä kevyempiä hopeisia, ja koristelun painopiste siirtyi korulaitteista spiraaleihin. 1100-luvun rikkaalla euralaisemännällä oli olkapäillään pienet hevosenkenkäsoljet ja viitassaan spiraalein koristetut päät ja aplikoituja spiraalitähdyköitä.

Jos tarkastelun laajentaa Luistarista muihin länsisuomalaisiin pukuihin, huomaa, että koruston lisäksi myös pukurekonstruktioiden vaatekappaleissa on vaihtelua. Kaarinan pukuun, joka on Euran puvun kanssa suunnilleen samanaikainen, toteutettiin alusmekko, jonka ylä- ja alaosa ovat eri kangasta: yläosa harvaa harmaata toimikasta ja helma tiheämpää sinistä. Saumat ovat rinnan alla ja edessä keskellä, ja malli on mahdollisimman yksinkertainen niin, ettei edes hihoja ole viistottu. Kaarinan puvun rekonstruoinut Jaana Riikonen mainitsee Sinihameet kultavyöt -muinaispukukirjassa, että tämä valinta perustuu löytötekstiilien sijaintiin, ja harmaa paita ja sininen vyötäröhame olisivat olleet ihan yhtä mahdollisia. Vyötäröhame, jollaista en muista elävöittäjäpiireissä juuri koskaan nähneeni, löytyy puolestaan 1100-luvulle ajoitetusta Maskun puvusta. Se on neliskulmainen kappale vaaleaa murtotoimikasta, joka kiinnitetään lautanauhalla ja jää oikealta sivultaan avoimeksi. Sen pariksi on valittu pellavapaita, koska yhdestä Maskun Humikkalan haudasta on löytynyt myös pellavapalttinaa.

Myös vaippahameissa on eroja: Kaarinan puvussa ei ole yhtä yhtenäistä leveää kangasta kuten euralaisessa, vaan kaksi irrallista, mutta samasta vedenvihreästä kankaasta valmistettua kappaletta, jotka kiinnitetään olkapäiltä pyöreillä kupurasoljilla. Vain etukappale on taitettu ylälaidastaan, ja tämä taitos on koristettu harmaalla langalla tehdyllä etupistopujottelulla. Selkäpuolelle puolestaan sijoittuu ylimääräinen kangaskaitale, johon muodostuu kukonaskelkuvio kudontaan käytetyistä erivärisistä langoista. Itse en ole koskaan täysin ymmärtänyt tuolle kaitaleelle ajateltua merkitystä, ja varmaankin joku toinen vaatekappale olisi myös ollut mahdollinen. Kaarinan päällyspuvussa on myös loimi poikittain ja hitaasti kudottavat (?) huolittelulautanauhat kankaiden pitkillä sivuilla. Riikonen toteaakin, että tämä tuntuu epätarkoituksenmukaiselta ja hameen rakenne on ehkä alunperin ollut toinen. Ehkä vielä jonain päivänä näemme uuden version Kaarinankin puvusta, samoin kuin vanhasta Perniön puvusta on tehty vaippahameellinen versio, ja Tuukkalan puvusta Mikkelin muinaispuku? Todettakoon vielä, että Maskun puvussa vaippahame on yhdestä kappaleesta, mutta ommeltu vasemmasta sivustaan helmasta vyötärön yläpuolelle asti kiinni.

Muinaispukuihin perehtynyt lukija saattaa tässä huomata, että olen keskittynyt niihin vaatekappaleisiin, jotka ovat itselleni tutuimpia, ja jättänyt täysin huomiotta esimerkiksi esiliinoihin, viittoihin ja päähineisiin liittyvän variaation. Myös monta periaatteellista ja käytännöllistä seikkaa odottaa käsittelyään. Tämä teksti on kuitenkin venähtänyt jo sen verran pitkäksi (ja sen kirjoittaminen seuraavan, vähän valoisamman ja vähemmän krapulaisen päivän puolelle), että tällä erää näin saa ollakin. Löytyikö keskeinen pointti? Ehkä niin, että ihanteellisessa, mahdollisesti utopistisessa tilanteessa histel-harrastajienkin parissa muoti-ilmiöt ja vaatetuksen variaatio kuvastaisivat löytöaineiston variaatiota, ja useimmille ratkaisuille olisi olemassa jokin tutkimustyöhön tai valistuneeseen arvaukseen pohjaava perustelu. Tämä ei tietenkään ole kaikille harrastuksen keskeinen pointti, eikä sen missään tapauksessa tarvitse sitä olla. Materiaalia ja ideoiden lähteitä kuitenkin löytyy, jos niitä jaksaa ja haluaa etsiä. Joskus se työ jopa palkitsee koko joukolla uusia ideoita ja oivalluksia :)

Tötteröhattuja ja silkkikaftaaneja

2011-03-21T17:58:00.006+02:00

Riazanin laulu, ainakin mulle kevyesti kevään odotetuin peli, lähestyy uhkaavasti. Hahmokin tupsahti eilen, ja odotukset ovat korkealla. Kyseessähän on projekti, jota olisin mieluusti itsekin ollut järjestämässä, mutta tietyt g-kirjaimella alkavat priorisoitavat projektit tekivät musta tällä kertaa ihan vaan pelaajan. Olin myös pyytänyt, että saisin hahmon, jolle ei juuri tarvitsisi tehdä mitään uusia vaatteita. Mutta eihän siinä toki sitten niin käynyt - sain korkeasukuisen mongoliaatelisrouvan - ja niinpä olen jo reippaan kuukauden puuhastellut ihan pähkinäisenä niin tiedonhaun kuin silkkikankaidenkin parissa. Kaupan päälle Jukka pelaa korealaissyntyistä jousiampujaa, ja pienelle veljellenikin olisi mahdollisesti syytä tuottaa joku uusi päällysvaate. Katsotaan nyt sitten, mitä tässä oikeasti ehtii.

Esimerkkini aatelisen mongolinaisen pukeutumisesta: Kublai-kaanin vaimo Chabi.

Jotta asiat eivät menisi liian helpoiksi, peli tapahtuu sekä ulkona että sisällä. Päämääränä onkin siis tuottaa sekä käytännöllisehkö ulkoiluvaatetus että riittävän pömpöösi hovipuku venäläisbarbaarien ihmeteltäväksi. Ainakin tällä hetkellä suunnitelmaan sisältyy vielä tuottaa myös tuo päähineiden kuningatar, boghtag aka käsittämätön tötterö. Mongoli-imperiumissa matkaillut fransiskaanimunkki Vilhelm Rubruk kuvailee kyseistä päähinettä Itinerarium-teoksessaan näin:

Furthermore they have a head-dress, which they call bocca, made of bark, or such other light material as they can find, and it is big and as much as two hands can span around, and is a cubit and more high, and square like the capital of a column. This bocca they cover with costly silk stuff, and it is hollow inside, and on top of the capital, or the square on it, they put a tuft of quills or light canes also a cubit or more in length. And this tuft they ornament at the top with peacock feathers, and round the edge (of the top) with feathers from the mallard's tail, and also with precious stones. The wealthy ladies wear such an ornament on their heads, and fasten it down tightly with an amess [J: a fur hood], for which there is an opening in the top for that purpose, and inside they stuff their hair, gathering it together on the back of the tops of their heads in a kind of knot, and putting it in the bocca, which they afterwards tie down tightly under the chin. So it is that when several ladies are riding together, and one sees them from afar, they look like soldiers, helmets on head and lances erect. For this bocca looks like a helmet, and the tuft above it is like a lance.

Ja jatkaa mongolien kauneusihanteista: And the women there are wonderfully [J: astonishingly] fat, and she who has the least nose is held the most beautiful. Lihotuskuurille en kuitenkaan peliä varten ole ryhtynyt, eikä nenäkään ole tähän mennessä painunut tavallista enempää littaan.

Luonnokset hovipuvusta ja lyhyemmästä, käytännöllisemmästä asusta, jossa mennä metsään seikkailemaan.

Kankaita en ole peliä varten joutunut ostamaan, sen verran monta metriä Kiinasta pariinkin otteeseen kuskattua silkkiä ja käyttämätöntä villaa sekä vuoriksi sopivaa pellavaa hyllyihini ja laatikoihini on kertynyt. Vähän aikaa täytyi tietysti käyttää sen murehtimiseen, ettei moderni brokadisatiini oikeasti sopisi 1300-luvulle ja lohikäärmeet ja feeniks-linnut tuovat vielä vähän vääriä mielikuviakin. Tällä kertaa voittivat kuitenkin näyttävyys ja käytännöllisyys: yhtään mistään en olisi parempaa kangasta tähän hätään saanut, ja lopputuloksen pitäisi kuitenkin näillä eväillä olla kohtuullisen vaikuttava.

Päällyskaftaanin punainen silkki.

Ohjeita erilaisiin mongolivaatteisiin löytyi SCA-henkiseltä sivustolta Traditional Mongol Clothing, johon sisältyvä Gobi Home Companion (pdf) sisältää myös useita erilaisia kaavavaihtoehtoja kaftaanin leikkaamiseen. Onneksi suurin osa mongolivaatteista on leikkaukseltaan kiitettävän yksinkertaisia, eikä niiden tarvitse istua kauhean tarkasti. Kuviollisen silkkikankaan saksimisessa saa kaltaiseni erittäin huonolla avaruudellisella hahmotuskyvyllä varustettu ihminen käyttää ihan riittävästi päätään, jotta kaikki palat tulevat varmasti oikein päin. Leikkasin vuoripalat ensin pellavasta, sovitin neuloitettuna ja tein tarvittavat muutokset, ja aloin sitten vasta saksia silkkiä.

Vuoripalat kaavoina silkkiä leikatessa.

Jos jotain olen muiden kankaiden kuin villan leikkaamisesta oppinut, niin sen, että kannattaa vaivautua silittämään ne ensin.

Sovitusnukkeni Diana pukeutuneena punaisen kaftaanin vuoriin.

Materiaaleista pidän ehdottomasti eniten villasta, koska se on niin helppoa ja vaivatonta: ei juuri rypisty, helppo pidellä paikoillaan, kankaan puolesta ei useinkaan tarvitse välittää, ja monet siitä toteuttamani vaatteetkin ovat yleensä aika palikkakaavaisia. Silkkisatiini puolestaan on liukasta ja ärsyttävää ommella, ja muistuttaa jatkuvasti siitä, että kaikki vaiheet kannattaisi alusta asti tehdä huolella, hutiloimatta ja antamatta periksi kiusaukselle mennä ihanan suunnitteluvaiheen jälkeen toteutuksessa siitä, missä aita on matalin. Ihan siihen asti, että mummoni ihailtavaan tapaan vaivautuisin harsimaan kaikki vaatteet ennen varsinaista ompelua, en ole ratkennut. Mutta neuloittanut sentään ja pyrkinyt vähän tavallista tarkemmin katsomaan, mitä oikein olen tekemässä. Koska kyseessä eivät ole niinkään histel- kuin larppikäyttöön tarkoitetut, sarjatuotan kaikki sisäsaumat ompelukoneella. Näkyvät käänteet ym. olisi kuitenkin tarkoitus pistellä käsin.

Paljon vähemmän tuskastuttavaa silkkiä on tulvavuoden Saltvikista alennushintaan saamani alusvaatekangas, josta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vielä jossain vaiheessa tulee keltainen alusmekko. Koska kangasta kuitenkin oli jokseenkin monta metriä, liikeni siitä pieni pätkä aluspaitaan ja pussihousuihin. Ensin mainittu on asukokonaisuuden ainoa kokonaan valmistunut osa.

Alusvaatteet lattialla.

Osa kankaasta oli saanut tulvan aiheuttamia värivaurioita viereisestä kangaspakasta, mistä sain kätevän syyn värjätä housuihin käytetyn pätkän tummanvihreäksi. Väriaineena toimi tällä kertaan ihan tavallinen Nitorin tummansininen yleisväri. Lopputulos on vähän tummempi kuin olisin toivonut, mutta ihan käyttökelpoinen.

Keltainen alkuperäisväri ja sinisellä sävytetty versio, joka on luonnossa kyllä vihreämpi kuin näytöllä.

Kuten mainitsin, työn alla on erinäisiä vaatteita myös Jukalle. Koska hahmon taustatarina sen sallii, kaikki niistä eivät ole itämaistyylisiä vaan myös joululahjaksi valmistamani venäläistyylinen takki päässee pelissä käyttöön.

Luonnokset Venäjälle päätyneen korealaisen jousiampujan sisä- ja ulkovaatteista.

Aiemmissa kuvissa seikkaillut musta silkki on päätymässä Jukan kaftaaniksi/takiksi, johon mun vaatteistani poiketen tulee kiinnitys keskelle eteen. Jos ikinä päätyisin ompelemaan jotain tosielämää varten tarkoitettuja vaatteita, tekisin varmaan tuosta kankaasta jääneistä paloista itselleni pikkumustan kotelomekon. Ihan lähitulevaisuudessa moista ei kyllä ole luvassa.

Musta lohikäärmesilkki.

Mun vaatekerrassa kaikki osat päähinettä lukuun ottamatta ovat työn alla, Jukan luonnoksissa näkyvät pinkit pussihousut sen sijaan ovat vielä kokonaan leikkaamatta. Ja saako Jontsu jonkun päällystakin, sen näyttää vain aika.

Asiallinen pihatonttuposeeraus.

Nyt jos vähän söisi soppaa, niin sitten voisi loppuillan taas jaksaa hurisuttaa ompelukonetta. Vielä tuntuisi olevan ihan hyvin aikaa jäljellä - nähtäväksi sitten jää, kuinka kiire näiden kanssa lopulta tulee...

Kuten tavallista, Reetta on auttanut kaikissa vaiheissa parhaansa mukaan.

Säämiskäteoriaa

2011-03-17T14:45:00.001+02:00

Olen täällä jo muutamaan otteeseen maininnut hissukseen etenevistä yrityksistäni tehdä peurasäämiskää. Tilasin jo aikaa sitten Matt Richardsin klassikkoteoksen Deerskins into buckskinns - How to Tan with Natural Materials, mutta olen ehtinyt tosissani alkaa lukea sitä vasta nyt. Sinänsä hyvä, sillä huhtikuu, Glimsin virallinen parkintakuukausi, kurkistelee jo nurkan takaa. Richards oli kirjoittanut hauskan ja kansantajuisen esityksen siitä, mitä säämiskää valmistettaessa kemiallis-fysikaalisella tasolla oikeastaan tapahtuu. Yritän nyt tässä referoida aihetta ja samalla selventää itsellenikin asioita suomen kielellä. Termistössä esiintyy varmasti jotain kummallisuuksia tai epätarkkuuksia, joita saa mieluusti kommentoida.

Olen kääntänyt sanan buckskin tässä säämiskäksi, koska kyseessä on nimenomaan tietyntyyppinen, tietyllä valmistusmenetelmällä aikaansaatu pehmeä mokkapintainen nahka, jota tehdään paljon muistakin eläimistä kuin pukeista. Nahkateollisuuden sanasto vuodelta 1951 kertoo säämiskän olevan rasvaparkitusta käyttäen valmistettu, luonnolliselta väriltään kellertävä, erittäin pehmeä nahkalaji. Raaka-aine tav. lammasta, poroa, hirveä tai hevosta. Richards tarkentaa, että raakavuodan käsittely rasvojen, fyysisen muokkauksen ja usein myös savun avulla jättää sen tilaan, joka on jotakin kankaan ja nahan väliltä: vahvaa, kestävää, pehmeää, pestävää ja lämmintä. Säämiskää on perinteisesti valmistettu Euroopassa ja Amerikassa kotitarvetyönä, eikä perinteistä rasvaparkituksena toteutettua menetelmää ole koskaan teollistettu. Päällisin puolin samannäköinen modernein menetelmin valmistettu ruskea mokkanahka on fysikaaliselta rakenteeltaan erilaista. Populaareimmat mielikuvat säämiskän käytöstä löytyvät villistä lännestä: nimenomaan buckskin on niin inkkareiden kuin länkkäreidenkin vaaleanruskeiden hapsuvaatteiden materiaali.

Nahka (kaavakuvassamme ihmisiho) jakautuu kolmeen kerrokseen: orvasketeen (epidermis), verinahkaan (dermis) ja ihonalaiseen rasvakudokseen (subcutis). Verinahka koostuu orvasketeen työntyvistä nystyistä (grain) ja sidekudosverkostosta (fiber network). Orvaskesi on nahan uloin kerros, joka koostuu kuolleista keratiinisoluista. Se on karvaeläimillä selkeästi ohuempi kuin ohutturkkisilla ihmisillä. Verinahan nystyt sisältävät suurimman osan nahan elävistä soluista. Niistä myös muodostuu pintanahkaa valmistettaessa nahan kiiltävä pinta.

Säämiskää valmistettaessa raakavuodasta poistetaan kaikki muut kerrokset paitsi sidekudos. Tämän kudoksen kollageenisäikeet kietoutuvat toisiinsa tiukaksi, spiraalikierteistä muodostuvaksi verkoksi. Sidekudoksen yläosassa on nuorempia ja pienempiä säikeitä, jotka sisältävät enemmän limaa (mucus) kuin syvemmällä sijaitsevat säikeet. Lima mahdollistaa kasvavien säikeiden ruokkimisen ravinteilla ja aminohapoilla. Tämän liman suodattavat ja vettä sitovat ominaisuudet näyttelevät ratkaisevaa osaa parkintaprosesseissa, sillä ehjä limarakanne estää rasvoja imeytymästä syvemmälle nahan kuiturakenteeseen. Kaavittaessa raakavuodan pintaa tylpällä työkalulla poistetaan kaikki pintakerrokset verinahan kuitukerrokseen asti. Ihonalainen rasvakudos, eli lihaa ja nahkaa erottavat kalvot sun muut, poistetaan myös parkitessa mahdollisimman hyvin.

Jos raakavuotaa ei käsitellä mitenkään, se joko kuivuu ja kovettuu tai pysyy kosteana ja mätänee ajan myötä. Kaikilla parkintamenetelmillä pyritään siihen, että nahka tai talja olisi sekä kuiva että pehmeä. Tämä tavoite voidaan saavuttaa hyvin erilaisin menetelmin. Säämiskää valmistettaessa sidekudoskerroksen säikeet, jotka kietoutuvat toisiinsa satunnaisesti, pyritään eristämään toisistaan niin, että ne voivat liikkua myös kuivina. Tämä tavoite saavutetaan poistamalla kaikki muut nahan kerrokset paitsi sidekudos. Tylsähköllä työkalulla kaavitaan ensin irti lihanjäänteet ja rasvakudos. Seuraavaksi poistetaan karva, orvaskesi ja verinahan päällimmäiset osat, ja lopuksi viimeiset heikomman sidekudoksen jäänteet.

Nämä työvaiheet ovat huomattavan fyysisiä. Työskentelyn helpottamiseksi nahat voidaan upottaa emäksiseen tuhka-vesi-seokseen (bucking), joka heikentää pintakerroksen sisäisiä sidoksia. Upottaminen happamaan liuokseen sen sijaan tiukentaa näitä, minkä vuoksi sitä käytetään taljojen valmistuksessa, kun karvat halutaan pitää kiinni nahassa. Kotikemistin molekyylitasolla tämä tarkoittaa sitä, että tuhkalius on emäksistä eli sisältää paljon OH- ioneja. Nämä negatiiviset ionit tahtoisivat kovasti sitoutua vetyatomiin H+, jolloin tuloksena olisi neutraalia H2O:ta. Jos sitoutuminen ei ole mahdollista, ionit hengailevat minkä tahansa H2O:n kanssa jakaen väliaikaisesti sen H+ atomit. Näiden välille syntyy heikko sidos, mikä kuitenkin mahdollistaa niiden liikkumisen yhdessä. Oman H+ atomin etsinnässään OH- ionit tunkeutuvat nahkaan ja vievät H2O:n mukanaan, aiheuttaen nahan turpoamisen.

Kun sidekudoskerros pyritään puhdistamaan kokonaan, täytyy poistaa myös niitä suojaava limakerros. Tämä lima muodostuu useista molekyyleistä, joiden keskinäiset vetyatomin (se H+) jakamiseen perustuvat sidokset muistuttavat toistensa vierellä ja päällä sikin sokin sijaitsevia pulloharjoja. Tämä muoto mahdollistaa ravinteiden ja pienten molekyylien kulkeutumisen liman läpi, mutta pitää suuremmat molekyylit kuten bakteerit ja parkitusöljyt limakerroksessa.

Raakavuodat ovat myös täynnä eri tavoin sitoutunutta vettä: osa siitä liikkuu vapaasti kudoksissa, osa taas on kiinnittynyt kuituihin tai erityisesti limaan vetysidoksin. Elävälle kudokselle suojaava limakerros on tärkeä, kun taas parkitessa se täytyy rikkoa, jotta suuri rasvamolekyyli pääsisi tunkeutumaan sidekudokseen. Limakerroksen rikkomiseen on monia keinoja, kuten upottaminen emäksiseen tai happamaan liuokseen, rasvaaminen useita kertoja tai kuivien raakavuotien säilyttäminen vuoden ajan. Kaikilla näistä menetelmistä on hyötynsä ja haittansa.

Raakavuotien upottaminen emäksiseen tuhka- tai lipeäliuokseen oli jo varhain paljon käytetty keino. Kuten jo mainittiin, vettä, limaa ja sidekudosta sitoo toisiinsa vetyatomien jakaminen. Negatiivisen OH- atomin saapuminen vapauttaa tämän sidoksen, jolloin lima voidaan huuhtoa ja puristella pois. Emäksiseen liuokseen upottaminen on yksinkertainen ja tehokas tapa, joka vaatii vain vähän työtä ja kolme päivää aikaa. Se irroittaa samalla myös karvat.

Limanpoiston jälkeen työn alla oleva vuota täytyy kuitenkin neutraloida. Emäkset ovat hyvin aktiivisia ja etsivät mahdollisuutta muodostaa neutraloivan sidoksen minkä tahansa aineen kanssa. Jos vuodan laittaa vesisaaviin, emäksiä irtoaa vuodasta kunnes niitä on yhtä paljon sekä vedessä että vuodassa. Sitten neutraloituminen päättyy. Niinpä paras tapa poistaa emäkset on liottaa vuotaa juoksevassa vedessä tai isossa lammikossa yön yli. Saavissa neutraloitumista voi yrittää edistää tekemällä liotusvedestä hapanta esimerkiksi etikan avulla. Kun emäkset ovat poistuneet vuodasta, myös turvotus on hävinnyt.

