Kangasta ja lankaa

Tulevan peliprojektin taustamatskutyön nimissä olen salaa itseltänikin alkanut pohdiskella taas uutta turnyyripukua. Tai en oikeastaan vain pohdiskella, sillä aiheutin itselleni kevyen mittaluokan talouskatastrofin ostamalla kyseistä projektia varten reilut viisi metriä harmaaraidallista pukuvillasekoitetta. Ei mun pitänyt Eurokankaaseen käymään ollenkaan eikä varsinkaan hankkia mitään tuollaista, mut hups vaan, niin nyt kuitenkin kävi. Ajatuksena olisi tehdä alemman yhteiskuntaluokan siisti kävelypuku, sen pidemmälle en ole visioinnissani vielä edennyt.

Vähän samaan tyyliin kuin vanha punainen pukuni, josta olen valitettavasti "kasvanut" ulos jo jonkin aikaa sitten. Muitakin vanhoja pukuja, joihin en enää mene sisään mitenkään päin, on kaapissa koko joukko. En oikein tiedä, mitä niillä pitäisi tehdä: useimmista ei huvittaisi luopua, kaikkia ei varmasti voi modata uusiksi kuten vanhaa empire-pukuani, mutta hölmöä niitä on vain seisottaakin. Ehkä niidenkin päivä vielä koittaa, tavalla tai toisella, vaikka sitä päivää, jolloin pienenisin vaikkapa vuoden 2001 mittoihini, tuskin tulemme näkemään.

Kun nyt aloitin tämän merkinnän hamstrauksella, voin myös päättää siihen: rakas tätini oli viime viikolla Islannissa mukanaan Lett Lopi -langan hankintapyyntö. Aina tarjouksiin tarttuva täti innastui melko lailla kuullessaan, että lanka maksoi tuolla synnyinmaassaan vain neljänneksen Suomen hinnoista, ja toi sitten lopulta mulle kahtatoista eri väristä lankaa, 100 g kutakin. Neulakinnasprojekteiltani ei näköjään pariin vuoteen sitten lopu lanka...

Voi taivahan talikynttilät!

Tänään uusi yritys talikynttilöiden parissa, ja tällä kertaa jopa tuloksia. Kävin perjantaina Mäntsälässä Hannu Vainion pienteurastamolla, mikä oli jo seikkailu sinänsä. Kanssani samaan aikaan sattui paikalle parikymmenpäinen lammaslauma, joka sittemmin pääsi hengestään silmieni edessä. Enpä ollut ennen nähnyt minkään kalaa isomman kuolevan. Hämmentävää oli se, miten lampaat pysyivät koko tilanteen läpi yllättävän rauhallisina. Naudat ja siat kuulemma kiljuvat paljon enemmän, sitä ei välttämättä huvittaisi katsella.

Teurastamokäynnin tuloksena meillä oli sitten tänään käytössämme viisi kiloa pehmeähköä ihraa, selkeästi eri tavaraa kuin edellisen yrityksen silava. Tästäkin jäi roippeita (wobli-wobli oli aika osuva nimitys), mutta tämä tavara suli kuitenkin paistumisen sijaan kattilalla hiljaisella tulella lämmitettäessä. Kuragen tapaan (kiitos linkistä, Elina!) lisäsimme sulaan rasvaan hiukkasen alunaa, ja seokseen päätyi myös hyvin pieni määrä astioissa valmiina ollutta mehiläisvahaa.

Sulaa rasvaa valupöntössä. K. Salmelainen 2009.

Laitoimme pöntön eristetynnyriin samaan tapaan kuin mehiläisvahankin kanssa. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut ehkä niin hyvä idea, koska kiehuvana kaadettu rasva ja samanlämpöinen vesi olivat talikynttilänvalantaan selkeästi liian kuumia - vasta kun olimme jäähdytelleet astiaa jonkin aikaa ovea auki pitäen, alkoivat pikku kynttilämme kasvaa kokoa. Homma oli vieläkin hitaampaa kuin vahan kanssa, ja sulatusprosessissa haju vähän äklö, mutta muutaman pienen talikynttilän saimme kuitenkin aikaan ihan samalla kastamistekniikalla kuin vaha- ja steariinikynttilöidenkin tapauksessa. Polttokokeita tehdään varmaan vasta torstaina, palataan sitten asiaan :)

Kynttiläiset olivat pitkään kovin laihoja. J. Sahramaa 2009.

