maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kukkavärjäilyjä

Toissaviikolla värjäiltiin kukilla. Työtoverini olivat värjänneet talomuseolla lupiinilla ennenkin, mulle tämä oli eka kerta. Yleensä en ole valtavan innostunut kasveista, jotka eivät ole joko Suomessa varhaisia tulokkaita tai historiallisesti käytetty värjäykseen, mutta nyt FB:n Värikästä värjäystä -ryhmän kuvapropaganda oli saanut mutkin vähän salaa innostumaan. En onnistunut satunnaisella selailulla muodostamaan kovin koherenttia kuvaa siitä, miten lupiinivärjäys oikein kannattaisi tehdä minkäkin sävyn saamiseksi, mutta lopputulos oli onneksi ihan ilahduttava silti.

Lupiini eli komealupiini on kaunis, mutta tulokkaana rohmuaa tilaa perinteisiltä niittykasveilta. Kuvat: J. Sahramaa 2015

Kukkia oli kahdessa eri muovikassissa niin paljon, että ihan kaikki eivät kerralla kymppilitraiseen pataan mahtuneet. Kukat kuumennettiin 80 asteeseen ja lämpö pidettiin reilu tunti.

Kukkapata.

Liemi keittovaiheessa.

Moni oli saanut hyviä tuloksia pitämällä lankoja ja kukkia kerroksittain padassa, mutta tällä kertaa siivilöimme kukat pois. Liemi sai jäähtyä lounastauon ajan noin 40 asteeseen, minkä jälkeen lisäsimme langat. Puretus alunalla tapahtui samanaikaisesti lisäämällä liemeen noin 10% lankojen painosta alunaa. Liemen lämpö nostettiin taas 80 asteen tienoille.

Langat liemessä.

Mulla oli itselläni ohutta Pirkka-lankaa, joka värjäytyi mintunvihreäksi. Dropsin Karisma otti huomattavasti turkoosimman värin, täysin valkaistu tummemman kuin luonnonvalkoinen. Liemestä keitettiin seuraavana päivänä myös jälkiväri, joka antoi Karismaankin vaaleanvihreitä sävyjä.

Vasemmalla jälkivärit, vaalein lanka Pirkkaa, turkoosit Karismaa.

Hieman historiallisempi kokeilu oli saflori (myös värisaflori ja joskus väriohdake, Carthamus tinctorius). Kiinnostuin kasvista Japanissa, kun kävimme tammikuussa Salmen kanssa ihmettelemässä erästä heian-kauden (suunnilleen vastaava ajankohtai kuin Suomen viikinkiaika, vuodet 794-1185) pukeutumista käsitellyttä näyttelyä. Siellä oli muinaisia menetelmiä jäljitellen värjätty saflorilla eli benibanalla silkkisiä aluskimonoita, joiden herkkä pinkki oli vain keisarinnan suosikkihovinaisille sallittu väri. Valitettavasti näyttelyssä ei vain saanut kuvata.

Heian-kausi kiehtoi erityisesti, koska yksi lempielokuvistani on Peter Greenawayn ohjaama The Pillow Book. Se on nimetty Sei Shonagonin (n. 966-1025) muun muassa runollisia luetteloita ja hovielämän kuvauksia sisältävän Tyynynaluskirjan mukaan. Tuon teoksen historiaa lähti selvittelemään Mia Kankimäki, joka rinnastaa heian-kauden keisarillisen hovin kirjallisen kulttuurin nykymaailmaan mielestäni aika hauskasti kirjassaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin:

"Sei, te elitte runojen kautta: teidän arkenne täyttyi säkeiden laatimisesta, siteeraamisesta ja runokirjeenvaihdosta. Runokilpailut olivat suosittuja poliittisen valtataistelun areenoja, mutta runoja laadittiin paljon myös yksityisiin tarkoituksiin, kuten kirjeisiin. Jos sattui saamaan runomuotoisen kirjeen, oli vastausruno lähetettävä mahdollisimman pikaisesti ja mielellään samoja kielikuvia käyttäen. Arkielämässä oli myös useita tilanteita - esimerkiksi matka maaseudulle tai ensilumi - jolloin kykenemättömyys tuottaa tapahtumasta soveliasta runoa oli vakava etikettivirhe. Aateliston elämä oli runoilla rytmitetty, eikä yksikään tärkeä tapahtuma ollut täydellinen ilman sitä. Hallinnon virallisia asioita saatettiin hoitaa runomuotoisilla viestiketjuilla, jopa niin, että alkuperäinen asia pääsi runoilun huumassa unohtumaan. Kyky laatia runoja oli elinehto jokaiselle itseään kunnioittavalle miehelle tai naiselle - lisäksi taidokas runo oli usein nopein (tai ainakin arvostettavin) tie naisen sydämeen tai ylennykseen.
Siis runoja, runoja aamusta iltaan. Jos tilanne hetken aikaa tuntuu kaukaiselta, riittää, kun vaihtaa runon tilalle sanan "tekstiviesti", "tviitti" tai "Facebook-status". Pitkän tekstikuivan kauden jälkeen mekin olemme taas tekstiviestittelykulttuurissa, jossa tekstiviestin-, sähköpostin- tai Facebook-statuksenkirjoitustaidolla voi olla ratkaiseva osa romanssien syntymisessä ja oman julkisen kuvan luomisessa. Jos sattuu saamaan nokkelan tekstiviestin, on vastausviesti lähetettävä ilman muuta mahdollisimman pian, mieluiten samoja kielikuvia käyttäen. Arkielämässä on useita tilanteita - esimerkiksi matka maaseudulle tai ensilumi - jolloin kyky tuottaa tapahtumasta sovelias Facebook-status on ensiarvoisen tärkeä. Yksikään tärkeä tapahtuma ei ole täydellinen ilman sitä!"

