maanantai 9. kesäkuuta 2014

Kuvaraportti Pukkisaaren puuhailuista

Viime viikonloppuna järjestimme Tiukun, Susannan ja Mervin kanssa rautakauden tekstiilityöpajaviikonlopun Pukkisaaressa. Tapahtuma oli ainakin näin järjestäjän näkökulmasta varsin onnistunut: molempina päivinä oli toivotut 10 osallistujaa, minkä lisäksi sunnuntain yleisöosuus oli ilmeisesti päässyt Hesarin menovinkin nostoksi, ja aurinkoisen iltapäivän työnäytöksiä katsomaan tuli kymmeniä ihmisiä.

Tiuku opetti lauantaina värttinällä kehruuta sekä villan esikäsittelyä kammoilla ja karstoilla. Kokeilemaan pääsi myös koirankarvan kehruuta.

Kuvat: J. Sahramaa 2014


Susanna oli luonut kapeahkon palttinaloimen, johon halukkaat pääsivät kutomaan pienen pätkän. Toisilla tosin meinasi lähteä pätkän pituus vähän lapasesta...

Anulla oli lieviä vaikeuksia malttaa lopettaa kutomista.


 
Lopuksi loimi otettiin irti ja pätkät jaettiin kutojille.

Ylpeä äiti, eiku :)

Itse vedin värjäystyöpajaa. Lauantaina värjättiin tuoreilla vaahteranlehdillä, mutta padallinen ei ollut tällä kertaa riittävästi, vaan väristä tuli varsin vaalea ja hento keltainen. Sunnuntaina tehtiin krappiliemi ja sen jälkiväri, joiden välillä oli tosin niin pieni ero, että toisenkin jälkivärin olisi varmasti hyvin voinut ottaa. Puretusaineena käytettiin kaikkien liemien kanssa alunaa.

Edessä esipuretuspata, keskellä krappiliemi, takana kaalisoppaa lounaaksi.

Inka ja viikonlopun aikaansaannokset.


Mervin pajassa kudottiin suomalaistyyppisiä lautanauhoja, mutta mun pikkuoravan keskittymiskyvylläni ei näköjään otettu yhtään lähikuvaa.

Innokkaita nauhankutojia.

Seuraavan kerran Pukkisaaressa tapahtuu viimeistään hengailuviikonloppuna 2.-3.8.2014. Saaren tapahtumissa pysyy parhaiten kärryillä liittymällä Sommelon Fb-ryhmään.

Myös Eikka ja Tikru olivat sunnuntaina vauhdissa (kuva: M. Pasanen 2014).

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Sinistä ja vihreää

Paluu Suomeen ja talomuseoon, tosin ainakin alkuun melko vähäisillä vuoroilla. Ensimmäinen työpäivä perjantaina pudotti heti takaisin rutiineihin: olin unohtanut pääsylipun hinnan, mutta värjäystyönäytöksen vetäminen sujui sentään melko lailla vanhasta muistista. Paitsi, että laitoin tokkurassa aivan liikaa indigoa. Käyttämämme määrät:
- 15 l vettä
- 100 g indigojauhetta (AIVAN LIIKAA!)
- 109 g kidesoodaa
- 104 g natriumditioniittia (näytöstä seuranneet kolmasluokkalaiset olivat hyvin tarkkoja näistä määristä)

Ohje oli Tetrin kirjasta, värijauhe 30-asteiseen veteen, sooda 40 asteeseen ja vispausta, ditioniitti 50 asteen kohdalla varovasti sekoittaen ja värikastot noin 55-60 asteessa. Meillä oli reilu kilo lankaa, mutta näillä määrillä olisi värjännyt reippaasti enemmän. Ehkä seuraavalla kerralla voisi muistaa hillitä itsensä indigojauheen annostelun suhteen?

Vasemman laidan vaalea on akryylisekoitelanka ja viereiset harmaata polyesterisekoitetta, oikealla puolestaan koivunlehteä harmaaseen ja valkoiseen lankaan. Keskialueen vihreät ovat indigokasto koivun päälle. (Kuva: J. Sahramaa 2014.)

