perjantai 26. kesäkuuta 2015

Kuulumisia

Pitkä aika, ei näkemistä. Kaiken maailman käsityöpuuhastelua elämään on kyllä mahtunut, mutta aikaa purkaa ajatuksia sanoiksi huomattavasti vähemmän. Mikään kovin merkittävä proggis ei myöskään ole valmistunut, koska käsillätekemiselle on toisaalta töiden ja toisaalta henkilökohtaisen elämän varsin rankkojen muutosten lomassa ollut todella vähän aikaa. Jotain uutta olen sentään välillä opetellut, kuten alkukeväästä virkkaamaan erilaisia ruutuja. Lopputuloksesta lisää Malinin blogissa.

Virkkaaminen on koukuttavaa. Kuvat: J. Sahramaa 2015

Jonkun verran olen ehtinyt myös opettaa, viime syksynä mainostettujen juttujen lisäksi Harmaasusien toimintaviikonlopussa iskunyöriä ja Maikin ja Mervin Omenaisia ja revonneniä -kirjan lautanauhanotaation ilosanomaa.

Nyöriniskennän äärellä Meriharjun luontotalossa.

"Poimi ylin, nosta langat, auki. Poimi, nosta, auki. Poimi..."

Ensimmäiset 10 senttiä!

Talomuseossa on myös ollut varsin vauhdikasta, vaan kun mikään ei koskaan tunnu etenevän valmiiksi asti, ei niissä oikein tunnu olevan kirjoittamista. Viime kesänä värjättyjen sinipuiden lankanäytteet viettivät talven ikkunaruutujen välissä, ja hämmästyksekseni pitivät mustan värin oikein hyvin. Haalistumista tapahtui lähinnä jälkivärjätyissä sinisissä, ensimmäisten värjäyserien mustat olivat käytännössä entisellään.

Musta pysyy sittenkin.

Jälkiväri on haalistunut päältä.

Sinipuulangat eivät ole juuri vielä päässeet käyttöön, paitsi jälkivärit isoäidinneliöiden virkkaukseen. Kuten monet muutkin jauhemaisina ostetut luonnonväriaineet, nämäkin värjäävät sormet käsiteltäessä, mikä vähentää halua esim. kutoa niistä sukkia. Ylipäänsä lankaa on odottamassa käyttöä ahdistavuuteen asti, vaikka muutama kerä aina silloin tällöin on hyötykäyttöön päätynytkin.

Sama pätee vähän muihinkin käsityömatskuihin, mutta toisia sitten taas on aina liian vähän - lampaanvuotien parkintaprojektimme ei keväällä edennyt riittävän nopeasti, joten en sitten saanut uutta nahkamekkoa valmiiksi Papukaija-Jussin rosvojahti -larppiin. 1600-lukuintiaanini pukeutui sitten peurasäämiskäiseen hihattomaan paitaan, lannevaatteeseen ja lahkeisiin sekä villaiseen kietaisuhameeseen, jonka tarkoitus oli ennen kaikkea tehdä asukokonaisuudesta vähän vähemmän rivo. Lämpöä toivat kettukaulurin lisäksi illalla villainen mekko ja -huopa. Varustetestauspuolesta on todettava, että savustetut peurasäämiskälahkeet ovat märässä metsässä mitä erinomaisin vaate, ja pysyvät varmasti vaellusvaatetuksessa jatkossakin. Rasvaparkittu ja savustettu säämiskä on kestävä ja lähes vedenpitävä materiaali, jonka huonoihin puoliin lukeutuu lähinnä se, että se on pakko tehdä itse tai hankkia käsityöläiseltä. Mistä tuleekin mieleeni, että alavajassa odottelisi vielä yksi suolattu mutta käsittelemätön peuranvuota... Ehkä joku päivä :)

Varustetestausta kevätvaelluksella Kemiönsaaren maisemissa. Nahkahuppu on myös suuri suosikkini. Kuva: M. Heimola 2015


Susquehannock-perheemme. Kuva: M. Heimola 2015

Inkkarikoira Louhi on kaapattu syliin. Kuva T. Talvela 2015

maanantai 29. syyskuuta 2014

Mainostusta: käsityöopastusta pääkaupunkiseudulla

Taas on luvassa maksamaton mainos. Harmaasusien Valistus&Edistys -vuoroilla on tänä syksynä luvassa useampikin historiallisten käsitöiden opastuskerta, ensimmäinen jo tämän viikon sunnuntaina.


