Valamisen onnea ja onnettomuutta

Keväällä oli pari valutyönäytöspäivää, jotka menivät varsin hyvin. Silloin jäi hommista hyvä fiilis ja vähän harmitti, kun ei ollut pitkään aikaan tulossa valuja, että pääsisi jatkamaan siitä, mihin jäätiin. No, alkuviikosta oli valuja taas, mutta tällä kertaa suunnilleen kaikki meni niin perseelleen kuin mahdollista. Paitsi asiakkaat, jotka olivat sekä kiinnostuneita että tosi kivoja.

Meillä ei ole museolla omaa pajaa - Karvasmäen pihapiirissä oli kyllä paja, mutta seppä Backmannin leski myi sen vuonna 1918 Seurasaareen 500 markalla. Siellä se nyt nököttää Antin talon pihapiirissä tuulimyllyn lähellä, käytiin taannoin kurkkimassa seinänraoista sisälle. Pajarakennuksen puutteessa ronttaamme säännöllisin väliajoin ahjon, alasimen ja palkeet ulos riihen niitylle.

Valtsu näyttää takomisen mallia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Koska pronssivaluun tarvitaan reilu 1100 celsius-asteen lämpötila, pelkät palkeet eivät siihen riitä. Lisäpuhalluksena olemme käyttäneet kuumailmapuhallinta, mutta niillä on ikävä taipumus alkaa liikaa kuumetessaan sulaa muoviosistaan ja lopulta lakata toimimasta. Vastaavat ongelmat pätevät moniin muihinkin erilaisiin virityksiin, jotka museon taonta- ja valutyönäytöksiä pitävät kasassa. Tiistaina kaikki alkoi sitten hajoilla palasiksi samaan aikaan. Palkeiden pumppauskepin naru katkesi kuulemma jo edellisen taontanäytöksen aikana. Sitä oli sitten paikattu käyttämällä pelkää lämpöpuhallinta, joka oli kuumaan ahjoon kiinnitettynä kuitenkin sulanut ja tuhoutunut lopullisesti. Otimme tuhottavaksi uuden puhaltimen, kun aamulla ei ollut enää aikaa rakentaa siihen mitään etäisyyttä antavaa viritystä. Se ei kuitenkaan, edeltäjästään poiketen, pysynyt itsenäisesti lainkaan paikallaan - eikä tätä paikkaamaan tulitiilistä rakennettu pikaviritys vähemmän yllättäen ollut myöskään kovin kestävää sorttia. Se oli kuitenkin vasta alkua.

Museolle hankittu ahjo on kuuleman mukaan ostettu joltain sitä omiin harrastustakomisiinsa käyttäneeltä tyypiltä, joka on rakentanut sen kierrätysosista. Kolmijalkainen hökötys ei ollut kovin tukeva varsinkaan epätasaisessa maastossa, joten Nino ystävällisesti rakensi siihen puisen tukikehikon. Se toimi mainiosti läpi takotyönäytösten, joissa pyöritään tuhannen asteen alapuolella, mutta valulämpötilat olivat laudoille liikaa. Ahjon kehikko alkoi siis savuta kesken valutyön, ja siinä vaiheessa jos joskus olikin sitten jo todella ammattimainen olo. Tilanne ei enää ollut niin hyvin kontrollissa, että valuja olisi voinut paloturvallisesti jatkaa. Päätimme käyttää iltapäivän korjaustöihin.

Valtsu kaataa. Aamupäivällä saatiin sentään jotain aikaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kuumaa pronssia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kaikki lähti käyntiin ihan hyvin: ahjo saatiin irti tukikehikostaan, keksittiin, että lautoja lyhentämällä kytemisvaaraa voitiin merkittävästi vähentää, ja nyt oli jopa aikaa rakentaa lämpöpuhaltimelle suukappale. Sitten tuli aika laittaa ahjo takaisin paikoilleen kehikkoon. Humps, sinne se sujahti aika vauhdikkaasti - ja samalla pohjan hitsaussaumat pettivät ja se putosi kokonaan pois. Hei vaan. Jos saa olla ihan rehellinen, tässä vaiheessa alkoi loppua usko: kyseessä oli mun ensimmäinen työpäivä erinomaisen onnistuneen kesälomaviikon jälkeen, ja ahjo oli jo ensin syttynyt palamaan ja sitten hajonnut osiin. Eikä kello ollut vielä edes kolme iltapäivällä.