Kylpylälomalla tammikuussa.

No mutta, takaisin värjäyshommiin. Saflori on alunperin kotoisin Lähi-Idästä, ja on ollut laajalti käytössä Aasiassa ja arabikulttuurin piirissä. Kukkien terälehdistä pitäisi saada kaksi erää väriä: ensin liotetaan irti keltaiset sävyt, ja sitten emäs-happo -menetelmällä saadaan pinkkiä. Saflori tarttuu kirjallisuuden mukaan erittäin huonosti villaan, hieman puuvillaan ja erinomaisesti silkkiin. Toinkin Kiotossa sijainneesta väriaine- ja käsityökaupasta paitsi 50 g safloria, myös parisataa grammaa silkkilankaa.

Kuivat saflorit laitoin harsopussiin likoamaan yön yli.

Yön yli liotus oikealla, vasemmalla seuraavat huuhtelut. Nämä sotkin sitten keskenään.

Toinen silkkivyyhti matkalla kuumennukseen.

Kuumennetulle liemelle lupailtiin sinapinkeltaista väriä, kuumentamatta huoneenlämmössä keltaista. Kokeilin molempia noin 50 g purettamattomille silkkivyyhdeille, mutta ei tästä keltaista tullut, vaan hentoa ruusunpunaa tai vanhaa roosaa! Aika vauvasävyjä, katsellaan mahdollisia käyttökohteita...

Vasemmalla viileässä liemessä yön yli ollut vyyhti, jonka väri jäi epätasaisen kellervä-vaaleanpunaiseksi. Oikeanpuoleinen tasaisempi hento roosa syntyi alle 80 asteessa.

Varsinaisia pinkkejä irrotetaan saflorinkukista silloin, kun keltainen on liotettu irti. Liemi kukkineen muutetaan ensin emäksiseksi, pH noin 11. Tein tämän lisäämällä 10% terälehtien painosta kidesoodaa. Tetrin ohje ei anna emäkselle määriä, mutta kun mulla ei ollut pH-paperia, poimin ton 10%-ajatuksen Barefoot Shepherdess -blogista. Liemi sai seistä tunnin verran, sitten siivilöin sen ja muutin sen puolestaan happamaksi väkiviinaetikalla. Etikkaa oli ehkä 3-5 dl, määrittäminen tapahtui täysin mutu-tuntumalla. Olisi kai pitänyt ilmestyä kuplia, mutta nyt niin ei kyllä käynyt - värjäys kuitenkin toimi silti. Koska kyseessä oli työnäytös, vein liemen ulos näytille ja nostin lämpötilan Tetrin ohjetta mukaillen 30 asteeseen noin tunniksi. Kyydissä olivat myös langat, taas yksi 50 g silkkivyyhti ja vastaava määrä silkki-alpakka-sekoitelankaa.

Silkki-alpakka ja silkkilanka kattilassa.

Lopputulema: silkistä tuli kirkkaan pinkkiä, silkki-alpakasta hillitympää. Hervottomat värit joka tapauksessa.

Mielenkiintoinen kokeilu, vaikka pinkin langan loppusijoitus onkin vielä vähän pohdinnan alla. Historiallisesti pH-arvon muutoksiin käytettiin Japanissa ja muualla Aasiassa tuhkalipeää ja erilaisia happamia aineita, kuten riisiviinietikkaa ja hapatettuja luumuja. Jos joskus vielä värjään saflorilla, olisi hauska kokeilla noita historiallisempia prosesseja kauppakemikaalien sijaan. Toisaalta kuitenkin mieluiten ottaisin homman tueksi sitä pH-paperia, jota tällä kertaa ei lähiapteekista löytynyt. Mutta katsotaan, josko saflorin pariin tulee palattua vielä joskus.

Mulla olisi vielä yksi silkkilankavyyhti ja 50 g japanilaista krappi (Rubia akane). Vahvaa ajatusta siitä, millä tavoin kokeilla japanilaisen ja eurooppalaisen krapin (Rubia tinctoria) käyttäytymisen mahdollisia eroja mulla ei kuitenkaan toistaiseksi ole. Onneksi lanka tai juurenpalat eivät kovin herkästi huonoksi mene, eli aikaa mätystellä tätäkin asiaa kyllä on. Langastakaan ei varsinaisesti ole puutetta...

1 kommentti:

rosanna kirjoitti...

Heips, sulle on haaste täällä :)
http://rosannaofmay.blogspot.fi/2015/07/lobster-awards.html