Tänään kokeilin muutaman sentin verran pitsinnypläystä Espoon pitsinnyplääjien näytöksen ohessa, yksinkertaisella mallilla se vaikutti ihan hauskalta hommalta. Ehkä tässä voisi viiden kuukauden käsityötauon jälkeen taas orientoitua jotain tekemään? :)

maanantai 12. toukokuuta 2014

Vierailu lähetysaseman kirjapainossa

Vierailin eilen Pompallier Mission -lähetysasemalla Russell-nimisessä kylässä Northlandissa, Uuden-Seelannin pohjoissaaren pohjoisosassa. Historiallista taloa ja erityisesti opastettua kierrosta oli kehuttu omatoimimatkaajien Raamatussa Lonely Planetissa, mutta olin silti varsin riemastunut opastuksen mielenkiintoisuudesta ja erityisesti siitä, että talossa yhä parkittiin nahkaa ja sidottiin kirjoja.

Russell (kuvat: J. Sahramaa 2014).

1800-luvun alussa Russell tunnettiin nimellä Kororareka (vapaasti suomennettuna "somien pingviinien kylä"). Paikallisten maorien elämä oli muutoksen kourissa, kun yhä useampi valkoinen valaanpyytäjä, Australiasta karannut rangaistusvanki tai muu seikkailunhaluinen yksilö löysi tiensä tuohon silloisen Aotearoan vilkkaimpaan satamaan. Lähetyssaarnaajien silmissä kyseessä oli Tyynenmeren helvetinloukko, sillä maorit myivät merimiehille paitsi ruokaa ja tarvikkeita myös naisseuraa, ja myös valkoisten tuomaa alkoholia oli laajalti saatavilla. Pikaisella ja lyhytaikaisella avioitumisella valkoisen miehen kanssa maorinainen saattoi tuottaa perheelleen ja heimolleen koko joukon tuontitavaraa, ennen kaikkea himoittuja musketteja, jotka olivat tehneet Ngapuheista pohjoisen voittoisimman heimon. Välillä syntyi yhteenottoja: 1930 Kororarekassa sodittiin niin kutsuttu Girls' war, kun useamman korkea-arvoisen maorinaisen välille syntyi kiistaa valaanpyytäjäkapteeni Brindin huomiosta. Perheiden ryhdyttyä puolustamaan kunniaansa kahakoissa kuoli satoja ihmisiä ennen kuin lähetyssaarnaajat onnistuivat neuvottelemaan rauhan osapuolten välille.

Samoihin aikoihin ranskalainen piispa Pompalier oli saanut harteilleen raskaan vastuun: käännyttää koko Tyynenmeren saaristo oikeaan katoliseen uskoon. Pompallier oli opiskellut maoria oleskellessaan Hokiangassa, ja päässyt paikallisten päälliköiden suosioon, vastasihan katolinen piispa paljon paremmin paikallisten käsitystä uskonnollisesta auktoriteetista kuin koruttomat protestantit. 1830-luvulla monet pohjoisen maorit osasivat lukea, sillä kaksi heidän päälliköistään oli ollut mukana luomassa maorin kirjakieltä Oxfordissa, ja kysyntä maorinkieliselle kirjallisuudelle oli suurta. Tähän saumaan piispa Pompallier panosti: hän kutsui maristiveljiään Kororarekaan, ja yhdessä ranskalaisen kirjanpainajan ja irlantilaisen nahkurin kanssa nämä paitsi rakensivat varsin massiivisen painotalon ja koko joukon pienempiä työpajoja, myös onnistuivat painamaan yli 40 000 maorinkielistä hartauskirjaa.

Pompallier Mission House.


Painokone ja Neitsyt Maria. Oppaan mukaan painotalo oli usein puolillaan maoreita, myös lapsia, jotka tulivat ihastelemaan ainoata koskaan näkemäänsä paljasjalkaista valkoista naista.


Iso-Britannia pelkäsi Ranskan havittelevan Uuden-Seelannin hallintaa (eikä ollut tässä väärässä), ja 1840 englantilaiset saivat paikalliset maorit allekirjoittamaan Waitangin sopimuksen, jonka englanninkielisessä versiossa maoriheimot alistuivat Britannian kruunun alaisuuteen. Missä määrin maorinkielisen version sanamuoto vastaa englanninkielistä, on kiistan alla edelleen, mutta joka tapauksessa Waitangin sopimus on nykyisen Uuden-Seelannin perustava asiakirja. Piispa Pompallier muuten neuvoi päälliköitä olemaan allekirjoittamatta sopimusta ja vaati siihen lisättäväksi uskonnonvapauden sallivaa pykälää, mistä englantilaiset eivät vähemmän yllättäen olleet kovin innoissaan.