Omat voimat loppuivat jo, olen hitsannut kerran yläasteen jälkeen eikä meillä ole siihen myöskään välineitä. Asiaa selviteltiin jonkin aikaa, ja nyt ahjo on kaupungin varikolla toivottavasti muuttumassa jälleen ehjäksi. Lopullinen tuokaan paikkaushitsaus tuskin tulee olemaan, mutta jos nyt vaikka jonkun kesän vielä toimisi... Ensi viikolla on taas taontaa, että sikäli odotamme jännityksellä.

Edelleen täytyi kuitenkin ratkaista seuraavan päivän valutyönäytös. Pronssin ja messingin lisäksi museolla oli iso köntti silumiinia, mutta sitäkään ei ilman ahjoa ole helppo saada sulamaan. Onneksi keittiön laatikosta löytyi vielä uudenvuodentinoja, sillä oikea tina oli askarteluliikkeestä loppu. Niitä pystyikin sitten sulattelemaan ihan hellalla, ja toisesta valutyönäytöspäivästä tuli paljon edellistä vähemmän hikinen. Teimme hiekkavaluja, eli homma aloitetaan pakkaamalla valuhiekka mahdollisimman tiiviisti muottiin. Valuhiekka on erittäin hienorakeista hiekkaa, johon on sekoitettu öljyä, ja jota voi hankkia esimerkiksi Slöjdistä (ja varmaan halvemmalla jostain muualta, mutten suoraan tiedä, mistä). Tiukkaan pakattuna hiekka pysyy erinomaisen hyvin muotissaan, joka siis tässä tapauksessa on puinen valumuottilaatikko.

Valuhiekka pakataan laatikkoon mahdollisimman tiiviisti. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Lopuksi alalaatikon pinta siloitellaan esimerkiksi puupalalla. Pinnalle voi vielä sirotella jotakin hienojakoista jauhetta, kuten talkkia tai perunajauhoja. (Kuva: V. Aspö 2011)

Hiekkavalussa käytetään kovia malleja. Malliesineissä ei voi olla negatiivisia, esimerkiksi sisäpuolen pintoja, koska ne eivät valussa toistu. Valmiita, yksinkertaisia esineitä voi hyvin käyttää malleina.

Malliesineet painetaan hiekkalaatikon pintaan, puoliksi hiekan sisään. Hienoimmat kuvio-osat kannattaa painaa alaspäin. Tässä kuvassa laatikon päällä on aika ronskisti perunajauhoja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Valulaatikon on syytä olla mahdollisimman tiivis ja valutöiden kannalta järkevän kokoinen. Nämä laatikonpuoliskot kiinnittyvät toisiinsa pienten tappien avulla. Puisen laatikon hyvä puoli on helppo valmistettavuus ja se, ettei se juuri kuumene kaadon jälkeenkään. Toisaalta, jos sulaa metallia valuu laatikon reunalle, se syttyy palamaan.

Laatikon yläpuolisko laitetaan paikoilleen, ja aletaan koota seuraavaa hiekkakerrosta. Siitäkin tehdään mahdollisimman tasainen ja siisti. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kun valuhiekka on pakattu hyvin ja tiiviisti, laatikon puoliskot voidaan avata ja malliesineet poistaa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Hiekkavalu perustuu siis siihen, että tiiviisti pakattuun hiekkaan jää valettavan esineen muotoinen kolo. Vielä tarvitaan valukanavat ja ilman ulostuloaukot. Pronssivaluun olemme tavanneet tehdä vain yhden valukanavan, koska kaatoaikaa on sulan metallin kanssa niin vähän.