Neulakinnasta su 5.10.
Miten tumput, pipot ja sukat syntyivät ennen puikoilla kutomista? Valistus&Edistys -vuorolla 5.10. järjestetään opastusta neulakintaan tekemisen saloihin klo 16-20.

Alkuvuorosta kerrotaan lyhyesti neulakinnaslöydöistä ja käyttötarkoituksista. Seuraavaksi opetellaan piston tekeminen kädestä pitäen aloittelijoiden kanssa, ja pidemmälle ehtineet voivat jatkaa omien töidensä parissa. Lopuksi treenataan vielä aloituksen tekemistä erilaisiin töihin ja ihmetellään erilaisia pistoja.

Omat kinnasneulat ja paksua villalankaa mukaan, jos löytyy. Paikalle tulee myös muutama lainaneula ja mahdollisuus ostaa islantilaista Lopi-lankaa edulliseen hintaan. Vastuuhenkilö Jenni Sahramaa.


Kehruuta su 9.11.
Tiuku Talvela kertoo suomalaisen kansanperinteen kehruuseen liittyvistä uskomuksista ja opastaa langan kehräämisessä värttinällä.


Suomalaisia rautakautisia lautanauhoja su 23.11.
Mervi Pasanen opettaa Omenaisia ja revonneniä -kirjasta tuttujen suomalaisten rautakautisten lautanauhamallien kutomista.

Kaikkien vuorojen ajankohta on klo 16-20 ja paikka Malmin nuorisotalo, Malmin raitti 3, Helsinki. Harmaasudet ry tarjoaa teetä ja kahvia.

---

Lisäksi täytyy mainostaa vielä Glimsin käsityökerhoa: ihana Malin vetää kerran kuussa käsityökokoontumista Glimsin tunnelmallisessa tuvassa. Syksyn päivämäärät ovat keskiviikot 22.10., 19.11. ja 10.12. klo 13-15, ja museoon on keskiviikkoisin vapaa pääsy. Lisätietoja Glimsin sivuilta >>

Käsityökerhon promokuvia ottaessa ei malleilla meinannut ihan koko ajan pitää pokka. (Kuva: J. Sahramaa 2014)

perjantai 26. syyskuuta 2014

Mustaa!

Tässä kesän mittaan on vaivannut lankakriisi. Meillä on ollut koita, ja viiden kuukauden poissaoloni aikana mokomat pienet tuholaiset olivat tehneet etäispesäkkeitä moneen villakoriin, joihin ei oltu hetkeen koskettu. Siivoillessani laatikoita löysin sitten aikamoiset määrät sellaista lankaa, jonka olemassaoloa en ollut ensinkään muistanutkaan. Vannoin, etten osta enää yhtään lankaa ikuna. No, kuten arvata saattaa, se lupaus pitikin kauan... Värjätä oli melkein pakko, Pukkisaaren kurssilaisillekin olin luvannut, että värjätään krapilla vielä kylmäpöntöllinen.

Kylmävärjättyä krappia. Vasemman laidan langat olivat kaikki vaaleanruskeita, sellaisia lampaanbeigejä. Värjäsin samaa lankaa mutta valkoisena krappipöntössä kesällä 2012. Näistä olisi tarkoitus vielä joku päivä kutoa kangasta, kerrattuja loimina ja yksisäikeisiä kuteena. (Kuvat: J. Sahramaa 2014).

Värjäysinspiraatio oli kuitenkin vähän hukassa, lankaa enemmän kuin ikinä ehtii käyttää, ja aika monta eri juttua jo vuosien varrella kokeiltu. Päätin, että nyt tehdään jotain, mitä ei ole aiemmin tehty: yritetään värjätä mustaa. Kun tekee kasvivärjäystä työnäytöksenä, ihmiset usein kysyvät, että entäs sitten musta. Tähän asti ollaan vastattu, että oikeaa mustaa on luonnonväreillä hyvin vaikea saada aikaan, ja lampaanmusta taas on oikeammin tummanruskeaa. Elokuussa oli aika pistää faktan aseman saaneet oletukset testiin.

