Kallonavaus ja aivoparkkia

Blogissa on ollut hiljaista. Se ei johdu siitä, etteikö olisi tullut tehtyä kaikenlaista, pikemminkin päinvastoin. Joulukuu oli melkoista hulinaa töissä, mutta välissä ehti sentään syntyä muutama lahja. Itse joulu sujui suvun voimin mummolassa varsin leppoisissa merkeissä päätähtenään tädin pikkuinen kissanpentu Helmi.

Pikkuveli on kuvassa se, jolla on isompi nenä. (Kuva: J. Sahramaa 2010)

Tammikuussa olen puuhastellut pääosin gradusäädön parissa, etsinyt kirjoja ja yrittänyt päästä kärryille porvariselämästä 1600-1700-lukujen Torniossa. Ja käynyt viikon sukellusreissulla Punaisella merellä, mikä oli erinomaisen kivaa. Muttei nyt menisi ihan vaan kuulumisten kirjaamiseksi, niin yritän nyt edetä itse aiheeseen. Varoituksen sanana heikkovatsaisille: loppuosa tästä postauksesta sisältää aika paljon vähemmän somia valokuvia.

Lokakuussa kirjoittelin peurannahoista ja pikkukivistä. Kyseinen projekti on edennyt pikkuhiljaa Ötzi-työnäytöksissä (vielä ehtii kuukauden verran näyttelyä katsomaan, vink vink) kahvoittamattomia piikiviteriä työkaluina käyttäen. Kiviterien teko oli yllättävän kivaa - en todellakaan ole mikään iskentämestari, mutta ihan toimivia muutaman käyttökerran työkaluja saa näköjään aikaan lähes pelkällä innostuksella ja isommalla vasarakivellä lyömällä. Sittemmin väsäsin myös pienen sarvipuikon retusointityökaluksi ja opettelin uudelleenteroittamaan noita napsimalla pienenpieniä siruja reunoista pois. Varsin vähäisellä käyttökokemuksella vaikuttaisi siltä, että suoraan lohkotut ohuet terän ovat nahan kanssa työskentelyyn liian teräviä, joutuu koko ajan varomaan sivuttaisviiltoja, ettei tule vekkejä. Vähän paksummilla, reunasta retusoidulla siruilla voi ottaa pikkuisen ronskimmin.

Pyöreämuotoisia piinpaloja nahankaavintaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Pienen pilkullisen bambitaljan rapsuttelu vei vain kaksi kahden tunnin työnäytöskertaa, mikä oli paljon vähemmän kuin pelkäsin. Ei sillä tahdilla perheelle talvivaatteita tehdä, muttei onneksi tässä tapauksessa ole pakkokaan. Varsinkin ensimmäisellä kerralla, nahan ollessa vielä melko tuore, osa kalvoista lähti isoina suikaleina sormin repimällä, kun vähän oli terällä ottanut alkua. Nahka ei haissut kovinkaan kummoiselle, ja yleisön reaktiot tähän lopulta aika siistiin sisätyönäytökseen olivat varsin positiivisia. Näytöksen lisämateriaalina mulla oli toki kaikenlaista muuta käsinparkittua nahkatavaraa ihmeteltäväksi, ja kohtuullinen osa työajasta menee aina sen esittelyyn. Samalla pääsee pitämään taukoa lattialla polvillaan tai istuen työskentelystä.

Mieli viety pää jätetty
aivot otsasta otettu

Kun nahka oli puhdas, kuskautin sen takaisin talomuseolle (aiemmin olin joutunut lyömään kehikon kahdesta kulmasta irti, kun se ei kokonaisena mahtunut pikkufiiuuni, josta viisastuneena pummasin sille pakukyydin). Olin päättänyt vihdoin kokeilla tavallisen kananmunankeltuais-öljyseoksen sijaan tähän varsin primitiiviin menetelmin valmisteltuun taljaan aivoparkkia. Oletus on, että rasva+savustus olisi mahdollisesti varhaisimpia ihmisen käyttämiä parkitusmenetelmiä, ja aivojen erinomaisuus tähän tarkoitukseen johtuu siitä, että usein toistetun hokeman mukaan kunkin eläimen aivot ovat yleensä sen kokoiset, että riittävät parkitsemaan sen nahan. Väitetysti aivoilla ja keltuaisilla on suunnilleen sama rasvahappokoostumus - kaivelen ehkä aiheesta jotain lähteitä myöhemmin, jos viitsin.