Valtsu tekee ilmakanavia rautalangalla, varsinainen valukanava on painettu 10 mm pyörötangolla. Nino pumppaa palkeita. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Valukanavien järkevä askartelu on jäänyt mulle vähän salatieteeksi - auttaisi ehkä, jos joskus vaikka lukisi jotain aiheesta. Yleensä olemme ryhmitelleet malliesineet kaatoaukon ympärille, ja vetäneet niille kullekin riittävän leveän kanavan. Olen siinä käsityksessä, että paksummat kohdat kannattaa jättää lähemmäs kanavaa, ja ilman poistumistiet laittaa taas toiseen päähän. Hommassa hieman leviävät hiekanmurut voi yleensä puhallella pois ongelmitta.

Tinavaluihin teimme kullekin esineelle oman pienen valukanavan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Varsinainen valu on aika tyypillinen käsityöhomma: ensin odotellaan ja odotellaan, ja kun metalli sitten onkin sulaa, itse kaato suoritetaan mahdollisimman äkkiä.

Uudenvuodentina, joka toki koostuu enimmäkseen lyijystä, sulaa pelkässä kattilassa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Tinan kaato. (Kuva V. Aspö 2011)

Pronssi tai messinki sulatetaan keraamisessa upokkaassa tulitiilillä tiivistetyssä ahjossa. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Pronssin kaato. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Pienen jäähdyttelyn jälkeen esineet irroitetaan, ja jäähdytetään loppuun vesisaavissa. Pronssi polttaa mustaksi sen kohdan hiekkaa, johon se osuu. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Tinavalumme onnistuivat aluksi oikein hyvin, ja loppua kohden yhä huonommin. Syynä lieni metallin kierrätys, joka valukerralla mukaan tuli yhä enemmän epäpuhtauksia. Nythän ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä sen kummempia esineitä, noin lyijypitoisesta metallista tehtyjä korujakaan ei ole fiksua käyttää. Muutama onnistunut kappale jäänee valumalleiksi tulevaisuuden varalle.

Myös pronssivaluihin olemme käyttäneet enimmäkseen kierrätysmetalleja, ja valaneet esimerkiksi valukanavat ja epäonnistuneet esineet aina uudelleen. Pronssista palaa ilmeisesti aina kuumennettaessa pois tinaa, joten sitä on tullut lisäiltyä välillä. Sulamislämpötilaa on ajoittain myös yritetty alentaa lisäämällä booraksia.

Näistä tinaesineistä ei tullut oikein mitään. Puhtaamman metalliseoksen käyttö olisi varmasti auttanut. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kun valetut esineet on jäähdytetty, jäljelle jää onnistuneiden valkkaaminen, niiden rautasahaaminen irti valukanavistaan ja hiominen siisteiksi. Tämän viikon lopputulemana oli siis ihan onnistuneita uudenvuodentinavaluja ja tyytyväisiä asiakkaita, muttei juuri mitään uusia muuhun kuin valumalliksi käyttökelpoisia esineitä. Hyvänä puolena korjaustöiden ja tinavalujen ohessa oli kerrankin aikaa viilailla ja hioa aiempia tuotoksia, homma, joka jää aika usein vähän turhan vähälle huomiolle.

Valun jälkeiset työvälineet: tavallinen ja neulaviila sekä teräsvilloja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Esittelyssä hammas- ja hello kittysarjat, pari kupurasolkea ja hiottu ja hiomaton vyönsolki. Ylinnä kupurasolki valusta, jossa laatikonpalat olivat jääneet hieman irti toisistaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lopuksi laitetaan paikoilleen irto-osat kuten vyön kielet sun muut. Ja sitten vaan käyttöön.

Nämä vyön kielet on taiteltu messinkipellistä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)