Seuraava vaihe on vuodan puristelu mahdollisimman kuivaksi. Tällöin kuidut jäävät vielä kosteiksi eivätkä kuivu yhteen, mutta niiden väliin ei jää vesimolekyylejä, jotka estäisivät rasvan tunkeutumisen kudokseen.

Nyt vuota sisältää enää lähes yksinomaan puhtaita kuituja. Ne koostuvat kollageenista, joka on liiman pääraaka-aine. Jos vuota kuivuu, se liimautuu itsekseen yhdeksi levyksi, raakanahaksi. Jotta niin ei kävisi, vuota upotetaan emulgoituun rasvaan. Emulsiossa rasva pääsee tunkeutumaan veteen, johon se on sekoitettu, ja kuidut peittyvät pienellä määrällä rasvaa tekemättä itse nahkaa rasvaiseksi. Emulgoidulla rasvamolekyylillä on kaksi päätä: toinen on rasvapisara ja toinen vetyatomi. Kuiduilla ei enää ole sidosta vesimolekyylien kanssa, joten ne voivat muodostaa uuden suhteen emulsion vetyyn. Rasvapää jää pilkistämään ulos ja auttaa kuituja liikkumaan toisiaan vasten. Niinpä ne eivät enää voi kovettua yhteen edes kuivuessaan. Loppu parkintatyö on nahan fyysistä manipulaatiota eli pehmittämistä.

Monet säämiskänahat kuitenkin myös savustetaan. Savustuksella on kaksi vaikutusta: ensinnäkin se peittää kuidut vettähylkivällä hartsilla, joten liimaominaisuudet eivät enää voi uudelleenaktivoitua. Toiseksi se on erittäin tiivistynyttä kaasumuotoista formaldehydia. Tämä luonnollinen formaldehydi muuttaa kollageenisäikeiden kemiallisen rakenteen luoden pieniä lisäsidoksia säikeestä toiseen. Nämä "sillat" pitävät säikeet pysyvästi irtonaisina toisistaan ja säilyttävät siten säämiskän pehmeyden. Sidokset ovat myös hyvin vahvoja eikä niitä voi pestä pois. Siksi savustetun säämiskän voi jopa pestä, ja märästä säämiskästä on helppo puristaa vesi ulos. Savustaminen myös nostaa sitä lämpötilaa, jolle kuidut voidaan altistaa niiden katkeamatta, ja suojaa niitä bakteereilta ja mädäntymiseltä. Moderneilla kromiparkituilla nahoilla on vielä parempi lämmönkestävyys, mutta ne eivät puolestaan kestä altistumista esimerkiksi saippualle tai hielle. Siksi rasvaparkittu, savustettu säämiskä onkin vaatetusmateriaalina ominaisuuksiltaan ylivoimaista.

---

Deerskins into buckskins tuntuisi näin ensimmäisten lukujen perusteella erinomaiselta auttamaan sen ymmärtämisessä, mitä säämiskän valmistuksessa oikeastaan tapahtuu ja miksi. Mä olen kyllä suorittanut kaikki nuo työvaiheet, joissain tapauksissa useastikin, mutta kykenemättä selittämään, mihin niiden toiminta perustuu. Seuraavaksi sitten konkreettisempia ohjeita antavien lukujen pariin.

Päivän linkkivinkki on Hiitolan parkitsemista käsittelevä viestiketju, johon Miika näyttää kirjoitelleen sekä ansiokkaan yleisesityksen että kattavan ohjeen yhteen kasviparkitusmenetelmään. Lisäksi täytyy huomioida, että olen saanut tunnustusta. Ahkera lukijani Sahra antoi mulle tällaisen palkinnon:

Kiitos! :)

Lammasturkki Pukkisaaressa

2011-03-08T11:08:00.007+02:00

Viime viikonloppu kului ulkoilutunnelmissa Pukkisaaressa, ensin lauantaina pelaamassa ja sitten laskiaissunnuntaina katsomassa Hiiden hirven hiihtoa. Muinaisampumahiihtoon osallistui tänä vuonna vain viisi joukkuetta ja susien ykkösjoukkueen voitto oli aika ylivoimainen (hyvä mun sukset jee! :), mutta sen sijaan kamppailun loppupuolelle saatiin suuren urheilujuhlan tuntua kun Riku ja Topi taistelivat kiihkeästi neljännestä sijasta. Valokuvia hiihdosta.

Pelasin Pukkis-kampanjassa nyt toista kertaa kroonisesti valehtelevaa renki Kutvoa. Ruskean tunikan ompelin Jukalle viime kesäksi, mutta se ei päässyt Grunwaldin helteissä vielä kertaakaan käyttöön. Vaaleat villahousut valmistuivat tammikuun peliin, ja vaativat näköjään kuitenkin sen lisäkiilan, vaikkei mun haaroissa mitään ulokkeita roikukaan. Vähän olivat ompeleet kahdella käyttökerralla jo alkaneet ratkeilla. Jossain vaiheessa täytyy kyllä kokeilla sitä Thorsbergin housujen kaavaa (yksi versio täällä), sen kun pitäisi sallia vaikka minkälainen kekkaloiminen housujen repeämättä. Vihreää hartiahuppua pidin kaulaliinan korvikkeena, mihin tarkoitukseen se erinomaisesti sopiikin. Liian iso lammashattu on kirppikseltä ja lapikkaat isotädin lahjoittamat.

Kutvo. (Kuva N. Salminen 2011)

Viikonlopun vaatetuksen olennainen uutuus oli savustetuista lampaannahoista viime tingassa kokoon ommeltu takki, joka pääsi pelissä ulkoilemaan ensimmäistä kertaa. Leikkasin takin kolmesta taljasta, joista kaksi oli hyvin isokokoisia ja erittäin lyhyeksi kerittyjä ruskeita kuten etupalojen käänteissä näkyy, ja selkäpalaan käytetty puolestaan vähän pitempikarvainen musta. Nahat olen parkinnut useamman vuoden aikana Kuggomissa ja Glimsissä, ja savustanut vähän vettähylkivämmiksi viime kesänä Pukkisaaressa. Savustuksen tuottama väri on paikoin varsin epätasainen, mikä näkyy erityisesti selkäpuolella.

Takin kaava on hyvin yksinkertainen, vartalokappaleet levenevät pikkuisen alaspäin ja hihat kapenevat kädentietä kohti. Kainaloissa on salmiakin muotoiset kiilat ja takana helmassa kolmiomainen levennyskiila. Takin malli ei perustu mihinkään erityiseen lähteeseen, vaan muistuttaa niin suomalaiseen kuin lähialueidenkin talviseen kansanpukeutumiseen kuuluneita lammasturkkeja. 1800-luvun lähteissä mainittiin, että naiset tapasivat kalkita valkoisia (oletettavasti rasvaparkittuja mutta savustamattomia) turkkejaan ennen kirkkoon menoa, mikä saattoi johtaa vieressä istuneiden vaatteiden yhtälaiseen valkaistumiseen.

Kaikki saumat on ommeltu käsin pellavalangalla edes-takaisin tikkaamalla. Yhden hihasauman tuotti Jukka, kun mä olin saanut hartiani megalojumiin vuoroin nyrkkeilyä, kehruuta ja nahkaompelua sisältäneiden parin päivän tuloksena. Kaikki viimeistelyt ja kiinnitys ovat vielä tekemättä - todennäköisesti seuraavaksi vahvistan saumat jollakin päälleommellulla kaitaleella ja mahdollisesti kanttaan takin reunat. Kiinnitys tuskin tulee ulottumaan helmaan saakka, tai sitten täytyy avata sivusaumoja hieman ja laittaa niihinkin pienet levennyskiilat. Kiinnityssysteemi on vielä täysin hakusessa, mutta jotain nappeja setodennäköisesti tulee sisältämään.

Takki edestä. (Kuva N. Salminen 2011)

...ja takaa. (Kuva N. Salminen 2011)

Takin ehdottomasti paras puoli oli sen tuulenpitävyys, sillä saaressa oli aurinkoisista päivistä huolimatta todella pureva puhuri. Vähän on vielä epäselvää, miten sitä pystyy käyttämään naistenvaatteiden kanssa: jos alle laittaisi pelkän mekon, mitään ongelmaa tuskin tulee, mutta mihinkään peplos-tyyliseen päällyspukuun sitä ei voi yhdistää. Kokeilin sunnuntaiaamuna, ja lopputulema oli vähintäänkin, hmh, harteikas... Jos ensi viikonloppuna Rosalassa täytyy olla paljon ulkona, tätä lienee mahdollisuus testailla lisää.

Sunnuntaina olin sitten kääriynyt valtaisaan määrään villaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tuli huomattua, että mieheksi pystyn pukeutumaan ilman ainuttakaan modernia vaatekappaletta (jos lapikkaiden kumipohjia ei lasketa), mutta pitkin helmoin epäröin lähteä liikkeelle ilman villakalsareita. Jos joskus ehtisi kutomaan itselleen säärisiteet, se ratkaisisi ainakin osan tästä ongelmasta. Joku päivä, jos lampaita ehtii taas parkitsemaan, haaveilen tekeväni myös turkiksesta ommellun alushameen, joista myös löytyy esimerkkejä kansanpuvuista. Sellaisen kanssa tuskin ainakaan pylly palelisi.

Viikonlopun vähemmän aurinkoisiin puoliin kuului varhopatsastalon uuninpohjan tulipalovaara, joka lopulta johti siihen, että palokunta purki koko uunin. Vaikka pohjan halkeaminen ja kekäleiden pääsy pohjaan olisivat vaatineet purkutyötä joka tapauksessa, oli jäljelle jäänyt näky aika lohduton. Kunhan lumet sulavat on luvassa ensin siivoustalkoot ja sittemmin uuninrakennusoperaatio.

Näkymä varhopatsastaloon palokunnan vierailun jälkeen. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Blogeja ja kirjoja

2011-02-28T11:47:00.005+02:00

Kaimani kirjoitteli taannoin siitä, mitä käsityöaiheisia blogeja lukee, ja suitsutusta jaettiin moneen suuntaan. Oma aika epäsäännöllinen lukulistani on varsin samansuuntainen. Viimeaikaisen tiedonhaun yhteydessä olen törmännyt pariin itselleni uuteen mielenkiintoiseen blogiin, joita voisi alkaa seurata.

Adventures in Historical Tabletweaving sisältää paljon pohdintaa ja rekonstruktiokokeiluita skandinaavisista ja suomalaisista lautanauhalöydöistä. Maanjäristysuutisista päätellen kirjoittaja Amalie vaikuttaa Uudessa-Seelannissa - toivottavasti talo saadaan pian kuntoon.

Väkerrystä - Dabbling with Nalbinding puolestaan antaa ohjeita jos jonkinlaisiin neulakinnastöihin. Saman kirjoittajan mahtavan kattavalta näyttämä, useilla videoilla varustettu neulakinnassivusto pitäisi myös käydä joskus ajatuksella läpi.

Sekä lautanauha että neulakinnas ovat tekniikoita, joiden suhteen kokeilunhaluni ja sitä myöten kehitykseni ovat aika lailla pysähtyneet vuosia sitten. Olen kyllä tehnyt paljon sekä nauhoja että kintaita ja sukkia, mutten juuri kokeillut uusia malleja, pistoja tai tekniikoita. Nyt olen lievän kateuden vallassa seurannut esimerkiksi Sahran intoa ja energiaa tehdä jos jonkinlaista mahtavaa projektia, ja myös saada niitä valmiiksi. Kun ehtisikin uppoutua kaikkeen, mitä mieli tekee! :)

Posti toi reilu viikko sitten myös pari uutta kirjaa siitä huolimatta, että olen yrittänyt noudattaa jo syksyllä antamaani kirjanostamattomuuslupausta. Nämä vain sattuivat olemaan turhan helposti perusteltavissa sillä, ettei yliopiston kirjasto ehdi reagoida toiveisiini siinä aikataulussa, jossa tuoreempaa gradumateriaalia kaipaisin. Niinpä The Medieval Broadcloth ja Medieval Garments Reconstructed löytyvät nyt myös omasta hyllystäni. Ja on oikeasti tarpeen harjoittaa pidättyväisyyttä, että onnistuisin edes joten kuten lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan enkä kaikkia samaan aikaan mihinkään suuremmin keskittymättä.

Tänään loppupäivän suunnitelmissa on yrittää kirjoittaa ja lueskella g-aineistoja taas, mutta voi olla, että jossain vaiheessa sorrun vähän leikkaamaan vuoripellavaa ja kirkkaanpunaista silkkiä. Riazanin lauluun suunnitelluista vaatteista kuitenkin lisää ja laajemmalti paremman ajan kanssa. Kovasti haaveilen, että jossain vaiheessa kevättä ehtisin vihdoin leikata ja ommella myös itse kudottua pellavaa ja keltaista villaa mekkojen muotoon. Sen aloittamista on kuitenkin hidastanut taustatyön puute, ja hidastaa vielä ainakin sen aikaa, jonka onnistun tuohon uuteen Grönlanti-kirjaan uppoutumista viivyttelemään.

Nuolia

2011-02-13T18:51:00.000+02:00

Olen tehnyt Ötzi-työnäytöksissä nahkajuttujen lisäksi myös nuolia. Aiheesta kirjoittaminen on venynyt, koska en ole kokenut olevani aiheen kanssa ihan omillani. Jenkkiläisen Primitiiviteknologian seuran julkaisemasta Primitive Technology: A Book of Earth Skills -kirjasta (jonka pieni veljeni kätevästi joskin yllättäen mulle lainasi, mutta näyttäisi kivasti löytyvän myös Googlebooksista) löytyy Errett Callahanin lyhyt artikkeli What is experimental archaeology? Siinä Callahan kertaa eritasoisen kokeilevan arkeologian historiaa ja määrittelee mielestäni terminologisesti kätevästi väsäilylle kolme tasoa:

I Epäautenttinen ja epätieteellinen (play sanoo Callahan, ehkä siis "leikin taso")

Taso, jolla tuotetaan primitiiviteknologiaan viittaavia esineitä, jotka joko eivät toimi oikein tai ovat tehtyjä epäautenttisilla välineillä.

II Autenttisia mutta epätieteellisiä (kokeileva taso)

Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, mutta prosessia ei dokumentoida tieteellisesti pätevästi.

III Autenttisia ja tieteellisiä (kokeellinen taso)

Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, joita testataan, ja koko prosessi dokumentoidaan niin, että sitä voi pitää tieteellisesti pätevänä tutkimuksena.

Callahanin mukaan III-tason projekteihin ei tule pyrkiä ennen riittävää II-tason hommista saatua teknistä pätevyyttä, mutta I-tasolta sen sijaan tulisi parhaansa mukaan pyrkiä pois heti kuin mahdollista. Ja tähän nyt paikantuu mun ongelmani nuolien kanssa: jos olenkin monessa kohtaa pyrkinyt monessa kohtaa käyttämään autenttiseksi oletettavia menetelmiä, lopputuloksena ei mitä todennäköisimmin ole kovinkaan hyviä nuolia. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kyseessä on ollut oppimisprosessi. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ylipäänsä sekä tehnyt kivityökaluja että käyttänyt niitä, hyödyntänyt koivuntuohitervaa eli tököttiä asioiden kiinnittämiseen, keittänyt liimaa ja halkonut sulkia. Silti vähän hävettää, että todennäköisesti silloin, kun kesää kohden pääsen noita nuolia kokeilemaan, ne eivät mitenkään erityisen hyviksi osoittaudu.

Piistä valmistettuja nuolenkärkiä, sahateräiseksi retusoitu pieni kaavin ja näiden valmistuksessa käytetty retusointityökalu, teräväkärkinen sarvipuikko.

HY:n arkeologian Kivikauden esineistö-oppimateriaalissa on nähtävissä Suomesta löytyneitä piinuolenkärkiä. Niitä löytyy toki useita eri perustyyppejä, mutta kaiken kaikkiaan olisi ilmeisesti syytä pyrkiä rombimaisempaan muotoon ja jättää kärjen keskiosa leveämmäksi. Tämä auttaisi todennäköisesti myös kestävyyteen, jos kohta Oulun yliopistossa kuolleeseen poroon tehdyissä ammuntakokeissa oli kuulemma huomattu, että kivikärjet melko säännöstään rikkoutuivat ainakin luuhun osuessaan. Koska mua kätevämmissä käsissä tuollaiset kärjet kuitenkin syntynyt hyvin nopsaan, ei niiden vaihtaminen uusiin vaikka jokaisen kaadon jälkeen liene ollut mikään merkittävä ongelma.

Kärjet lähikuvassa.

Valmiiksi saamaani nuoleen syntyi neliskulmainen, nykyisiä ratakärkiä muistuttava kärki peuransarven kärkiosasta. Tälle mallille ei ollut muuta suurempaa perustelua kuin sellaisen valmistamisen nopeus nykyaikaisilla työkaluilla (rautasaha ja viila) ja toivottava käyttökelpoisuus tauluammunnassa. Metsästykseen tällaista kärkeä ei käsittääkseni ole järkeä käyttää, koska riittävällä voimalla ammuttaessa moinen nuoli saattaa jopa mennä saaliista läpi. Luu- ja sarvikärjet sinänsä ovat varmasti olleet kivikaudella käytössä, ja esimerkiksi Tacituksen mukaan fenneillä vielä paljon myöhemminkin. Niiden etuna on luumateriaalin joustavuus kiveen verrattuna: kärki ei edellämainituissa koeammunnoissa ollut luuhun osuessaankaan rikkoutunut, vaan kimmahtanut ikään kuin kiertäen luun ohi.

Sarvisen kärjen kiinnitys tapahtui nuolenvarren upotukseen koivuntuohitervalla, minkä lisäksi kiedoin kiinnityskohdan ympärille jännettä. Tämä kiinnitys hajosi sittemmin pakkassäässä kuljetettaessa, mutta lienee uudelleenkiinnitettävissä melko helposti tököttiä kuumentamalla.

Ehkä kaikkein suurimpaan laiskuuteen sorruin nuolenvarsien suhteen, ja poimin niihin käyttämäni mäntyrimat suoraan työpaikan nuolitarvikkeita sisältävästä hyllystä. Luin jostakin (taas on reippaasti hyvin dokumentoitu lähteet), että Suomessa olisi käytetty nuolipuuna varsin suorana kasvavaa pajua. Sitä täytynee kokeilla vaikka joskus kesää kohden, jos saisi aikaiseksi väsäillä vähän lisää erilaisia nuolia koeammuntoja varten. Ulkona paraikaa vallitseva lähes kahdenkymmenen asteen pakkanen ja metristä lähestyvät kinokset eivät ole olleet parhaita motivoijia uusien materiaalien etsiskelyyn ulkoa.

Sarvikärkinuoli kokonaisuudessaan. Kuvausalustana muuten museon pedakokoelmaan kuuluva nepalilainen hamppukangas.

Sulituksesta meinasi ennen ensimmäistä näytöstä muodostua suorastaan kriisi, kun en tietenkään ollut osannut jo kesällä varautua etsiskelemällä sulkia silloin, kun niitä ulkoa olisi vielä voinut löytää. Puhtaasti ulkonäkösyistä en tässä yhteydessä myöskään tahtonut turvautua kaupalliseen nuolitarvikevarastoon, sillä ostosulat ovat varsin teollisen näköisiä. Lopulta kävi sitten niin, että kesällä museolla syntyneet kukkopojat pääsivät sopivasti hengestään vähän ennen työnäytöstä, ja sain niiden siivistä nypittyä muutaman vahvemman sulan (Note to self: älä enää ikinä, ikinä, lyö kenenkään päätä irti pikkujoulujen jälkeisenä krapulapäivänä - se oli yksinkertaisesti kamalaa). Nuo sulat ovat kuitenkin niin pehmoiset ja hennot, että saapa nähdä, miten nuolet jaksavat lentää. Toisaalta Grunwald-kokemuksista tiedän, että jopa paperisulitettuja pehmeällä toppapäällä varustettuja nuolia voi ampua kaaressa kauas, joten ehkä ne jonkin matkaa lentävät.

Sulitus on myös kiinnitetty tökötillä ja kiinnitys vahvistettu jännettä kierittämällä.

Parasta olisi kai käyttää isompien vesilintujen leveitä, kovia sulkia. Jotta nuoli pyörisi lentäessään sujuvasti, tulisi kaikki sulat valita samasta siivestä. Vesilinnunsulkien metsästys lisättäköön kokeiltavien seikkojen pitkään listaan.

Kaiken kaikkiaan koin tässä nuoliseikkailussa oppineeni paljon uutta, ja ehkä myös välittäneeni jotain siitä työnäytöksiä katsomaan tulleelle yleisölle. Museokävijöiden kannalta voisi kuvitella olevan olennaista se, että pääsee katsomaan läheltä, koskettamaan ja haistamaan esineuudennoksia, sekä esittämään kysymyksiä niitä valmistavalle henkilölle. Primitiiviteknologista uskottavuutta sen sijaan toisi se, että pyrkisi välttämään puolivillaisia kompromisseja ja suuntaisi ennen kaikkea kohti efektiivisyyttä. Se ei toisaalta ole lainkaan mahdollista ilman nuolenvalmistuksen rinnalla tapahtuvaa jatkuvaa koeammuntaa, jota en nyt säähän vedoten ole lainkaan tehnyt. Varsinaiseen ammuntaan puolestaan liittyy se nuolenvalmistuksen kannalta kaikkein suurin motivaatio-ongelma: että suurin osa enemmän tai vähemmän huolella valmistetuista tekeleistä lopulta kuitenkin häviää jonnekin pusikkoon. Ehkä pitäisi siis kuitenkin tehdä niin, kuin joku perinnejousi.fissä reippaasti ehdotti, ja sulittaa nuolensa vaikka papukaijansulilla...

