Hui, ylellisyyttä!

§IV. Tule tämän cautta Kieltyxi caikelda Palckawäeldä/nijn cuin maallakin/nijn myös muulda irtaimelda yhteiseldä Cansalda canda jotacuta Silckiä/Silcki waatetta/Silcki Basteja/puolda Silkiä/Hollandin Lijnaa/Netteldukia/Floria/Klosteri- ja Warendorfti Lijnaa/olisco se Lackeina/Tröijyinä/Hufwoina/Styckeinä/Caula lijnoina/taicka muina waatteina. Mutta Cartuneja sallitan heidän ainoastans pitä lackina ja Caula- ja esi-lijnoina... (1729)

Pukeutuminen 1700-luvun Ruotsissa, ja siihen kuuluvassa Suomessa, oli ainakin kirjallisten lähteiden mukaan varsin voimakkaasti säädeltyä. Halua noudattaa ranskalaista muotia ja tuhlata rahaa ylellisyyteen pyrittiin moneen otteeseen säätelemään asetuksilla ja estämään kovienkin rangaistusten uhalla. Tämän kirjoituksen lähteenä on Riitta Pylkkäsen Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla, luku 3: Taistelu pukuylellisyyttä vastaan (s. 26-37).

Pukeutumisen lakisääteisyys kytkeytyi merkantilistiseen ajatustapaan, ja sen taustalla olivat säästäväisyyden hyve, 1600-luvulta peritty moraalis-uskonnollinen tiukkuus ja halu korostaa säätyeroja. Pukuylellisyys ja ulkomaisiin muotitavaroihin tuhlattu raha nähtiin suuresta Pohjan sodasta toipuvan valtakunnantalouden suurimpana vaarana. Valtiopäivillä annetut pukuasetukset ja niistä käyty julkinen keskustelu sisälsivät yksityiskohtaista tietoa pukeutumisesta, jopa vaatteiden leikkauksesta ja koristelusta. Aiheesta käyty yhteiskunnallinen keskustelu oli laajaa, ja aikakausi tuotti jopa yliopistollisia väitöskirjoja pukuylellisyyden syistä ja vaikutuksista.

Ulkomaisen ylellisyystavaroiden tuonnin kieltoja annettiin vuosina 1720, 1731, 1735, 1739 ja 1746. Näillä pyrittiin samalla määrittämään muotipukujen sallittu kuosi ja koristelu. Tavoitteena oli muodin muuttumattomuus, koska jatkuvat uutuudet ja vaatekaapin uudistaminen olivat vaarallisempia kuin kalliiden kankaiden käyttö sinänsä. Usein asetus pyrki vallitsevan kuosin säilymisen varmistamiseen. Tukholman kauppakollegiossa säilytettiin mallipukuja, joilla pukumuodin muuttumattomuus piti taata. Näiden pohjalta teetettiin räätäleille malleja (kaavoja?), joiden mukaan asiakkaiden vaatteet piti leikata ilman vähäisimpiäkään muutoksia.

Pönkkähameet kiellettiin alempiarvoisilta naisilta, mutta sanamuodoista käytyjen kiistojen jälkeen kaikki säätyläiset saivat sitä käyttää, kunhan maksoivat veron. Yhden taalerin pönkkähameveroa kerättiin vuosina 1732-34. Rahvaan naisilta, sotamiesten vaimoilta ja palvelusväeltä pönkkähame oli kielletty 40 markan sakon uhalla.

Vuoden 1734 valtiopäivillä todettiin, että Ruotsissa aatelisillakin olivat vaatteet ennen periytyneet isältä pojalle, ja että maalaisaateli usein pukeutui edelleen kotikutoisiin kankaisiin. Aatelisto päätettiin velvoittaa käyttämään kotimaisia kankaita. Uudet vaatteet piti valmistaa mallipukujen mukaan, ja vanhat vaatteet piti leimauttaa, jotta niitä saisi käyttää vielä asetuksen voimaantulon jälkeen. Tällä toivottiin edistettävän kotimaista manufaktuurituotantoa, sillä kaikki vaatteet piti valmistettaman kotimaassa kudotuista kankaista. Ulkomaisten kankaiden käyttö oli täysin kiellettyä 18.4.1742 lähtien. Näiden toimenpiteiden seurauksena syntyneet vaatteiden leimausluettelot antavat mielenkiintoisen läpileikkauksen 1740-luvun pukeutumisesta.

Asetusten vauhdittajaksi ehdotettiin kotitarkastuksia ja ilmiantoja. Rikkomuksista määrättiin sakkoja ja aika hurjia rangaistuksia: isäntänsä apuna määräyksiä rikkoneita räätälinapulaisia voitiin tuomita sotaväkeen, ja ompelijattaria kehruuhuoneeseen. Salakuljetuksesta ja tullitakavarikoista oli syytteitä Suomessakin. Yleisimmin ylellisyysasetuksen rikkomuksista syytettyinä olivat kuitenkin pienporvariston naiset liian hienojen silkkimyssyjen käytöstä. Rangaistusten ankaruus koettiin epäreiluksi, ja aiheesta tehtiin paljon valituksia. Välillä määräysten vaikutukset olivat myös nurinkurisia: kun tieto uudesta ylellisyysasetuksesta saapui, päätettiin uusia muotitavaroita hankkia äkkiä ennen kuin niistä tulisi kiellettyjä.