Tein taustatöitä lähinnä netissä - aikomuksena on vielä lukea Cardonin Natural Dyes -kirjasta paremmin taustoja, mutta se ei nyt vaan kertakaikkiaan ole kauhean korkealla prioriteettilistassa kaiken tämänhetkisen haipakan keskellä. Vielä joku päivä, ihan varmasti :) Parin täällä museolla hyllyssä pyörivän värjäyskirjan reseptejä tuli myös tarkasteltua. Mustan värjäämiseen luonnonväreillä tuntuisi olevan pari eri mahdollisuutta:
- Riittävän tumma sininen
- Kolme pääväriä, eli keltainen, punainen ja sininen päällekkäin värjättyinä
- Puiden kuorista saatavat tanniinivärit ja rautapuretus
- Sinipuu

Riittävän tumma sininen

Sinistä värjättiin tuoreilla morsingonlehdillä ja indigojauheella, mutta kumpikaan ei ollut tällä kertaa lähelläkään mustaa. Morsingolla emme aiemminkaan ole päässeet vaaleansinistä tummempiin sävyihin. Indigoa sekä annosteltiin tällä kertaa vähän hillitymmin että keskittyminen vähän hyppelehti mm. lämpötilan vahtimisessa, ei siitäkään tällä kertaa tullut edes alkuun kovin tummaa sävyä. Ihan kivaa keskisinistä sen sijaan olisi tullut vaikka kuinka paljon.

Ihan parhaat värjäyksen apuvälineet: porakoneeseen kiinnitettävä jättiläisvispilä! Ei enää jännetupentulehdusta väriliemen vispaamisesta! (Kuva: K. Salmelainen 2014)

 Indigovärjäyksen taikaa: lanka on liemessä keltainen ja vasta ylösnostettaessa hapettuminen tuo sinivärin esiin.

Valkoisen langan lisäksi sinivärjäystä kokeiltiin harmaaseen ahvenanmaanlampaan villasta käsinkehrättyyn lankaan ja Pirtin kehräämön tummanruskeaan karstalankaan. Viimeksi mainittu otti todella huonosti yhtään mitään väriä - vain indigolla värjätessä langan sävyssä oli havaittavissa selkeä muutos. Ensi kesänä täytynee testailla, josko joku toinen tummanruskea lankalaatu käyttäytyy eri tavalla. Vai olisiko ollut, etten esipurettanutkaan noita ruskeita lankoja? Se nyt ainakin selittäisi sitä, jos väri ei muussa kuin kyyppivärjäyksissä kiinnittynyt.

Morsinko. Alinna valkoiseen ohueen Pirkkaan nätti vaaleansininen, keskellä harmaaseen meleerattu vaaleansininen ja ylinnä ruskea lanka, jossa lähinnä satunnaiset vaaleammat karvat osoittivat mitään värjääntymisen merkkejä. 

Indigo. Vaihteeksi valkoinen ylinnä, harmaa keskellä, ruskea alla. Ruskeaan lankaan tullut sävy on todella hämmentävä - väri on taittunut kyllä mustaan, mutta koska langan seassa oli vaaleampiakin kuituja, ne ovat nyt kirkkaansinisiä... Vaikea kuvailla. Keinovalossa väri on kyllä ihan musta.

Kaikki ruskealle pohjalle tehdyt värjäykset: ainoa oikeasti erottuva on indigo, toinen vasemmalta.


Kolme pääväriä

Kokenilli- ja pietaryrttiliemi indigovärjättyyn lankaan (soveltaen Hassia)
- pietaryrtin kuivatut kukat, kuivapaino n. 250 g, liotetaan yön yli, keitetään
- kokenilli 10 g, liotetaan yön yli ja keitetään
- indigolla siniseksi värjätyn langan esipuretus alunalla 10g/100g
- väriliemet yhdistetään ja nostetaan lämpö 80-90C, pidetään tunti

Pietaryrtti kiehumassa.