Jousipuukin odottelisi ties kuinka monetta vuotta ovensuussa, jos vaikka jo ensi kesänä ehtisi sitä muotoon höyläilemään. Silloin Ötzi-näyttely on kuitenkin jo ohi, ja metallityökalujen käyttö jälleen sallittua myös näytöstyöskentelyssä :)

Muinaissukset

2011-02-09T10:23:00.006+02:00

Lähestyvän Hiiden hirven hiihdon, eli Pukkisaaressa laskiaissunnuntaina järjestettävän muinaishiihtokilpailun kunniaksi ajattelin kirjoittaa työselostuksen pari vuotta sitten Kuggomissa valmistamistani muinaissuksista. Muistiinpanot tosin osoittautuivat vähän vaillinaisiksi, mutta ehkä tästä jotain vinkkejä suksentekoon kuitenkin voi saada. Työni pohjana olivat Tonin Kuggomissa aiemmin valmistamat sukset, joilla kyseisen koulun joukkue oli muinaishiihtokisoissa voitokas useita vuosia putkeen. Mitään varsinaista tutkimustyötä ratkaisujen tueksi en siis itse ole tehnyt. Miikalla näyttäisi olevan naamakirjassa kuvagalleria yhdestä kivikautisten suksireplikoiden valmistuskurssista, mutta siitä en itse tiedä sen enempää.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2008, paitsi viimeinen, jonka lienee napannut S. Vanhanen. Kuvat saa näkymään kokonaan napsauttamalla.

Oikealla valmiit sukset, vieressä mäntylautaa ja äärimmäisenä vasemmalla seppämestari Turusen sormi.

Valmistin sukset mäntylaudasta. Muistiinpanojeni mukaan kannattaa valita pintapuuta ainakin silloin, jos puu on tuoretta, koska silloin se kuivuessaan käyristyy hieman venemäiseksi. Toisaalta männyssä punainen sydänpuu on parempaa kuin höttöinen pintapuu. Puuaihion leveys oli n. 15 cm, paksuus 25 mm, ja pituus 1- 1,4 m.

Suksen muotoilu onnistuu varmasti käsityökaluilla, mutta tapahtuu helpoiten sirkkelillä ja tasohöylällä. Kärjestä voi ohentaa aika reippaasti, muuten kannattaa noudattaa varovaisuutta. Varsinaisen suksen paksuus oli sitten n. 12 mm, mutta siteiden kohdalle täytyy jättää paksumpi alue.

Hieman keskiosan taakse jää jalkojen paikka, johon myös siteiden upotus tehdään.

Kärkien taivutus tapahtuu lämmon ja vesihöyryn avulla. Tähän voi kokeilla erilaisia keinoja saunottamisesta alkaen, ja ihan tuoretta puuta voi taivuttaa vaikka avotulen lämmössä. Itse kokeilin mäntylautaan ensin liottamista ja höyrykaappia, johon jätin laudat muotin kanssa kuivumaan. Tämä ei tuntunut kauhean tehokkaalta, sen sijaan operointi suihkupullon ja lämpöpuhaltimen kanssa eteni mukavasti.

Jens tarkastelee yhtä taivutusyritystä kriittisesti.

Muotti, runsaasti puristimia, sumutepullo ja kuumailmapuhallin tuntuivat varsin tehokkaalta taivutusyhdistelmältä.

Suurempi varovaisuus olisi saattanut auttaa siihen, etteivät syyt olisi katkeilleet. Ei pitäisi hätäillä.

Siteiden upotus tapahtui vähän suksien puolivälin taakse jätettyyn paksumpaan kohtaan kuuman raudan avulla läpi polttamalla. Tästä en valitettavasti ole tehnyt mitään muistiinpanoja tai ottanut kuvia, mutta muistelisin, että homma tapahtui helpommin kuin miltä se ehkä kuulostaa.

Tässä näkyy siteiden upotuskohta ennen läpipolttoa.

Viimeistelin suksiaihiot höylällä ja hiomalla, ja pintakäsittelin tervalla ja pellavaöljyllä. Ennen tervausta tein kärkiin ja kantojen alle koristekaiverrukset.

Siihen kohtaan, johon kantapää hiihtäessä iskee, kaiversin pienet kilpailijajoukkueen hiihtäjät poljettaviksi, esikuvanaan vihollisia kengänpohjiin kuvanneet egyptiläiset sandaalintekijät.

Pientä neliskanttista vyönsolken muistuttavat soljet tein 6 mm pyörötangosta takomalla sen ensin neliskanttiseksi, ja lyömällä sitten taltalla pienet urat mitattuihin taitoskohtiin. Tässä kohtaa kannatti varoa, ettei innoissaan lyö pientä aihiota poikki. Aihio jakautui noilla urilla osioihin, joiden pituudet olivat 1,5-3-3-3-1,2 cm. Taitokset tein järjestyksessä puolet takaosasta-sivu-etu-sivu-toinen puoli takaosasta. Sitten valmistin neulan pyörötangosta lyömällä ohueksi ja pitkäksi, litistämällä pään ja kääntämällä sen pihtien avulla. Neulan lyöminen kiinni neliskanttiseen solkeen tapahtui kylmänä. Lopuksi lyhensin neulan leikkureilla sellaiseksi, että se on helppo laittaa kiinni, ja pyöristin pään. Solkia tuli kumpaankin sukseen kaksi, eli yhteensä neljä kappaletta.

Suksisoljet alarivissä, neulankärjet vielä katkaisematta. Isompi solki tuli kengän päälle, pienempi nilkkaremmiin. Soljen avonainen kohta jää neulan alle.

Siteet tein mittaamalla mittanauhan kanssa tarvitut pituudet (suksen läpi, kengän yltä jalkapöydän päältä, nilkan takaa), ja leikkaamalla kasviparkitusta lehmänvuodasta leveämpää (n. 3 cm) ja kapeampaa (n. 2 cm) nauhaa. Ompelut tein satulaompeleella, eli ensin reiät naskalilla, ja sitten kahdella tylpällä neulalla tuplaommelta samanaikaisesti. Soljet kiinnittyvät tekemällä nahan päähän reikä, josta soljen piikki menee läpi. Ompeleelle täytyi jättää riittävästi varaa, jotta neula mahtuu liikkumaan, mutta solkea ei kannata jättää liian löysälle.

Malliesimerkki siitä, että toista sidettä ei kannata ommella nurin. Vasemmanpuoleinen side siis oikeinpäin, nilkkaremmi taakse.

Valmiit sukset talviauringossa. Kärjissä erottuu kalliomaalaustyylistä hirveä jahtaava harmaasusi.

Itse en ole hiihtänyt näillä suksilla kisaa, mutta sen verran kokeilin, että niissä on hyvä luisto ja surkea pito. Siteet toimivat erityisesti lapikkaiden kanssa, ja ne on suhteellisen helppo vaihtaa hiihtäjältä toiselle ainakin verrattuna sellaisiin, jotka vaativat solmuvirityksiä. Sivuttaissuuntaista hölskymistä vähentävä systeemi tekisi suksista varmasti tukevammat. Jos joskus teen toiset, pyrin varmaan tekemään enemmän taustatyötä puulajista sidemalleihin asti. Mielenkiintoista olisi myös kokeilla sellaisten karvapohjaisten suksien valmistusta, joissa olisi oikeasti myös pitoa. Ihan heti en välttämättä kuitenkaan ole sellaiseen projektiin ryhtymässä.

Allekirjoittanut ja tiukka etukeno.

Aiheenvaihto, osa 3

2011-02-05T11:45:00.002+02:00

No nyt ei mene lujaa: sain eilen Museovirastolta viestiä, että havittelemani Enontekiön Markkinan tekstiiliaineiston tutkiminen ei tämän vuoden aikana yksinkertaisesti onnistu. Kyse on monesta käytännön hankaluudesta, jotka päällekkäin sattuessaan pistivät nyt touhulle pisteen. Harmittaa enemmän kuin vähän, varsinkin, kun olin kovin innoissani aiheeseen liittyneistä konkreettisen tekstiilitutkimuksen oppimisen mahdollisuuksista. Mutta kun mitään ei asialle ole tehtävissä, niin ei tässä muu auta kuin kehitellä uusi, varmasti aika lailla teoreettisempi aihe. Hyväksi puoleksi voinee laskea sen, että varsinainen kirjoitustyö luultavasti alkaa edistyä huomattavasti tähänastista nopeammin. Eikä nyt pohjoisen asioista opittu toki hukkaan mene, vaikken sitä gradussa hyödyntäisikään.

Tarinan suomalaiskansallinen opetus: ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Mutta silti: äh.

Hui, ylellisyyttä!

2011-02-04T12:07:00.006+02:00

§IV. Tule tämän cautta Kieltyxi caikelda Palckawäeldä/nijn cuin maallakin/nijn myös muulda irtaimelda yhteiseldä Cansalda canda jotacuta Silckiä/Silcki waatetta/Silcki Basteja/puolda Silkiä/Hollandin Lijnaa/Netteldukia/Floria/Klosteri- ja Warendorfti Lijnaa/olisco se Lackeina/Tröijyinä/Hufwoina/Styckeinä/Caula lijnoina/taicka muina waatteina. Mutta Cartuneja sallitan heidän ainoastans pitä lackina ja Caula- ja esi-lijnoina... (1729)

Pukeutuminen 1700-luvun Ruotsissa, ja siihen kuuluvassa Suomessa, oli ainakin kirjallisten lähteiden mukaan varsin voimakkaasti säädeltyä. Halua noudattaa ranskalaista muotia ja tuhlata rahaa ylellisyyteen pyrittiin moneen otteeseen säätelemään asetuksilla ja estämään kovienkin rangaistusten uhalla. Tämän kirjoituksen lähteenä on Riitta Pylkkäsen Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla, luku 3: Taistelu pukuylellisyyttä vastaan (s. 26-37).

Pukeutumisen lakisääteisyys kytkeytyi merkantilistiseen ajatustapaan, ja sen taustalla olivat säästäväisyyden hyve, 1600-luvulta peritty moraalis-uskonnollinen tiukkuus ja halu korostaa säätyeroja. Pukuylellisyys ja ulkomaisiin muotitavaroihin tuhlattu raha nähtiin suuresta Pohjan sodasta toipuvan valtakunnantalouden suurimpana vaarana. Valtiopäivillä annetut pukuasetukset ja niistä käyty julkinen keskustelu sisälsivät yksityiskohtaista tietoa pukeutumisesta, jopa vaatteiden leikkauksesta ja koristelusta. Aiheesta käyty yhteiskunnallinen keskustelu oli laajaa, ja aikakausi tuotti jopa yliopistollisia väitöskirjoja pukuylellisyyden syistä ja vaikutuksista.

Ulkomaisen ylellisyystavaroiden tuonnin kieltoja annettiin vuosina 1720, 1731, 1735, 1739 ja 1746. Näillä pyrittiin samalla määrittämään muotipukujen sallittu kuosi ja koristelu. Tavoitteena oli muodin muuttumattomuus, koska jatkuvat uutuudet ja vaatekaapin uudistaminen olivat vaarallisempia kuin kalliiden kankaiden käyttö sinänsä. Usein asetus pyrki vallitsevan kuosin säilymisen varmistamiseen. Tukholman kauppakollegiossa säilytettiin mallipukuja, joilla pukumuodin muuttumattomuus piti taata. Näiden pohjalta teetettiin räätäleille malleja (kaavoja?), joiden mukaan asiakkaiden vaatteet piti leikata ilman vähäisimpiäkään muutoksia.

Pönkkähameet kiellettiin alempiarvoisilta naisilta, mutta sanamuodoista käytyjen kiistojen jälkeen kaikki säätyläiset saivat sitä käyttää, kunhan maksoivat veron. Yhden taalerin pönkkähameveroa kerättiin vuosina 1732-34. Rahvaan naisilta, sotamiesten vaimoilta ja palvelusväeltä pönkkähame oli kielletty 40 markan sakon uhalla.

Vuoden 1734 valtiopäivillä todettiin, että Ruotsissa aatelisillakin olivat vaatteet ennen periytyneet isältä pojalle, ja että maalaisaateli usein pukeutui edelleen kotikutoisiin kankaisiin. Aatelisto päätettiin velvoittaa käyttämään kotimaisia kankaita. Uudet vaatteet piti valmistaa mallipukujen mukaan, ja vanhat vaatteet piti leimauttaa, jotta niitä saisi käyttää vielä asetuksen voimaantulon jälkeen. Tällä toivottiin edistettävän kotimaista manufaktuurituotantoa, sillä kaikki vaatteet piti valmistettaman kotimaassa kudotuista kankaista. Ulkomaisten kankaiden käyttö oli täysin kiellettyä 18.4.1742 lähtien. Näiden toimenpiteiden seurauksena syntyneet vaatteiden leimausluettelot antavat mielenkiintoisen läpileikkauksen 1740-luvun pukeutumisesta.

Asetusten vauhdittajaksi ehdotettiin kotitarkastuksia ja ilmiantoja. Rikkomuksista määrättiin sakkoja ja aika hurjia rangaistuksia: isäntänsä apuna määräyksiä rikkoneita räätälinapulaisia voitiin tuomita sotaväkeen, ja ompelijattaria kehruuhuoneeseen. Salakuljetuksesta ja tullitakavarikoista oli syytteitä Suomessakin. Yleisimmin ylellisyysasetuksen rikkomuksista syytettyinä olivat kuitenkin pienporvariston naiset liian hienojen silkkimyssyjen käytöstä. Rangaistusten ankaruus koettiin epäreiluksi, ja aiheesta tehtiin paljon valituksia. Välillä määräysten vaikutukset olivat myös nurinkurisia: kun tieto uudesta ylellisyysasetuksesta saapui, päätettiin uusia muotitavaroita hankkia äkkiä ennen kuin niistä tulisi kiellettyjä.

Vuoden 1746 valtiopäivillä todettiin, ettei määräyksiä juuri toteltu, eikä tilanne siitä juuri parantunut. Vuonna 1766 valtiopäivät pohti muodin leviämisen reittejä, ja päätyi seuraavanlaiseen tulokseen:

1. aatelisnuorukaisten ulkomaiset opintomatkat

2. ulkomailta hankitut valmiit puvut ja muotinuket

3. ulkovaltojen lähettiläiden ja heidän rouviensa antama esimerkki

4. ulkomailta kotimaahan palanneiden ruotsalaisten lähettiläiden esimerkki

5. Tukholman muodinluojat

6. käsityöläisten ulkomaiset vaellusmatkat

7. voitonpyynti ja salakuljetus

8. käsityöläisten halu hyötyä muotivaihtelusta

Ankarin vuonna 1766 annettu ylellisyyssäännös koski myös nautintoaineita, ulkomaisia juomia ja tupakkaa. Säädökset kytkeytyivät yleiseen valtakunnanpolitiikkaan, ja asetukset lieventyivät vuonna 1770, kun myssyt nousivat valtaan. Silloin todettiin, että aiemmin oli kielletty myös sellaisia asioita, joista kansalaiset yksinkertaisesti eivät kyenneet luopumaan. Vuoden 1770 asetus ei enää määrittänyt muotipuvun kuosia, eikä siinä enää eroteltu aatelille ja porvaristolle sallittuja asioita.

Kun Kustaa III tuli valtaan 1771, seurasi jälleen puku-uudistus: kuninkaan tavoitteena oli saada säätyläisten käyttöön yhtenäinen kansallinen puku. Tämän taustalla oli ajatus siitä, että kuninkaan ja hovin esimerkki parhaiten edistäisi kansantaloudellista muotia. Valistuneena hallitsijansa Kustaa III järjesti aiheeseen liitttyen kirjoituskilpailun, johon tuli 70 vastausta. Yhdessä näistä eräs maalaisjunkkari kertoi, ettei maaseudulla noudatettu kaikkia muodin hupsutuksia, vaan vanhojakin pukuja käytettiin jatkuvasti. Ei pukeuduttu vallitsevan muodin mukaan, muttei myöskään naurettavan vanhanaikaisesti. Moni hankki nuorena niin paljon vaatteita, ettei vanhana enää tarvinnut ostaa uusia.

Kustaan uusi ruotsalainen puku tuli käyttöön vuonna 1778, mutta oli pakollinen vain hovissa. Ylhäisön ja virkamiesten piirissä puku levisi kuningasta miellyttämään halukkaisiin piireihin, vaikka sitä arvosteltiinkin yksityisesti. Moni koki, että kansallisen puvun käyttäminen valtiovierailuilla oli noloa. Suomessa kansallisen puvun käyttö oli yleisintä Turun ja Porin lääneissä.

William Coxen teoksesta Travels into Poland, Russia, Sweden and Denmark, jonka Google on ystävällisesti digitoinut, löytyy kuvat sekä miehestä että naisesta tässä kansallisessa puvussa:

Kustaa III:n kuoltua 1792 mietittiin taas ylellisyystavaroiden kieltämistä. Maaherrojen välityksellä tehtiin lääneittäin kiertokysely, jossa selvitettiin ylellisyyden leviämistä kansan keskuuteen. 1794 annettiin jälleen uusi ylellisyysasetus, jonka määrättiin koskevan kaikkia säätyjä yhtälaisesti. Asetus oli ankara: esimerkiksi uusien, ulkona käytettävien pukujen väreiksi sallittiin vain valkoinen, harmaa ja musta. Vanhat puvut sai kuitenkin käyttää loppuun. Asetusta halveksittiin julkisesti, ja ihmeteltiin muun muassa, pitäisikö silkkinapit, nyörit ja vuorit repiä irti univormuista. Asetusta jouduttiin pian lieventämään, ja 1796 sallittiin jälleen värillisten kankaiden käyttö.

---

Toisin kuin ensisilmäyksellä, merkantilistisen talouspolitiikan viitekehykseen asetettuna pyrkimys rajoittaa kansalaisten ylellisyystavaroiden himoa ei tunnu ihan niin absurdilta. Selvää kuitenkin on, ettei tällainen ylhäältä annettu pukeutumisen säätely ottanut onnistuakseen, vaan määräyksiä rikottiin jatkuvasti ja monin eri tavoin, osin silkan tietämättömyyden, paikoin uhmakkuuden ja välillä varmasti myös voitontavoittelun tähden. Oikeudenkäyntipöytäkirjat tarjoavat pukuhistorialle mainion lähteen kuvaillessaan, millaisista rikkomuksista kansalaisia on tuomittu. Samalla tulee pohdiskeltua vähän ankeampaa arjen historiaa, sillä veikkaisin monen ylellisyysilmiannon taustalta löytyvän pahansuopia naapureita, vahingoniloa ja kateutta.

Pylkkänen jatkoi ylellisyysasetuksista kotimaisen manufaktuurituotannon selostamiseen, mutta mä en enää kestänyt istua paikallani, vaan lipsahdin olohuoneen puolelle leikkaamaan silkkiä. Huhtikuun alussa on luvassa Riazanin laulu, ja vastoin vissiä toivettani sain sinne mongoliaatelishahmon. Ei niin, etteikö huvittaisi tehdä uusia vaatteita - ongelma on se, että huvittaa vähän liiankin paljon, enkä ole meinannut saada ajatuksiani irti silkeistä, villoista ja levottomista tötteröhatuista. Mutta siitä lisää myöhemmin, nyt ehtisi ehkä hetken lukea taas.

Tornion porvarit

2011-02-01T16:11:00.005+02:00

Viime kuukausien tohotuksen aikana graduasiat eivät ole konkreettisesti hirveästi edenneet, vaikka yleistietämykseni aiheesta onkin lisääntynyt, ja Lappia, saamelaisia, Tornionlaakson historiaa ja kansanpukuja käsittelevät kirjapinot pöydillä, hyllyssä ja ylipäänsä kaikilla vapailla vaakapinnoilla ovat kasvaneet korkeutta. Anomus tutkimusaineiston esilleotosta ja siirtoluvasta on tekeillä, mutta valitettavan moni asia riippuu ihan muusta kuin mun omasta panoksestani.

Enontekiön Markkinan kaivaustenjohtajan Petri Halisen kanssa käydyn keskustelun jälkeen työhypoteesini on, että tilkkuja käytettiin Markkinan kirkon punamultaamiseen vuoden 1790-91 remontissa. Kenen vaatteista tilkut olivat jäänteitä - saamelaisten, Enontekiön talonpoikien, Tornion porvarien tai kenties kirkkoherra Er. J. Grapen perheen? Kovin yksiselitteisiä vastauksia tuskin on luvassa mikroskooppitutkimusten jälkeenkään, mutta olen yrittänyt luoda itselleni edes jonkinlaista kuvaa siitä, millaisia vaatteita kukin mainituista ryhmistä olisi voinut käyttää. Koska olen lukenut viime aikoina erityisesti Tornionlaakson historiaa, aloitan siitä, mitä 1700-luvun torniolaiset olisivat voineet päälleen pistää.

Miksi juuri torniolaiset? Koska vuonna 1621 perustetun Tornion kaupungin porvareilla oli yksinoikeus lapinkauppaan Tornion Lapissa, eli Tornion- ja Muonionjoen ympäristössä sijaitsevissa lapinkylissä, Enontekiöllä ja Jukkasjärvellä. Markkinat pidettiin Enontekiössä helmikuussa, eikä muilla kuin laillistetuilla kauppiailla periaatteessa ollut oikeutta edes matkustaa Lappiin. Paitsi tietenkin papeilla, jotka saarnasivat kirkoissa juuri talvimarkkinoiden aikaan.

Ensimmäinen lähteeni torniolaisten pukeutumiseen on niin Tornion kaupungin historian kuin Torniolaakson historia -teoksen osiakin kirjoittanut Ilkka Mäntylä. Hän mainitsee, että rikkaimmilla torniolaisilla porvarisvaimoilla oli 1600-luvun lopussa pukuja, jotka silloisen ylellisyysasetuksen mukaan olisivat kuuluneet aatelisille. Miehet eivät tuolloin ilmeisesti vielä olleet kovin muodikkaita, ainakaan ranskalaisen komediakirjailijan Jean François Regnardin mukaan. Regnard oli läsnä kirkkoherra Tornaeuksen hautajaisissa vuonna 1681, ja kirjoittaa sieltä pistävään tyyliin:

"Mutta viimeisen silauksen taululle antoivat kaikkien partaniekkapappien kunnioitusta herättävät ilmeet ja vieraiden suomalaiset vaatteet, jotka ovat hupaisinta mitä ajatella saattaa. Siellä istui muiden muassa ukonkäppänä, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka, tuuhea parta ja joka oli otsalta kalju. [...] Miehellä oli yllään vihreä keltaisella vuorattu asu, jossa ei ollut leikkausta; se näytti vyöllä kootulta ikkunaverholta. En väsynyt katselemaan tuota miestä, joka oli vainajan veli."

