Lammashistoriaa

Viime viikolla ja huomenna töissä taas kerintää. Sen kunniaksi Lammas & Vuohi -lehden artikkelien pohjalta vähän perustietoa lampaiden ja pikkuisen vuohienkin historiasta.

Vili on jo keritty, tytöillä on vielä tosi kuuma. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lammas ja vuohi ovat mitä ilmeisimminkin ensimmäiset ihmisen kesyttämät tuotantoeläimet. Ne ovat eläneet ihmisen kanssa jo 10 000 vuotta. Kesytystyö tapahtui Lähi-idässä samalla hedelmällisen puolikuun alueella, josta myös tuttujen viljakasviemme jalostus on alkanut. Lampaat ja vuohet olivat muihin alueen riistaeläimiin verrattuna rauhallisia, ja laumakäyttäytyminen helpotti niiden käsittelyä. Todennäköisesti lampaiden kesytys tapahtui yhteistyössä ihmisen vielä varhemman kotieläimen, koiran kanssa. Nykyisistä villilajeista muflonin ja besoaarivuohen katsotaan vastaavan parhaiten noita alkuperäisiä lajeja.

Itse kesytystoiminnasta ei ole arkeologisia tai juuri muunkaan laisia jälkiä. Kenties eläimiä houkuteltiin viljan ruoan avulla tai otettiin nuoria karitsoita ja kilejä eläteiksi. Mahdollisesti on jopa aidattu kokonaisia villieläinlaumoja. Joka tapauksessa uusi elämä ihmisten kanssa muutti lampaita ja vuohia lajitasolla. Osa muutoksista, kuten esimerkiksi sarvien pieneneminen, johtui luonnonvalinnan heikkenemisestä. Toiset taas olivat ihmisten tarkoituksella jalostamia. Jo 5000 vuotta sitten oli olemassa toisistaan eroavia lammasrotuja, ja viimeistään 4000 vuotta sitten erilaisia villatyyppejä. Eurooppalainen lammas kehittyi koko ajan pienemmäksi aina keskiajalle asti. Myös sen jalat lyhenivät ja sydän, silmät ja aivot pienenivät. Nykyisten vallitsevien lammasrotujen aivot ovat suunnilleen 20% pienemmät kuin villilampaan, ja 8% pienemmät kuin primitiiviseksi luokiteltujen rotujen. Eläimet sopeutuivat myös erilaiseen ravintoon ja tiiviimmissä laumoissa eläessä niille kehittyi parempi taudinsietokyky.

Nuorakeraamisen kulttuurin harjoittaman maatalouden levitessä keskiseen Eurooppaan 6500-6000 vuotta sitten vuohi tuli ilmeisesti ensin, ollen tärkeä pusikkojen raivaaja. Lampaiden merkitys puolestaan kasvoi laajojen ruohikkoalueiden synnyttyä. Keski-Euroopassa tärkein kotieläin oli kuitenkin nauta. Viljelyelinkeinoja harjoitettiin mahdollisesti jo tuolloin Etelä-Skandinaviassa, vaikka uudet elinkeinot levisivätkin lauhkean ilmaston alueilla hitaasti. Suomesta ensimmäiset viitteet kotieläimistä ovat kenties jo pronssikaudelta, mutta varmasti lampaita ja vuohia on pidetty täällä rautakaudella, ainakin 3000 vuoden ajan.

Suomenlammas virallisesti määriteltynä rotuna syntyi 1900-luvun alussa, mutta lammaskannat olivat totta kai paljon tätä vanhempia. Suomenlampaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella rodun iäksi on arveltu noin tuhat vuotta. Suomenlampaaseen ei ole juurikaan sekoittunut muiden rotujen perimää, vaikka Suomeen onkin 1500-luvulta alkaen tuotu myös muita lammasrotuja. Tärkeitä syitä suomenlampaan menestykseen ovat sen suuri sikiävyys, varhainen sukukypsyys ja nopea karitsoinnin jälkeinen tiinehtyvyys. Vuonuekoko on ensikaritsoinnissa keskimäärin 1,8 karitsaa ja vanhemmilla uuhilla 2,5 karitsaa. Myös viitosia ja kuutosia syntyy. Suomenlammasta onkin viety runsaasti myös maailmalle ja sitä on käytetty monien yhdistelmärotujen pohjana.