Yhdistetyt väriliemet pietaryrtti-krappi.

Tästä tuli ihan tosi hauskan värinen liemi, kyllä kannatti värjätä ihan valkoisiakin lankoja! Valmiiksi indigonsinisiin lankoihin saatiin tummaa lilaa, ei ihan mustaa. Ehkä, jos olisi ollut tosi tumma sininen pohjalla... Tai olisi jälkipurettanut raudalla. Jatketaan kokeiluja :)

Alunperin indigovärjätyistä langoista tuli kokenilli-pietaryrttiliemessä tumman violetteja. Langat kai Novita Woolia.

Yllä sama liemi vaaleisiin lankoihin, alla jälkiväri. Jälkimmäiseen olisi ehkä voinut lisätä kokenillijauhetta, nyt näytti siltä, että sä tarttui kaikki jo ensimmäisestä liemestä.


Toisessa saman kolme pääväriä -teeman variantissa aloitettiin keltaisesta langasta, kastettiin indigoon ja lopuksi langat pääsivät vielä krappikylpyyn. Näistä mikään ei päässyt lähellekään mustaa, vaan langoista tuli keskivihreän kautta ruskeita. Tummempi indigoliemi olisi voinut antaa erilaisen lopputuloksen.

Yllä paatsama -> indigo -> krappi, keskellä kanerva -> indigo ja alimpana sama -> krappi. Iso vyyhti on jotain sukkalankaa, alemmat virolaista täyttä villaa.


Puiden kuorista saatavat tanniinivärit ja rautapuretus

Tähän teemaan jäi eniten kokeiltavaa: tein kuusenkuoriliemen liottamattomista kuorista, ja siitä tuli niin hentoa, että ennen jälkipuretusta raudalla langat olivat vain vaaleanruskeita. Rautapuretus taittoi kyllä alunperin valkoisen langan värin harmaaseen, eli vahvemmalla liemellä voisi olla potentiaalia. Jatketaan aiheesta :)

 Kuusenkuori ja rauta. Alla valkoiseen Pirkkaan, ylemmässä ruskeassa karstalangassa sävy muuttui vähän tasaisemmin tummaksi.

Sinipuu

Sinipuu eli bresilja kuuluisi oikeastaan riittävän tumman sinisen alle, mutta saa nyt kuitenkin oman alaotsikkonsa. Sinipuu nousi esiin sekä facebookissa mustanvärjäysvinkkejä kysellessäni että Coloriastosta löytyneistä vanhoista ohjeista. Kuorenpalaset oli ostettu Tetriltä.

Keitimme yhden ison sinipuuliemen, josta siivilöitiin rikat kevyesti rikkinäisiin sukkahousihin - sinipuun tikut ovat pahamaineisia lankoihin tarttujia. Elokuusta on kuitenkin aikaa, ja museon takahuone on valitettavasti niellyt muistiinpanoni, joten en ole ihan varma, kuinka paljon kuorenpaloja liemeen oikein meni. Paras arvaukseni on, että laitettiin 200 g. Langoista suurin osa oli esipuretettu alunalla, valkoiset ainakin. Liemestä olisi riittänyt väriä vaikka kuinka. Muistaakseni väri tummui kuumentamisen myötä, niin että matalammissa lämmöissä langat näyttivät vielä sinisiltä tai violeteilta, mutta 80 asteen jälkeen jo ihan mustilta.

Värjäyksen loppuvaiheessa jaoin liemen kahtia, ja toiseen puoliskoon lisättiin rautasulfaattia noin 3% lankojen painosta, toiseen jokusen päivän seissyttä virtsaa. Jälkimmäisen taustalla oli suunnitteluvaiheessa runsaasti hilpeyttä herättänyt "lisätään kannullinen kusta" -resepti. Kannullinen muuten on kai reilut 2,5 litraa... Nyt taidettiin laittaa vähän vähemmän. Raudalla täydennetyssä liemessä langat olivat vain 15 min, mutta virtsaliemeen jätin langat jäähtymään, koska sen ei pitäisi vahingoittaa kuitua. Iloiseksi yllätyksekseni myöskään haju ei ollut erityisen paha tai tarttunu lankoihin. Ehkä pidemmällä seisotuksella olisi ollut ytäkämpää, nyt melkein sisäsiistiä vielä.

