Normipäivä

Tänään lähetin töissä aamulla sähköposteja, täytin tuntilistat palkanlaskentaa varten ja pohdiskelin kesäohjelmaesitteen korjauksia. Opastiimin voimin toteutettu vessaremontti oli vielä vähän kesken, joten porailin ja ruuvailin kaappeja seiniin. Sitten nyljin ketun. Se tuli Karon naapurilta, joka oli ampunut sen haulikolla. Syynä oli kuulemma se, että kettu oli käynyt tämän naapurin mäyräkoiran kimppuun. Oli ilmeisesti tullut suoraan naapuriakin päin, ja kuollut sitten suoraan yhdestä laukauksesta. Ei sinänsä ihme, kun sillä oli hauli keskellä otsaa.

Toinen on niin soma. Tällä kertaa ei ole groteskimpia kuvia, kun olin enimmäkseen yksin enkä viitsinyt kuvata iPhonella verisin käsin. Kuva: J. Sahramaa 2012

Nylkeminen ei lopulta ole kovin vaikeaa, mutta työlästä se on, kun harjoitusta tulee normielämässä niin vähän. Pitäisi myös opetella nylkemään tuppeen; nyt tein samalla tavoin kuin aikanaan jäniksenkin kanssa ja kiinnitin sen koivestaan roikkumaan, leikkasin koiven sisäpinnasta auki ja aloin kuoria. Nilkat, kaularangan ja häntäluun katkaisin oksasaksilla, ja pään nylkemisessä Karo tuli auttamaan. Kaverilla oli luinen penis ja aika isot kivekset. Tassut jäivät nyt kiinni vuotaan vaikka oikeastaan pitäisi nylkeä niin, että jäisi vain kynnet - katson sitä sitten varsinaisen putsauksen yhteydessä toivottavasti paremmassa valossa.

Kettu meni pakkaseen, ja olen nyt kysellyt konsulttiapua käsittelyn suhteen: laittaako rasvaa vai yrittääkö alunaparkkia, jota en ole koskaan tehnyt? Työkaverin mukaan rasva saattaa imeytyä ohuesta nahasta läpi karvapuolelle. Vähän myös hirvittää turkiskuoriaiset, joille viime kesänä maistui erityisen hyvin se aiemmin mainittu rasvaparkittu rusakonnahka. Savustus auttaisi siihen, mutta aikamoinen säätö savustaa tällainen piskuinen turkisnahka, kun savun mieluusti soisi imeytyvän vain lihapuolelle eikä karvaan... Ehkä aluna ei olisi niin paljon ötököiden mieleen? Jos jollakulla on kokemusta ketuista, saa mieluusti kommentoida.

Nyt pitäisi vielä ottaa kassa, sulkea rakennukset ja ehkä pikkuisen vielä katsella nettisivujuttuja ennen kuin tämän normityöpäivä on pulikassa. Huomenna sitten uudet kujeet.

Kuvia arkkutalkoista

Tekniikan museon FB-sivu juhlisti Naistenpäivää linkkaamalla tänään naisia työssä - hakusanoilla nainen työ löytyy Arjen historia -verkkoportaalista näköjään vaivaiset 39607 tulosta lähtien pullanpaiston laaduntarkkailusta. Täytyypä muistaa käydä tuolla katsomassa, kun seuraavan kerran etsii kuvaa jostain työvaiheesta tai vastaavasta. Päätin jatkaa teemaa muutamalla kuvalla Harmaasusien arkkutalkoista, nekin kun esittävät suurimmaksi osaksi naisia työssä. No, on siellä yksi Jullekin.

Susille rakennettiin tämän alkuvuoden kuluessa kaksi säilytysarkkua astioille puheenjohtaja Marian johdolla. Arkun mallina oli karkeasti Mästermyrin löytö, tuttavallisemmin Mestarimyyrä - samaa mallia vaihtelevilla mittasuhteilla edustavat useimmat Kuggomissa vuosien varrella rakennetut arkut. Työtilana oli Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen Kontulan ostarin alla sijaitseva puutyötila, jossa oli käytössä karkeaa muotoilua suuresti helpottavia koneita. Puumateriaali oli leveää leppälankkua, ja saranat ja naulat takoi sepäntöitä opiskeleva Miro.

Lankut pätkittiin sopivaan mittaan ja reunat suoristettiin sirkkelin kanssa. Ohentaminen tapahtui pääasiassa tasohöylällä, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa - erityisesti puruimurin mentyä rikki olimme Anniinan kanssa aivan purun peitossa.

