Villaa ja pellavaa

Aika se vaan kuluu, eikä sen vauhti juuri tunnu hidastuvan, vaikka töissä kiireisin luokkaretkiaika onkin vihdoin ohi. Livistin yhden lammasviikon kun lähdimme helatorstailta museokierrokselle Tanskaan - tai no ehdittiin siellä vähän vierailla muuallakin, mutta pääasiallinen käyntikohde olivat kyllä erilaiset mielenkiintoiset museot, ja niitähän Tanskassa riitti. Täytyy pureksia siellä opittua jossain välissä enemmänkin, mutta jos nyt lyhyestä virsi kaunis, niin mitä hienoa rautakauden tanskalaiset käsiinsä saivatkin (ja paljon saivat, kun niin kivasti sijaitsivat Keski-Euroopan puolella ja monien vesireittien varressa), niin heittivät sen sitten aina suohon. Ja niistä soista onkin sitten löytynyt kaikkea ihmisuhreista jättimäisten käyrätorvien kautta kultaisiin murokulhoihin. Opin, että erityyppiset suot säilyttävät eri asioita, toiset paremmin eläinkuitua ja nahkaa, toiset taas selluloosa- eli kasvikuituja. Ja että tanskalaisissa kumpuhaudoissa on tammiarkkujen sisällä säilynyt kuin säilykepurkissa sellaisia vainajia, joilla on kaikki vaatteet ja korut vielä päällään... Mutta siitä tosiaan lisää toisen kerran, kuvien kera.

Muuten kehruuintoilu sen kun jatkuu. Vietin Tanskanreissun jälkeen lopun lomaviikostani mökillä, jonne pakkasin mukaan keskeneräisten neulakinnassukkien lisäksi muutaman mustapoltetun savisen värttinänkehrän. Nopeasti kävi hyvin selväksi, että suorien kehrävarsien valmistaminen ilman sorvia on jokseenkin hankalaa, mutta yhden kohtuullisesti pyörivän sain sitten kuitenkin aikaan. Se pääsi tositoimiin viime viikolla Pukkisaaressa, kun istuin ensin yksikseni sateisen maanantain ja sittemmin Saari AD 1389 -tapahtuman tarjoamassa hyvässä seurassa koko viikonlopun kehräämässä. En ollut ottanut omia villojani mukaan, kun tiesin, että saaressa on ties kuinka monta säkkiä vanhaa villaa. Ensimmäisenä sattui ketään todella pitkää tummanruskeaa, jota kehräilinkin sitten yhden ison värttinällisen. Päässäni on hiljakseen alkanut itää ajatus, että voisin kutoa kankaan, jonka loimena olisivat ostetut lampaanmustat affelangat, ja kuteena sitten yksisäikeiset itsekehrätyt... Mutta eipäs nyt taas hypätä asioiden edelle.

Värttinä ja tummanruskeaa lankaa. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Kokeilin nyt käytännössä ensimmäistä kertaa sitä, etten karstannut tai kammannut villaa ollenkaan, vaan nypin sen vain sormin auki. Itse asiassa pitkää tummaa saattoi vain kiskoa pitkänä hahtuvana irti siitä sekavasta möykystä, jonka olin säkistä ottanut. Se kehräytyi aika nätisti, välillä tietysti tuli möykkyjä ja lankaan jäi enemmän roskaa kuin paremmin putsatussa villassa, mutta olin lopputulokseen silti aika tyytyväinen. Toisen erän kehräsin selkeästi lyhyempää valkoista, jonka myös availin vain käsin - sen kohdalla täytyi kyllä nyppiä tapulit yhtenäiseksi möykyksi kämmenpohjaan, ja katkeiluakin tapahtui enemmän, mutta mahdollista tuokin oli.

Tummaa villaa möykyssä.

Vähän kiinnostaisi koettaa tehdä sellainen karttajousi eli savitsin ja kokeilla, auttaisiko villojen hakkaaminen asiaa jotenkin. Ihan pelkkien tekstilähteiden perusteella vain epäilyttää, voiko hommasta mitään tulla. Onko joku joskus nähnyt karttajousta käytössä? Vahterin (kai?) mukaan se oli vielä 1800-luvulla erityisesti Itä-Suomessa joka talossa tuttu työkalu, mutta sittemmin tuntuu kadonneen aika lailla kokonaan. Pohjois-Karjalan museossa näyttää olevan yksi, ja käyttökuvaus on aika samanlainen myös Vuorelan kansanperinteen sanakirjassa: jännettä täryytettiin kiivaasti lyöden liisteiden päälle asetettuja villoja. Työn suorittivat tavallisesti miehet. Tulisikohan tuohon kokeilemalla tolkkua?

Töissäkin olen kehrännyt melkein joka päivä tunnin pari. Toinen sekavärinen Greta-värttinällinen on kohta valmis ja se tuleva vyyhti siis kertausta vaille. Alan kallistua sille kantille, ettei sitä ehkä kannata yrittää värjätä, sen verran sekaväristä ja sellaisenaan kivaa lanka nimittäin on. Sen sijaan voisi seuraavaan erään valkkailla vain niitä teräksenharmaita villatapuleita ja pyrkiä yhtenäisemmän väriseen lankaan. Tai kehrätä suosiolla väliin lisää valkoista, kun heti juhannuksen jälkeen pitäisi taas olla jotain värjättävää eikä morsinkoa päästä tekemään, kun ei museon pellosta näköjään mitään noussut. Viimevuotiset morsingot kyllä kukkivat komeasti, mutta niissä ei enää lehtiruusukkeita ole, eivätkä ne käsittääkseni enää juuri väriä anna.

Toisen vuoden morsinkomaa.

Koska aina pitää olla monta rautaa tulessa (välillä konkreettisestikin), aloimme myös Helenan kanssa laittaa loimea pieniin salonkikangaspuihini. Vähän hävettää, että aikoinaan kovasti hinkuamani puut ovat seisseet vuosikaudet käyttämättöminä, ja kun nyt sopivasti sattui loimenlaittoon paljon mua perehtyneempi ja vielä auttamishaluinenkin työtoveri olemaan käytettävissä, on jo jokunen kierros luonnonharmaata pellavalankaa päätynyt luomapuiden ympärille. Hommaa sinänsä riittää vielä vaikka kuinka, ja mutkiakin voi tulla matkaan, joten ei ehkä vielä kannattaisi niin kovasti haaveilla niistä tuota pellavaa seuraavista kankaista... Toivoa vaan sopii, että lanka osoittautuu kudonnassakin yhtä kestäväksi kuin miltä luodessa on näyttänyt. Pellavalla on kyllä paha tapa katkeilla, mutta ainahan sitä saa toivoa. Kun nyt ensin pääsisi sinne kutomiseen asti :)

Saaressa istuskellessa tuli myös kiinnitettyä huomiota siihen, että jossain vaiheessa olisi myös aika tehdä uudet kengät. Nykyisissä on ulkoisesti selkeä suolyödön fiilis, toinen nauha poikki ja yhden pohjasauman kohdalla reikä. Aika monta kesää ne ovat satunnaista käyttöä kestäneetkin, mutta lisätään listaan.