Vahakynttilöitä

Syksy on ollut mulle käsityörintamalla hyvin hiljaista aikaa, kuten blogipäivitysten vähäisyydestäkin näkyy. Olen enimmäkseen tehnyt töitä, joihin ei ole sisältynyt työnäytöksiä, ja vähällä vapaa-ajallakin on intoa näpertelyyn ollut harvinaisen vähän. Vähän olen jaksanut neuloa yksiä joululahjakintaita erinäisissä kokouksissa, mutta siinä viimeisten kuukausien aikaansaaminen onkin.

Muutama viikko sitten tehtiin sentään Karon kanssa Glimsissä kastamalla mehiläisvahakynttilöitä, kun hommaa piti kokeilla ennen joulukuun työnäytöstä: Karo ei ollut tehnyt kastettuja kynttilöitä koskaan aiemmin, ja mullakin edellisestä kerrasta oli huomattavasti aikaa. Kuten muistelinkin, kynttilänteko oli oikein mukavaa hommaa, ja mehiläisvaha haisi oikein hyvälle.

Sulatimme levyinä hankitun mehiläisvahan isomman kattilan sisään asetettuun pikkukattilaan tehdyssä vesihauteessa, homma oli yllättävän hidasta mutta toimi muuten hyvin. Kastaminen suoritettiin korkeassa pläkkipeltiastiassa, joka oli asetettu heinillä vuorattuun puusaaviin lämmön säilyttämiseksi. Astian pohjalle laitettiin melkein kiehuvan kuumaa vettä, jonka päälle kaadettiin reilun viiden sentin kerros sulaa vahaa. Useimmat konsultoiduista ohjeista varoittivat vahan roiskumisesta jos vesi on liian kylmää, joten emme kokeilleet moista. Vaha jää siis tosiaan kellumaan kuuman veden pinnalle, ja kynttilä muodostuu sitä hitaasti langan ympärille keräämällä. Alla kannattaa olla vettä riittävän syvälti, jotta kynttilöihin saa jonkin verran pituutta.

Kynttilän sydämet teimme puuvillalangasta kiertämällä, ja ainakin äskeisen polttokokeen perusteella kaksisäikeinen sydän toimii ihan hyvin. Sinooperista tms. saisi toki myös valmista sydänlankaa, mutta siitä saa maksaa ihan oikeaa rahaa. Sydänlangat kiepautettiin leveähkön puuriman ympärille, kastettiin kertaalleen sulaan vahaan ja suoristettiin melkein jäähtyneinä tönköiksi.

Varsinainen työ tapahtui sitten kutakin kynttiläsatsia vuorollaan dipatessa muiden odotellessa sillä aikaa kahden tuolin välissä jäähtyen ja kuivuen. Liian lämpimänä kynttilää ei kannata kastaa uudelleen, muuten edellinenkin kerros lähinnä sulaa pois eikä kynttilä kasva yhtään. Kynttilöiden alapäihin kasvavaa sydämetöntä vahamassaa lypsettiin silloin tällöin vähän jäähtyneenä pois.

Karo kastaa kynttilätikkua.

Kun vaha alkoi selkeästi jäähtyä muodostaen kynttilöiden pinnalle enemmän kökköä kuin kauniita kerroksia, päätimme pitää lounastauon. Tämä oli sikäli virhe, että reilun puolen tunnin jälkeen kuuman veden ja uuden sulan vahan lisääminenkään eivät enää auttaneet: massa oli liian kylmää siihen, että olisimme saaneet enää kaunista pintaa aikaiseksi. Valmiisiin kynttilöihin tulikin melko rustiikkinen ulkomuoto, mikä ei kuitenkaan meitä haitannut. Vahan vähenemisen näki varsin selvästi siitä, miten kerros pinnalla muuttui läpinäkyväksi. Periaatteessa kuumaa vahaa olisi siis tosiaan pitänyt voida lisätä, mutta me annoimme astiassa jo valmiiksi olleen veden ja vahan jäähtyä liikaa. Kokonaan jäähtymisen jälkeen astiaan ei jäänyt vahaa juuri yhtään.

Kynttilät viimeisen kastokerran jälkeen.