Maria sirkkelöi. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Juuri mikään ei liene niin vaikeaa saada aikaiseksi kuin suora leveä lankku. Nämäkin olivat jo välillä kohtuullisen hyviä, mutta puu elää kosteusolosuhteiden mukana ja käyristyy aina johonkin suuntaan - parhaassa tapauksessa useampaan.

 

Julle meditoi käyrän lankun äärellä. 

Kansilankut jätettiin höylän kanssa aika paksuiksi, ohennettiin sisäpuolelta karkeasti telsolla ja viimeisteltiin kourutaltan kanssa.

Anniina telsoaa. Mä sain tuosta työasennosta pohkeeni erittäin jumiin.

Arkkujen kasaaminen on aina varsinainen episodi, kun palikat pitää saada sopimaan kohdilleen kaiken maailman mystisten upotusten kanssa. Arkku kootaan ruuvien kanssa, merkataan ongelmat, puretaan, taltataan upotuksia lisää milloin mistäkin, kootaan ruuvien kanssa... Kun se lopulta onnistui niin, että kulmat nauravat vain vähän, oli aika kiinnittää saranat. Ja sitten ruuvit irti, isommat reiät puutapeille ja tapitus.

Maria piirtää saranoita paikoilleen, Iris työstää toisen arkun päätyä ja Niina katsoo päältä. 

Saranoiden naulaus: Maria naulaa, ja Niina katsoo tällä kertaa hyvinkin konkreettisesti päältä.

Minda esittelee kannen sisäpuolta. Tässä näkyy talttatyöstön jälki ja naulojen käännetyt päät.

Kasassa! Pintakäsittely pellavaöljyseoksella odottaa vielä tekemistään. Taustalla suunnitellaan toisen arkun tapitusta.

Tänään pääsen ehkä näkemään nämä kaverit viimeisteltyinä, kun olen menossa illaksi Kuggomissa käynnissä olevan taonnan lyhytkurssin vieraaksi. Ainakin suunnitelmissa oli viedä arkut tuohon vanhaan opinahjoomme öljyttäviksi. Pelkään, että Loviisassa iskee rankasti nostalgia: miten mahtavaa olisikin taas viettää päivänsä ahjon ja alasimen tai vaihtoehtoisesti höyläpenkin ääressä ja keskittyä kokonaisuudessaan käsityöproggiksiin... Kun täällä töissä tulee herkästi enemmän puhuttua asioista kuin oikeasti tehtyä niitä. Mutta ainakin puutyöprojekteja on tälle keväälle luvassa lisääkin, kun erään toisen yhdistyksen puitteissa pitäisi väsätä uudelle vauvallemme tukki, kaikki työkalut ja kenties myös niille uusi arkku.

Pikkuinen on oikeastaan aika iso: putkella on painoa noin 13 kiloa. Kuva: K. Salmelainen 2012.

Mästermyrista löytyy lisää tietoa viikinkiaikaisista arkuista kiinnostuneille:

Historical locks - Mästermyr and Oseberg

A Replica Viking Chest, based on the Mästermyr Find By Stephen Francis Wyley

The Mästermyr Project sisältää myös piirroskuvat arkusta löytyneistä työkaluista

Amazonista saa löytöä kuvailevan kirjan halvalla: The Mästermyr Find: A Viking Age Tool Chest from Gotland

Koirankarvaa

Talvikaudella talomuseo uinuu pakkasessa hankien keskellä - on samaan aikaan tosi kaunista ja pirun kylmää, eikä tuvassa oikein viitsi istua kovin pitkiä ajanjaksoja kerrallaan tekemässä mitään. Asiakkaita on vähän, mutta hiljaista täällä ei ole: kesäohjelman suunnittelu on täydessä vauhdissa, ja vaihtuvien näyttelyiden tilassa huiskitaan täyttä päätä kasaan ensi viikolla aukeavaa näyttelyä. Vähän on silti löytynyt aikaa rauhalliselle puuhastelullekin, ja pakkaspäivien kunniaksi olen palannut viimekesäisen koirankarvojen kehruuprojektini pariin. Usein törmää väitteeseen, että koirankarva olisi jopa villaa lämpöisempi materiaali. Omakohtainen kokemus on osoittanut, että väitteellä lienee vinha perä: ainakin Karon 70 % koirankarva - 30% villa -sekoitelangasta kudottu hartiahuivi on paitsi isompi myös merkittävästi lämpimämpi kuin mun kokovillainen. Siihen on ihana kääriytyä, kun vipeltää kontista päärakennukseen tai toisinpäin. Kohta tosin saattaa sekin ramppaaminen vihdoin olla ohi, kun tälle viikolle on jo luvattu tapettia seiniin. Eihän tämä museon remonttiaikataulu olekaan kuin vasta kolme kuukautta venynyt.