Auringonlasku Waitangin kenttien yllä. Kävin siellä juomassa kupin kahvia, mutta sisäänpääsy museoalueelle oli sen verran hintava, että jätin väliin. Kävin maaliskuussa katsomassa alkuperäistä sopimusta Kansallisarkistossa Wellingtonissa, mutta siellä ei yllättäen saanut kuvata.

Elämä Britannian kruunun alla ei vastannut maoripäälliköiden odotuksia. Vuonna 1945 Ngapuhi-päällikkö Hone Heke oli niin tuskastunut, että lähetettyään miehensä kylään aiheuttamaan sekasortoa hän kiipesi Kororarekan sataman viereiselle kukkulalle hakkaamaan Iso-Britannian lipun alas maahan jo neljännen kerran. Valkoiset uudisasukkaat pakenivat satamassa oleviin laivoihin, ja paikallishallinto päätti saman tien siirtää heidät turvaan etelämmäs uuteen pääkaupunkiin, Aucklandiin. Sotalaiva HMS Hazard pommitti kylän lähes maan tasalle. Pystyyn jäi vain kaksi rakennusta: ChristChurch-kirkko ja Pompallier Mission. Sota Uudesta-Seelannista oli syttynyt, ja se on toinen tarina.

Nykyään Flagstaff Hillillä on taas lipputanko.

ChristChurhc, Russell.

Löytötavaroita muumiorotan pesästä, Pompallier Mission.

Maristiveljien muutettua Aucklandiin nahanparkinta Pompallier-talossa jatkui, ja kun aika jätti nahkuri James Callaghanista, talosta tuli yksityisasunto. 1940-luvulla talo restauroitiin virheellisesti piispanasunnoksi, ja sitä esiteltiin yleisölle sellaisena. 1990-luvun arkeologiset kaivaukset paljastivat totuuden (ja joukon muumioituneita rottia talon uumenista), ja nykyään Pompallier-talon oppaat voivat kehua työskentelevänsä Uuden-Seelannin vanhimmassa yhä toimivassa teollisuuslaitoksessa. Osa käytetyistä työkaluista ja itse painokoneet ovat alkuperäisiä, osa taas replikoita, mutta maorien aikanaan tapuksi nimeämä talo on mitä mielenkiintoisin vierailukohde. 

Täällähän näyttää tutulta! Ureatynnyreitä karvojen irrottamiseen, ja pukki niiden kaapimiseen. Virtsaa kuulemma kerättiin aikoinaan kaikista kaupungin yöastioista, nykyään käyttävät puhdasta ureaa. Nuuhkaistiin yhden kannen alta, aika tukeva oli ammoniakin haju. Taustalla kivetty oja, jota pitkin lahdattujen eläinten veri valui kohti merta.


Parkitussammiot löytyivät vahingoittumattomina edellisen asukkaan keittiön lattian alta.


Puun (jonka nimeä en kirjoittanut muistiin) kuoret hakattiin silpuksi ja nahkoja siirreltiin tarpeen mukaan liemestä toiseen.


Parkkikylpyjen välillä nahkoja venyteltiin näillä telineillä.


Pehmitys tapahtui hieromalla ja nuijimalla...


...vetelemällä tämän tylsän terän yli...


...ja höyläämällä (engl. skive) loput roippeet. Pehmeitä lihapuolen jäänteitä muuten myytiin tyynyjen ja satuloiden täytteeksi.


Valmiita kansinahkoja.

Kirjanpainaja kokosi sivun irtokirjasimista maorinkielisen sivukäsikirjoituksen mukaan.

Kirjaimet nuijittiin tasaiseksi sivuksi.

Valmis painolaatta. Ensimmäisen vedoksen jälkeen sivu meni maoriavustajille oikolukuun, ja vasta sen jälkeen varsinaiseen painoon.

Valmiit arkit sidottiin kirjoiksi.

Sidotut selät viimeisteltiin eläinliimalla.

Sivut leikattiin auki tällä leikkauspöydällä. Ranskalaiset lukijat olisivat saaneet aukoa sivunsa itse, mutta lähetysasema tahtoi hartauskirjallisuuden olevan mahdollisimman helposti maorilukijoiden saavutettavissa.

Valmiit kirjat saivat nahkakannet.

Lopuksi ne vielä prässättiin, jonka jälkeen kirjat olivat valmiita jaettaviksi pois.

Heti alkoi tehdä mieli vähän parkita nahkaa taas ;)

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Tekstiilityöpajoja Pukkisaaressa 7.-8.6.