Tänään koepoltossa mehiläisvahakynttilämme toimivat oikein hyvin. Samaa ei voi sanoa yrityksestämme tehdä tänään vielä perinteisempiä talikynttilöitä: onnistuimme sekä paistamaan että keittämään lihakauppiaalta ostettua eläinrasvaa (ehkä silavaa?), mutta sulamaan emme sitä saaneet. Ei onnistunut kattilassa sinällään, ei vesihauteessa eikä suoraan vedessä keittäessä - sen sijaan me molemmat vaatteinemme haisemme ihan käristyneeltä läskisoosilta. Jos pomo suo vielä yhden kokeilukerran, täytyy koittaa ehtiä hakea teurastamolta oikeaa pehmeää ihraa. Samalla voisi ehkä poimia mukaansa pari kivaa pientä lammasta... Ikään kuin niitä olisi muka aikaa jossain välissä parkita. Ohhoh.

34 000 vuotta vanhaa pellavaa

Arkeologit löysivät sattumalta maailman vanhimmat pellavakuidut. Siitepölytutkimuksen yhteydessä oli tullut esiin jäänteitä 34 000 vuotta vanhoista pellavakuidun jäänteistä, eli kyseessä on tällä hetkellä maailman vanhin kasvikuitulöytö. Luin jutun aika pintapuolisesti, mutta siinä näytti olevan viittaus siihen, että osa kuiduista olisi myös värjätty. Miten sitä on tutkittu, en tiedä, sillä kuidut olivat ilmeisesti kuitenkin nyt jo hajonneet paljaalle silmälle näkömättömiksi.

Tämän linkin lähteenä oli Science Daily Archaeological News, johon taas päädyin Miikan uuden hienon blogin kautta. Toivon sille pitkää ikää ja ahkeraa päivitystahtia

Töissä, eikä nyt edes keskittymistä häiritsevää oravaa ikkunan takana. Tällä hetkellä käännän tulevan Ötzi-näyttelyn tekstejä suomeksi. En ole vielä ehtinyt vaatteisiin ja varusteisiin saakka, mutta sieltä toivottavasti löytyy jotain tännekin laitettavaa :)

Kysymyksiä ja oivalluksia

Tänään, kun olin pesemässä pönttövärjättyjä krappilankojani, oivalsin jotain graduuni liittyvää. Tuo perusopiskelijan elämän päättymisen suuri kynnyskysymys kun on ollut kyllä mielessäni useaan otteeseen sitten viime kevään, vaikken ole sille mitään tehnytkään. Jos kohta aivan kaikki on levällään lähdemateriaalin lukemisesta alkaen, on suurin ongelmakohta kuitenkin liittynyt nimenomaan kysymyksenasetteluun. Proseminaarityössäni käsittelin sitä, millaisin menetelmin suomalaisten tekstiililöytöjen värejä on tutkittu, ja miten muinaispukurekonstruktioiden väreihin on sittemmin päädytty. Seminaarityössäni perehdyin tarkemmin siihen, miten arkeologisten tekstiililöytöjen värejä ylipäänsä voi tutkia, ja sain hieman paremman mielikuvan väri- ja väriainetutkimuksen yleisiin kysymyksiin.

Mutta entäs gradussa? Tiedän jo, että suomalaisten muinaispukujen värit perustuvat mahdollisten värianalyysien puitteissa ennen kaikkea rekonstruktioprojektin toteuttajien mieltymyksiin. Tiedän myös, ettei muinaistekstiilin värjäämiseen käytetyn aineen selvittäminen, silloin kun se ylipäänsä on mahdollista, välttämättä kerro tekstiilin alkuperäisestä sävystä juuri mitään. Ja tiedän, että muinaisia värjäysmenetelmiä on suomalaisen aineiston perusteella käytännössä mahdoton tutkia. Mitä siis oikeastaan haluaisin selvittää? Tänään oivalsin, että voisin käsitellä näiden muinaiseen värjäykseen liittyvien kysymysten kautta nimenomaan rekonstruktioiden ja kokeilevan/kokeellisen arkeologian problematiikkaa. Yrittää siis siirtää työni painopistettä enemmän pohtivalle ja teoreettiselle puolelle kuin niihin käytännön kysymyksiin, joihin en todennäköisesti voi saada vastausta. Se antaisi mahdollisuuden perehtyä rekonstruktioproblematiikkaan myös laajemmin, ja sitä kautta antaisi valmiuksia myöhempään työskentelyyn muidenkin kuin värjäysaiheiden parissa.

Sitten kun vielä ehtisi joku päivä tehdäkin tuota gradua, kun työtilanne on ainakin lähiviikkoina melkein liian hyvä.

