Nuolia

Olen tehnyt Ötzi-työnäytöksissä nahkajuttujen lisäksi myös nuolia. Aiheesta kirjoittaminen on venynyt, koska en ole kokenut olevani aiheen kanssa ihan omillani. Jenkkiläisen Primitiiviteknologian seuran julkaisemasta Primitive Technology: A Book of Earth Skills -kirjasta (jonka pieni veljeni kätevästi joskin yllättäen mulle lainasi, mutta näyttäisi kivasti löytyvän myös Googlebooksista) löytyy Errett Callahanin lyhyt artikkeli What is experimental archaeology? Siinä Callahan kertaa eritasoisen kokeilevan arkeologian historiaa ja määrittelee mielestäni terminologisesti kätevästi väsäilylle kolme tasoa:

I Epäautenttinen ja epätieteellinen (play sanoo Callahan, ehkä siis "leikin taso")

Taso, jolla tuotetaan primitiiviteknologiaan viittaavia esineitä, jotka joko eivät toimi oikein tai ovat tehtyjä epäautenttisilla välineillä.

II Autenttisia mutta epätieteellisiä (kokeileva taso)

Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, mutta prosessia ei dokumentoida tieteellisesti pätevästi.

III Autenttisia ja tieteellisiä (kokeellinen taso)

Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, joita testataan, ja koko prosessi dokumentoidaan niin, että sitä voi pitää tieteellisesti pätevänä tutkimuksena.

Callahanin mukaan III-tason projekteihin ei tule pyrkiä ennen riittävää II-tason hommista saatua teknistä pätevyyttä, mutta I-tasolta sen sijaan tulisi parhaansa mukaan pyrkiä pois heti kuin mahdollista. Ja tähän nyt paikantuu mun ongelmani nuolien kanssa: jos olenkin monessa kohtaa pyrkinyt monessa kohtaa käyttämään autenttiseksi oletettavia menetelmiä, lopputuloksena ei mitä todennäköisimmin ole kovinkaan hyviä nuolia. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kyseessä on ollut oppimisprosessi. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ylipäänsä sekä tehnyt kivityökaluja että käyttänyt niitä, hyödyntänyt koivuntuohitervaa eli tököttiä asioiden kiinnittämiseen, keittänyt liimaa ja halkonut sulkia. Silti vähän hävettää, että todennäköisesti silloin, kun kesää kohden pääsen noita nuolia kokeilemaan, ne eivät mitenkään erityisen hyviksi osoittaudu.

Piistä valmistettuja nuolenkärkiä, sahateräiseksi retusoitu pieni kaavin ja näiden valmistuksessa käytetty retusointityökalu, teräväkärkinen sarvipuikko.

HY:n arkeologian Kivikauden esineistö-oppimateriaalissa on nähtävissä Suomesta löytyneitä piinuolenkärkiä. Niitä löytyy toki useita eri perustyyppejä, mutta kaiken kaikkiaan olisi ilmeisesti syytä pyrkiä rombimaisempaan muotoon ja jättää kärjen keskiosa leveämmäksi. Tämä auttaisi todennäköisesti myös kestävyyteen, jos kohta Oulun yliopistossa kuolleeseen poroon tehdyissä ammuntakokeissa oli kuulemma huomattu, että kivikärjet melko säännöstään rikkoutuivat ainakin luuhun osuessaan. Koska mua kätevämmissä käsissä tuollaiset kärjet kuitenkin syntynyt hyvin nopsaan, ei niiden vaihtaminen uusiin vaikka jokaisen kaadon jälkeen liene ollut mikään merkittävä ongelma.

Kärjet lähikuvassa.

Valmiiksi saamaani nuoleen syntyi neliskulmainen, nykyisiä ratakärkiä muistuttava kärki peuransarven kärkiosasta. Tälle mallille ei ollut muuta suurempaa perustelua kuin sellaisen valmistamisen nopeus nykyaikaisilla työkaluilla (rautasaha ja viila) ja toivottava käyttökelpoisuus tauluammunnassa. Metsästykseen tällaista kärkeä ei käsittääkseni ole järkeä käyttää, koska riittävällä voimalla ammuttaessa moinen nuoli saattaa jopa mennä saaliista läpi. Luu- ja sarvikärjet sinänsä ovat varmasti olleet kivikaudella käytössä, ja esimerkiksi Tacituksen mukaan fenneillä vielä paljon myöhemminkin. Niiden etuna on luumateriaalin joustavuus kiveen verrattuna: kärki ei edellämainituissa koeammunnoissa ollut luuhun osuessaankaan rikkoutunut, vaan kimmahtanut ikään kuin kiertäen luun ohi.