Seuraa maksettu mainos:

Sommelo ry järjestää Pukkisaaren rautakautisessa pihapiirissä Helsingissä 7.-8.6.2014 nuoremman rautakauden tekstiilityötekniikoita esitteleviä työpajoja. Osallistumismaksuun 15€/päivä sisältyy kasviskeittolounas.

Ohjelma

Lauantaina 7.6. klo 10-16
Värttinällä kehruu 
Langan värjäys luonnonväreillä
Kankaan kutominen pystykangaspuissa
klo 16-> mahdollisuus illanviettoon Pukkisaaressa

Sunnuntaina 8.6. klo 10-16
Lautanauhan kudonta
Langan värjäys luonnonväreillä
Kankaan kutominen pystykangaspuissa
klo 14-16 kaikille kiinnostuneille avoin esittelytilaisuus rautakauden tekstiilityötekniikoista

Mikään työpajoista ei vaadi aiempaa kokemusta aiheesta, mutta tilaisuus tarjoaa myös kokeneemmille harrastajille mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia rautakauden tekstiilitöihin liittyvistä aiheista. Ennen kaikkea kyse on uuden oppimisesta ja yhdessä tekemisestä mukavassa seurassa ja tunnelmallisessa ympäristössä. Perusmateriaalit ja työvälineiden lainaus sisältyvät osallistumismaksuun, mutta työpajoissa on mahdollista käyttää myös omia lankoja ja välineitä.

Ohjaajina työpajoissa toimivat pitkäaikaiset historiallisten käsitöiden harrastajat Jenni Sahramaa, Susanna Koskelo, Tiuku Talvela ja Mervi Pasanen.

Kiinnostaako? Ilmoittaudu sähköpostitse osoitteeseen jenni.sahramaa at gmail.com 25.5. mennessä ja kerro viestissäsi seuraavat tiedot
nimi
sähköposti
puhelinnumero
osallistutko lauantaina, sunnuntaina vai molempina päivinä
- mistä työpajoista olet ensisijaisesti kiinnostunut?

Vahvistusviestin saatuasi maksa osallistumismaksusi (15/30€) Sommelo ry:n tilille Nordea FI12 1014 3000 2102 58 31.5. mennessä.

Tervetuloa!


torstai 6. maaliskuuta 2014

World of WearableArt

World of WearableArt on Nelsonissa (Eteläsaarella, pari tuntia Pictonista) vuonna 1987 alkunsa saanut taideshow, joka on vuosien varrella siirtynyt Wellingtoniin ja kasvanut Uuden-Seelannin isoimmaksi taidetapahtumaksi. Jos olisin täällä vielä syys-lokakuussa, haluaisin ehdottomasti nähdä tämän show'n. Nyt oli kuitenkin tyytyminen Te Papan näyttelyyn, joka esitteli muutamia tässä kisassa nähtyjä varsin innovatiivisia materiaalivalintoja. Kyse ei siis tosiaan ole vaatteista, vaan taideteoksista, jotka on mahdollista pukea päälle.

Kuvagalleria


Alumiinipaloista valmistettu viitta, esikuvana maoripäälliköiden sulka- ja koiraturkisviitat.

Vetoketju-lolita.

Katedraalirintaliivit loistivat niin kirkkaasti, etteivät tornit juuri näy.

Suosikkini, velociraptor-luurankopuku.

Silkkipainettu, helmiäiskoristeinen seikkailijatarasu, jonka korsettiin on painettu merikarttoja ja napit ovat miniatyyrikuvia kuuluisista merikapteeneista.

Jokaisen hippihattuhuovuttajan unelmakolttu.

Posliinia.


Muutama simpukankuori.

Piikikästä puuviilua. Sama tekijä oli toisena vuonna osallistunut kisaan puisella rokokoopuvulla.

Idea päälle puettavasta taideteoksesta, joka esitellään musiikki- ja tanssishow'ksi laajennetussa muotinäytöksessä, on mun mielestä tosi mainio. Tai sitten mikä vaan hyvä tekosyy mageille propeille :)

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kangaslöytöjä, museopukuprojekteja ja seminaaritietoa

Reilu kuukausi sitten osallistuin hyvin mielenkiintoiseen tapaamiseen. Innostunut joukko lähti Espoon kaupunginmuseolta vierailemaan Mynämäellä, tarkoituksenaan tavata muinaistekniikan linjan tekstiilityön opettaja Hannele, tekstiiliarkeologian tutkija Heini ja kaksi muinaistekniikan opiskelijaa, Leena ja Marjo. Käynnistymässä oli hyvin mielenkiintoinen projekti, sillä museon uutta Espoo-näyttelyä varten oli tilattu mutelaisilta "Mankbyn emännälle" 1400-luvulle sopiva asukokonaisuus. Projektin etenemistä on mahdollista seurata museon uudessa Erään puvun tarina -blogissa.