Suomen nykyiset alkuperäisrodut suomenlammas, ahvenanmaanlammas ja kainuunharmas kuuluvat pohjoisten lyhythäntäisten rotujen ryhmään. Suomenlampaan perinnöllinen muuntelu on suurta. Tämä kertoo siitä, että rotu on kehitetty suuresta perustajapopulaatiosta, Suomen eri alueiden vanhoista lammaskannoista. Kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat uhanalaisia rotuja, joiden tehollinen populaatiokoko on pieni. Tehollinen populaatiokoko ilmaisee perinnöllisen muuntelun suuruuden sukupolvesta toiseen, eikä siis ole suorassa suhteessa rodun koko yksilömäärään. Koska yksilön geeneistä puolet tulee äidiltä ja puolet isältä, roduilla, joilla on esimerkiksi vähän siitospässejä uuhien määrään verrattuna, harvinaisemman sukupuolen geenien vaikutus seuraavaan sukupolveen on suurempi ja perinnöllinen muuntelu vähäisempää.

Niin Suomen itä- kuin länsipuoleltakin löytyy samaan roturyhmään kuuluvia lammasrotuja. Kainuunharmaksen lähisukulaisia löytyy Vienan Karjalasta, mikä selittynee eritysesti asutushistoriallisin syin: Vienan länsiosat ovat saaneet suuren osan asutuksestaan Kainuusta ja Pohjanmaalta 1600-1700-luvuilla. Ahvenanmaanlampaan lähisukulaiseksi taas oletetaan ainakin Gotlannin gutefåria. Ahvenanmaanlammas tunnistettiin omaksi rodukseen osana 2000-luvulla suoritettua suomenlampaan geenikartoitusta. Tämä suomenlampaasta ulkonäöltään selkeästi poikkeava, primitiivistyyppisempi rotu on ollut kasvavan kiinnostuksen kohde jo parinkymmenen vuoden ajan sekä ahvenanmaalla että mantereen puolella. Historiaharrastajien keskuudessa se lienee erityisen tunnettu siksi, että sen kaksiosainen pitkään päällyskarvaan ja pehmeään alusvillaan jakautuva turkki muistuttaa muinaistekstiililöytöjen kuituja. Alkuperäisiä valmistusmenetelmiä tavoitellen tehtyyn Kaarinan muinaispukuversioon onkin käytetty ahvenanmaanlampaan villaa.

Pieniä affenoita Maija Häggblomin tilalla (Kuva: N. Talvela 2009)

Lyhyt katsaus kaipaa kiihkeästi syventämistä. MTT:n monitieteisen Suomalaista arkeologista genetiikkaa: Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettinen polveutuminen ja jalostusstrategia sekä hyödyntäminen Lounais-Suomessa -hankkeen kuvaus vihjaa, että Muinaistutkijassa 1/2010 olisi ilmestynyt aihetta käsittelevä artikkeli. Taas harmittaa, että menin lopettamaan Muinaistutkijan tilaukseni - en ehkä tullut lukeneeksi lehtiä heti niiden ilmestyttyä, mutta referenssikirjaston kannalta olisi mahtavaa, että nuo kaikki voisi vain poimia omasta hyllystä. Luettavaa riittäisi myös Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat -raportista, mutta se saa nyt jäädä toiseen kertaan. Vielä pitäisi nimittäin illan ratoksi tyhjentää yksi noista kirjahyllyistä, joka huomenna vaihtuu toiseen yksilöön. Huhhuijakkaa, tieto painaa...