keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Operaatio pehmeä jänis

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.

4 kommenttia:

Maahiska kirjoitti...

Meillä toi kerran kissa jättirusakon pennuille (jotka olivat silloin vielä n. 1/20 rusakon koosta...) ja päätimme nylkeä kaverin(se pupun siis). Samalla kun Ville nylki (naapurit katselivat huolestuneina matkan päästä), minä alkuvalmistelin kissoille maittavaa pupusoppaa nuotiolla. Molemmat touhusimme hyvinkin pari tuntia jänön kanssa (sen sijaan että olisimme tehneet talon perustuksia tms mitä olimme tulleet tontille tekemään) ja lopputuloskin oli ihan mukava. Kunnes... kiireessä laitettiin nahka suolaan ja pussiin (??? aivopieru) joka jätettiin johonkin odottelemaan... ja löydettiin muutaman viikon kuluttua aika.. karseana?

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että meillä on nyt orava pakastimessa, odottelemassa sopivaa hetkeä.

Tuulentunto kirjoitti...

Kyllä näitä juttuja kuolleista eläimistä lukee yllättävän mielellään. Nahkahommien maailma on ainakin mulle ihan vieras, ja on mukava lukea siitä, miten tällaisia hommia voi hoitaa. Plussaa kuvista, vaikka herkimmät eivät ehkä niitä kestä. Ilman niitä voisi kuvaus jäädä vähän epämääräiseksi.

Mitä pupunlihalle muuten tapahtui, päätittekö tehdä siitä ruokaa?

Jenni Sahramaa kirjoitti...

Kah, sepä tosiaan unohtui, vaikka aikomuksenani oli loppusijoituskin tekstin loppuun kirjata. En lopulta pitkän pyörittelyn jälkeen viitsinyt tehdä rusakosta ruokaa, kun kissa kotona ei ollut siitä mitenkään kiinnostunut, ja omaankin nenään tuntui vähän erikoinen haju. Eli biojätteeseen päätyi parka. Rakka toisaalta oli syönyt mukaan ottamansa toisen koiven hyvällä ruokahalulla, joten hyvin mahdollisesti mä olin tässä tapauksessa liian arka. Ihmisellä kun kuitenkin on raadonsyöjän elimistö, joka kyllä poistaa pilaantuneen ruoan tarpeen vaatiessa... Mutta tällä kertaa jäi pupu kuitenkin paistamatta.

Jenni Sahramaa kirjoitti...

Maahiska, mä olen varsinkin talvisaikaan pitänyt nahkoja paitsi suolassa myös pussissa ulkovarastossa, ja vaikka haju onkin joskus vähän ytäkkä, eivät ne ole ilmeisesti siitä muuten suuremmin nokkiinsa ottaneet. Lämpimämmällä säällä on toki eri, ja paras olisi kai säilyttää suolatut nahat vaan pinossa. Mutta pieneläinten kanssahan tuo pakastin on mainio vaihtoehto.