Lopputulos oli se, että sekä rauta- että virtsapuretuksella sinipuusta tuli puhtaan mustaa väriä valkoiseen lankaan, ja vähän tummennusta tummanruskeisiin lankoihin. Toimiva keino värjätä mustaa siis löytyi, eikä juuri ihmetytä, jos mustan suosio muotivärinä kasvoi merkittävästi suunnilleen samoihin aikoihin (1500-luvulta eteenpäin) kun sinipuuta alettiin Eurooppaan tuoda. Muutenkaan ei sinänsä kummastuta, että kaupallisesti viljellyt värikasvit ovat olleet niin suosittuja, kyllähän noista nyt valtavan paljon enemmän ja kirkkaampia värejä irtoaa kuin kotoisista lehdistä ja heinistä.

Vasemmalla sinipuu ja jälkipuretus raudalla valkoiseen ja ruskeaan lankaan, oikealla jälkipuretus virtsalla samanlaisiin lankoihin.

Sinipuulla tehtiin pari jälkivärjäystä, ensimmäinen niin, että sukkahousupussillinen kuorenpaloja oli liemessä lankojen kanssa. Ekassa jälkivärissäkin liemi näytti ihan mustalta, kuvan vaaleampi sävy tuli rasvaiseen jättivyyhteen virolaista villaa, joka hyppäsi liemeen kyytiin vasta muiden lankojen jo imettyä siitä itseensä jonkin verran väriä.

Sinipuun jälkivärejä.

Sinipuusta tuli väriä niin hyvin, että lisääkin olisi voinut lankoja laittaa... tai sitten ei, koska pesemisessä oli hirveä homma ja sadesään vuoksi vyyhdit tunkivat kuivumaan museon toimistoon.

Lankapyykillä. Sekä sinipuusta että indigosta lähtee tosi paljon irtoväriä, myös vaikka kuinka monen huuhtelun jälkeen keriessä. Viimeiseksi langat kastettiin etikkaveteen.

Kuvattavien lankojen kasa oli aika hervoton.

Parkitsin kesäisten krappivärjäysten jälkiliemessä kalannahkaa yhdessä kuusenkuoren kanssa, ja nyt jäi himottamaan kokeilla kalannahkaa sinipuuliemessä... Mutta se jääköön ensi kesän hommaksi, on tullut siistien sisätöiden aika. Ainakin osittain, sillä juuri säiden käännyttyä kylmemmäksi piti vielä keritä pari lammasta. Hyr hur. Tästä eteenpäin aion vain istua sisällä lämpimässä ja virkata ja neuloa. Johonkin ne kaikki langat pitäisi saada kulumaankin :)

Kerintämeitsie (vai sittenkin sheepie?) yhdessä Elviiran ja vähän Karonkin kanssa.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Kuvaraportti Pukkisaaren puuhailuista

Viime viikonloppuna järjestimme Tiukun, Susannan ja Mervin kanssa rautakauden tekstiilityöpajaviikonlopun Pukkisaaressa. Tapahtuma oli ainakin näin järjestäjän näkökulmasta varsin onnistunut: molempina päivinä oli toivotut 10 osallistujaa, minkä lisäksi sunnuntain yleisöosuus oli ilmeisesti päässyt Hesarin menovinkin nostoksi, ja aurinkoisen iltapäivän työnäytöksiä katsomaan tuli kymmeniä ihmisiä.

Tiuku opetti lauantaina värttinällä kehruuta sekä villan esikäsittelyä kammoilla ja karstoilla. Kokeilemaan pääsi myös koirankarvan kehruuta.

Kuvat: J. Sahramaa 2014


Susanna oli luonut kapeahkon palttinaloimen, johon halukkaat pääsivät kutomaan pienen pätkän. Toisilla tosin meinasi lähteä pätkän pituus vähän lapasesta...