(Voyage de Laponie 1731, suomennos Eila Kirstinä, poimittu teoksesta Laaja Lapinmaa)

Tornion kaupunginkirkon vuosina 1687-88 maalatuista holveista löytyy Kaanaan häitä esittävä maalaus, jonka voi hyvin ajatella kuvaavan aikakauden porvarispitoja. Valitettavasti en onnistunut löytämään maalauksesta kuvaa netistä, ja kirjassakin esiintyvä mustavalkoversio on aika epäselvä. Tällaiset seikat kannustavat entisestään alkukesäksi suunnittelemaani katselmuskierrokseen ympäri Tornionlaaksoa.

Edelleen Mäntylä toteaa, että porvarismiehet suosivat vielä 1700-luvun alkupuolella rahvaanomaista pukeutumista, mutta vuosisadan lopulla rikkaimmat jo mukana kansainvälisen muodin virtauksissa. Vuonna 1739 torniolaiset vakuuttivat maaherralle, että talvella käytettiin vaatteina vain lapinpeskejä, kun taas kesäpuvut tilattiin Tukholmasta. Naisten pönkkähameesta kerättiin ensimmäisen kerran ylellisyysveroa 1734, jolloin torniolaiset maksoivat 10 hameesta. Vuonna 1747 veroa maksettiin jo 27 hameesta. Koska Torniossa ei käytännössä ollut ainuttakaan pysyvää aatelisasukasta, nämä olivat kaikki porvarisrouvien pukuja.

Torniossa ja Enontekiölläkin vuonna 1799 vierailleen E. D. Clarken mukaan Tornion valtaporvarien puku ei eronnut englantilaisesta: siihen kuului lyhyt verkatakki tai pitkä nankiinikankainen takki, liivit ja housut, keppi ja hattu. Clarken matkakirjasta löytyy muuten mainio piirroskuva tämän Markkinan kirkolla järjestämästä ilmapallonäytöksestä. Kuvasta pystyy erottamaan silinteripäiset englantilaiset, mustakaapuisen kirkkoherra Grapen etummaisen tuvan vasemmalla puolella, ja koko joukon pelästyneitä saamelaisia, joita matkakertomuksen mukaan oli kerääntynyt paikalle. Läsnä on toki myös poroja, kun kerran Lapissa ollaan.

Tämän pidemmälle eivät Torniota itseään koskevat lähteet ole mua vielä päästäneet, jos kohta Tornionlaakson vuosikirjasta löytyisi kymmenien julkaisuvuosien ajalta lisää läpiluettavaa. Ongelmanani on tuttuun tapaan eksyminen lähteiden paljouteen - esimerkiksi nuo erilaiset matkakuvaukset ovat asenteellisina ja tarkoitushakuisinakin enimmäkseen äärimmäisen mielenkiintoisia, ja niiden innoittamaan viihteellis-romanttiseen haaveiluun olisi helppo upota pidemmäksikin aikaa. Usein kiehtoo myös absurdius: miksi, siis miksi, Clarke halusi rakentaa Enontekiöllä ollessaan ilmapallon? Mitä itse tekisit, jos olisit matkannut äärimmäiseen pohjoiseen?

Seuraavaksi kuitenkin siis luvassa paremman yleiskuvan luominen siitä, millaista oli muodinmukainen säätyläispukeutuminen 1700-luvun Suomessa. Täältä tullaan, Riitta Pylkkänen! Jos ei malta odottaa, esimakua voi hakea vaikkapa Elli Neidin Unelmia -blogista.

Linkkejä:
Clarken matkakuvia - Wellcome Library
Hesarin artikkeli Clarken matkakirjojen suomennoksesta
Lapinkävijät - pohjoinen kulttuuri kuvina

Kallonavaus ja aivoparkkia

2011-01-27T10:45:00.014+02:00

Blogissa on ollut hiljaista. Se ei johdu siitä, etteikö olisi tullut tehtyä kaikenlaista, pikemminkin päinvastoin. Joulukuu oli melkoista hulinaa töissä, mutta välissä ehti sentään syntyä muutama lahja. Itse joulu sujui suvun voimin mummolassa varsin leppoisissa merkeissä päätähtenään tädin pikkuinen kissanpentu Helmi.

Pikkuveli on kuvassa se, jolla on isompi nenä. (Kuva: J. Sahramaa 2010)

Tammikuussa olen puuhastellut pääosin gradusäädön parissa, etsinyt kirjoja ja yrittänyt päästä kärryille porvariselämästä 1600-1700-lukujen Torniossa. Ja käynyt viikon sukellusreissulla Punaisella merellä, mikä oli erinomaisen kivaa. Muttei nyt menisi ihan vaan kuulumisten kirjaamiseksi, niin yritän nyt edetä itse aiheeseen. Varoituksen sanana heikkovatsaisille: loppuosa tästä postauksesta sisältää aika paljon vähemmän somia valokuvia.

Lokakuussa kirjoittelin peurannahoista ja pikkukivistä. Kyseinen projekti on edennyt pikkuhiljaa Ötzi-työnäytöksissä (vielä ehtii kuukauden verran näyttelyä katsomaan, vink vink) kahvoittamattomia piikiviteriä työkaluina käyttäen. Kiviterien teko oli yllättävän kivaa - en todellakaan ole mikään iskentämestari, mutta ihan toimivia muutaman käyttökerran työkaluja saa näköjään aikaan lähes pelkällä innostuksella ja isommalla vasarakivellä lyömällä. Sittemmin väsäsin myös pienen sarvipuikon retusointityökaluksi ja opettelin uudelleenteroittamaan noita napsimalla pienenpieniä siruja reunoista pois. Varsin vähäisellä käyttökokemuksella vaikuttaisi siltä, että suoraan lohkotut ohuet terän ovat nahan kanssa työskentelyyn liian teräviä, joutuu koko ajan varomaan sivuttaisviiltoja, ettei tule vekkejä. Vähän paksummilla, reunasta retusoidulla siruilla voi ottaa pikkuisen ronskimmin.

Pyöreämuotoisia piinpaloja nahankaavintaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Pienen pilkullisen bambitaljan rapsuttelu vei vain kaksi kahden tunnin työnäytöskertaa, mikä oli paljon vähemmän kuin pelkäsin. Ei sillä tahdilla perheelle talvivaatteita tehdä, muttei onneksi tässä tapauksessa ole pakkokaan. Varsinkin ensimmäisellä kerralla, nahan ollessa vielä melko tuore, osa kalvoista lähti isoina suikaleina sormin repimällä, kun vähän oli terällä ottanut alkua. Nahka ei haissut kovinkaan kummoiselle, ja yleisön reaktiot tähän lopulta aika siistiin sisätyönäytökseen olivat varsin positiivisia. Näytöksen lisämateriaalina mulla oli toki kaikenlaista muuta käsinparkittua nahkatavaraa ihmeteltäväksi, ja kohtuullinen osa työajasta menee aina sen esittelyyn. Samalla pääsee pitämään taukoa lattialla polvillaan tai istuen työskentelystä.

Mieli viety pää jätetty
aivot otsasta otettu

Kun nahka oli puhdas, kuskautin sen takaisin talomuseolle (aiemmin olin joutunut lyömään kehikon kahdesta kulmasta irti, kun se ei kokonaisena mahtunut pikkufiiuuni, josta viisastuneena pummasin sille pakukyydin). Olin päättänyt vihdoin kokeilla tavallisen kananmunankeltuais-öljyseoksen sijaan tähän varsin primitiiviin menetelmin valmisteltuun taljaan aivoparkkia. Oletus on, että rasva+savustus olisi mahdollisesti varhaisimpia ihmisen käyttämiä parkitusmenetelmiä, ja aivojen erinomaisuus tähän tarkoitukseen johtuu siitä, että usein toistetun hokeman mukaan kunkin eläimen aivot ovat yleensä sen kokoiset, että riittävät parkitsemaan sen nahan. Väitetysti aivoilla ja keltuaisilla on suunnilleen sama rasvahappokoostumus - kaivelen ehkä aiheesta jotain lähteitä myöhemmin, jos viitsin.

No mistä niitä aivoja sitten saa? Huhujen mukaan kauppahallista, itse en ole koskaan kokeillut. Sen sijaan meille oli nahkojen mukana tullut pari kauriinpäätä, joten alkuviikosta otin toisen niistä pakastimesta sulamaan.

Bambi oli kovin soma, ihan kuin se nukkuisi... (Kuva: J. Sahramaa 2011)

En ollut koskaan aiemmin nylkenyt peuran päätä, joten Konsta tuli auttamaan. Kahdestaan homma sujui suhteellisen näpsäkästi niin, että toinen pitää kiinni ja vetää nahkaa irti, toinen auttaa puukolla leikkaamalla kalvoja poikki. Kaupunkilaislapsuus oli havaittavissa "yök, älä osu silmään!" -ääntelyn määrässä. Jos aloittaisi kokonaisesta kauriista, se toki ripustettaisiin jaloistaan roikkumaan ja päänahan voisi oletettavasti irrottaa myös muun taljan mukana.

Nylkemisen jälkeen ihkutus vähän väheni. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kokemus oli anatomian oppituntina varsin antoisa, en ollut tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, miten paljon lihaksia pään alueella oikeasti on. Koska emme halunneet sahata kalloa auki, pyrimme saamaan aivot ulos valmiiden aukkojen kautta. Hetken ihmettelyn jälkeen tulimme siihen tulokseen, että selkärangan kiinnittymisaukko voisi olla paras arvaus... Sitten vaan ronkkimaan kallonpohjaa lusikan terävällä päällä.

Konsta työssä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Pinkkiä tahnaa valuu ulos kallosta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Aivomassaa astiassa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Ronkkimalla saatiin ulos pinkkiä rasvaista tahnaa, ja päätös oli, että jos se ei ole aivot, niin ei bambilla taida niitä ollakaan. Vispasin tahnan rakenteen rikki vispilällä. Jälkikäteen ajatellen siihen olisi ehkä voinut lisätä vähän vettä levittämisen helpottamiseksi. Sittemmin selvisi myös, että jonkin verran massaa jäi ronkkimisoperaation jäljeltä kallon sisään, sillä se kypsyi kalloa puhtaaksi keitettäessä. Kallon avaamalla varmaan saisi kaiken massan paremmin talteen.

Kuiva, puhtaaksi raaputettu talja odottaa aivomassan levitystä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Levitin massan lattialla vaakatasossa olevan taljan lihapuolelle. Kuiva nahka imi kaiken massan aika lailla heti, ja vähän jäi sellainen olo, että enemmänkin olisi voinut laittaa.

Nahan pinta aivorasvauksen jälkeen. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Koska lämmön pitäisi edistyy rasvaparkin onnistumista, laitoin koko taljakehikon pariksi tunniksi suihkukoppiin lämmittelemään kuumailmapuhaltimen kanssa. Huvitti, kun taljasta lähtevä haju oli käytännössä sama kuin nykyihmiselle paljon vähemmän ällötysreaktoita aiheuttavan keltuais-öljyseoksen tuottama.

Nahka imi kaiken rasvan itseensä ja näyttää nyt luonnossa vähän kuvaa kellertävämmältä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lopputulemana oli pinnalta lievästi rasvaisen tuntuinen, hieman kellertävän sävyinen kuiva nahkalevy. Seuraava homma olisi irrottaa talja kehyksistä, jotta saisin toisen säämiskäksi tehtävän peuran niihin kiinni. Ja sitten pitäisi malttaa jonnekin huhtikuulle ennen kuin on mitään järkeä alkaa pehmittää, sillä erilaiset venytysmenetelmät eivät tuolla hankien keskellä kovin hyvin suju. Vasta silloin lopulta selviää, mikä tämän kokeilun lopputulema on, eli pehmeneekö nahka ja miltä se sen jälkeen alkaa tuntua.

Pihistelin ihan vähän aivomassa purkin pohjalle, ja laitoin sen jääkaappiin odottamaan yhdessä peuraparan naamanahan kanssa. Nyt kun vaan keksisi, miten tuon tulevan bambinaamion saisi pidettyä kiinni pöydänreunassa niin, että pääsisi käyttämään puhdistukseen molempia käsiä... Vähän tuntuu rajulta laittaa korvista kiinni puristimilla, mutta jossain siellä suunnalla ratkaisu silti piillee. Tänään syön kuitenkin lounaan _ennen_ kuin menen säätämään lisää irtopään osien kanssa ;)

Aiheenvaihto

2010-11-22T14:10:00.003+02:00

Olen tässä jo pariin otteeseen vihjaissut, että tilanne graduni suhteen on käymistilassa. Nyt näyttäisi siltä, että aiheenvaihto onnistuu, vaikka monta mutkaa onkin vielä edessä. Uusi tutkimuskohteeni on Enontekiön Markkinan kauppapaikalta löytynyt tekstiiliaineisto, joka on kaivettu esiin 2000-luvun alussa. Aineisto on konservoitu, mutta muuten sitä ei ole käyty läpi tai julkaistu missään. Aineisto on varsin laaja, useita satoja tilkkuja, mutta tekstiilit ovat fragmentaarisia. Ne ajoittunevat 1600-1700 -luvuille.

Tutkimuksen aihe ovat nämä Markkinan tekstiilit, ja sen keskeinen sisältö niiden läpikäyminen mikroskooppityöskentelynä, analysointi ja valokuvaaminen. Tarkoituksena on selvittää, mitä materiaalia kyseiset tekstiilit ovat, miten ne on valmistettu, minka vaatekappaleen tai vastaavan osia ne ovat olleet ja mikä on ollut niiden myöhempi historia. Ainakin osaa tekstiilinpaloista on ilmeisesti käytetty punamultavärin levittämiseen rakennuksen seiniin, ja nimenomaan tämä on kenties johtanut tekstiilien säilymiseen.

Aihetta ehdotti alunperin Jaana Riikonen, ja Kansallismuseon konservointilaitoksen kanssa siitä on jo käyty keskusteluja. Kävin katsomassa aineistoa kertaalleen, ja se vaikutti varsin monipuoliselta ja jännältä. Keskeisiä etuja vanhaan suunnitelmaani nähden on kaksi: 1. oppisin tekemään konkreettista tekstiilitutkimusta mikroskoopilla; 2. tutkimukseni tuottaisi uutta tietoa aiempien julkaisujen uudelleentarkastelun sijaan. Etenemisen esteenä on nyt ensisijaisesti Museoviraston muutto ja sen vaikutus kaikkiin aikatauluihin, joten vähän jännittämistä asioiden lutviutumistavasta lienee edelleen luvassa. Aika innoissani olen silti :)

Vantaan historiaa ja kintaiden koristereunus

2010-11-15T16:40:00.006+02:00

Istuin viime viikolla päivän verran Vantaan asutushistoriaa käsitelleessä seminaarissa, joka liittyy EU-rahoitusta saaneeseen keskiajantutkimuksen projektiin. Vantaan eli Helsingin pitäjän aluehan mainitaan ensimmäisen kerran vuodelta 1351 säilyneessä asiakirjassa, jolla kuningas Maunu Eerikinpoika antoi Porvoon seurakunnan patronaattioikeudet Padisten luostarille. Itselleni Padisen munkit ja Vantaanjoen lohenkalastusoikeudet ovat jääneet mieleen eräästä vuosien takaisesta Harmaasusien keikalla esittämästä taistelunäytöksestä, joka käytiin osin nuoren miehen munkeilta varastamalla lohella. Seminaari oli mielenkiintoinen, mutta jäi mun tapauksessani lähinnä yleissivistäväksi, kun en päätynyt tekemään muistiinpanoja. Gubbacka-kirjaakaan en nyt ostanut, kun olen päättänyt rajoittaa ehkä hieman käsistä riistäytynyttä kirjojen hamstraamistani ainakin seuraavan puolen vuoden ajan. Kunhan tuo kaksivuotinen tutkimusprojekti etenee, luvassa on kuulemma myös keskiaikaa käsittelevä osa Vantaan historia -kirjasarjaan. Odotan mielenkiinnolla, sillä melko vastikään ilmestynyt Vantaan esihistoria oli kotikaupunkiani laajemmassakin mittakaavassa oikein laadukas ja ajantasainen opus.

Muistiinpanojen sijaan tein seminaarissa, vähemmän yllättäen, neulakinnasta. Lukiossa ja yliopisto-opintojeni alkuaikoina tapanani oli torkkua läpi suurin osa luennoista - vaikka aihe olisi ollut kuinka mielenkiintoinen, en vain kyennyt estämään päätäni nuokahtamasta. Sittemmin olen alkanut paitsi nukkua enemmän öisin, myös tehdä neulakinnasta niin luennoilla kuin sellaisissa kokouksissakin, joissa tilanne sen sallii. Hyvin toimii, käsien käyttäminen pitää mielenkin virkeänä. Hommat edistyvät, eivätkä silmukat tipu, vaikka välillä pysäyttäisikin neulatyöskentelyn kirjoittaakseen jotakin ylös.

Tänään viimeistelin oranssit lapaset Karolta oppimallani koristereunuksella. Ensin olen tavannut tehdä ainakin yhden tavallisen kerroksen reunavärillä. Sitten kuljetaan aluksi lapasen reunus kerran ympäri tehden aina kahdeksan irtosilmukkaa, jotka kiinnitetään sitten neljän silmukan aukon jälkeen neljällä silmukalla reunukseen.

Koristereunus alkaa näin. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Kun on kierretty kerran ympäri, aletaan seuraavia lenkkejä tehdä edellisten välistä. Kiinnitys tapahtuu tyhjäksi jätettyihin neljään silmukkaan sisäkautta, ja uutta kahdeksen silmukan irtoketjua varten lanka siirretään ulkopuolelle.

Toinen kierros kiertyy ensimmäisten lenkkien väliin. Kuva: J. Sahramaa 2010

Jos ei ole laskenut reunalenkeikkejä neljällä jaollisiksi, muutama lenkki saattaa olla jossain kohtaa extraa tai liian vähän. Erikseen syynäämättä tätä ei kuitenkaan lopputuloksessa huomaa. Ja jos haluaa, voi 8-4 suhteen vaihtaa vaikka 7-3 -suhteeseen, hyvin toimii silti.

Valmiit kintaat koristereunuksineen. Kuva: J. Sahramaa 2010

Näissäkin siis lankana parhaiten kinnaskäyttöön sopiva Létt Lopi, jota rakas tätini vuosi sitten toi islannintuliaisena kohtuullisen säkillisen. Sitten pitäisi enää keksiä, pitäisinkö nämä itse, vai keksisinkö jonkun, jolle en ole vielä antanut kintaita lahjaksi. Ja toki myös se, mitä aloittaa seuraavaksi - ehkä taas yhdet kovan onnen sukat?

Työkaluja takomassa

2010-11-08T13:51:00.008+02:00

Vietin viime viikolla kolme työntäyteistä päivää vanhan kouluni Kuggomin pajalla. En edes muistanut, miten loputtoman siistiä on takoa! Kesällä töissä naputtelin jotain pikkujuttuja, mutta se oli aika eri asia kuin työskennellä pajalla, josta löytyvät kaikki työkalut ja koneet tutuista paikoista. Ja käytettävissä oli toki myös erinomaisen asiantunteva ja muutenkin mainio opettaja Toni, jonka seuraa voin ehkä tunnustaa ehtineeni välillä kaivata. Erinomainen loma arjesta, vaikka periaatteessa olikin työtä: tarkoituksenani oli tuottaa museolle jokunen nahkatyökalu tulevia työnäytöksiä helpottamaan.

Yhden skrapan eli suomeksi varmaan nahkakaapimen tein jo aikoinaan koulussa, mutta se on ehtinyt matkan varrella kadota. Vain kuva jäi jäljelle.

Skrapa vuosimallia 2007. Kuva J. Sahramaa 2007.

Muistelisin, että tuolloin teimme skrapanterät hyvinkin kapoisesta teräsaihiosta, ja muotoa sai oikein hakemalla hakea. Tällä kertaa aloitin huomattavasti leveämmällä teräksellä, ja kaksi terää syntyi kuumasta aihiosta turhia paloja irti talttaamalla jokseenkin reippaalla tahdilla. Sen jälkeen tarvitsi vain vähän takoa pyöreää muotoa. Yhden aihion olin tehnyt jo kesällä, joten sen kanssa aloitin hehkuttamalla sen pehmeäksi: puukkoteräksestä valmistettu terä kuumennetaan tumman punahehkuiseksi ja haudataan sitten hiekkaan jäähtymään hitaaksi. Sen jälkeen sitä on mahdollista viilata ongelmitta. Skrapanteriin viilattiin vain kevyt viiste, ja sen jälkeen ne oli jo aika karkaista ja päästää.

Karkaisussa aihio kuumennetaan oranssihehkuiseksi ja upotetaan sitten äkkiä nesteeseen niin, että lopputuloksena on teräksen muuttuminen kovaan ja hauraaseen muotoon - karkaistua terää ei parane pudottaa lattialle. Karkaisin skrapanterät puukkojen tapaan öljyssä niin, että kastoin teräosaa vähän yli puolivälin jonkin aikaa, ja jäähdytin sitten loppuun vesisaavissa. Karkaisun jälkeen terä päästetään, välissä kannattaa hioa se metallihiomapaperilla puhtaaksi, jotta päästövärit näkyisivät. Käytin päästämiseen, edelleen puukonteon tapaan, ahjossa kuumennettuja teräskimpaleita, joilla lämmitin teräaihioita selkäpuolelta tyvestä tarkoituksenani saada se osuus päästymään enemmän, pehmeäksi ja sitkeäksi, ja jättää varsinainen terä melko kovaksi. Tämä onnistuikin todella hyvin: alla olevassa kuvassa värit eivät kovin hyvin toistu, mutta oikeanpuoleinen skrapa-aihio on päästynyt tyvestä tummansiniseksi ja terästä kullankeltaiseksi.