Mutta ne koirankarvat: sain viime keväänä Kirsiltä ison pussillisen vuosien aikana paimensukuista lapinkoiraa harjatessa kertynyttä karvaa. Kun katsoo Rallea, oli ensi alkuun aika vaikea uskoa, että melkein kaikki harjaamalla irronnut aluskarva on vaaleanharmaata, melkein valkoista, mutta niin se nyt vain on.

Ralle, hiljalleen kunnianarvoisan herran iän saavuttanut paimensukuinen lapinkoira. Kuva N. Talvela 2010.

Karvan pituus on kolme-neljä senttiä, eli ei mitenkään hirveän paljon. Se on pehmeää, höttöistä, näillä pakkasilla myös aika sähköistä. Kehräämisen helpottamiseksi päätin tällä kokeilukerralla sekoittaa karvaan valkoista lampaanvillaa, vaikkei se mitenkään ehdottoman välttämätöntä olisi ollutkaan. Suomenlampaankin suht lyhkäinen villakuitu on koirankarvaa pidempää, ja pesemättömästä villasta saa myös kehruutyötä helpottavaa lanoliinia.

Vasemmalla koirankarvaa, oikealla yllä karstaamatonta villaa ja alla lasten karstaamia villalepereitä. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Päätin nyt ottaa hyötykäyttöön lasten työpajoissa karstaamia lepereitä - kun kuitenkin karstaan villaa ja koirankarvaa yhteen, ei noiden alunperin hieman vaihteleva laatu niin haittaa. Toinen vaihtoehto on karstailla ensin villatapuleita vähän auki, ja laittaa sitten koirankarvaa päälle.

Ensin levitetään karvat karstaan...

...sitten lisätään villaa päälle, kuidun yleissuunta karstaussuuntaan.

 

Karstaamiseen tarvitaan se toinenkin käsi, joka tässä kuvassa käyttää kameraa.

Muutama veto, karvojen siirto toiselle karstalle ja muutama veto lisää, sitten villa-karva -seos on valmista irrotettavaksi piikkien suuntaisesti. Leperettä voi vähän vielä rullailla kiinteämmäksi karstojen taustapuolella.

Lepereestä tulee aika tasalaatuinen, pitää oikeasti katsoa, jotta erottaisi karvat ja villat toisistaan.

Kehräilin tuttuun tapaan värttinällä - tosin jossain vaiheessa Karon rukin kantopussia katsellessani tajusin, että nythän mulla vihdoin voisi olla varaa myös ostaa oma rukki... Vielä en kuitenkaan ole edennyt sanoista tekoihin. Vaikka lepereessä koirankarvoja ja lampaanvillaa tuntuisi olevan sekaisin ihan hyvin, vaikuttaisi siltä, että ne "tarttuvat" kierteeseen vähän eri tavoin: lankaan vaikuttaisi tulevan välillä selkeästi enemmän karvaa, välillä taas villaa. Samaa efektiä olen ollut huomaavinani myös affelankaa kehrätessä, välillä tulee enemmän päällikarvaa, välillä taas alusvillaa. Veikkaisin, että kerrattavaksi tarkoitetussa langassa sillä ei ole valtavasti väliä.

Jos muutaman iltapäivän vielä kehräisi ja kertaisi, olisi ensimmäinen koirankarva-villa -vyyhti valmis. Sitä olen alustavasti vähän lupaillut Kirsille... Ehkä vielä joku päivä saisi kuitenkin aikaiseksi sen verran lankaa omaan käyttöön, että voisi tehdä pipon ja lapaset itselleenkin. Kokeiltavaakin riittäisi: voisi kehrätä silkkaa koirankarvaa paksumpana ja ehkä jättää yksisäikeiseksi, tai sekoitella vaaleaan karvaan tummaa villaa. Ehkä tosiaan pitäisi ostaa se rukki, niin kehruunopeuskin nousisi ja ehtisi kokeilla enemmän. Hmm hmm hmm... :)

Ylhäällä Karon koitankarvahuivi ja -baskeri, alla mun sekoitevärttinä ja valmis yksisäikeinen kerä.

Ensi sunnuntaina muuten hiihdetään Hiiden Hirveä, tervetuloa sankoin joukoin Pukkisaareen hiihtämään, katsomaan ja kannustamaan!