Anulla oli lieviä vaikeuksia malttaa lopettaa kutomista.


 
Lopuksi loimi otettiin irti ja pätkät jaettiin kutojille.

Ylpeä äiti, eiku :)

Itse vedin värjäystyöpajaa. Lauantaina värjättiin tuoreilla vaahteranlehdillä, mutta padallinen ei ollut tällä kertaa riittävästi, vaan väristä tuli varsin vaalea ja hento keltainen. Sunnuntaina tehtiin krappiliemi ja sen jälkiväri, joiden välillä oli tosin niin pieni ero, että toisenkin jälkivärin olisi varmasti hyvin voinut ottaa. Puretusaineena käytettiin kaikkien liemien kanssa alunaa.

Edessä esipuretuspata, keskellä krappiliemi, takana kaalisoppaa lounaaksi.

Inka ja viikonlopun aikaansaannokset.


Mervin pajassa kudottiin suomalaistyyppisiä lautanauhoja, mutta mun pikkuoravan keskittymiskyvylläni ei näköjään otettu yhtään lähikuvaa.

Innokkaita nauhankutojia.

Seuraavan kerran Pukkisaaressa tapahtuu viimeistään hengailuviikonloppuna 2.-3.8.2014. Saaren tapahtumissa pysyy parhaiten kärryillä liittymällä Sommelon Fb-ryhmään.

Myös Eikka ja Tikru olivat sunnuntaina vauhdissa (kuva: M. Pasanen 2014).

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Sinistä ja vihreää

Paluu Suomeen ja talomuseoon, tosin ainakin alkuun melko vähäisillä vuoroilla. Ensimmäinen työpäivä perjantaina pudotti heti takaisin rutiineihin: olin unohtanut pääsylipun hinnan, mutta värjäystyönäytöksen vetäminen sujui sentään melko lailla vanhasta muistista. Paitsi, että laitoin tokkurassa aivan liikaa indigoa. Käyttämämme määrät:
- 15 l vettä
- 100 g indigojauhetta (AIVAN LIIKAA!)
- 109 g kidesoodaa
- 104 g natriumditioniittia (näytöstä seuranneet kolmasluokkalaiset olivat hyvin tarkkoja näistä määristä)

Ohje oli Tetrin kirjasta, värijauhe 30-asteiseen veteen, sooda 40 asteeseen ja vispausta, ditioniitti 50 asteen kohdalla varovasti sekoittaen ja värikastot noin 55-60 asteessa. Meillä oli reilu kilo lankaa, mutta näillä määrillä olisi värjännyt reippaasti enemmän. Ehkä seuraavalla kerralla voisi muistaa hillitä itsensä indigojauheen annostelun suhteen?

Vasemman laidan vaalea on akryylisekoitelanka ja viereiset harmaata polyesterisekoitetta, oikealla puolestaan koivunlehteä harmaaseen ja valkoiseen lankaan. Keskialueen vihreät ovat indigokasto koivun päälle. (Kuva: J. Sahramaa 2014.)

Tänään kokeilin muutaman sentin verran pitsinnypläystä Espoon pitsinnyplääjien näytöksen ohessa, yksinkertaisella mallilla se vaikutti ihan hauskalta hommalta. Ehkä tässä voisi viiden kuukauden käsityötauon jälkeen taas orientoitua jotain tekemään? :)

maanantai 12. toukokuuta 2014

Vierailu lähetysaseman kirjapainossa

Vierailin eilen Pompallier Mission -lähetysasemalla Russell-nimisessä kylässä Northlandissa, Uuden-Seelannin pohjoissaaren pohjoisosassa. Historiallista taloa ja erityisesti opastettua kierrosta oli kehuttu omatoimimatkaajien Raamatussa Lonely Planetissa, mutta olin silti varsin riemastunut opastuksen mielenkiintoisuudesta ja erityisesti siitä, että talossa yhä parkittiin nahkaa ja sidottiin kirjoja.

Russell (kuvat: J. Sahramaa 2014).