No mistä niitä aivoja sitten saa? Huhujen mukaan kauppahallista, itse en ole koskaan kokeillut. Sen sijaan meille oli nahkojen mukana tullut pari kauriinpäätä, joten alkuviikosta otin toisen niistä pakastimesta sulamaan.

Bambi oli kovin soma, ihan kuin se nukkuisi... (Kuva: J. Sahramaa 2011)

En ollut koskaan aiemmin nylkenyt peuran päätä, joten Konsta tuli auttamaan. Kahdestaan homma sujui suhteellisen näpsäkästi niin, että toinen pitää kiinni ja vetää nahkaa irti, toinen auttaa puukolla leikkaamalla kalvoja poikki. Kaupunkilaislapsuus oli havaittavissa "yök, älä osu silmään!" -ääntelyn määrässä. Jos aloittaisi kokonaisesta kauriista, se toki ripustettaisiin jaloistaan roikkumaan ja päänahan voisi oletettavasti irrottaa myös muun taljan mukana.

Nylkemisen jälkeen ihkutus vähän väheni. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kokemus oli anatomian oppituntina varsin antoisa, en ollut tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, miten paljon lihaksia pään alueella oikeasti on. Koska emme halunneet sahata kalloa auki, pyrimme saamaan aivot ulos valmiiden aukkojen kautta. Hetken ihmettelyn jälkeen tulimme siihen tulokseen, että selkärangan kiinnittymisaukko voisi olla paras arvaus... Sitten vaan ronkkimaan kallonpohjaa lusikan terävällä päällä.

Konsta työssä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Pinkkiä tahnaa valuu ulos kallosta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Aivomassaa astiassa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Ronkkimalla saatiin ulos pinkkiä rasvaista tahnaa, ja päätös oli, että jos se ei ole aivot, niin ei bambilla taida niitä ollakaan. Vispasin tahnan rakenteen rikki vispilällä. Jälkikäteen ajatellen siihen olisi ehkä voinut lisätä vähän vettä levittämisen helpottamiseksi. Sittemmin selvisi myös, että jonkin verran massaa jäi ronkkimisoperaation jäljeltä kallon sisään, sillä se kypsyi kalloa puhtaaksi keitettäessä. Kallon avaamalla varmaan saisi kaiken massan paremmin talteen.

Kuiva, puhtaaksi raaputettu talja odottaa aivomassan levitystä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Levitin massan lattialla vaakatasossa olevan taljan lihapuolelle. Kuiva nahka imi kaiken massan aika lailla heti, ja vähän jäi sellainen olo, että enemmänkin olisi voinut laittaa.

Nahan pinta aivorasvauksen jälkeen. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Koska lämmön pitäisi edistyy rasvaparkin onnistumista, laitoin koko taljakehikon pariksi tunniksi suihkukoppiin lämmittelemään kuumailmapuhaltimen kanssa. Huvitti, kun taljasta lähtevä haju oli käytännössä sama kuin nykyihmiselle paljon vähemmän ällötysreaktoita aiheuttavan keltuais-öljyseoksen tuottama.

Nahka imi kaiken rasvan itseensä ja näyttää nyt luonnossa vähän kuvaa kellertävämmältä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lopputulemana oli pinnalta lievästi rasvaisen tuntuinen, hieman kellertävän sävyinen kuiva nahkalevy. Seuraava homma olisi irrottaa talja kehyksistä, jotta saisin toisen säämiskäksi tehtävän peuran niihin kiinni. Ja sitten pitäisi malttaa jonnekin huhtikuulle ennen kuin on mitään järkeä alkaa pehmittää, sillä erilaiset venytysmenetelmät eivät tuolla hankien keskellä kovin hyvin suju. Vasta silloin lopulta selviää, mikä tämän kokeilun lopputulema on, eli pehmeneekö nahka ja miltä se sen jälkeen alkaa tuntua.

Pihistelin ihan vähän aivomassa purkin pohjalle, ja laitoin sen jääkaappiin odottamaan yhdessä peuraparan naamanahan kanssa. Nyt kun vaan keksisi, miten tuon tulevan bambinaamion saisi pidettyä kiinni pöydänreunassa niin, että pääsisi käyttämään puhdistukseen molempia käsiä... Vähän tuntuu rajulta laittaa korvista kiinni puristimilla, mutta jossain siellä suunnalla ratkaisu silti piillee. Tänään syön kuitenkin lounaan _ennen_ kuin menen säätämään lisää irtopään osien kanssa ;)