Pohtivia ilmeitä neuvottelupöydän ääressä. (Kuvat: J. Sahramaa 2013)

Valmistettavasta pukukokonaisuudesta päätettiin Heinin ehdotuksesta käyttää termiä elävöittämispuku. Sana on pitkä ja hieman kömpelö, mutta kuvaava: nythän kyseessä ei ole minkään tietyn puvun ennallistus, kuten esimerkiksi muinaispukujen tapauksessa, vaan nimenomaan näyttelyä elävöittämään tarkoitettu puku. Lähtökohtana on yleinen pukuhistoriallinen tietämys 1400-luvun pukeutumisesta, minkä pohjalta on pyritty koostamaan espoolaisen keskiaikaisen maalaiskylän emännälle sopiva asukokonaisuus - sellaiset vaatteet, jotka päällä voisi mennä vaikka lypsylle. Mankbysta ei kangaslöytöjä tunneta, joten villaista päällyspukua varten kudottavan kankaan malliksi Heini oli valinnut Turun laajoista kangaslöydöistä erään tilkun, jossa toimikkaan vinoviiva näkyy erityisen hyvin. Loimi ja kude olivat kahta eri väriä, ja niistä väreistä käytiinkin pitkä ja harras keskustelu... Mutta tästä toivottavasti lisää pukublogin edetessä seuraaviin osiinsa :)

Elävöittämispuvun kankaiden, lankojen ja värien pohdinnan lomassa Heini kertoi tutkimuksistaan Turun kangaslöytöjen ja erityisesti piispa Hemmingin pyhimysarkusta löytyneestä villamekon kappaleesta. Hän myös esitelmöi aiheesta Keskiajantutkimuksen seura Glossa ry:n Uusi keskiaika -seminaarissa 1.2., ja sittemmin aiheesta on ilmestynyt myös Turun sanomien juttu. Koko stoori on mainio jännityskertomus: mekonkappale löytyi jo 1920-luvulla kirkon restaurointitöiden yhteydessä pyhimysarkusta, mutta luokiteltiin ensin räsyksi. Vuonna 2007 alkaneessa Turun tuomiokirkon reliikit -projektissa Heini Kirjavainen aloitti yläosastaan säilyneen  "pyhimyksen villamekon" tutkimukset, ja kaksivärinen (loimi punainen, kude vihreä) kangas ajoitettiin 1300-1400 -lukujen taitteeseen. Hieno kampavillakangas ja miehustan tiukka rypytys viittasivat 1400-luvun alun muotipukuun, mutta tarkemmat tutkimukset paljastivat, että puku oli aikuiselle ihmiselle aivan liian pieni. Lisäksi ompelulangoista tehdyt ajoitukset jakautuivat 1200-luvulta 1500-luvulle, ja ompeleissakin oli aikamoisia eroja: ilmeisesti alkuperäiset saumat olivat kuluneet osin olemattomiin ja uusia ompeleita taas oli tehty hyvinkin karkein pistoin. Puvun hiha-aukotkin olivat jotenkin omituiset, käsiä olisi voinut pitää vain tietyssä asennossa.

Arvoitus alkoi selvitä: kyseessä saattoi todellakin olla "pyhimyksen villamekko", nimittäin pyhimyspatsaan. Suomessa tunnetaan asiakirjamaininta Turun tuomiokirkon Pyhän Laurentiuksen alttarin Neitsyt Marian patsaalle kuuluneesta vaatteesta ja muista koristuksista, ja katolisessa kirkossa on tapana pukea pyhimyspatsaille vaatteita erilaisten juhlien yhteydessä yhä edelleen. Tunnetaan myös tapauksia, joissa rikas rouvashenkilö on testamentannut vaatteitaan kirkolle - tällä tavoin on tämänkin villamekon tarina saattanut alkaa. Jotkut patsaille puetut asut ovat olleet niin kallisarvoisia, että niitä vahtimaan on täytynyt palkata vartiat. Seminaarin kahvitauolla vitsailtiin sukupuolistereotyyppisesti, että ehkä lahjoitus pyhimyspatsaalle selittäisi myös mekon varsin huolimattomat ompeleet: joku apupappiparka olisi joutunut ottamaan neulan kauniiseen käteensä ja kursimaan mekon patsaan päälle ihan omatoimisesti. Tiedä häntä, mutta patsasteoria vaikuttaa musta varsin uskottavalta ja kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoiselta stoorilta. Itse mekkoa vanhemmille ompelulangoille, jotka muuten olivat keltaista silkkiä, löytyi muuten vertailukohta: myös kuningatar Margareetan kultaisessa mekossa on kuulemma käytetty itse mekkoa selvästi vanhempaa ompelulankaa. 