Löydöstä muinaispuvuksi

No nyt se on internetissä kaikkien ihmeteltävänä.

Jenni Sahramaa
Löydöstä muinaispuvuksi - arkeologisten tekstiilien ennallistaminen
Pro gradu -tutkielma
Helsingin yliopisto
humanistinen tiedekunta
filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos
arkeologian osasto

Tiivistelmä

Pukeutuminen kertoo, keitä me olemme. Se suojaa ja lämmittää, mutta kertoo myös identiteetistämme: sukupuolesta, iästä, perhesuhteista, sosiaalisesta asemasta, työstä, uskonnosta ja etnisiteetistä. Tekstiilien valmistus, käyttö ja kauppa ovat olleet merkittävä osa ihmisyhteisöjen toimintaa ainakin 10 000 vuotta. Arkeologisia tekstiililöytöjä on paljon, mutta ne ovat pieniä, fragmentaarisia ja niiden tulkitseminen vaatii erikoisosaamista. Suomalaisia nuoremmalle rautakaudelle sijoittuvia tekstiililöytöjä on kuitenkin tutkittu jo yli sadan vuoden ajan, ja niiden pohjalta on valmistettu useita ennallistuksia, muinaispukuja.

Tutkielmassa läpikäydään, millaisia muinaispukuennallistuksia Suomessa on tehty, ja mitkä ovat olleet ennallistusprojektien päämäärät. Varhemmat pukurekonstruktiot näyttäytyvät osana kansallisen menneisyyden rakennusprojektia, ja naisten halua ottaa siihen osaa. Monet vanhemmista muinaispukurekonstruktioista onkin suunniteltu nimenomaan vauraiden naisten juhla-asuiksi. 1980- ja 1990-luvuilla on valmistettu uusia muinaispukurekonstruktioita, jotka poikkeavat aiemmista sekä mekon mallin että erityisesti tieteellisen rekonstruktion valmistamisen periaatteiden seuraamisen osalta. Samaan aikaan historianelävöittämisharrastus on kasvattanut suosiotaan, ja muinaispuvut ovat päässeet myös muuhun kuin juhlakäyttöön.

Työssä selvitetään, millaisin menetelmin tekstiilejä on nuoremman rautakauden Suomessa todennäköisesti valmistettu. Arkeologisten löytöjen lisäksi lähteenä ovat lähialueiden löydöt, etnografinen tieto vanhoista käsityömenetelmistä ja kokeileva arkeologia. Lanka on kehrätty värttinällä ja kankaat kudottu loimipainoisissa pystykangaspuissa ja värjätty kasvivärein. Pronssispiraalikoristeet ja monimutkaiset lautanauhat puolestaan ovat mahdollisesti olleet erikoistuneiden käsityöläisten työtä.

Tieto kokeellisen ja kokeilevan tekstiiliarkeologian menetelmistä ja tuloksista antaa mahdollisuuden tarkastella olemassaolevien pukuennallistusten onnistumista tieteellisinä rekonstruktioina. Vain yhdessä muinaispukuversiossa, Kuralan Kylämäessa valmistetussa Kaarinan puvussa, on pyritty rekonstruktion valmistamiseen mahdollisimman autenttisin menetelmin. Muinaisten menetelmien aikaavievyys ja kalleus ovat tulos sinänsä, ja kertovat, miten arvokkaita tekstiilit ovat nuoremmalla rautakaudella olleet. Ennallistusten valmistustyössä korostuu käsityöläisen ammattitaito ja nimenomaan muinaisiin menetelmiin perehtymisen välttämättömyys.

Tekstiilitutkimus näyttäytyy prosessina, jossa alkuperäistekstiilien tutkimus ja rekonstruktiokokeilut käyvät vuoropuhelua. Rekonstruktioprojektien anti sekä nuoremman rautakauden tutkimukselle että tutkimustiedon popularisoinnille on suuri. Valmis rekonstruktio ei kuitenkaan koskaan ole valmis, vaan myös aiempia ennallistuksia tulisia voida tarkastella ja päivittää uuden tiedon valossa.

Överhögdalin seinävaate

Työkaverin pöydältä löytyi De gåtfulla Överhogdalsbonaderna - The enigmatic Överhogdal tapestries -kirja, jota en tietenkään voinut jättää lukematta. Kirjan julkaisija on Jämtlannin museojättiläinen Jamtli, jossa vierailemisesta olen jo hetken haaveillut - enkä suinkaan vähiten siksi, että sieltä löytyy nuo Överhögdalin seinävaatteet. 