1800-luvun alussa Russell tunnettiin nimellä Kororareka (vapaasti suomennettuna "somien pingviinien kylä"). Paikallisten maorien elämä oli muutoksen kourissa, kun yhä useampi valkoinen valaanpyytäjä, Australiasta karannut rangaistusvanki tai muu seikkailunhaluinen yksilö löysi tiensä tuohon silloisen Aotearoan vilkkaimpaan satamaan. Lähetyssaarnaajien silmissä kyseessä oli Tyynenmeren helvetinloukko, sillä maorit myivät merimiehille paitsi ruokaa ja tarvikkeita myös naisseuraa, ja myös valkoisten tuomaa alkoholia oli laajalti saatavilla. Pikaisella ja lyhytaikaisella avioitumisella valkoisen miehen kanssa maorinainen saattoi tuottaa perheelleen ja heimolleen koko joukon tuontitavaraa, ennen kaikkea himoittuja musketteja, jotka olivat tehneet Ngapuheista pohjoisen voittoisimman heimon. Välillä syntyi yhteenottoja: 1930 Kororarekassa sodittiin niin kutsuttu Girls' war, kun useamman korkea-arvoisen maorinaisen välille syntyi kiistaa valaanpyytäjäkapteeni Brindin huomiosta. Perheiden ryhdyttyä puolustamaan kunniaansa kahakoissa kuoli satoja ihmisiä ennen kuin lähetyssaarnaajat onnistuivat neuvottelemaan rauhan osapuolten välille.

Samoihin aikoihin ranskalainen piispa Pompalier oli saanut harteilleen raskaan vastuun: käännyttää koko Tyynenmeren saaristo oikeaan katoliseen uskoon. Pompallier oli opiskellut maoria oleskellessaan Hokiangassa, ja päässyt paikallisten päälliköiden suosioon, vastasihan katolinen piispa paljon paremmin paikallisten käsitystä uskonnollisesta auktoriteetista kuin koruttomat protestantit. 1830-luvulla monet pohjoisen maorit osasivat lukea, sillä kaksi heidän päälliköistään oli ollut mukana luomassa maorin kirjakieltä Oxfordissa, ja kysyntä maorinkieliselle kirjallisuudelle oli suurta. Tähän saumaan piispa Pompallier panosti: hän kutsui maristiveljiään Kororarekaan, ja yhdessä ranskalaisen kirjanpainajan ja irlantilaisen nahkurin kanssa nämä paitsi rakensivat varsin massiivisen painotalon ja koko joukon pienempiä työpajoja, myös onnistuivat painamaan yli 40 000 maorinkielistä hartauskirjaa.

Pompallier Mission House.


Painokone ja Neitsyt Maria. Oppaan mukaan painotalo oli usein puolillaan maoreita, myös lapsia, jotka tulivat ihastelemaan ainoata koskaan näkemäänsä paljasjalkaista valkoista naista.


Iso-Britannia pelkäsi Ranskan havittelevan Uuden-Seelannin hallintaa (eikä ollut tässä väärässä), ja 1840 englantilaiset saivat paikalliset maorit allekirjoittamaan Waitangin sopimuksen, jonka englanninkielisessä versiossa maoriheimot alistuivat Britannian kruunun alaisuuteen. Missä määrin maorinkielisen version sanamuoto vastaa englanninkielistä, on kiistan alla edelleen, mutta joka tapauksessa Waitangin sopimus on nykyisen Uuden-Seelannin perustava asiakirja. Piispa Pompallier muuten neuvoi päälliköitä olemaan allekirjoittamatta sopimusta ja vaati siihen lisättäväksi uskonnonvapauden sallivaa pykälää, mistä englantilaiset eivät vähemmän yllättäen olleet kovin innoissaan.

Auringonlasku Waitangin kenttien yllä. Kävin siellä juomassa kupin kahvia, mutta sisäänpääsy museoalueelle oli sen verran hintava, että jätin väliin. Kävin maaliskuussa katsomassa alkuperäistä sopimusta Kansallisarkistossa Wellingtonissa, mutta siellä ei yllättäen saanut kuvata.