Kanoja ja lankoja

Taas vaihteeksi töissä talomuseossa, rauhallisia päiviä ja kanojen ruokintaa. Tsiikenit tekevät pieniä, täydellisiä munia, joiden syömisestä ei ole kyllä mahdollista olla missään määrin pahoillaan. Eivät myöskään pelkää juuri lainkaan, varsinkaan silloin, kun odottavat saavansa murustettua pullaa. Reippaita tipuja.

Alapihalla pyöriessäni kävin katsomassa myös kuun alussa saaviin jättämiäni lankoja. Kyseessä on siis sama krappiliemi, joka keitettiin jo toukokuussa, ja josta saatiin ensimmäisessä kuukauden liotuksessa selkeästi kuumavärjättyjä tummempia lankoja (kuvia, kunhan saan joskus kameran lainaan ja niitä otettua myös kotona olevista jutuista). Liemi seisoi kannen alla itsekseen koko heinäkuun, ja viimeksi täällä ollessani laitoin sinne taas pari esipuretettua vyyhtiä. Nyt tarkistettaessa liemi haisi vahvasti kotiviinille ja oli taas kasvattanut päälleen tukevan homekannen. Koska langat ovat kuitenkin painon alla syvällä pinnan alla, ei homeesta tunnu olevan mitään haittaa. Liemen väri on tumman ruskeanpunainen, langat näyttivät nesteen puristamisen jälkeen ruskeanoransseilta. Annan niiden nyt liota vielä seuraavan työjaksoni loppuun saakka eli ensi kuun alkuun.

Täältä löytyivät myös viime työnäytöksessä värjätyt lepänlehti-pietaryrtti-, siankärsämö- ja keltasipulilangat, ihan kauniita perusvärejä kaikki. Kaiken tämän villan keskellä olisi hauska kokeilla pellavajuttujen tekemistä, sain eilen perusopastusta loukutukseen, lihtaamiseen ja häkilöintiin Kehrääjien killan tädeiltä. Mielenkiintoista, ei automaattisesti mitenkään hirveän helppoa. Ehkä tänään kuitenkin vielä ihan vaan villan karstausta ja kehräystä.

Vasemmalta katsoen lepänlehti-pietaryrtti-, siankärsämö-, keltasipuli ja sipulin jälkiväri, lankana Alaska ja Novita Wool. Puretettu alunalla värjäyksen yhteydessä.

Tykkisisaret ja keskiaikavaatteita

Ohhoh, että tämä kesä onkin vierähtänyt. Toukokuun lopusta heinäkuun alkuun olin melkein koko ajan kentällä, ensin Mankbyn keskiaikaisen kylätontin kaivauksissa ja lopuksi vielä viikon Suvisaariston Svinössä. Sitten alkoikin kesäloma, joka kului tuttuun tapaan tiiviisti tien päällä, ensin Puolassa Grunwaldin taistelussa ja sitten Ahvenanmaalla Saltvikin markkinoilla. Kaikenlaista pientä on tässä välissä tullut väsäiltyä, näytösluontoisesti tehdyt värjäykset ovat sujuneet pääsääntöisesti hyvin ja jokunen metri lautanauhaa kasvivärjätyistä langoista on myös valmistunut. Näistä kuitenkin enemmän siinä vaiheessa, kun saan taas jostain kameran käyttööni - omani sanoi sopimuksensa ilmeisesti lopullisesti irti tuossa keväämmällä.

Parempaa keskittymistä odotellessa muutamia kuvia Paksun Katariinan tykkisisarkunnan vaiheista kesän mittaan, ja samalla miehisemmästä keskiaikavaatekerrastani.

Prahalainen tykkiporukka Antikristuksen yössä 23.-24.5.2009. Kuva: N. Hynninen 2009

P. Katariinan tykkisisarkunta Grunwaldin taistelun elävöitystapahtumassa Puolassa 18.7.2009. Oikeanpuoleinen Katariinanpyöräpaviisi on myös mun. Kuva: S. Jaaramaa 2009

Jean-Pierre ilmielävänä, eli allekirjoittaneen marjapuuronpunainen asetakki, siniharmaat lahkeet ja kattilahattu poseerauskuvassa. Kypärää ja viiksiä lukuun ottamatta kaikki vaatteet itse tehtyjä. Kuva: M. von Hertzen(?) 2009

Asetakin alle sijoittuva sinisellä pellavalla päällystetty toppatakki on melkein nähtävissä tässä kuvassa, toinen oikealta. Nykyisin etukiinnitys on toteutettu nyörityksellä. Kuva: N. Hynninen 2008