Kuva: Jamtli

Seinävaatteet löytyivät Överhögdalenin kirkosta vuonna 1910, kun taiteilija Paul Jonze keräsi Härjedalenista mielenkiintoisia käsitöitä tulevaa museota varten. Seinävaatteet lojuivat pinossa muun romun joukossa, ja muutama puuttuva pala poimittiin talteen myöhemmin, mm. yksi, jota paikallisen rakennusmiehen tytär käytti nukkensa peittona. Seinävaatteet on radiohiiliajoitettu 1000-1100 -luvulle, ja ne oli ommeltu yhdeksi peitoksi langalla, joka puolestaan ajoittuu 1300-luvulle. Mitään niihin liittyviä arkistolähteitä ei tunneta, ja muutenkin seinävaatteiden päätyminen Överhögdalenin vuonna 1466 perustettuun kirkkoon on hämärän peitossa.

Seinävaatteiden kuville on esitetty monta erilaista tulkintaa. Selvää lienee se, että ne kertovat tarinan, mutta onko kyseessä kertomus Ragnarökistä, kristillisestä maailmanlopusta Johanneksen ilmestyksen tapaan, Volsungasaagan loppupuolen tapahtumista vai kenties kristinuskon saapumisesta Härjedaleniin? Kirja esittää tulkintavaihtoehdot tasapuolisesti, ja mainitsee myös Eva-Marie Y. Göranssonin, joka on tutkinut naisen ja naisellisuuden kuvaamista viikinkiajalla myös seinävaatteen kuvien pohjalta. Hänen arvionsa mukaan seinävaatteen runsaat hirvet, hevoset, koirat, linnut ja (ehkä-)leijonat voisivat kertoa eläinten tärkeydestä seinävaatteen kutoneille naisille - miesten kaivertamissa kuvakivissä puolestaan seikkailevat aseisiin, veneisiin ja taisteluihin.

 Tässä lienee keskellä maailmanpuu, mutta onko sen vieressä vasemmalla ylhäällä Fenris-susi valmiina nielaisemaan maailman? Kuva: Jamtli.

Seinävaatteiden pohjakangas on joko pellavaa tai hamppua, ja kuvat on kudottu värjätyllä villalangalla. Kirjan mukaan lanka on paikallisen lyhythäntärotuisen lampaan pitkää villaa, joka itsekseen tippuvana on nyhdetty keritsemättä, mutta sitä ei kerrota, perustuuko väite kuitututkimuksiin vai yksinkertaisesti oletukseen käytössä olleista tekniikoista. Villalanka on säilyttänyt värinsä hämmästyttävän hyvin, eivätkä seinävaatteiden etu- ja takapuoli juuri eroa toisistaan värien kirkkaudessa. Tällaiset kankaat eivät luultavasti olekaan olleet käytössä kuin juhlatilaisuuksissa, ja arkena ne säilöttiin arkkuun suojaan valolta ja tuhohyönteisiltä.

Kuviolankojen värit analysoitiin Amsterdamissa 1991, ja sininen oli odotetusti värjätty morsingolla. Punaiset sävyt sen sijaan oli värjätty krapilla Ruotsissakin kasvavien mataroiden sijaan, ja vihreän värjäämiseen oli käytetty morsingon lisäksi Reseda luteolaa. Kyseessä ovat mitä ilmeisimmin tuontivärit - tai sitten koko seinävaatteet ovat tuontitavaraa.

Seinävaatteet on kudottu pystykangaspuissa soumak-tekniikalla: jokainen värillinen lanka on kierretty kolmen loimilangan takaa ja sitten yhdeksän langan edestä. Kun viriön kaikki värilangat ovat paikoillaan, kudotaan samaan viriöön vielä pellavainen tai hamppuinen kudelanka, joka kiinnittää langat paikoilleen, ja sitten vasta vaihdetaan viriötä. Bäckedalin Ellinor Sydberg on kutonut seinävaatteista kopion, jota säilytetään Överhögdals forngårdissa.

Olen kuullut soumak-tekniikan pystykangaspuissa olevan melko hidas ja työläs, ja silloin tällöin onkin tullut pohdiskeltua, miksi seinävaatteet on nimenomaan kudottu - eikö vaikkapa kirjailu Bayeuxin tapaan olisi ollut nopeampi ja näppärämpi tapa? Valinnanmahdollisuutta ei kenties ole ollut, jos tekijä ei ole vaihtoehtoista tapaa tuntenut. Tai sitten nimenomaan kutominen on ollut se tapa, jolla myyttis-historiallisia kuvakudoksia on ollut tapana tehdä, eikä tästä traditiosta ole helpolla poikettu.