Vasemmalla valmiiksi teroitettu, oikealla vasta päästövärinen skrapanterä. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Puhdistukseen tarkoitettujen skrapojen lisäksi olin päättänyt tehdä nahan pehmityksessä hyödyllisen räckspaden eli venytysraudan. Yhden sellaisen olin väsäillyt jo lyhytkurssilla pari vuotta sitten, mutta se on tehty mun varsin pitkälle käsivarrelleni, mikä on tuottanut pienikokoisemmille työtovereilleni ongelmia. Niinpä päämääränä oli saada nyt aikaiseksi lyhytvartisempi kappale. Ihmettelin, miksen ollut viime kerralla tehnyt työn vaiheista muistiinpanoja, mutta se selvisi nopeasti, kun aloin takoa 30 mm pyörötankoa muotoonsa: illalla en kyennyt tekemään oikealla kädelläni enää yhtään mitään... Tällä kertaa tein sentään summittaiset piirrosmuistiinpanot työn vaiheista.

Apuaopettaja Soini demonstroi räckspaden käyttöä keväällä 2008. Kuva: J. Sahramaa 2008.

Homma aloitettiin tyssäämällä, eli lyömällä tangon kuumennettua päätä pystysuunnassa alasimeen niin, että se litistyy ja leviää. Tämä levennys taottiin nelikulmaiseksi, ja sitten alettiin ohentaa vartta, mikä oli erityisen siistiä siksi, että siihen sai käyttää konevasaraa. Aihio katkaistiin rälläkällä niin, että toiseen päähän (kuvassa oikealla) jäi riittävästi varaa halkaista se kahtia terän kiinnityskohtia varten. Tätä ennen piti kuitenkin vielä levittää kappaleen toinen pää (kuvassa vasemmalla) putkeksi takomista varten. Tähän käytin enimmäkseen pajavasaran kapeampaa eli peenapäätä.

Räckspaden varren aihio, alla muistiinpanot työn vaiheista. Kuva J. Sahramaa 2010.

Seuraavaksi taoin levitetyn aihion putkeksi alasimen sivulla. Avoimena kappaleen leveys oli noin 10 cm, putkenpään halkaisijaksi tuli noin 3 cm. Sen jälkeen oli aika taltata toinen pää kahteen osaan. Tähän sain ystävällisiltä kurssitovereilta apua, kappaleen piteleminen paikoillaan itse on aika vaikeaa, kun samaan aikaan pitäisi pidellä toisella kädellä talttaa ja toisella vasaraa. Eikä taltanterää kannata pitää kauhean kauaa jäähdyttämättä kuumaa aihiota vasten, ettei se päästy pilalle - itse lyön vain kolme kertaa, ja kastan sitten taltan välillä vesisaaviin. Talttaaminen menee helposti vinoon, ja tällä kertaa niin pahasti, että koko aihio meinasi päätyä romumetalliin. Onneksi melko vähähiilistä rakenneterästä voi aika huoletta hitsailla, ja kun paikalla sattui vielä olemaan entinen ammattihitsari, sai liian kapeaksi katkennut pala nopeasti uutta terästä ympärilleen. Sitten oli aika kaventaa terän kiinnityskohdan päät ja takoa ne muotoonsa. Kärkiin tuli pienet olastukset, ja ne olivat myös ainoa kohta, jota vähän viilailin.

Räckspaden kahvan kiinnityskohdassa oikealla on nyt putki, ja toinen pää on halkaistu ja muotoiltu terän kiinnitystä varten. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Pienten siloittelujen ja siistimisten jälkeen oli aika valmistaa terä. Sen materiaalina oli 3 mm teräslevy, jonka rälläköin lähelle toivottua muotoa ja viimeistelin enimmäkseen viilalla: takomalla syntyi lähinnä teräviisteen alku. Porasin reiät niittausta varten kaikki valmiiksi, mikä ei ehkä ole kovin viisas tapa, sillä niittaukset sujuvat todennäköisesti helpoimmin niin, että ensimmäiset tehtyään vasta katsoo paikat seuraaville rei'ille. Toisaalta jo mainittu hitsariherra vannoi, että telakallakin teräs aina vain taivutettiin kohdalleen ja sitten niittiä päälle - onnistui tämä avustettuna sitten pienissäkin kappaleissa. Kylmäniittauksen päälle naputtelin niitinpäitä kuulapäävasaralla vähän vielä kuumanakin. Sitten teräsharjaus kuumana ja pintakäsittelyksi öljypoltto: kappaletta kuumennetaan ahjon liekin päällä parisataa-asteiseksi, pyyhitään pellavaöljyllä, hävitetään palava paperitollo ennen kuin se käräyttää sormet, ja kärytellään öljyttyä kappaletta ahjon yllä hyvässä vedossa kunnes pinta on palanut mustaksi. Sitten pesu rakeisella saippualla, ja enää teräviisteen viilaus. Koska venytystyökalun ei ole tarkoitus olla varsinaisesti terävä, viimeksi mainitussa oli aika vähän hommaa.

Räckspade terineen mahapuolelta, pinta öljypoltettu mustaksi. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Kaiken maailman teriä on aika vaikea käyttää ilman kahvaa, ja koska mulla oli käytettävissäni vain kolme työpäivää, vaivasi perjantaiaamuna pieni paniikki sen suhteen, mitä kaikkea oikein ehdin kahvoittaa. Hyvin se lopulta onneksi sujui. Skrapoihin syntyi tammipuisista palikoista kahvat samalla tekniikalla kuin puukkoihinkin: suorakulmaiseen aihioon porataan pitkällä 4 mm terällä sopivan syvyinen reikä, jota sitten laajennetaan neliönmuotoiseksi pienellä raspilla (ai niin, yhden sellaisen lisää väsäsin myös). Koska skrapanterän ei tarvitse upota kahvaan mitenkään kokonaan, oli tuo yleensä pitkä ja tuskallinen raspivaihe tällä kertaa erittäin nopeasti ohi. Sitten vain liimaukseen - aiemmin käyttämäni epoksin sijaan hassusti vaahtoutuvalla yksikomponenttisella polyuretaaniliimalla - ja puristuksiin. Vähän kuivuttuaan skrapat pääsivät muotoiltaviksi, ensin vannesahalla kulmat pois ja sitten nauhahiomakone laulamaan. Käsityökaluilla monta tuntia, koneilla yhteensä yksi. Kyllä tekniikka on ihmeellistä.

Räckspaden kahvan muotoilussa oli vähän enemmän työtä. Se lähti kolmikulmaisesti aihiosta, jonka kapeaa päätä muotoilin isolla raspilla ja puukolla putken sisään sopivaksi. Koska kahva syntyi tammilaudasta, löin pyöreän putken lopuksi kylmänä vähän littaan kahva-aihion ympärille. Kun se vaihe oli ohi, tarvitsi vain katkaista naula sopivan mittaiseksi, porata sitä varten putkeen reikä, sovittaa kahva paikoilleen ja lyödä naulalla kiinni. Liimaa olisi varmaan kannattanut väliin tunkea, mutta se nyt jäi - saa nähdä, alkaako kahva heilua käytön myötä. Muotoilu tapahtui taas syntisen nopeasti naulahiomakoneella.

Kahvoitetut skrapat ja räckspade selkäpuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Loppuviimeistelyt puuttuvat vielä, puuosille täytyy näyttää vielä vähän hiomapaperia ja lopuksi öljytä pellavaöljy-tervaseoksella vähän säänkestävämmiksi. Räckspaden kahvaan voisi harkita suoraan kiinnittävänsä jonkin pehmusteen vaikka lammasturkiksesta, sillä on paha taipumus tehdä mustelmia kainaloon. Sen jälkeen nämä väsäykset ovat kuitenkin valmiita käyttöön.

Olen aika ylpeä siitä, miten vauhdilla syntyi jos ei nyt kaunista niin ainakin käyttökelpoista jälkeä. En ole koskaan ollut kovin hyvä takomaan tai suunnattoman innokas siistimään ja puunaamaan, mutta töitä noilla kyllä pitäisi voida tehdä. Ehkä tässä joku päivä pääsee testaamaankin, ainakin jotain hirven jalkoja odottelee töissä käsittelyä... Takoa olisi kivaa jollain aikataululla lisääkin, mutta taitaa olla niin, ettei mun motivaationi riitä kovin kummoisiin hommiin muualla kuin kohtuullisen hyvinvarustellulla pajalla. Joka tapauksessa tuntuu hyvältä tietää, että tarpeen vaatiessa kykenee edelleen tekemään tarvitsemiaan työkaluja itse.

Neulomista ja joululahjasuunnitelmia

2010-11-01T15:24:00.006+02:00

G-aiheiset postaukset ovat nyt tauolla syistä, jotka kerron, kunhan asiat hieman selviävät. Vaikka tuntuu siltä, etten mä mitään missään välissä ehdi saada aikaiseksi, on muutakin puuhasteltua ja välillä aikaansaatuakin sentään kertynyt. Vastikään sain valmiiksi jo pitkään työn alla olleet raidalliset neulakinnassukat, joiden piti mennä lahjaksi, mutta vähän nafteina jäivätkin omaan käyttöön. Mulla tuntuu olevan käsittämättömän huono onni noiden omatekoisten sukkien suhteen: viimetalviset valkoiset hukkasin melkein heti, ja nyt nämä raidallisetkin ovat ensimmäisestä käyttökerrasta jääneet omille teilleen. Elättelen kuitenkin vielä toivoa, että löytyisivät jostain päin Pukkisaaren alavajaa, sillä onnistuin samaan syssyyn ilmeisesti unohtamaan sinne myös yhden kenkäparin.

Parin kokouksen ja yhden luennon aikana valmistuivat myös kauan kaipailemani kämmekkäät ranteita ja kämmeniä lämmittämään. Testasin niitä lauantaina, ja hyvin onnistui kinnasneulan käyttely myös nämä kädessä. Lanka on värjäämätöntä tummanruskeaa suomenlammasta.

Intoa olisi kaikenlaiseen enemmän kuin kuntoa: tahtoisin kovasti jatkaa esimerkiksi puikoilla kutomisen opettelua, mutta viikonlopun saaliiksi sattui myös varsin inhottava monipäiväinen päänsärky, enkä uskalla nyt härnätä kipeitä hartioitani ainakaan tänään. Mieli tekisi käydä myös vihdoin leikkaamaan paria pitkään hautomaani kangasta, mutta kas, onkin jo marraskuu ja se aika vuodesta, jolloin ei tarvitse montaa projektia itseä varten aloittaa. Itse asiassa heräsin (eräänä aamuna klo 6.20 sananmukaisesti) jo muutama viikko sitten miettimään, että joululahjojen miettiminen ja mieluusti konkreettinen valmistaminenkin olisi syytä aloittaa. Mutta mitä tekisi kenellekin? Mistä kankaasta tai langasta? Ehkä joitakin nahkajuttuja? Miten pian on jo liian kiire?

Ehkä kannattaisi vaan aloittaa jostain :)

Kiviä ja nahkaa

2010-10-14T14:18:00.017+03:00

Vaihteeksi töissä ja mystisen peuranparkintainnostuksen vallassa. Mietin tuossa viikolla, että jos elämässä on tärkeää vain peuranparkinta (eikä sekään ole kovin tärkeää), elän kyllä ajallisesti ja paikallisesti vähän huonossa ympäristössä. Toisaalta, kun kuitenkin täytyy elää tässä ajassa ja melko lailla paikassakin, on nykyinen tilanteeni parkinnan kannalta lopulta aika optimaalinen: useimpien ihmisten elämässä tätä kyseistä mielihalua olisi vielä vaikeampi toteuttaa.

Viime viikolla kävin töissä juuri sen verran, että ehdin virittää pilkullisen taljan kehykseen. Sitä ei siis ole laisinkaan putsattu, vaan kuivatettu kalvot ja mähnät pintaan (valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun talitintti yritti auttaa mua puhdistustöissä). Ajatus on, että tuota voi käyttää työnäytöskohteena sisätiloissa pidemmän aikajakson kuluessa. Pikkaisen se tuntuisi haiskahtavan, eli voi olla, että pääsee vain käymään Kamun siisteissä sisätiloissa silloin kun Ötzi-näyttelyssä nahkatyönäytöksiä teen... Täytyy kysellä täällä enemmän työskentelevien työtovereiden mielipidettä.

Raamitetun peuran lihapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Ja soman pilkullinen karvapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Keskiviikkona yritin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni (tai ainakin sitten lapsuuden, jolloin olin äärimmäisen innoissani kivikautisista tekniikoista) lyödä kiveä toisella. Jonkin aikaa hyvin satunnaisia iskoksia ja sotkua tuotettuani onnistuin saamaan isommista piikivistä irti jonkin verran sellaisia siruja, joita voin ensimmäisessä työnäytöksessä käyttää tuon kuivataljan rapsutteluun. Kiveniskennän suhteen ehdottomasti fiksuinta olisi, jos aikataulut vain jotenkin antaisivat myöten, yrittää saada joku aiheeseen perehtynyt opettamaan perusteita, sillä satunnaiskokeiluilla tuntuu vähemmän yllättäen saavan aikaiseksi varsin satunnaista jälkeä. Katsotaan - ensiapuna saavat ehkä toimia pari primitekniikkakirjaa ja John C. Whittakerin Flintknapping - Making and undestanding stone tools, jotka hämmästyksekseni löytyivät pienen veljeni kirjahyllystä. Rapostointia siitä, kuinka tuskallista kahvoittamattomilla kivensiruilla on kuivanahkaa tehdä, tullee tämänpäiväisen työnäytöksen jälkeen.

Keskiviikkoiltapäivänä kävin sitten loppujen ensimmäisessä yllätyssäkissä saapuneiden peurojen kimppuun. Ensin huomasin, ettei kyseessä ollutkaan kaksi pientä nahkaa, kuten olin kuvitellut, vaan yhden peuran molemmat kyljet. Toisen hylkäsin liian reiällisenä (tämä kaveri taisi olla jäänyt auton alle), toisesta tuli vielä ihan kohtuullisen kokoinen pala. Saatuani lihapuolen rapsuteltua jätin taljan yöksi likoon kylmään vajaan.

Peuravati. Punertava on puheen alla oleva talja, harmaanruskea pääsee käsittelyyn ensi viikolla (kuva J. Sahramaa 2010).

Torstaina aloitin sitten aamun karvanpoistolla. Satoi vettä, mutta sadetakilla, isolla kumiessulla ja saappailla varustautuneena kastuin vain pyllystä.

Keltainen sadetakki aitan kulmalla (kuva A. Osola 2010)

Kalkkiliotetuista lampaista poistimme keväällä karvoja pyöreän pukin päällä puupalikalla, ja samassa asennossa aloitin nytkin, kunnes päätin hartiakipujen vuoksi yrittää jotain vähän ergonomisempaa. Pukki (joka on entinen lasten leikkihevonen, nykyisin vailla päätä) nousi sopivalle korkeudelle vinoon penkin päälle, ja nahka pysyi paikallaan siihen mahalla nojaamalla. Työvälineenä käytin kuorimarautaa: se oli ehkä vähän turhan terävä, mutta toimi lopulta aika hyvin nahkaan, josta on joka tapauksessa tarkoitus poistaa myös orvaskesi eli tehdä säämiskää.

Peura pukilla, karvanpoistaja etunojassa (kuva A. Osola 2010)

Nahka lähempää (kuva A. Osola 2010)

Karva lähti yllättävän hyvin siihen nähden, ettei sen irrottamiseksi ollut käytetty mitään apuaineita. Todennäköisesti talja, joka oli aika lailla veressä, oli ehtinyt alkaa pikkuisen mädätä lihapuolen suolauksesta huolimatta, ja se irroitti karvaa. Karva tuntui irtoavan pikkuisen paremmin myötäsukaan, mutta kaikista kohdista siihen suuntaan ei voinut työskennellä. Jonkin verran jäi karvoja, mutta kuivasäämiskäksi tehtävässä nahassa tämä ei tosiaan suuresti haittaa.

Lopuksi huuhtelin nahan, rapsuttelin siitä vielä vähän irtokarvoja skrapalla pois, ja pingotin sen kehikkoon kuivumaan. Nahka oli sen verran ohut, että pingotukseen riitti kalastajanlanka - taljan olin pistänyt sisal-narulla. Nahka kuivui vuorokaudessa ohueksi, läpikuultavaksi raakanahaksi - samalla liian huterasti naulattu kehikko oli hajonnut kahdesta kulmasta, mikä tuotti tälle aamulle jonkin verran lisäaskartelua. Nahasta näkyy, missä kohtaa se oli imenyt verta itseensä: saa nähdä, onko sillä esimerkiksi pehmityksen kannalta sitten merkitystä.

Tänään kuskasin sitten molemmat kehikot tänne Kamuun, mutta tämä postaus on nyt odottanut niin kauan, että se saa luvan olla toinen tarina.

Bo Lönnqvist: Kansanpuku ja kansallispuku

2010-10-12T14:30:00.002+03:00

Tänään olen silmäillyt läpi Bo Lönnqvistin kirjaa Kansanpuku ja kansallispuku vuodelta 1978. On jo käynyt selväksi, ettei Lönnqvist käsittele juurikaan asioita, joista olisi hyötyä nyt käsillä olevan tehtävän kannalta. En ole kuitenkaan malttanut laskea kirjaa käsistäni, sillä herralla on useita kovin mielenkiintoisia pointteja siitä, miksi vaatteita oikein käytetään, miten suomalainen muotipuku on kehittynyt muotipuvun rinnalla, millaiset pukuhistorialliset piirteet kytkeytyvät mihinkin taustaan ja miten arki- ja juhlavaatteiden kehitys eroaa toisistaan. Tämä teos ansaitsee ehdottomasti tarkemman perehtymisen joskus tulevaisuudessa.

Erityisen mielenkiintoinen pointti liittyy kotiteollisuuteen: yhden vaatekappaleen valmistus "ohjelmoitiin" 2-3 vuodeksi, raaka-aineen viljelyksestä räätälintyöhön. Jos tyttö teki vaatteet myötäjäisikseen, niistä riitti loppuiäksi, jopa perinnöksi asti. Ei vanhana enää ollut tarvetta komeilla muotivaatteissa, vaan nuorena tehdyt riittivät oikein hyvin (mt, s. 78). Näissä tunnelmissa on hyvä pohdiskella omaa tavarasuhdettaan, kun sadan tavaran haasteeseen vastaaminen tuntuu mahdolliselta lähinnä viemällä ensialkuun sata tavaraa pois...

Bo Lönnqvistiltä näyttäisi löytyvän myös aika mielenkiintoisen oloinen Vaatteiden valtapeli -kirja. Herra emeritusprofessorin pitkää uraa puolestaan kuvaillaan Elina Salmisen Eloreen tekemässä haastattelussa (pdf).

Dispositio 2.1 ja pientä etenemistä

2010-10-11T10:14:00.004+03:00

Koska edellinen postaus on kirjoitettu jo viime viikolla, sen jälkeenkin on tapahtunut pientä etenemistä. Päivitin dispositiotani hieman suhteessa aiempaan, erityisesti sen suhteen, mihin seuraavaksi aion ryhtyä. Ohjelmassa on luku 5, jonka sisältöä yritin alustavasti avata. Seuraavaksi täytyykin vaihtaa pöytää kansoittavat kirjapinot...

Dispositio 2.1

1 Johdanto

2 Tutkimushistoria

3 Varhaista värjäystä - arkeologian keinot
3.1 Värin analysoiminen tekstiilistä
3.1.1 Sininen
3.1.2 Punainen
3.1.3 Muut värit
3.1.4 Puretusaineet
3.2 Mikro- ja makrofossiilianalyysit
3.3 Jäänteitä itse värjäyksestä

4 Suomalaiset muinaispukurekonstruktiot - värivalintoja
4.1 Aino-puku
4.2 Näyttelypuvut ja juhla-asut: Perniön, Tuukkalan, Muinais-Karjalan ja Kaukolan puvut
4.3 Euran puku
4.3.1 Euran emännän neulakintaat
4.4 Maarian Saramäen puku
4.5 Maskun puku
4.6 Kaarinan puku
4.7 Mikkelin puku
4.8 Katsaus muuhun löytöaineistoon

5 Värien lähteet

Tässä luvussa käsitellään sitä, millaisia luonnonväriaineita Suomessa on ollut saatavilla.

5.1 Värikasvit Suomessa

Tämä alaluku kertoo Suomessa kasvavista värikasveista kasvivärjäysoppaiden tarjoaman tiedon pohjalta. Pohjana esitykselle käytetään sitä, millä kasveilla aiemmat tutkijat ovat arvailleet Suomessa värjätyn, ja mahdollisuuksien mukaan niitä tuloksia, joita analysoiduista suomalaisista tekstiileistä on saatu. Käsitellään sienivärjäyksen ongelmaa ja tehdään ehkä kurkistus kansatieteellisiin lähteisiin, jos mahdollista.

5.2 Kaupankäyntiä väriaineilla

Tässä luvussa jatketaan niistä kasveista, joita Suomessa todennäköisesti ei ole kasvanut, eli morsingosta ja krapista. Selvitellään, mitä väriainekaupankäynnistä on sanottu meillä ja muualla, ja jossain määrin myös, miten se suhteutuu yleisiin käsityksiin viikinkiaikaisesta kaupankäynnistä.

6 Värjäysrekonstruktioiden problematiikkaa

(7 Loppuluku?)

Lähteet

Liitteet

Ja sitten eikun hommiin :)

Gradupäivitystä

2010-10-11T10:06:00.004+03:00

Moni tietää, että yliopisto pyrkii suoltamaan maistereita uumenistaan ulos mahdollisimman reippaaseen tahtiin: niinpä minäkin pääsin Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen (huh!) erityisrahoituksella järjestämään gradutyöpajaan, jossa viikoittain potkitaan internetissä ihmisiä kannustavasti takapuolelle oman työn etenemisen kannustamiseksi. Kurssi ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa "kirje mummolle", eli yleistajuinen esitys siitä, mitä oikein on tekemässä. Koska seuraavat viikot toivottavasti tulevat sisältämään enemmänkin graduaiheisia postauksia, toimikoon tämä nyt johdantona siihen. Olkaatten hyvät:

Olen aloittanut gradunteon uudelleen puolen vuoden tauon jälkeen. Olen aika innoissani siitä, että seuraavat viikot olisi tarkoitus käyttää ensisijaisesti graduntekoon, ja myös varsin luottavainen sen suhteen, että aiheeni kantaa, vaikka välillä on ollut epätoivonkin hetkiä. Uskoisin saavani syksyn aikana kirjoitettua ainakin luvun verran uutta tekstiä, ja pystyväni sitten alkuvuoden 2011 aikana työstämään loput tekemättömät ja keskeneräiset asiat. Näin ollen graduni olisi kirjoitettu toukokuuhun 2011 mennessä.