Elämä Britannian kruunun alla ei vastannut maoripäälliköiden odotuksia. Vuonna 1945 Ngapuhi-päällikkö Hone Heke oli niin tuskastunut, että lähetettyään miehensä kylään aiheuttamaan sekasortoa hän kiipesi Kororarekan sataman viereiselle kukkulalle hakkaamaan Iso-Britannian lipun alas maahan jo neljännen kerran. Valkoiset uudisasukkaat pakenivat satamassa oleviin laivoihin, ja paikallishallinto päätti saman tien siirtää heidät turvaan etelämmäs uuteen pääkaupunkiin, Aucklandiin. Sotalaiva HMS Hazard pommitti kylän lähes maan tasalle. Pystyyn jäi vain kaksi rakennusta: ChristChurch-kirkko ja Pompallier Mission. Sota Uudesta-Seelannista oli syttynyt, ja se on toinen tarina.

Nykyään Flagstaff Hillillä on taas lipputanko.

ChristChurhc, Russell.

Löytötavaroita muumiorotan pesästä, Pompallier Mission.

Maristiveljien muutettua Aucklandiin nahanparkinta Pompallier-talossa jatkui, ja kun aika jätti nahkuri James Callaghanista, talosta tuli yksityisasunto. 1940-luvulla talo restauroitiin virheellisesti piispanasunnoksi, ja sitä esiteltiin yleisölle sellaisena. 1990-luvun arkeologiset kaivaukset paljastivat totuuden (ja joukon muumioituneita rottia talon uumenista), ja nykyään Pompallier-talon oppaat voivat kehua työskentelevänsä Uuden-Seelannin vanhimmassa yhä toimivassa teollisuuslaitoksessa. Osa käytetyistä työkaluista ja itse painokoneet ovat alkuperäisiä, osa taas replikoita, mutta maorien aikanaan tapuksi nimeämä talo on mitä mielenkiintoisin vierailukohde. 

Täällähän näyttää tutulta! Ureatynnyreitä karvojen irrottamiseen, ja pukki niiden kaapimiseen. Virtsaa kuulemma kerättiin aikoinaan kaikista kaupungin yöastioista, nykyään käyttävät puhdasta ureaa. Nuuhkaistiin yhden kannen alta, aika tukeva oli ammoniakin haju. Taustalla kivetty oja, jota pitkin lahdattujen eläinten veri valui kohti merta.


Parkitussammiot löytyivät vahingoittumattomina edellisen asukkaan keittiön lattian alta.


Puun (jonka nimeä en kirjoittanut muistiin) kuoret hakattiin silpuksi ja nahkoja siirreltiin tarpeen mukaan liemestä toiseen.


Parkkikylpyjen välillä nahkoja venyteltiin näillä telineillä.


Pehmitys tapahtui hieromalla ja nuijimalla...


...vetelemällä tämän tylsän terän yli...


...ja höyläämällä (engl. skive) loput roippeet. Pehmeitä lihapuolen jäänteitä muuten myytiin tyynyjen ja satuloiden täytteeksi.


Valmiita kansinahkoja.

Kirjanpainaja kokosi sivun irtokirjasimista maorinkielisen sivukäsikirjoituksen mukaan.

Kirjaimet nuijittiin tasaiseksi sivuksi.

Valmis painolaatta. Ensimmäisen vedoksen jälkeen sivu meni maoriavustajille oikolukuun, ja vasta sen jälkeen varsinaiseen painoon.

Valmiit arkit sidottiin kirjoiksi.

Sidotut selät viimeisteltiin eläinliimalla.

Sivut leikattiin auki tällä leikkauspöydällä. Ranskalaiset lukijat olisivat saaneet aukoa sivunsa itse, mutta lähetysasema tahtoi hartauskirjallisuuden olevan mahdollisimman helposti maorilukijoiden saavutettavissa.

Valmiit kirjat saivat nahkakannet.

Lopuksi ne vielä prässättiin, jonka jälkeen kirjat olivat valmiita jaettaviksi pois.

Heti alkoi tehdä mieli vähän parkita nahkaa taas ;)