Tekstiilihistorian suurten linjojen mestari Elizabeth Wayland Barber kertoo kreikkalaisista kertovista kuvakudoksista, joita suurten eeposten sankarittaret kutovat: Helena Troijan sodan tapahtumia, Penelope Odysseusta odottaessaan sitä kangasta, jonka hän joka yö purkaa. Ateenassa kudottiin joka vuosi neljän naisen toimesta yhdeksän kuukauden ajan sahramivärjättyä kangasta Akropoliin Athene-jumalattaren patsaalle. Barberin mukaan kyseisen kankaaseen kudottiin purppuralla kertomus jumalten ja jättiläisten taistelusta, joka kenties oli myyttinen muistuma tulivuorenpurkauksesta 1500-luvulla eaa, ja siksi kutominen kesti niin kauan, vaikka Athenen patsas oli vain tavallisen ihmisen kokoinen.

Barber jakaa kreikkalaisen kudontatyön kaikille sosiaaliluokille: orjat ja palvelijattaret kutoivat pyyhkeitä ja lakanoita, viittoja, huopia ja paitakangasta; ylempiarvoiset rouvashenkilöt saattoivat kutoa kallisarvoisempia kankaita omia ja perheensä vaatteita varten; mutta prinsessat, kuningattaret ja papittaret kutoivat myyttistä perhe- ja klaanihistoriaa tallentaen tärkeitä tapahtumia jälkipolvienkin tiedoksi. Sama prestiisikankaiden kudonta on sittemmin jatkunut niin Europpassa kuin muuallakin maailmassa, kuten keskiajan kirkkotekstiileissä ja seinäkankaissa. Kulttuurissa, joka on vain osin lukutaitoinen tai kokonaan lukutaidoton, tällaisten kankaiden arvo on ollut valtava.

---

Hyödynsimme Överhögdalin ja gotlantilaisten riimukivien kuva-aiheita aikoinaan Hopeavirtaan valmistettuja seinäkankaita varten - toki vain painotekniikalla isoille pellavakangaspohjille, mutta kyllä siinäkin hetki askarreltiin :) Kankaat on sittemmin nähty vähän jokaisen edes etäisesti viikinkiaikaan liittyvän susitapahtuman seinällä, ja mikäpä siinä, käytettäväksihän ne on tehty.

 

Painohommissa.

Sapluunoita.

Pelinjohtopaitoja.

Pelaajia. Kuvat: J. Väliaho 2008.

Vuodelta 2011

Vuoden lähestyessä taas loppuaan saa huomata, että kaikenlaista on tullut tehtyä muttei ollenkaan kaikkea julkaistua. Kaikkea ei aina ehdi edes dokumentoimaan. Tässä kuitenkin muutamia kuvia siitä, mitä tänä vuonna on tapahtunut täällä jo julkaistujen juttujen lisäksi.

Alkuvuodesta oltiin sukelluslomalla Egyptissä. Sukellusvarusteiden huolto, pesua ja huuhtelua lukuun ottamatta, ei vielä kuulu mun käsityörepertuaariini.

Punaisessa meressä. Kuva: H. Hakkarainen 2011.

Historianelävöittäjille talvi on yleensä hiljaisempaa aikaa, mutta mahtui siihen sentään Hiiden Hirven Hiihto:

Talviasusteena ihana lainakoira Louhi. Kuva: E. Virman 2011.

...ja Talvi-Rosala:

Kaikki yhes koos. Kuva: M. Rauha 2011.

Lisäksi larppasin Pukkisaaressa miestä:

Tämä ei ole aiemmin tavattu Kutvo-renki, vaan kiukkuinen asemies Kaipia. 

Kuva: N. Hynninen 2011.

...ja Riazanin laulussa mongoliprinsessaa, jonka vaatetuksesta olikin jo puhetta. Kuva tosin on otettu vasta Ropeconin pukunäytöksen yhteydessä.

Tötterö on vinossa, ja sen pitämisestä tuli päänsärky. Mutta oli se isompi kuin kenenkään muun! Kuva: A. Joensuu 2011.

Keväällä käytiin tykkityttöjen kanssa Tukholmassa. Armémuseumissa sai sovittaa erilaisia univormuja.

Kerrankin leikkivaatteita aikuisten koossa! Kuva: J. Sahramaa 2011.

Kesäkuussa kierrettiin Jukan kanssa Tanskaa, ja nähtiin monta monituista mielenkiintoista museota, joista riittäisi juttua ja pohdittavaa. Ehkä vielä onnistun kirjoittamaan jotain ylös ennen kuin tyystin unohtuvat?