Graduni aiheena ovat Suomen nuoremmalta rautakaudelta ja varhaiselta keskiajalta tehtyjen tekstiililöytöjen ja niiden pohjalta tehtyjen rekonstruktioiden värit, eli käytännössä siis se, minkä värisiä niin sanotut muinaispuvut olivat. Kokosin proseminaaritutkielmassani tietoa Suomessa tehdyistä muinaispukurekonstruktioista ja siitä, millä perustein niiden värit oli valittu. Sittemmin tein seminaarityöni siitä, millaisin menetelmin tekstiililöytöjen värejä ylipäänsä voi tutkia, ja mitä niistä on mahdollista saada selville. Näitä töitä pohjana käyttäen tarkoitukseni on käsitellä kriittisesti sitä, minkä värisiä muinaispukurekonstruktioita Suomessa on tehty, ja arvioida, miten hyvin ne vastaavat löydöistä saatua informaatiota ja primitiivisin menetelmin värjäämisen realiteetteja. Tätä varten aion seuraavaksi keskittyä kirjoittamaan siitä, millaisia värejä Suomesta tunnetuilla kasveilla on mahdollista saada aikaan, ja mitä meidän on mahdollista arvailla väriaineilla kenties käydystä kaupasta.

Graduni aihe liittyy Suomessa varsin suosittuun muinaispukututkimukseen, ja sen ensimmäiset lähteet ovat muinaispukututkimuksen suurien nimien, kuten Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin, Leena Tomanterän ja Jaana Riikosen kirjoja ja artikkeleja. Lisäksi olen lukenut ja aikeissa lukea jonkin verran lisää kansainvälistä arkeologisten tekstiilien ja luonnonväriaineiden tutkimusta. Mahdollisesti tarvitsen lisäksi jotakin yleistä rekonstruktioproblematiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Pyrin pohtimaan, miten värjäysten teko autenttisuutta tavoittelevin luonnonvärjäysmenetelmin vaikuttaa saavutettuun lopputulokseen, ja mitä merkitystä on sillä, tehdäänkö muinaispukurekonstruktio vanhoin vai nykyaikaisin menetelmin.

Kiinnostus graduni aiheeseen syntyi omasta käsityö- ja historianelävöittämisharrastuksestani - halusin tietää, minkä värisiä ja miten värjättyjä viikinkiaikaiset vaatteet oikeastaan olivat. Graduni on herättänyt etukäteen kiinnostusta käsityöblogini (http://tinctoria.blogspot.com) lukijakunnassa, ja eniten iloa uskon siitä olevan nimenomaan historiaharrastajille. Kaikkein eniten hyötyä gradun valmiiksi saattamisesta lienee tosin itselleni, koska toivon saavani siinä kirjoitettua yhteen toivottavasti johdonmukaiseen esitykseen koko joukon sellaisia kysymyksiä, joita olen opiskeluvuosieni varrella pohtinut.

Juuri nyt olen lukenut Umberto Econ tutkielmanteko-opasta "Oppineisuuden osoittaminen" lähinnä omaksi ilokseni. Vaikka opintoni gradua lukuun ottamatta olenkin oikeastaan jo suorittanut, kävin tällä viikolla vielä Arkeologia ja turismi -kurssin. Siihen liittyvän esseen ajattellin kirjoittaa autenttisuudesta, ja toivon saavani senkin jotenkin kytkettyä graduuni liittyviin pohdintoihin siitä, miten muinaispukurekonstruktioita olisi hyvä tehdä. Ensi viikolla vakaa aikeeni on tuon esseenkirjoituksen lisäksi luonnostella graduni ensimmäistä uutta lukua, joka käsittelee Suomessa tunnettuja värikasveja.

Tuokaa minulle yliajetun bambin pää!

2010-09-28T22:11:00.005+03:00

Vähän oli tällainen työpäivä taas. Ajellessani kehää bongasin supinraadon ja mietin, että jollei jostain pian tipahda yhtä kaurista tai peuraa, olen lähestyvien nahkatyönäytösten kanssa jokseenkin pulassa. Ja kas, kun pääsin museon ovelle asti, sen takaa löytyi joulupukin (tai mahdollisesti erään primikäsitöistä innostuneen riistanvalvojaherran) tuoma säkki: yksi erittäin kaunis peurantalja, pari repaleisempaa kaurista, epälukuinen määrä koipia, yksi kauriinpää ja pari vähän satunnaiskuntoista kettua, oletettavasti roadkilleja. Kun sattui vielä olemaan keritsemispäivä, ehdin aamusta vain avata lahjasäkin todetakseni tämän kaiken, ja lyödä kauriisiin ja kettuihin vähän suolaa.

Kun Greta oli päässyt villoistaan ja olin itse lusikoinut mahaani vähän kookoskanamössöä, palasin säkin pariin. Työkalut olivat tietysti kesän jälkiltä hukassa, mutta hyvin tuntui vanha tupakkaleikkurikin toimivan skrapana - puoliympyrämuotohan on ihan sama, eikä leveä terä ainakaan tuoreen nahan kanssa työskennellessä häirinnyt. Olin alunperin ajatellut tekeväni säämiskää/buckskinnia, mutta peurarukan karva oli niin kaunista, että lopulta päätin kuitenkin tehdä rasvaparkkitaljan. Tänään tosin etenin vain skrapaamisen jälkeiseen pesuun asti, rasvaus jäänee Karon harteille, kun teen tässä kuussa toivoakseni hyvin vähän töitä ja hyvin paljon gradua. Oli hassua huomata, ettei peura haissut pestessä juuri miltään eikä oikeastaan ollut edes yhtään likainen suhteessa yleensä oljissa ja omissa ulosteissaan piehtaroineisiin lampaisiin. Punkkeja raukalla sen sijaan oli vatsanahan puolella useita. Ja siisti luodinreikä kaulassa. Harmitti myös heittää periaatteessa ihan käyttökelpoista, tuoretta ihraa pois, mutta tänään ei riittänyt aikaa eikä energiaa sen erottelemiseen muista rämmeleistä.

Tästä peurasta tullee taas yksi kivan sisäsiisti öljy-keltuais-parkittu talja (tai no, missä määrin putkikarvainen eläin ikinä voi olla "sisäsiisti"), mutta niiden pikkukauriiden kanssa olisi huippua kokeilla vähän mulle uusia, ehkä enemmän Ötzin aikaa lähestyviä tekniikoita. Haaveilen tekeväni toisesta hyväkuntoisesta kauriista sitä kuivasäämiskää kehikossa - palasta tullee toki vähän pieni, mutta se nyt ainakin olisi yksi aika primitiivinen tekniikka. Toisen, pilkullisen bambinnahan suhteen mietin mahdollisuutta kuivattaa se kehikossa ja skrapata vasta sen jälkeen - mahdollisuuksien mukaan toki sitä ennen jostain maagisesti ilmaantuvalla kiviteräisellä kaapimella...

Kovasti tahtoisin myös koettaa aivoparkintaa, mutta sitä ennen pitäisi kaivaa ne aivot nyt pakastimeen päätyneen kauriin kallosta ulos. Tähän sain naamakirjan kautta ystävältä ohjeistukseksi, että "käsittääkseni niiden päät voi sahata vähän silmistä taaksepäin silleen ohimosta ohimoon. Jos sahaat aivoon, niin sitten sahaan tulee aivonkappaleita, mut...(tharr be more)ta muusiksihan ne joka tapauksessa menee. Kaapimiseen käy joko tee- tai ruokalusikka riippuen siitä mistä kohtaa sen aivot sisältävän onkalon satuit halkaisemaan." Lisänä oli myös aavistuksen groteski kuva. Eipä siinä kai muu auta kuin yrittää tätä seuraavan tilaisuuden tullen.

Kuten ehkä olette huomanneet, käytän aika sujuvasti termejä "peura" ja "kauris", vaikken oikeastaan kyllä kykene noiden nahkojen perusteella mitään lajimääritystä tekemään. Asiaa ei toki myöskään auta se, missä määrin noita nimityksiä on viime aikoina sotkettu. Täytyy joka tapauksessa kysyä seuraavan kerran, kun joulupukin tapaa. Sen sijaan päivän episodi kirvoitti kotona runsasta keskustelua ja nettitiedonhakua liittyen muun muassa siihen, miksi uusiseelantilaisesta saksanhirvestä valmistettu riistakäristys on halvempaa kuin kotimainen poronliha. Syyt saksanhirven eli punahirven eli isokauriin halpuudelle kenties selvisivätkin - poron hintavuus puolestaan ei ole mulle ihan vielä täysin auennut.

Muissa uutisisssa olen erään elämän hyvin tehokkaasti täyttäneen projektin vihdoin päätyttyä vakaissa aikeissa palata taas gradupohdintojen pariin. Siinä sivussa lienee toivottavasti aikaa silloin tällöin purkaa tänne sitä kaikkea, mitä kesän mittaan ehdin saada aikaan. Tältä illalta bambipohdinnat kuitenkin riittävät, täytyy nukkua välillä.

Sinistä!

2010-08-27T16:10:00.012+03:00

...tai ainakin sinnepäin. Kahdesta itse kehrättyyn lankaan tehdystä morsinkovärjäysyrityksestämme jälkimmäinen eli viime viikolla tehty onnistui tuottamaan haalean turkoosia sävyä. "Sinistäkö? Osta Dylon!" sanoi mulle uutta työliiviä sovittanut ompelijatar, mutta me oltiin kyllä värjäykseen ihan tyytyväisiä. Suvi L:n neuvoista sovellettu ohjeemme oli:
- kolme keskikokoista pussillista tuoreita morsingon lehtiä
- 8 ruokalusikallista lipeää eli kaustista soodaa
- 186 g Nitoria (eli se, mitä purkissa oli jäljellä)

Ja kyseessähän on siis tuo 1800-luvun lopussa kehitetty värjäysmenetelmä, jossa siniväri pelkistetään natriumditioniitilla - puhtaan natriumditioniitin korvasi nyt Nitor värinpoistaja.

Tuoreet morsingonlehdet silputtiin käsin ja laitettiin saaviin, jonka jälkeen niiden päälle kaadettiin lähes kiehuvaa vettä. Lehdet hautuivat noin 25 minuuttia, minkä jälkeen ne siivilöitiin.

Liemi puristeltiin mahdollisimman tarkkaan lehdistä irti. Se oli "sherrynväristä", kuin vahvaa teetä. Haju oli vähän epätavallinen muttei epämiellyttävä.

Liemeen lisättiin lipeä, ja sitten vispattiin "apinan raivolla" ainakin vartti. Samalla liemi jäähtyi toivottuun noin 52 asteen lämpötilaan.

Sammalenvihreän liemen pintaan muodostui sinistä vaahtoa.

Vispauksen jälkeen lisättiin Nitor. Liemen lämpötila pidettiin 49-58 asteen välissä, ja annettiin muuten olla rauhassa puoli tuntia.

Valmis liemi oli noin 50-asteista, väriltään kellanvihreää ja sen pinnalla oli öljyisen oloisia sinisiä läiskiä.

Esikasteltuja ja mahdollisimman kuiviksi puristeltuja lankavyyhtejä kastettiin liemeen yksi kerrallaan, ja annettiin olla 10-15 minuuttia kunkin. Ylösnostettaessa langat lypsettiin varovasti kuivemmiksi välttäen liemen hapettamista pisaroilla. Lyhyen ilmahapettamisen jälkeen lankoja huuhdeltiin vesiämpärissä.

Langat hapettuivat ulkona puolisen tuntia, minkä jälkeen ne huuhdeltiin kunnes väriä ei enää irronnut. Viimeiseen veteen lisätty etikka aiheutti omituisen, keitettyä kananmunaa sivuavan hajureaktion.

Valmiit langat ovat haalean turkooseja kuten myös liemessä käynyt ohut villakangas. Niissä on paikoin tummemman sinisiä läikkiä. Pehmeäkierteisempi vasemmanpuoleinen lanka huovuttui vahvoissa kemikaaliliemissä huomattavasti, tiukempi kerrattu oikeanpuoleinen varsin vähän.

Vielä olisi morsinkoja pellossa, ja menetelmässä riittäisi kokeiltavaa: määrä, aika, puhdas natriumditioniitti, sooda lipeän tilalla, superwash-lankojen käytös... Katsoo nyt vaan, mitä tänä syksynä enää ehtii, ja toteutuvatko suunnitelmamme morsinkopallojen valmistusyrityksistä.

Sinistä morsingolla ja indigolla - taustaa ja perusteita

2010-07-23T11:38:00.005+03:00

Olenko joskus aiemmin maininnut, että on ollut vähän hektinen kesä? Nyt olen joka toisen viikon töissä ja joka toisen lomalla, ja ainakin tämä työviikko aiheutti ajoittain runsaampaakin panikointia. Ensin huomasin, että viimeisen meneillään olevan parkitusprosessin paksu härännahka ei ole kuukausia kestäneestä liemen keittelystä ja vaihtamisesta huolimatta parkkiintunut läheskään läpi asti - sen sijaan osa nahasta oli muuttunut paksuksi ja löllyväksi, eli alkanut hajota sisältäpäin. En vielä luovuttanut, vaan leikkasin huonolta tuntuvat osat irti ja vaihdoin nahanpalat jälleen kerran uuteen liemeen. Jos siitä edes jonkun kengänpohjan ja vyönahan saisi, se olisi jo jotain muuta kuin kuukausien työn valuminen hukkaan. Mutta nähtäväksi jää, nyt on kuitenkin mätäkuu päällä ja sen huomaa.

Vähemmän suoraa toimintaa ja enemmän aivokapasiteettia vaati eilinen värjäysnäytös, jonka teemaksi valitsimme vihdoin sinisen värin. Keräilin etukäteen kasaan hieman taustaa ja perusteita - varsinaisista tuloksista lisää sitten, kunhan joskus pääsen käsiksi eilen otettuihin kuviin. Lähteenä pääasiassa Dominique Cardonin raamattu Natural Dyes.

Ai niin, lisäsin muuten tuohon edelliseen tekstiin pari kuvaa kun ne olivat saatavilla.

Perustietoja historiasta

- genovalainen parkkumi (engl. Gene fustian, tukeva puuvilla-pellavakangas työvaatteisiin, käytössä 1300-luvulta) -> jeans
- "bleu de Nîmes" -> denim

- Antiikin Kreikka ja Rooma: käytössä morsinkovärjäys, tiedossa myös mystinen intialainen sinivärikasvi indikon.
- Erilaisia Indigofera-kasveja on ympäri maailmaa noin 700 lajia, minkä päälle tulevat muunsukuiset indigotiinin esiasteita sisältävät kasvit.
- Suomessa ja Skandinaviassa morsinkovärjätty ainakin nuoremmalta rautakaudelta asti. Morsinkokasvi (Isatis tinctoria) on Suomessa mahdollisesti jo muinaistulokas, mutta värjäykseen käytetty morsinko oli todennäköisemmin tuontitavaraa kuin täällä laajalti viljeltyä. Vanhin kirjallinen maininta morsigosta Suomessa on 1600-luvulta. Suomenkielinen nimi tulee luultavasti kukkien kuvailusta morsiamen kruunuksi - muissa kielissä yleensä germaaninen kantasana (engl. woad, saks. waid, ruots. vejde).
- Euroopassa sinivärin lähde ensisijaisesti morsinko, kunnes indigokasveja alettiin viljellä laajamittaisesti siirtomaissa ja tuoda Eurooppaan 1500-luvulta alkaen. Protektionistinen kauppapolitiikka suojeli eri maiden morsinkoviljelijöitä jonkin aikaa, mutta 1700-luvulla sinisen värjääminen tuonti-indigolla oli jo yleisin käytäntö. Varhaisimmat eurooppalaiset löydöt sinivärin käytöstä ovat kasvikuituja neoliittiselta ajalta.
- Tätä ennenkin Euroopassa, erityisesti Välimerellä, käytettiin myös Aasiasta tuotua indigoa, mutta pienemmässä määrin. Indigon sekoittaminen morsinkokyyppeihin oli myös usein keskiaikaisessa kiltalainsäädännössä kielletty.
- Indikotiinimolekyyli eristettiin 1883, ja synteettisen indigon kaupallinen sovellus tuli markkinoille 1897. Kehitystyö maksoi Badische Anilin und Soda Fabrikille 18 miljoonaa kultamarkkaa. Tämän jälkeen indigonviljelyn merkitys on vähemmän yllättäen laskenut, muttei koskaan kokonaan kadonnut. Synteettistä indigoa valmistetaan nykyisin lähinnä öljyteollisuuden sivutuotteena.
- Nykyään vanhoja reseptejä on tutkittu ja kokeiltu uudestaan erityisesti kokeilevan arkeologian tarpeisiin ja käsityöharrastuksen tarpeisiin. Samalla on pyritty ymmärtämään tarkemmin sitä, miten indigovärjäys kemiallisesti toimii ja mitkä seikat lopputulokseen vaikuttavat.

Prosessi yleisesti

- Indigotiinin esiasteita sisältävän kasvin lehdet murskataan, ja tuloksena oleva mehu reagoi hapen kanssa tuottaen indigoväriä
- Indigo ei ole liukoinen sinisessä muodossaan, ei tartu edes puretteella -> muutetaan läpinäkyvään/kellertävään muotoon, jossa voi tarttua kuituun.
- Liemi, jota ei keitetä, on nimeltään kyyppi
- Väri ilmaantuu hapettaessa kylvetyksen jälkeen, lähes taianomaisesti.

Kemiallinen prosessi tuoreilla lehdillä värjätessä

- Sinivärin glykosidi-esiaste on indigokasveissa indikaani, morsingossa indikaani ja isataani.
- Kun lehdet murskataan, tavallisesti kasvin eri soluissa sijaitsevat indikaani- ja isataanimolekyylit vapautuvat ja muuttuvat yhdessä hapen kanssa värittömäksi indoksyyliksi ja sokereiksi, jälkimmäiset myöhemmin käymisen myötä hapoiksi.
- Murskaamisen jälkeen lisätään emäs, joka neutraloi hapot ja säilyttää kyypin. Samaan aikaan bakteeritoiminta estää indoksyylin hapettumisen liukenemattomaksi indigotiiniksi.
- Värjättävä materiaali upotetaan kyyppiin ohjeesta riippuen 15 minuutiksi - 12 tunniksi, jolloin se kyllästyy indoksyylilla. Kun materiaali nostetaan kyypistä, se hapettuu ja kaksi indoxyylimolekyylia yhdistyy indigotiiniksi. Sininen väri jää materiaalin pintaan ja on hyvin pesun- ja valonkestävää.
- Lopputulos riippuu paitsi siitä, mitä glykosideja käytettävässä kasvissa on, myös pH:sta, lämpötilasta ja hapesta.
- Tietyissä olosuhteissa saattaa syntyä indigotiinin sijaan indirubiinia, joka antaa purppuraväriä (ja saattaa olla syöpävasta-aine myös).
- Useimmissa luonnonvärjäysprosesseissa läsnä myös mm. keltaista tuottavia flavonoideja.

Morsinkopallot

- Tuorevärjäys on kätevää, mutta mahdollista vain silloin, kun 1. vuoden lehdet ovat tuoreita -> säilöminen on tarpeen pidemmän värjäyskauden ja kaupan mahdollistamiseksi.
- Lehtiä on onnistuttu säilyttämään pakastekuivaamalla, mutta historiallisesti tehtiin morsinkopalloja.
- Morsinkopallot tehdään murskaamalla tuoreet lehdet ja pyörittelemällä niistä käsin palloja. Tutkimuksen mukaan palloissa tapahtuva bakteeritoiminta muuttaa indikaanin ja isataanin lähes kokonaan indigotiiniksi.
- Käyttöön otettaessa pallot hajotetaan ja niihin sotketaan lämmintä vettä. Tässä prosessissa syntyvä massa on hyvin indigotiinipitoista. Massaa oli ainakin aiemmin tapana "kompostoida" useita viikkoja tasaisen maitohappokäymisen eli fermentoitumisen aikaansaamiseksi. Fermentoiminen haisee - tästä esimerkiksi kuningatar Elisabeth I:n vuoden 1585 määräys, ettei morsinkoa saa viljellä tai käsitellä alle 13 km (8 mailin) päässä hänen asunnoistaan.
- Indigokasveista valmistetaan tahnaa, joka kuivataan helposti kuljetettaviksi kakuiksi. Käyttöön otettaessa nämä kakut jauhetaan ja sekoitetaan johonkin sellaiseen aineeseen, joka käynnistää maitohappokäymisen (kuten morsinkoon).

Historialliset kyypit

- Keskiaikaisten lähteiden ja nykyaikaisten kokeilujen perusteella tehty "perusresepti" morsinkopallokyypille antaa 6 tunnin keittoajan ja sitä seuraavan 20-37 tunnin tekeytymisen, jonka aikana kyyppiä täytyy sekoittaa, pH:ta tarkkailla ja emästä lisätä tarvittaessa.
- Morsinkokyyppi tuottaa väriä noin 3 päivää. Jos värin vähentyessä laskee veden pois ja lisää kuivattua indigoa, voi kyyppiä jatkaa lähes ikuisesti. Tämä oli siis nimenomaan se, mikä aiemmin oli kiellettyä.
- Morsinko- ja indigovärjäyksen kohdalla puhutaan paljon virtsakyypistä. Urean käyttö ei ollut niinkään ammattivärjärien menetelmä kuin sellainen varsin yksinkertainen tapa tuottaa sinistä, jota kotivärjärit suosivat taloudellisista syistä. Virtsakyypillä saadaan erityisesti vaaleita vihreän ja sinisen sävyjä, jotka ovat hyvin kestäviä. Sen huono puoli on karmea haju, jota saa pestä ja tuulettaa valmiista langoista pitkään pois.
- 1870-luvulla kehitettiin tehokas hydrosulfiittikyyppi, jossa natriumditioniitin ja kaustisen soodan (lipeän) käyttö tuottavat indigon erittäin nopean liukenemisen ja pelkistymisen. Tämän kyypin heikkouksia ovat vahvojen emästen eläinkuituja, erityisesti villaa vahingoittava vaikutus ja isossa mittakaavassa prosessin saastuttavuus. Lisäksi molemmat mainitut kemikaalit ovat vaarallisia aineita.