Sarvisen kärjen kiinnitys tapahtui nuolenvarren upotukseen koivuntuohitervalla, minkä lisäksi kiedoin kiinnityskohdan ympärille jännettä. Tämä kiinnitys hajosi sittemmin pakkassäässä kuljetettaessa, mutta lienee uudelleenkiinnitettävissä melko helposti tököttiä kuumentamalla.

Ehkä kaikkein suurimpaan laiskuuteen sorruin nuolenvarsien suhteen, ja poimin niihin käyttämäni mäntyrimat suoraan työpaikan nuolitarvikkeita sisältävästä hyllystä. Luin jostakin (taas on reippaasti hyvin dokumentoitu lähteet), että Suomessa olisi käytetty nuolipuuna varsin suorana kasvavaa pajua. Sitä täytynee kokeilla vaikka joskus kesää kohden, jos saisi aikaiseksi väsäillä vähän lisää erilaisia nuolia koeammuntoja varten. Ulkona paraikaa vallitseva lähes kahdenkymmenen asteen pakkanen ja metristä lähestyvät kinokset eivät ole olleet parhaita motivoijia uusien materiaalien etsiskelyyn ulkoa.

Sarvikärkinuoli kokonaisuudessaan. Kuvausalustana muuten museon pedakokoelmaan kuuluva nepalilainen hamppukangas.

Sulituksesta meinasi ennen ensimmäistä näytöstä muodostua suorastaan kriisi, kun en tietenkään ollut osannut jo kesällä varautua etsiskelemällä sulkia silloin, kun niitä ulkoa olisi vielä voinut löytää. Puhtaasti ulkonäkösyistä en tässä yhteydessä myöskään tahtonut turvautua kaupalliseen nuolitarvikevarastoon, sillä ostosulat ovat varsin teollisen näköisiä. Lopulta kävi sitten niin, että kesällä museolla syntyneet kukkopojat pääsivät sopivasti hengestään vähän ennen työnäytöstä, ja sain niiden siivistä nypittyä muutaman vahvemman sulan (Note to self: älä enää ikinä, ikinä, lyö kenenkään päätä irti pikkujoulujen jälkeisenä krapulapäivänä - se oli yksinkertaisesti kamalaa). Nuo sulat ovat kuitenkin niin pehmoiset ja hennot, että saapa nähdä, miten nuolet jaksavat lentää. Toisaalta Grunwald-kokemuksista tiedän, että jopa paperisulitettuja pehmeällä toppapäällä varustettuja nuolia voi ampua kaaressa kauas, joten ehkä ne jonkin matkaa lentävät.

Sulitus on myös kiinnitetty tökötillä ja kiinnitys vahvistettu jännettä kierittämällä.

Parasta olisi kai käyttää isompien vesilintujen leveitä, kovia sulkia. Jotta nuoli pyörisi lentäessään sujuvasti, tulisi kaikki sulat valita samasta siivestä. Vesilinnunsulkien metsästys lisättäköön kokeiltavien seikkojen pitkään listaan.

Kaiken kaikkiaan koin tässä nuoliseikkailussa oppineeni paljon uutta, ja ehkä myös välittäneeni jotain siitä työnäytöksiä katsomaan tulleelle yleisölle. Museokävijöiden kannalta voisi kuvitella olevan olennaista se, että pääsee katsomaan läheltä, koskettamaan ja haistamaan esineuudennoksia, sekä esittämään kysymyksiä niitä valmistavalle henkilölle. Primitiiviteknologista uskottavuutta sen sijaan toisi se, että pyrkisi välttämään puolivillaisia kompromisseja ja suuntaisi ennen kaikkea kohti efektiivisyyttä. Se ei toisaalta ole lainkaan mahdollista ilman nuolenvalmistuksen rinnalla tapahtuvaa jatkuvaa koeammuntaa, jota en nyt säähän vedoten ole lainkaan tehnyt. Varsinaiseen ammuntaan puolestaan liittyy se nuolenvalmistuksen kannalta kaikkein suurin motivaatio-ongelma: että suurin osa enemmän tai vähemmän huolella valmistetuista tekeleistä lopulta kuitenkin häviää jonnekin pusikkoon. Ehkä pitäisi siis kuitenkin tehdä niin, kuin joku perinnejousi.fissä reippaasti ehdotti, ja sulittaa nuolensa vaikka papukaijansulilla...

Jousipuukin odottelisi ties kuinka monetta vuotta ovensuussa, jos vaikka jo ensi kesänä ehtisi sitä muotoon höyläilemään. Silloin Ötzi-näyttely on kuitenkin jo ohi, ja metallityökalujen käyttö jälleen sallittua myös näytöstyöskentelyssä :)