Vuoden 1746 valtiopäivillä todettiin, ettei määräyksiä juuri toteltu, eikä tilanne siitä juuri parantunut. Vuonna 1766 valtiopäivät pohti muodin leviämisen reittejä, ja päätyi seuraavanlaiseen tulokseen:

1. aatelisnuorukaisten ulkomaiset opintomatkat

2. ulkomailta hankitut valmiit puvut ja muotinuket

3. ulkovaltojen lähettiläiden ja heidän rouviensa antama esimerkki

4. ulkomailta kotimaahan palanneiden ruotsalaisten lähettiläiden esimerkki

5. Tukholman muodinluojat

6. käsityöläisten ulkomaiset vaellusmatkat

7. voitonpyynti ja salakuljetus

8. käsityöläisten halu hyötyä muotivaihtelusta

Ankarin vuonna 1766 annettu ylellisyyssäännös koski myös nautintoaineita, ulkomaisia juomia ja tupakkaa. Säädökset kytkeytyivät yleiseen valtakunnanpolitiikkaan, ja asetukset lieventyivät vuonna 1770, kun myssyt nousivat valtaan. Silloin todettiin, että aiemmin oli kielletty myös sellaisia asioita, joista kansalaiset yksinkertaisesti eivät kyenneet luopumaan. Vuoden 1770 asetus ei enää määrittänyt muotipuvun kuosia, eikä siinä enää eroteltu aatelille ja porvaristolle sallittuja asioita.

Kun Kustaa III tuli valtaan 1771, seurasi jälleen puku-uudistus: kuninkaan tavoitteena oli saada säätyläisten käyttöön yhtenäinen kansallinen puku. Tämän taustalla oli ajatus siitä, että kuninkaan ja hovin esimerkki parhaiten edistäisi kansantaloudellista muotia. Valistuneena hallitsijansa Kustaa III järjesti aiheeseen liitttyen kirjoituskilpailun, johon tuli 70 vastausta. Yhdessä näistä eräs maalaisjunkkari kertoi, ettei maaseudulla noudatettu kaikkia muodin hupsutuksia, vaan vanhojakin pukuja käytettiin jatkuvasti. Ei pukeuduttu vallitsevan muodin mukaan, muttei myöskään naurettavan vanhanaikaisesti. Moni hankki nuorena niin paljon vaatteita, ettei vanhana enää tarvinnut ostaa uusia.

Kustaan uusi ruotsalainen puku tuli käyttöön vuonna 1778, mutta oli pakollinen vain hovissa. Ylhäisön ja virkamiesten piirissä puku levisi kuningasta miellyttämään halukkaisiin piireihin, vaikka sitä arvosteltiinkin yksityisesti. Moni koki, että kansallisen puvun käyttäminen valtiovierailuilla oli noloa. Suomessa kansallisen puvun käyttö oli yleisintä Turun ja Porin lääneissä.

William Coxen teoksesta Travels into Poland, Russia, Sweden and Denmark, jonka Google on ystävällisesti digitoinut, löytyy kuvat sekä miehestä että naisesta tässä kansallisessa puvussa:

Kustaa III:n kuoltua 1792 mietittiin taas ylellisyystavaroiden kieltämistä. Maaherrojen välityksellä tehtiin lääneittäin kiertokysely, jossa selvitettiin ylellisyyden leviämistä kansan keskuuteen. 1794 annettiin jälleen uusi ylellisyysasetus, jonka määrättiin koskevan kaikkia säätyjä yhtälaisesti. Asetus oli ankara: esimerkiksi uusien, ulkona käytettävien pukujen väreiksi sallittiin vain valkoinen, harmaa ja musta. Vanhat puvut sai kuitenkin käyttää loppuun. Asetusta halveksittiin julkisesti, ja ihmeteltiin muun muassa, pitäisikö silkkinapit, nyörit ja vuorit repiä irti univormuista. Asetusta jouduttiin pian lieventämään, ja 1796 sallittiin jälleen värillisten kankaiden käyttö.

---

Toisin kuin ensisilmäyksellä, merkantilistisen talouspolitiikan viitekehykseen asetettuna pyrkimys rajoittaa kansalaisten ylellisyystavaroiden himoa ei tunnu ihan niin absurdilta. Selvää kuitenkin on, ettei tällainen ylhäältä annettu pukeutumisen säätely ottanut onnistuakseen, vaan määräyksiä rikottiin jatkuvasti ja monin eri tavoin, osin silkan tietämättömyyden, paikoin uhmakkuuden ja välillä varmasti myös voitontavoittelun tähden. Oikeudenkäyntipöytäkirjat tarjoavat pukuhistorialle mainion lähteen kuvaillessaan, millaisista rikkomuksista kansalaisia on tuomittu. Samalla tulee pohdiskeltua vähän ankeampaa arjen historiaa, sillä veikkaisin monen ylellisyysilmiannon taustalta löytyvän pahansuopia naapureita, vahingoniloa ja kateutta.

Pylkkänen jatkoi ylellisyysasetuksista kotimaisen manufaktuurituotannon selostamiseen, mutta mä en enää kestänyt istua paikallani, vaan lipsahdin olohuoneen puolelle leikkaamaan silkkiä. Huhtikuun alussa on luvassa Riazanin laulu, ja vastoin vissiä toivettani sain sinne mongoliaatelishahmon. Ei niin, etteikö huvittaisi tehdä uusia vaatteita - ongelma on se, että huvittaa vähän liiankin paljon, enkä ole meinannut saada ajatuksiani irti silkeistä, villoista ja levottomista tötteröhatuista. Mutta siitä lisää myöhemmin, nyt ehtisi ehkä hetken lukea taas.