Villan käsittelystä ennen kehräämistä

2010-07-03T16:13:00.012+03:00

Talomuseo-oppaan arki täyttyy sirpaleisista, vähän kerrallaan edistyvistä projekteista. Tällä viikolla olen ommellut kenkiä J:lle Grunwaldia varten ja kehrännyt vähän. Ensin mainituista toivottavasti vähän lisää kunhan lakkaan olemasta näin toivottoman laiska valokuvaaja. Jälkimmäinen sen sijaan on kirvoittanut pohdintoja, joita yritän tässä kirjoittaa hieman auki. Pohdinta saattaa alkaa vähän keskeltä - olen pyöritellyt näitä juttuja jo jonkin aikaa, ja saatan ottaa itsestäänselvyytenä sellaista, minkä ei pitäisi sitä olla.

Museolla säännöllisesti vierailevat Karon lampaat ovat suomenlammas Vili, kainuunharmas Elviira ja saaristolais- eli ahvenanmaanlammas Greta. Tämänhetkiseen opastusrunkoomme kuuluu, että suomenlampaan villa on ollut nykyisenkaltaista, eli lyhyehköä, pehmeää ja kiharaa vasta jonkun sataa vuotta, ja että tämän jalostuksen tuottaman muutoksen taustalla on ollut kehräämöteollisuuden tarve saada tasalaatuista villaa. Aiemmin suomenlampaan turkki oli ahvenanmaalaisen ja monien muiden primitiivisten lammasrotujen turkin tavoin kaksiosainen koostuen pitkästä päälliskarvasta ja lyhyestä alusvillasta (tähän löytäisin varmaan jonkun lähteen esimerkiksi Heini Kirjavaisen kuituanalyysikirjoituksista). Monien vanhojen museokävijöiden muistelemat lapsuuden karstaussessiot ovat kohdistuneet nimenomaan suomenlampaan tasalaatuiseen villaan, kun taas erityisesti ahvenanmaalaisten pitkää päällivillaa on täytynyt käsitellä jollain muulla tavalla kuin villakuidut yhteen sotkevilla karstoilla.

Elviira ja ihailija. Kuva J. Sahramaa 2010.

Muinaispukututkimuksen parissa on pitkän villan esikäsittelyyn ennen kehräystä tavattu kertoa käytetyn villakampoja, joiden piikeistä on löytöjä ainakin Skandinaviasta. Kuten Lontoo-tekstissä referoin, Briteissä oli ilmeisesti tapana erotella pitkä ja lyhyt villa toisistaan ja käsitellä nämä eri välinein: pitkä kammoilla, lyhyt jousella tai karstoilla. Jonkinlainen skandinaavinen yleiskäsitys tuntuisi myös olevan, että villa on lajiteltu, ja loimi- ja kudelangat on kehrätty erilaisesta villasta (kts. esim. Grönlanti-teksti). Ainakin Länsi-Suomessa sen sijaan kaikenlainen villa on usein tavattu kehrätä yhteen, kuten Kirkkomäen gotlantilaisen miniän tapaus meille kertoo: länsisuomalaiset vertailutekstiilit haudasta 27 ovat selkeästi karkeampia kuin osa gotlantilaisista tekstiileistä, koska niiden villaa ei ole eritelty laadun tai tyypin mukaan. Ystävän kanssa olemmekin esittäneet arvauksen, että viikinkiajan Suomessa villaa tuskin on yleensä kammattu, vaan todennäköisemmin se on nypitty avonaisemmiksi tupsuiksi ja kehrätty enemmän tai vähemmän suoraan vailla kummempia esikäsittelyjä. Tämä ajatus vaatisi seuraavaksi teknisiä kokeiluja tuekseen, tai kaatamisekseen.

Itse olen kehrännyt tämän kevään ja kesän valkoista ahvenanmaanlampaan villaa yrittäen harjoitella villan kampaamista, alunperin netistä löytyneen videon perusteella. Omat kampani ovat liian pienet ja tylsät, Ninon Karolle mynämäkeläisten mallien perusteella tekemät taas niin hervottoman isot, että niiden käyttö ottaa ikävästi ranteiden päälle. Tällä hetkellä käyttämäni villa ei myöskään ole ihan niin pitkää kuin kampaamisen kannalta olisi hyväksi - oikeasti varmaan pitäisi kaivella toissakesänä ahvenanmaalta ostettua villasäkkiä sen selvittämiseksi, onko siellä uumenissa myös varsinaisia päällikarvoja pehmeämmän alusvillan lisäksi. Kampaamisen lievästä säätöisyydestä huolimatta olen onnistunut kiskomaan kammoista irti varsin hyviä, pitkiä ja yhtenäisiä hahtuvia (tai topseja). Karstattuun lepereeseen verrattuna tuollaista hahtuvaa kehrää todella pitkään, ja pitemmistä villoista tuntuisi myös olevan helpompaa tehdä ohuempaa lankaa. Tai sitten olen vain kehittynyt kehrääjänä - oli miten oli, pidän kampalangan valmistuksesta tekniikkana jossain määrin karstalankaa enemmän, vaikka kampaaminen hieman työlästä edelleen onkin. Jos tässä joku päivä kokoaisi itsensä ja takoisi piikit sellaisiin kampoihin, jotka olisivat mitoiltaan jossain noiden nyt käytössä olevien puolivälissä...

Mun kampa vasemmalla, Karon oikealla. Kuva J. Sahramaa 2010.

Ahvenanmaanlampaan villa on hirmuisan riittoisaa: tällaisella muutama tunti viikossa -vauhdilla kehräilen tuon saman säkin villoja värttinällä vielä muutaman vuoden päästäkin. Karon rukki pyörii pikkuisen nopeammin, mutta silti tuskin pysymme Gretan reilun kolmen kilon puolivuosittaistuotannon perässä. Gretasta irtoava villamäärä on jokseenkin hervoton suhteessa siihen, että kaksi kertaa painavammasta Vilistä irtoaa vain puolisentoista kiloa villaa joka kerinnällä. Ei ehkä ihme, että kansatieteellisen materiaalin mukaan kehräys ei koskaan loppunut, vaan rukit ja värttinät pyörivät tuvissa ja pirteissä kaiket illat. Yksi lähes tarkalleen satagrammainen, kerrattu vyyhti sentään valmistui ja pääsi yhdessä Karon rukilla kehrättyjen lankojen kanssa krappipönttöön lähes kuukausi sitten. Vähän jo tekisi mieli ottaa ne ja toisessa pöntössä likoava ohut villakangas jo ulos, mutta jos nyt ensi viikon puolelle ainakin vielä malttaisi.

Tässä jaaritellessa meinasin kokonaan unohtaa, mitä ajatusta ylöskirjaamaan tämän tekstin oikein aloitin. Suomenlampaan villan käsittelystä meillä on paljon etnografista materiaalia, ja kun usein tapaa myös ihmisiä, jotka ovat lapsuudessaan villaa äitiensä tai mummojensa kehräyksiä varten karstanneet, ei tuon käsityöperinteen voi edes sanoa missään vaiheessa katkenneen. Kampaaminen taas on ainakin Suomessa enemmän tai vähemmän kokeilevaa arkeologiaa, jossa tekniikoita testaillaan yrityksen ja erehdyksen kautta työvälinerekonstruktioilla. On kuitenkin alueita, joilla maatiaslampaat ovat näihin päiviin saakka säilyttäneet kaksikerroksisen turkkinsa. Loogisesti pitempikuituisen saaristolaisvillan käsittelyperinteitä pitäisi siis selvitellä siellä: luulisi, että ahvenanmaalaista perinneaineistoa villankäsittelystä löytäisi, jos vain alkaisi etsimään. Tähän mennessä siihen törmäämistä on saattanut estää lievä kielimuuri. Ehkä tämän kesän Saltvikista löytyisi juttukavereita: Ålandsfåret-yhdistyksen aktiiveja on tiettävästi pyörinyt siellä ennenkin. Kuvittelisi, että myös arkistoihin olisi tallennettu jotakin sellaista, josta saisi perspektiiviä omiin nykyisiin työtapoihin ja niiden kehittämiseen. Kun vain joskus olisi aikaa keskittyä tällaiseenkin tiedonhakuun kaiken muun lisäksi.

Tänään päämääränä kuitenkin ommella vielä toinen kenkä valmiiksi ennen työpäivän päättymistä ja siirtymistä lautapelimallinnetun maatilanpidon pariin.

Katto pään päälle

2010-06-09T16:23:00.003+03:00

Kiirettä pitää edelleen: kirjoittamista olisi vaikka mistä, eikä suinkaan vähiten parkinnan edistymisestä lähes valmiiksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan. Sen sijaan hyvin pikaisesti katoista sen perusteella, mitä äskeisestä esitelmästä opin. Tämä siis ilman muuta taustatyötä ja omaa kokemusta.

Puukaton olennaisin ominaisuus on se, että se kuivuu nopeasti. Kokeilut esimerkiksi paanu- ja pärekatoilla ovat osoittaneet, että käsittelemätön puu kestää pisimpään.

Varhaisimpia katteita ovat ainakin malka- ja liistekatto. Liiste on vähän niinkuin pitkä päre, joka saadaan kiiloilla halkaistusta puusta kirveellä, mahdollisesti erityisellä liisteiden tekoon tarkoitetulla kirveellä. Hyvä liiste lähtee lähes itsekseen irti. Liisteet ladotaan vierekkäin ja seuraava kerros sauman päälle. Liistekattoon tulee kolme kerrosta, jotka ladotaan suoraan vuoliaisten päälle. Jos liiste ei riitä koko lappeen pituudelle, voidaan laittaa useampi kerros. Liisteet lyödään kiinni pihlajatapeilla. Liistekatoista löytyisi lisätietoa Paulaharjulta.

Pärekatot yleistyivät pärehöylien keksimisen jälkeen 1800-luvun jälkipuoliskolla, teolliset naulat halpenivat vasta 1800-1900 -lukujen taitteessa. Pärekaton voi toki tehdä myös puukkopäreistä. Pärekaton materiaaliksi käy kuusi, mänty tai haapa, ja puut kaadetaan helmikuussa. Pärekatto aloitetaan alhaalta ja ladotaan ylöspäin rivi kerrallaan. Kolminkertainen pärekerros on ehkä paras, nelinkertaiseen voidaan käyttää myös huonolaatuisempia päreitä. Päreet ladotaan limittäin sekä pysty- että vaakasuunnassa. Ne lyödään kiinni nauloilla, joiden tulee olla neliskulmaisia tai talttamaisia: niiden täytyy katkaista päreen syyt, tai päre halkeaa. Pärekatto kestää kolmisenkymmentä vuotta, paanukatto puolestaan voi kestää satojakin vuosia.

Puunkäytön lähteenä kannattaa tutustua ainakin Harri Metsälän kirjoihin.

Kiireinen parkintakevät

2010-04-28T19:55:00.005+03:00

Uh-oh. Viimeiset viikot on pitänyt hoppua: Glimsin parkintakevät alkoi, enkä pariin viikkoon ole ehtinyt tehdä töissä juuri muuta kuin rapsuttaa nahkoja ja keittää parkkia. Työn alla ovat olleet viime syksyn teurastamoreissulla ostetut 11 pientä lammasta, joiden lisäksi kävin tänään hakemassa kaverilta puolikkaan jättimäistä härkää, joka on onneksi sentään valmiiksi raakanahkamuodossa. Ja sitten meillä on potentiaalinen peuraoptio, mutta sen toteutuminen riippuu ihan siitä, onko joku sarvipää riittävän tyhmä jäädäkseen lähiaikoina Espoossa auton alle.

Suski puhdistaa taljan lihapuolta. Melkein osaan kuvata laittamatta peukaloa linssin eteen.

Talja pesulla. Kuvassa myös parkitsijan suosikkiastia, 90 litran saavi. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Kolmesta rasvaparkkilampaasta kaksi on jo pehmitetty valmiiksi asti, kolmas hengailee vielä koppuraisena esimerkkinä eri työvaiheista. Sen sijaan pehmitin loppuun yhden viimevuotisen lampaan, joka löytyi pakastimesta. Kaksi viime viikolla kalkkiliemessä karvoistaan päässyttä nahkaa on lillunut kuusiparkissa jo viikon verran ja näyttää oikein hyvältä, lienevät valmiita viimeistään ensi viikon alussa. Eniten jännitystä ovat nyt aiheuttaneet 6 muuta nahkaa, joista yritimme poistaa karvaa lumihankiliotuksen avulla, mutta vajaa kaksi viikkoa ei siihen näköjään riittänyt. Ajan ja lumen alkaessa käydä vähiin sijoitimme taljat eilen kalkkiliemeen, ja kolme niistä pääsi jo tänään enimmäkseen karvoistaan. Vähän olivat vielä tiukassa, huomenna toivottavasti irtoavat paremmin. Suomen työtehottomuusseura oli taas vauhdissa, kun aikataulujen takia oli silti pakko yrittää kihnuttaa villoja osasta irti jo tänään.

Karvanpoisto kalkkiliotetusta lampaasta puupalikan avulla ja nyppimällä, sekä allekirjoittaneen pinkit kumihanskat. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Lampaannahka ensimmäisen kuusiparkkiupotuksen jälkeen. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Nahkatyö on sikäli haastavaa työnäytöshommaa, että erilaisia työvaiheita täytyy väsäillä vähän etukäteen ilmoitetuista aikatauluista riippumatta, ja välillä on huomattavan hankalaa sovittaa museotyöntekijän kolmen päivän viikonloppua siihen, mitä milloinkin pitäisi ehtiä edistämään. Enimmäkseen on silti ollut oikein mukavaa tehdä töitä, vaikka se aikaa ja energiaa syökin: kolme kälättävää naista saa yhdessä huomattavan paljon aikaan. Ja jos tämän lopputulemana vielä joku päivä on itseparkituista nahoista ommellut keskiaikakengät, niin lienee se sentään vaivan arvoista.

Yrittänen tarkempaa kuvausta kasviparkitusprosessista jossain vaiheessa kun vain millään ehdin - nyt saa riittää tämä melko tohkeissaan kirjoitettu pikainen sepustus :)

Tekniikoita Lontoon malliin

2010-03-02T13:40:00.000+02:00

Junailin sunnuntaina pariksi lepopäiväksi mummolaan itärajalla - VR oli mitä ilmeisimmin selvinnyt viime viikon kaaoksestaan, sillä nyt juna oli vain muutaman minuutin myöhässä. Matkalukemiseksi nappasin Grönlantikirjan keskeneräisyydestä huolimatta Museum of Londonin klassikon Textiles and clothing 1150-1450, jossa Elisabeth Crowfoot, Frances Pritchard, Kay Staniland ja kumppanit esittelevät Lontoon kaivausten keskiaikaisia tekstiililöytöjä. Tekstiilien valmistuksessa käytettyjä tekniikoita käsitellessään Crowfoot&co esittävät muutamia kovasti mielenkiintoisia huomioita. Tässä nyt kenties jo tutuksi tulleeseen tapaan muistiinpanotyyppistä tiivistelmää luvun sisällöstä, sivut 15-25.

Käytetyt tekniikat riippuvat käsillä olevasta materiaalista, mutta tekniikoita voidaan myös lainata materiaalista toiseen, kuten rukki lainattiin villan kehräämiseen puuvillankäsittelyn parista (->Mazzaoui, M.F. 1981. the Italian Cotton Industry in the Later Middle Ages 1100-1600: 78-9; Chorley, P. 1987. 'The cloth exports of Flanders and northern France during the thirteenth century: a luxury trade?' Econ Hist Rev, 2nd ser, 40: 376). 1100-luvulta alkaen kiltasäädökset vaikuttivat moniin tekstiilinvalmistuksen puoliin, ja näistä kertovia dokumentteja voidaan kriittisesti tarkasteltuna käyttää lähteenä tekstiilien käsittelymenetelmien tutkimuksessa.

Villan käsittely, kampaaminen, kehrääminen ja huovuttaminen

Villa oli keskiaikaisessa Englannissa merkittävin tekstiilien raaka-aine, ja raakavilla oli kankaanvalmistusprosessin kallein osa. Lampaat olivat pienempiä ja vähemmän jalostettuja kuin 1700-luvulta eteenpäin, mutta Englannissa oli silti jo havaittavissa paikallista variaatiota villan laadussa. Villan hinta riippui myös siitä, mistä kohtaa eläintä se oli peräisin: hartioilta tuleva selkävilla oli parasta laatua, kun taas takapuoli ja vatsavilla olivat melkein käyttökelvottomia. Luostarit olivat tärkeimpiä villantuottajia, ja eräiden kirjallisten lähteiden mukaan villa jaoteltiin niissä hyvään, keskitasoiseen ja suortuviin tai klippauksiin. Umpimähkään kuituanalyysiin otetut keskiaikaiset villanäytteet kertovat laajasta varianssista: löytyy sekä lyhyttä että merinotasoisen pehmeää villaa, ja osa villasta on peräisin tuplaturkkisesta lampaasta, joka vastaa skotlantilaisia ylämaanlampaita ja brittiläisiä saaristolaislampaita (sekä skandinaavisia muinaislampaita, tietysti). Luonnonruskeaa ja -harmaata villaa on käytetty kankaiden kuviointiin sekä yhdessä värjättyjen lankojen kanssa että sellaisenaan. Kirjallinen lähde vuodeta 1641 mainitsee, että kussakin laumassa pidettiin paria värillistä lammasta - tämä käytäntö oli kenties voimassa jo keskiaikaina. (-> Ryder, M.L. 1981. 'British medieval sheep and their wool types', in Crosley, D.W. (ed.) Medieval Industry, CBA Res Rep, 40, 16-20; ja Ryder 1983. Sheep and Man.)

Keskiaikaisen villan pituudesta on kuulemma keskusteltu paljon, mutta kirjoittajien mukaan on selvää, että villaa on käsitelty kampaamalla läpi keskiajan (worsted yarn = kampalanka). Crowfootin ja kumppaneiden mukaan villakammat lämmitettiin ja dipattiin rasvapönttöön, joka sisälsi voita, oliiviöljyä tai eläinrasvaa, joka liukasti villaa ja suojasi kuituja vahingoittumiselta. Kahta kampaa voitiin pitää käsissä, mutta Englannissa oli tavallisempaa, että yksi lämmitetty kampa kiinnitettiin kampatelineeseen (combingstock -> Hoffmann, M. 1964. The Warp-Weighted Loom, 284-7). Villaa kammatessa pitkät kuidut erottuivat lyhyistä, jotka jäivät kampaan. Villaa on kammattu Englannissa ainakin roomalaisajalta lähtien, sieltä tunnetaan litteitä rautakampoja. 500-luvulla näiden muoto on muuttunut niin, että nyt rautaiset piikkirivit on kiinnitetty puiseen tai sarviseen kahvaan. Tällaisia kampoja on löytynyt maaseutuasuinpaikoilta, haudoista ja myös 900- ja 1000-luvun Lontoosta.

Kammattu villa laitettiin kepin (distaff) päähän ja kehrättiin värttinällä. Yksi Lontoosta löydetty värttinä oli vähän pidempi kuin 254 mm ja valmistettu havupuusta. Jos haluttiin oikein ohutta lankaa, värttinää saatettiin pitää jossakin astiassa, mutta kuvalähteiden perusteella oli tavallisempaa kehrätä seisaallaan. Kammattu villa oli yleensä z-kierteistä, mutta kudelankaksi voitiin kehrätä myös pehmeämpää s-kierteistä lankaa. Kierteen suunta riippuu kuulemma siitä, kummalla kädellä värttinälle annetaan vauhtia.

Kampalanka värjättiin yleensä ennen kutomista, mikä mahdollisti pienten erien värjäämisen ja vähäisen panostuksen värjäystarvikkeisiin. Näin ollen kaikki kankaaseen käytetty lanka ei välttämättä ollut ihan samansävyistä. Tämä elävöitti kankaan väriä, mutta tällainen efekti ei ollut suosiossa myöhemmällä keskiajalla, jolloin tahdottiin yksivärisiä kankaita. Kammattua lankaa käytettiin myös nauhoihin ja kuvakudoksiin. Kampalankatekstiilit olivat myöhemmällä keskiajalla halvempia kankaita myös siksi, etteivät ne vaatineet monimutkaisia viimeistelytoimenpiteitä. Ne voitiin kuitenkin mankeloida tai kiillottaa hankaamalla pintaa kivellä (slickstone) tai kuumennetulla lasisella puolipallolla, jälkimmäistä käytettiin myös pellavalle. Kampalankatekstiilit olivat arvossaan anglo-saksien ja viikinkien valtakunnissa Englannissa, Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa, eikä niiden asema horjunut ennen kuin 1000-1100-luvuilla, kun scarlet-nimellä kutsutut voimakkaasti viimeistellyt kankaat ilmaantuivat käyttöön.

Lyhyiden villatapulien käsittely erosi pitkän kuidun kanssa käytetyistä menetelmistä. Ennen 1200-lukua villaa, joka oli liian lyhyttä kammattavaksi, hakattiin joskus pienellä jousella (Mazzaoui 1981, 76-7): tämän työkalun tuottamat värähtelyt erottivat kuidut villaisaksi massaksi, jota voitiin kehrätä tai huovuttaa. Tämä tavallisesti vuohenkarvaan ja puuvillaan käytetty työtapa ilmaantui Länsi-Eurooppaan ilmeisesti kuitenkin vain vähän ennen karstoja (cards), ja karstauksesta tuli Englannissa suositumpi lyhyen villan käsittelytapa. Agnes Stubbard testamenttasi vuonna 1418 Sibill Chekyneyelle sekä villakammat, kampatelineen, pyörän (rot) ja parin karstoja (Tymms, S. (ed.) 1850. Wills and Inventories from the Registers of the Commissary on Bury St Edmunds, 2-3), eli eli molempia villankäsittelytapoja voitiin harjoittaa myös samaan aikaan erityyppiselle kuidulle. Kammattua villaa käytettiin yleensä kankaan loimeen, karstattua kuteeseen. Mainittu pyörä saattoi olla joko tarkoitettu vyyhtien valmistamiseen tai rukki. Myös isopyöräiset rukit, joita kehrääjä käsitteli seisten, ilmaantuivat Englantiin samoihin aikoihin kuin karstat. Sitä käytettiin aluksi erityisesti kudelankojen kehräämiseen, sillä vaikka se nopeutti työtä, langasta ei tullut yhtä hienoa ja tasalaatuista kuin värttinällä kehrätessä. (-> Lemon, H. 1968. 'The development of hand spinning wheels', Textile History, 1, 87-8)

Villalla on taipumus huopua, ja tätä ominaisuutta hyödynnettiin villakankaiden viimeistelykäsittelyissä, joiden tavoitteena oli kiinteä pinta ja pehmeä laskeutuminen. Käsittelyt vaihtelivat hieman, mutta yleensä materiaali liotettiin jossakin emäksisessä puhdistusaineessa kuten seisotetussa virtsassa tai piipitoisessa savessa (fuller's earth). Kosteaa kangasta huovutettiin käsin, jaloin tai vesivoiman pyörittämien puisten vasaroiden avulla. Kankaan pinnan huovuttaminen oli ollut tavallista roomalaisaikana, mutta se oli epätavallista Pohjois-Euroopassa seuraavina vuosisatoina, jolloin suosittiin kuviollisia kampavillatekstiilejä. Muutos levisi pohjoiseen Italiasta, jossa huovutusprosessi ei kenties koskaan ollut poistunut käytöstä. Huovutusmyllyjä tunnetaan lähteistä Keski- ja Pohjois-Italiasta 900-luvulta, Rouenin seudulta ja Normandiasta vuodelta 1087 ja Englannista 1100-luvun lopulta. Joitakin tuotteita, kuten hattuja, huovutettiin kuitenkin edelleen käsin, ja Flanderissa käsin tai jaloin huovuttaminen oli muutenkin suositumpaa kuin huovutusmyllyjen käyttö.