Tanskalainen tammiarkkuvainaja varhaisemmalta rautakaudelta, muistelisin. 

Kuva: J. Sahramaa 2011.

Vietin myös kauniin kesäisen päivään hyvässä tätiseurassa Turussa. Keskiaikamarkkinoilla kiersi sana, että Medeltidsmoden Kerstin oli unohtanut hamppukangaspakkansa lähtökiireissä kotiin. Aina yhtä ovelana kauppanaisena tunnettu tätini sai kuitenkin selville, että hamppukangasta oli sittenkin mukana pieni, jo valmiiksi pesty pala. Ja neuvotteli siitä vielä alennushinnan. Pakko kyllä todeta, että hamppu- ja pellavakankaan erottaminen toisistaan silmämääräisesti on mulle kyllä mahdoton tehtävä.

Tästä pikku paketista tuli sittemmin huntu. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Rosalan markkinoille heinäkuussa ompelin Jukalle pussihousut ohuesta vihreästä villasta. Niissä on tilaa ja tuuletusta. Jotain viimeistelyjä lienee kuitenkin tekemättä, koska sijaitsevat tällä hetkellä keskeneräisten hommien kaapissa. Markkinoilta meille muutti tuo vastakaarijousi - ehkä siihen pitäisi vielä lisätä tupsut?

Kuva: M. Hujanen 2011.

Elokuussa reissattiin Ruotsin halki Norjaan ja takaisintulomatkalla käytiin vielä Visbyn keskiaikaviikollakin. Erilaisista museoista on taas vaikka kuinka monta kuvaa, kun taas tapahtuman aikana en itse kuvannut lainkaan. Ehkä joku matkatovereistani vielä jonain päivänä julkaisee kuvan marjapuuronpunaisesta päällysmekosta, jonka melkein sain matkan aikana valmiiksi. Se ei enää mahtunut keskeneräisten ompelusten kaappiin, vaan joutui sen alapuoliselle kangashyllylle.

Nauhalautoja ja muita käsityövälineitä Osebergin laivasta. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Elokuun lopulla valmistauduttiin jo kesän kuumimpaan vapaapainitapahtumaan, ¡Lucha Libre! Kovaa menoa Meksikossa -larppiin. Kotona askarreltiin fanipaitoja:

Painokirjaimet sellaisesta valmiista setistä, silityskiinnitettävä väri. Kuva: J. Sahramaa 2011.

...ja pelipaikalle rakennettiin painikehä, joka sitten pääsi myös käyttöön. Ja oli kesän viimeinen kuuma päivä, ainakin 25 astetta lämmintä varjossa! Eikä siellä mitään varjoa edes ollut. Niin, ja nuo keltainen ja musta paita muuten tuhoutuivat, koska, no, hups.

La Tigresa vs. La Mujerta. Kuva: S. Korhonen 2011.

Syksyllä ei tosiaan paljoa käsitöitä ehtinyt tehdä, kun piti keskittyä kirjoittamaan niistä. Mutta niin vain kävi, että lopulta se iso G tuli kuin tulikin valmiiksi. Siitä lähtien elämä talomuseossa on ollut aikamoista tonttuilua.

Tonttukierrostiimi 2011. Kuva: H. Heikkilä.

Reilu viikko sitten pokkasin dekaanilta filosofian mestarin paperit käteeni. Sitten syötiin ja juhlittiin, ja sain valmistujaislahjaksi uuden iVekottimen. Tähän aamuun asti se on ollut vain pelikone ja kamera, mutta nyt sillä voi jo soittaakin. Ehkä myös lähettää tekstiviestejä, mutta sitä en ole vielä kokeillut...

Perinteinen mies ja kissa -joulukuva, tällä kertaa iPhonen kameralla. Kuva: J. Sahramaa 2011.

Vuoden lopussa on usein tapailtu lupailla kaikenmoista. Käsityöprojekteihin liittyen voisin luvata, että kokeilen paria uutta tekniikkaa, ainakin tuppilohulpiota lautanauhaan ja vihdoin ja viimein pronssispiraaliornamenttien vääntämistä. Jälkimmäisten suhteen olen menossa Suskin vetämälle Espoon työväenopiston kurssillekin. Lisätavoitteeksi voisi haaveilla saavansa pari ikuisuusprojektia valmiiksi, mutta niinhän sitä aina haaveilee :)

Toimeliasta, menestyksekästä mutta leppoisaa uutta vuotta 2012!