Esimerkki pyhimyspatsaasta: tämä pyhä Anna on nykyään Turun linnassa. Sylissä on pieni neitsyt Maria ja tämän sylissä vielä Jeesuksen takapuoli.

Tähän väliin täytynee todeta, että kävin nyt alkuvuodesta tiedeviestinnän kurssin avoimessa yliopistossa ja opin, että juuri tällaiset löytämistä, ratkaisemista ja muita tieteen sankaritekoja esittelevät uutiset ovat niitä, jotka todennäköisimmin pääsevät läpi mediassa. Onneksi sellaisia tehdään välillä myös tekstiiliarkeologian puolella.

Talvikuukausiin on mahtunut useampi muu mielenkiintoinen tapahtuma ja seminaari, joista riittäisi kirjoitettavaa ja pohdiskeltavaa. Vrouw Maria veden alla -hanke päättyi viime vuonna, ja päätösseminaarissa  Kotkassa 9.-10.11.2012 puhuttiin paljon myös väriaineista. Museoviraston tutkija Riikka Alvik kertoi siellä ja tarkemmin Venemessujen yhteydessä järjestetyssä Hylkysukellusseminaarissa Vrouw Marian lastin sisältämistä väriaineista: krappia, indigoa ja brasil-puuta upposi laivan mukana tynnyrikaupalla, ja kyseessä oli aikamoinen taloudellinen menetys. Omasta näkökulmastani hämmästyttävin tieto oli kuitenkin se, että lojuttuaan vuosisatoja merenpohjassa lähes hapettomissa olosuhteissa krappi oli muuttunut myrkylliseksi. Vahvasti kuvittelisin merkinneeni johonkin lippulappuun muistiin kyseisen myrkyn nimen, mutta nyt en kykene sitä enää jäljittämään. Höh. Täytyy palata asiaan, jos muistiinpanoni myöhemmin päättävät löytyä tai aiheesta tulee lisätietoa jotain muuta kautta.

Apropos krappi, toissapäivänä tuli Leenalta viestiä, että tuota ylemmässä kuvassa näkyvää punaista lankaa olisi puolisen kiloa vielä tarjolla. Minähän en mitään lankaa tietenkään tarvitse mutkun noin kivaa punaista... Noh, katsotaan :)

torstai 10. tammikuuta 2013

Nauha- ja nyöriopastusta 13.1.

Harmaasudet ry järjestää sunnuntaisin Malmin nuorisotalolla teemaltaan vaihtelevia Valistus ja Edistys -vuoroja (kirjoitusasu vahvistettiin taannoin yhdistyksen vuosikokouksessa). Lupauduin vastaamaan tulevan sunnuntain 13.1.2013 vuorosta, joten mainostetaan sitä nyt täälläkin.

Ensi sunnuntaina valistutaan ja edistytään rautakausi-yhteensopivista nauhoista ja nyöreistä Malmin nuorisotalolla (Malmin raitti 3, Helsinki) klo 16-20. Ilta on tarkoitus jakaa seuraavasti:

16-18 lautanauhan kudontaa, tarvittaessa alkeisopetuksesta lähtien
18-19 Mervi Pasanen esittelee rautakautisten nauhalöytöjen rekonstruktioita ja niiden kudonnassa käytettyjä erikoistekniikoita
19-20 iskunauhoja ja muita nyöritekniikoita


Ota mukaan omat laudat ja langat - jos tarvitset opastusta aiheesta, ota etukäteen yhteyttä jenni.sahramaa
[at] gmail.com. Vapaa pääsy, teetä ja keksejä, ja kuten tavallista, paikalle voi tulla myös tekemään muita omia käsitöitä, jos nauhaprojektit eivät inspiroi.

Tervetuloa!