Huovutetut kankaat kutistuivat kolmannekseen alkuperäiskoostaan, ja siksi niitä täytyi venyttää kuivumisen ajan puisessa kehyksessä (tenterframe). Metalliset kiinnityskoukut sijaitsivat näissä kehyksissä tietyin välein, koska valmistettavan kankaan koko oli standardisoitu. Kehykset olivat alunperin yksityisomistuksessa, mutta vuonna 1482 annettu säädös määräsi kehykset vain kangaskauppiaiden ja räätälien killan jäsenten käyttöön väärinkäytösten, kuten kankaan riittämättömän kastelemisen välttämiseksi. Kangas viimeisteltiin pehmeäksi harjaamalla sen pintaa ohdakkeella (Dipsacus fullonum, fuller's teasel) , joka nosti nukan. Varhaisempina aikoina nukka jätettiin leikkaamatta (esim. Sutton Hoon hautauksesta ja 1000-luvun Hedebystä löytyneet tekstiilit), kun taas myöhemmin keskiajalla se leikattiin isoilla keritsimillä kun kangas oli asetettu hevoseksi kutsutun telineen päälle. Jos villa oli oikein hyvälaatuista, nukkaaminen ja nukan leikkaaminen suoritettiin monta kertaa peräkkäin. 1200-luvulle tultaessa kalliimpi "värjätty" tekstiili, joka oli värjätty kankaana, erotettiin halvemmista tekstiileistä, jotka oli kudottu värjätyistä langoista (Chorley 1987, 350). Jotkut tekstiilit voitiin myös tuplavärjätä ensin lankana ja sitten kankaana (Munro, J.H. 1983. 'The medieval scarlet and the economics of sartorial splendour' in Harte&Ponting (eds), Cloth and clothing in medieval Europe, 53-4).

Muut materiaalit

Lontoosta on löytynyt myös vuohen ja jonkun näätäeläimen karvasta tehtyjä tekstiilejä. Vuohenkarvalanka kerrattiin, jotta se olisi riittävän vahvaa kudottavaksi. Näädänkarvoja huovutettiin lampaanvillan sekaan kiiltävän pinnan aikaansaamiseksi. Eläinten karvojen sekoittaminen villaan oli kuitenkin ajoittain kielletty.

Pellavankäsittelyiksi mainitaan Bainesiin (1977. Spinning Wheels, Spinners and Spinning, 19-24) viitaten liottaminen, joka saastutti joet ja aiheutti hajuhaittoja, kuivatus, hakkaaminen puunuijalla, lyöminen puisella veitsellä tasopinnalla kuitujen irroittamiseksi kuoresta, ja kampaaminen loppujen roskien irrottamiseksi ja kuitujen järjestämiseksi kehräystä varten. Vaikka pellavan luonnollinen kiertymissuunta on S, sitä kehrättiin Pohjois-Euroopassa yleensä Z-kierteiseksi, näin myös kaikissa Lontoosta löytyneissä pellavakankaissa. Luonnostaan ruskeasävyisen pellavan valkaiseminen oli pitkä prosessi ja nosti kankaan hintaa merkittävästi. Pellavan tärkkääminen tunnetaan vasta 1500-luvulta, jolloin voitiin käyttää ainakin vehnätärkkiä. Pellavan pintaa kiillotettiin kuumennetulla lasisella puolipallolla.

Silkin käsittely vaati taitavia käsityöläisiä: se irrotettiin silkkiäistoukan kotelosta höyryttämällä ja kelattiin rullalle. Päämääränä oli saada pitkä sileä lanka, mutta möykkyisi lankoja voitiin käyttää halvempien kankaiden kuteena. Tukevampia lankoja nauhoja, hiusverkkoja ja hapsuja varten saatiin kertaamalla lanka. Silkki värjättiin kankaana tai valkaistiin rikillä. Silkikäsittelytekniikoita tunnetaan keskiajan Euroopasta lähinnä Italiasta.

Värjäys

Vain muutamilla väriaineilla oli kaupallista merkitystä: morsingolla, krapilla, kermeksellä ja oletettavasti myös väriresedalla. Kauppiaat ja käsityöläiset erikoistuivat tiettyihin väriaineisiin. Sinistä värjäävää morsinkoa tuotiin Lontooseen kuivattuina palloina, jotka täytyi ennen käyttöä vielä jauhaa, kostuttaa ja jättää käymään alle 50 asteen lämpötilaan. Oikein käsiteltynä morsinko säilyi monia vuosia, ja morsinkotynnyrit mainitaan silloin tällöin myös testamenteissa. 1100-1200 -luvuilla morsinkoa tuotiin erityisesti Picardiasta ja 1200-luvun lopulta 1300-luvulle Alankomaista, Saksasta, Lombardiasta ja Languedocista. 1300-1400 -luvuilla monet morsinkokauppiaat kuuluivat St Andrew's Baynard's Castlen seurakuntaan, josta on kotoisin myös suurin osa Lontoon tekstiililöydöistä. Useimmat värjäämöt sijaitsivatkin Thamesin varrella, jotta juoksevaa vettä oli jatkuvasti saatavilla.

Punaisen krapin suosion väriaineena osoittavat sekä monille tekstiileille tehtyjen värianalyysien tulokset että se, miten London Dyer's Companyn tunnuskuvaksi valittiin kolme matarapussillista. 900-1100-luvun löytöihin sisältyy useita keittoastioita, joiden sisälle jääneet töhkät vastaavat kemialliselta koostumukseltaan krappivärjäyslientä. Myöhemmästä aineistosta tällaisiä pyttyjä ei kuitenkaan löydy, mitä kirjoittajat pitävät osoituksena värjäysmetodin vaihtumisesta kotitaloustyöstä kaupalliseksi yrittämiseksi.

Purppuranpunaista tuottavia kermes-kuoriaisia ei ilmeisesti tuotu Englantiin ennen 1100-lukua, vaikka väriaine tunnetaankin joistakin roomalaisaikaisista löydöistä. Pohjois-Euroopasta ei tunneta yhtään kermesvärjättyä villakangasta 400-1000-luvuilta, mutta silkissä väriaine on yleinen. 1200-luvun Englannista löytyy kuitenkin tekstilähde kankaan värjäämisestä kermeksellä kuninkaan käyttöön. Kermestä ovat mahdollisesti välittäneet juutalaiset kauppiaat. Sitä on tuotu lähinnä Espanjasta ja Portugalista, mahdollisesti myös Pohjois-Afrikasta ja Etelä-Ranskasta. Kermes ilmeisesti syrjäytti Pohjois-Euroopassa purppurasävyisen villan tuottamiseen 1000-luvulle asti käytetys jäkälävärit. Orseiinia, joka on jäkälien kemiallisen koostumuksen tärkein väriaine, ei löydy lainkaan 1300-luvun lontoolaisista tekstiileistä otetuista näytteistä. Tekstilähteiden mukaan jäkäliä kuitenkin tuotiin Englantiin värjäyskäyttöön Norjasta ja Kanariansaarilta vielä 1200-1400-luvuilla. Vaikka jäkälävärien käyttö villakankaisiin väheni 1000-luvulla, se kuitenkin lisääntyi Italiassa valmistettujen silkkikankaiden värjäyksessä, ja näitä värejä esiintyy muun muassa Lontoosta löytyneessä kuviollisessa silkkikankaassa ja silkkisekoitesametissa.

Väriresedan käytöstä löytyy hyvin vähän kirjallisia lähteitä, mutta siemenlöydöt ovat runsaat, joten sitä luultavasti kasvatettiin riittävästi kotimaan tarpeisiin. Keltaista värjättiin paitsi sellaisenaan myös morsinkovärjättyjen kankaiden päälle vihreän aikaansaamiseksi, tai yhdessä krapin kanssa oransseja ja kultaisia sävyjä varten.

Kudonta

Myös kudontatekniikat muuttuivat keskiajan kuluessa. 900-luvulle tultaessa loimipainoiset pystykangaspuut olivat olleet käytössä jo ainakin tuhat vuotta (Wild, J.P. 1970. Textile manufacture in the Northern Roman Provinces, 61). Loimi aloitettiin käyttämällä sitä kuteena pienessä aloitusnauhaloimessa. Pystypuut asetettiin seinää vasten niin, että yksi viriö syntyi luonnollisesti. Kangasta kudottiin seisten ja kutoja löi kuteen tiukaksi valaanluisella, puisella tai rautaisella kudontamiekalla. Tällaisilla puilla voitiin kutoa useita erilaisia sidoksia, mutta siihen liitetään erityisesti nelivartiset toimikkaat (four-shed twills) ja vaillinaiset timanttikuviot (broken lozenze patterns). 800-luvun lopulla pystypuiden alatukkia (? heddle-bracket) muokattiin ja siihen lisättiin toinen lovi/kolo (notch), joka mahdollisti kolmivartisten toimikkaiden ja terävien timanttikuvioiden kutomisen. Tähän viittaavat hyvälaatuisten kolmivartisten timanttikuvioisten toimikkaiden ilmaantuminen Birkan hautalöytömateriaaliin ja edellä kuvattujen työkalujen löytyminen Trondheimista Norjasta. (-> Haynes, A.E. 1975. 'Twill weaving on the warp-weighted loom: some technical considerations', Textile History, 6, 160-163; Geijer, A. 1938. Birka III: Die Textilfunde aus den Gräbern, 26.)

Anglo-saksilaisella periodilla Englannissa käytettiin myös kaksitukkisia pystypuita (upright two-beam loom, Winchesterin museon havainnekuva), jotka kenties tulivat maahan roomalaisten mukana. Tällaisissa puissa kudottiin alhaalta ylöspäin, mikä mahdollisti työskentelyn istuen. Ainakin Syyriassa tällaisilla puilla kudottiin usein kehämaisia tai putkimaisia kankaita niin, että loimi kierrettiin ympyräksi ylimääräisen puun kautta. Kangas avattiin tasoksi puista irrottamisen jälkeen. Näin syntyy lyhyempiä kankaita kuin sellaisella tukilla, jonka ympärille kangasta voidaan kietoa, mutta tällaisen tukin käytöstä ei ole selviä todisteita (Hoffmann 1964, 333). Tekstilähteissä puhutaan 23,75 cm (26 jaardia) pituisista kankaista, mikä viittaisi jonkinlaiseen käärintämahdollisuuteen. Tällaisten pystypuiden käytön laajuudesta on melko vähän suoria todisteita, mutta niihin on liitetty tietynlaiset epäsymmetriset kaksipäiset luiset työkalut, joita on löytynyt monista englantilaisista kohteista (-> Brown, D. 1990. 'Weaving Tools' in Biddle (ed.) Object and Economy in Medieval Winchester, 227)

Vaakaloimisia kangaspuita on monenlaisia, mutta kirjallisten lähteiden perusteella voi olettaa, että 1000-luvun Länsi-Euroopassa yleistyivät polkimelliset vaakakangaspuut (taas voi katsoa samaa havainnekuvaa). Tällaisten kangaspuiden osia on löydetty muun muassa Hedebystä ja Gdanskista. Loimi lyötiin paikoilleen luhalla, ja lyömisvoimakkuutta vaihtelemalla saatiin aikaan kuvioita. Keskiajan Euroopassa käytettiin myös muunlaisia vaakakangaspuita, monimutkaisten kankaiden kutomiseen esimerkiksi käsin ohjattavaa vetokutomakonetta (drawloom). Varhaisempien tekstiilien epäsäännöllisestä kuvioinnista voidaan päätellä, että tällaisen kangaspuutekniikan kehittyminen kesti vuosisatoja.

Nauhojen kutominen vaati kirjoittajien mukaan paljon vähemmän tilaa, ja välttämättömiä työkaluja on vain vähän: jonkinlainen pidike loimelle (shedding devise) ja pieni puinen tai luinen työkalu kuteen lyömiseen paikoilleen kuitenkin tarvitaan. Tyypillinen loimenpidike oli setti puusta, sarvesta tai raakanahasta valmistettuja nauhalautoja, jotka olivat kooltaan noin 25-40 mm ja nelikulmaisia. Myös kuusikulmaisia lautoja käytettiin. Kudottava nauhanpää kiinnitettiin joko kutojan vyötärölle tai kahden pylvään väliin, 1300-luvun kuvalähteiden mukaan jälkimmäinen tapa oli ainakin silloin suosiossa. Tämä johti loimenlevittäjän (warp spreader) suosion kasvuun. Palttinasidoksisia nauhoja taas kudottiin nauhapirralla (rigid heddle) tai pirrallisessa kudontakehyksessä (heddle-frame), joka oli ikään kuin pieni, polvien päällä pidettävä laatikko. (-> Collingwood, P. 1982. The Technique of Tablet Weaving, 32-33.)

Mitä tästä opimme?

Lontoo-kirjan tekniikkaluku jättää päällimmäiseksi fiiliksen, että lähteisiin on tutustuttu hyvinkin laajasti, ja joitakin kirjoja ja artikkeleja täytyy ehdottomasti etsiä käsiinsä. Muutamat tekstikohdat viittaavat kuitenkin siihen, ettei kirjoittajilla välttämättä ole kovin paljoa ensikäden kokemusta kuvaamistaan tekniikoista. Tämä ei ehkä ole ihme: vaikka ainakin Crowfoot on tekstiiliarkeologian Grand Old Dame, on kirja julkaistu jo 1992. Ja suuri osa ainakin sellaisesta pohjoismaisesta kirjallisuudesta, jossa on yritetty tuoda yhteen tekstiilitutkijoiden, käsityöläisten ja kokeilevan arkeologian harjoittajien puuhastelujen tuloksia, on ilmestynyt vasta 1990- ja 2000-lukujen kuluessa. Mahdollista on myös se, että kirjoittaja voi olla niin kiinni itse oppimiensa työtapojen oikeellisuudessa, että mieltää ne helposti yleismaailmallisiksi. Tästä syystä ainakin mulle oli avartavaa lukea siitä, millaisiksi menneet työmenetelmät on Briteissä ajateltu.

Puutteistaan huolimatta tekstissä on selkeä visio tekstiilityötapojen kehityskulusta Englannissa, ja vaikkei sitä tietenkään voi soveltaa Suomeen sellaisenaan, se auttaa ikään kuin parsimaan pirstaleisessa tietämyksessäni olevia aukkoja. Lisää mielenkiintoisuuksia on piilotettu seuraavaan lukuun, johon ajattelin syventyä junamatkalla takaisinpäin.

---

Tämä teksti vei termiselvityksineen taas kohtuullisen määrän aikaa ja energiaa, mutta oli siinä määrin innostavaa, että kirjoittamisen keskeyttäminen yhdeltä viime yönä nukkumisen hyväksi tuntui luovuttamiselta. Näiden pohdintojen lomassa olen ehtinyt opiskella myös käytännössä uutta: mummo neuvoi peruskoulun tekstiilityötunnit kokonaan skipanneelle ensin sukkien parsimisen (minkä tuloksena mulla on taas parit reiättömät villasukat lisää, jee) ja sittemmin aloitimme uudelleen aikoinaan hermostumiseen ja kutimen nurkkaanlentoon päättyneen opetteluyrityksen sukkapuikkojen seurassa. Opin eilen oikean ja nurjan silmukan, ja tämän päivän suureksi haasteeksi jääkin nyt se, vieläkö ne ovat pysyneet muistissa...

Termit ja palttinasidoksinen nauha

2010-02-18T14:42:00.005+02:00

Esitelmöin 7.2. susien Valistus ja Edistys -vuorolla suomalaisista tekstiililöydöistä, mitä edeltäneen valmistelupyrähdyksen jälkeen olen pitänyt gradunteossa aika lailla taukoa. Nopeasti aika tuntuisi kuluvan myös työnteon, erinäisten näyttelyprojektien ja muuton valmistelun parissa. Tänään sain vihdoin kaivettua Grönlanti-kirjan taas vähän esille. Huomaan olevani vähän väliä pulassa erilaisten tekstiili- ja vähän muidenkin termien kanssa: Østergård vielä iloisesti käyttää englanninkielisiä ja skandinaviskan termejä sekaisin. Sitten aina seuraa hurja googletus- ja pohdintasessio, jonka avulla yritän käsittää, mistä lukemassani on kyse. Onkohan joku koonnut erikielisten käsityötermien sanastoa johonkin? Selittävät kuvat vieressä olisivat ihan parhautta myös :)

Selvittelimme tänään O:n kanssa jonkin aikaa termiä alen, englannin ell, joka on siis mitä ilmeisimmin suomen kyynärä. Østergård antaa sen mitaksi 490 mm toki mainiten, että mitta on vaihdellut eri paikoissa ja eri aikoina. Tuo 49 cm vastaa aika hyvin esimerkiksi sitä, minkä mittainen mun kyynäräni eli mitta kyynärpäästäni sormien päihin on. Sen sijaan wikipedian mukaan Suomessa aiemmin käytetty ruotsalainen kyynärä on 59 cm, sama kuin kahden jalan mitta. Autonomian aikana käytetty venäläinen kyynärä eli arsina oli puolestaan jopa 71,12 cm.

Ja islantilainen pappi sai palkaksi 192 kyynärää vadmalia (villakangasta), jonka arvo vastasi noin puoltatoista lehmää. Mutta minkä levyisenä? Se tuntuisi ainakin Islannissa vaihdelleen 2 ja 3,5 kyynärän välillä, eli metristä jopa 170 senttiin. Jälkimmäisen leveyden kutominen pystypuissa tuntuisi ensipohtimalla hurjalta, vaikka myös Lehtosalo-Hilander puhuu aina pystykangaspuiden yhteydessä lyhyistä ja leveistä kankaista. Työkaveri mainitsi pystykangaspuukurssilta tultuaan, että siellä katsotussa kansatieteellisessä filmissä kaksi saamelaisnaista kutoo samaa leveää loimea kahdestaan, ja spekuloi anoppien ja miniöiden iloisilla yhteiskudontasessioilla. Olen tuon pätkän joskus itsekin nähnyt, mutta enpä moista yksityiskohtaa muistanut. Hmm hmm.

Oikeastaan mun piti kyynäröiden sijaan kuitenkin ottaa puheeksi tabby-woven band, eli mun käännöksenä palttinasidoksinen nauha. Sellainen löytyy Østergårdin mukaan muutamista grönlantilaisista tekstiileistä aloitusnauhana ainakin suomalaisista kankaista tutumman lautanauha-aloituksen sijaan. Mikähän tuo mahtaisi olla, ja miten kudottu? Mulle tulisi ensinnä mieleen pirtanauha, jonka sidos on palttinaa, mutta enpä ole aiemmin tuohon ilmaukseen törmännyt. Olisiko jollain lukijallani tietoa tästä?

Suomen työtehottomuusseuran suosituksia

2010-02-11T15:29:00.002+02:00

...eli miten saat mahdollisimman vähän aikaan mahdollisimman suurella työmäärällä. Kun kuorit kuusenrunkoja:
-Minimoi aluperin mukaanotettavien työkalujen määrä. Kun käyt erikseen hakemassa esimerkiksi kirveen ja puukon kuorimaraudan lisäksi, saat lumessa tarpomiseen kulumaan mahdollisimman paljon aikaa.
-Maksimoi lumikinosten läpi rämmittävän matkan pituus. Kun rungot ovat kaukana varsinaisesta työpisteestäsi, jää aikaa varsinaiseen työhön vähemmän. Missään tapauksessa älä kuljeta runkoja kuorittaviksi mihinkään sisätiloihin, vaan työskentele metsässä. Saat myös maksimoitua ylimääräisten työkalujen hakemiseen kuluvan ajan.
-Odota, että runkojen päälle on satanut niin paljon lunta, että lajintunnistus on mahdollisimman hankalaa. Työtehottomuutta edistää myös, jos osa lumesta on jäätynyt runkoon kiinni.
-Keskity pieniin runkoihin, joiden oksimiseen menee mahdollisimman paljon aikaa.
-Maksimoi hävikki. Tätä edistää, jos et ota mukaan pressua tai muuta vastaavaa, ympäriinsä lentelevien kuorenpalasten kätevän keräämisen mahdollistavaa välinettä.
-Työtehottomuusseura suosittelee myös tylsiä työvälineitä ja kuljetuskopan kaatamista maahan, vaikka näitä keinoja ei tällä kertaa omakohtaisesti testattukaan.

Hommat jatkuvat huomenna. Ehkä opimme jotain tästä.

Paksun Katariinan tykkisisarkunta ry

2010-02-11T00:00:00.002+02:00

Paksun Katariinan tykkisisarkunta ry on nyt linjoilla: http://tykkisisarkunta.fi/. Paksu Katariina löytyy myös Qaikusta ja Facebookista jopa kahtena ryhmänä. Ja kannatusjäseneksi pääsee surkean vähäiseen 20 euron vuosihintaan. Kesällä tykkipiknik!