Vietereitä vyöhön

Joululahjaprojektit jäivät tosiaan tänä vuonna varsin vähäisiksi, kun kiirettä piti muutenkin. On tottakai mukavaa, kun museossa riittää kävijöitä, mutta ties kuinka monennen kymmenennen jouluopastuksen jälkeen aloin hiljakseen tuntea itseni nauhuriksi. Nyt on onneksi helpottanut, ja välipäiviin mahtuu lähinnä päiväkävelyllä pistäytyviä yksityisasiakkaita, kun lapsiryhmät on onneksi päästetty lomanviettoon. Vuositilaston väsäämisen ja tulevan suunnittelun lomassa voisi olla vähän aikaa ommellakin.

Muutama homma sentään eteni valmiiksi asti. Ne jo aiemmin huomion kohteeksi päässeet keltaraidalliset sukat pääsivät riittävän suuriin jalkoihin:

Lisäksi tein ensimmäisen kokeiluversion pronssispiraalein koristellusta miesten vyöstä. Sen esikuvia ovat Euran Luistarin haudat 90 ja 100, mutta mistään mittatarkasta ennallistuksesta ei ole kyse. Inspiraation lähteinä toimivat Satu Hovin artikkeli Male Viking Finn Costume Replicas (2002) ja Sue Salmisen ennallistus Luistarin haudasta 100. Selkeää lähikuvaa siitä, miten spiraalipujotus oli kummankaan vyössä tehty, en onnistunut löytämään.

Itse vyö on pyöreäksi eli tuppiloksi kudottua lautanauhaa. Lautoja on kymmenen, kaikissa on neljä lankaa,ja kaikki langat on pujotettu samaan suuntaan. Litteäksi kudottuna tälläinen nauha menisi kierteelle itsensä ympäri, mutta kun kudetta syöttää vain yhdeltä suunnalta ja kiristää riittävästi, reunojen saumakohtaa ei edes huomaa. Lanka on jotain ohuehkoa superwash-kampavillaa, pönttövärjätty krapilla jokunen kesä sitten. Yksi haltialangoista on värjätessä ollut liian kireällä, värjäytymättömät kohdat näkyvät tipluina siellä täällä nauhan pinnassa. Spiraalit puolestaan on leikattu joskus aiemmin väännetystä pötköstä, lanka saattaa hyvin olla pikemmin kuparia kuin pronssia.

Kuvat: J. Sahramaa 2011.

Määräpäivän lähestyttyä niin nopeasti en ehtinyt perehtyä Luistarin aineistoihin kovinkaan syvällisesti, joten useimmat ratkaisut on vedetty tonttuhatusta. Tämän nauhan molemmat päät on solmittu yhteen kiertämällä yksi loimilangoista pari kertaa tupsun ympäri ja solmimalla. Sitten 3-4 lankaa on letitetty yhteen pienen matkaa, yhdistetty kaksi lettiä hetkeksi paksummaksi, laitettu spiraali. Jaettu taas kahdelle letille pätkän matkaa, ja yhdistetty verkkomaisesti toisiin viereisiin letteihin. Kolmannen spiraalikerroksen jälkeen on solmu, ja loput langat jäävät tupsuiksi.

Lopputulos on ihan soma, mutta tuskin vastaa alkuperäistä kovin tarkasti: mikäli Luistari-kirjan vähän suttuisista kuvista voi jotain päätellä, spiraalipätkät ovat olleet hyvin tiiviinä riveinä, muistikuvieni mukaan myös niin, että spiraalirivi levenee alaspäin. Lisäksi spiraalien sisällä kulkevien nyörien jäännösten mainitaan kirjallisuudessa olevan iskunauhaa. Tähän voi halutessaan suhtautua pikkuisen skeptisesti - löydetyt pätkät ovat varsin vähäisiä, enkä ihan tiedä, kuinka tarkkaan ne on tutkittu - mutta iskunauhatekniikka nyt ainakin on ollut spiraalien kiinnityksessä käytössä. Vielä pitäisi selvittää, onko jossain tietoa siitä, kuinka monella langalla noita on tehty, ja onko kyseessä pyöreä vai litteä nauha: jälkimmäinen vaihtoehto eroaa letityksestä hyvin vähän. Ehkä auttaisi, jos konsultoisi niitä lähteitä? Seuraava yritys paremmalla taustatyöllä, siis.

Kaksinkertainen vyö kiinnitetään tekemällä toiseen päähän lenkki, josta tupsupää vedetään läpi, inspiraatio taas Suelta. Saapa nähdä, milloin vyö pääsee käyttöön.