Työkaluja takomassa

Vietin viime viikolla kolme työntäyteistä päivää vanhan kouluni Kuggomin pajalla. En edes muistanut, miten loputtoman siistiä on takoa! Kesällä töissä naputtelin jotain pikkujuttuja, mutta se oli aika eri asia kuin työskennellä pajalla, josta löytyvät kaikki työkalut ja koneet tutuista paikoista. Ja käytettävissä oli toki myös erinomaisen asiantunteva ja muutenkin mainio opettaja Toni, jonka seuraa voin ehkä tunnustaa ehtineeni välillä kaivata. Erinomainen loma arjesta, vaikka periaatteessa olikin työtä: tarkoituksenani oli tuottaa museolle jokunen nahkatyökalu tulevia työnäytöksiä helpottamaan.

Yhden skrapan eli suomeksi varmaan nahkakaapimen tein jo aikoinaan koulussa, mutta se on ehtinyt matkan varrella kadota. Vain kuva jäi jäljelle.

Skrapa vuosimallia 2007. Kuva J. Sahramaa 2007.

Muistelisin, että tuolloin teimme skrapanterät hyvinkin kapoisesta teräsaihiosta, ja muotoa sai oikein hakemalla hakea. Tällä kertaa aloitin huomattavasti leveämmällä teräksellä, ja kaksi terää syntyi kuumasta aihiosta turhia paloja irti talttaamalla jokseenkin reippaalla tahdilla. Sen jälkeen tarvitsi vain vähän takoa pyöreää muotoa. Yhden aihion olin tehnyt jo kesällä, joten sen kanssa aloitin hehkuttamalla sen pehmeäksi: puukkoteräksestä valmistettu terä kuumennetaan tumman punahehkuiseksi ja haudataan sitten hiekkaan jäähtymään hitaaksi. Sen jälkeen sitä on mahdollista viilata ongelmitta. Skrapanteriin viilattiin vain kevyt viiste, ja sen jälkeen ne oli jo aika karkaista ja päästää.

Karkaisussa aihio kuumennetaan oranssihehkuiseksi ja upotetaan sitten äkkiä nesteeseen niin, että lopputuloksena on teräksen muuttuminen kovaan ja hauraaseen muotoon - karkaistua terää ei parane pudottaa lattialle. Karkaisin skrapanterät puukkojen tapaan öljyssä niin, että kastoin teräosaa vähän yli puolivälin jonkin aikaa, ja jäähdytin sitten loppuun vesisaavissa. Karkaisun jälkeen terä päästetään, välissä kannattaa hioa se metallihiomapaperilla puhtaaksi, jotta päästövärit näkyisivät. Käytin päästämiseen, edelleen puukonteon tapaan, ahjossa kuumennettuja teräskimpaleita, joilla lämmitin teräaihioita selkäpuolelta tyvestä tarkoituksenani saada se osuus päästymään enemmän, pehmeäksi ja sitkeäksi, ja jättää varsinainen terä melko kovaksi. Tämä onnistuikin todella hyvin: alla olevassa kuvassa värit eivät kovin hyvin toistu, mutta oikeanpuoleinen skrapa-aihio on päästynyt tyvestä tummansiniseksi ja terästä kullankeltaiseksi.

Vasemmalla valmiiksi teroitettu, oikealla vasta päästövärinen skrapanterä. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Puhdistukseen tarkoitettujen skrapojen lisäksi olin päättänyt tehdä nahan pehmityksessä hyödyllisen räckspaden eli venytysraudan. Yhden sellaisen olin väsäillyt jo lyhytkurssilla pari vuotta sitten, mutta se on tehty mun varsin pitkälle käsivarrelleni, mikä on tuottanut pienikokoisemmille työtovereilleni ongelmia. Niinpä päämääränä oli saada nyt aikaiseksi lyhytvartisempi kappale. Ihmettelin, miksen ollut viime kerralla tehnyt työn vaiheista muistiinpanoja, mutta se selvisi nopeasti, kun aloin takoa 30 mm pyörötankoa muotoonsa: illalla en kyennyt tekemään oikealla kädelläni enää yhtään mitään... Tällä kertaa tein sentään summittaiset piirrosmuistiinpanot työn vaiheista.

Apuaopettaja Soini demonstroi räckspaden käyttöä keväällä 2008. Kuva: J. Sahramaa 2008.

Homma aloitettiin tyssäämällä, eli lyömällä tangon kuumennettua päätä pystysuunnassa alasimeen niin, että se litistyy ja leviää. Tämä levennys taottiin nelikulmaiseksi, ja sitten alettiin ohentaa vartta, mikä oli erityisen siistiä siksi, että siihen sai käyttää konevasaraa. Aihio katkaistiin rälläkällä niin, että toiseen päähän (kuvassa oikealla) jäi riittävästi varaa halkaista se kahtia terän kiinnityskohtia varten. Tätä ennen piti kuitenkin vielä levittää kappaleen toinen pää (kuvassa vasemmalla) putkeksi takomista varten. Tähän käytin enimmäkseen pajavasaran kapeampaa eli peenapäätä.

Räckspaden varren aihio, alla muistiinpanot työn vaiheista. Kuva J. Sahramaa 2010.

Seuraavaksi taoin levitetyn aihion putkeksi alasimen sivulla. Avoimena kappaleen leveys oli noin 10 cm, putkenpään halkaisijaksi tuli noin 3 cm. Sen jälkeen oli aika taltata toinen pää kahteen osaan. Tähän sain ystävällisiltä kurssitovereilta apua, kappaleen piteleminen paikoillaan itse on aika vaikeaa, kun samaan aikaan pitäisi pidellä toisella kädellä talttaa ja toisella vasaraa. Eikä taltanterää kannata pitää kauhean kauaa jäähdyttämättä kuumaa aihiota vasten, ettei se päästy pilalle - itse lyön vain kolme kertaa, ja kastan sitten taltan välillä vesisaaviin. Talttaaminen menee helposti vinoon, ja tällä kertaa niin pahasti, että koko aihio meinasi päätyä romumetalliin. Onneksi melko vähähiilistä rakenneterästä voi aika huoletta hitsailla, ja kun paikalla sattui vielä olemaan entinen ammattihitsari, sai liian kapeaksi katkennut pala nopeasti uutta terästä ympärilleen. Sitten oli aika kaventaa terän kiinnityskohdan päät ja takoa ne muotoonsa. Kärkiin tuli pienet olastukset, ja ne olivat myös ainoa kohta, jota vähän viilailin.

Räckspaden kahvan kiinnityskohdassa oikealla on nyt putki, ja toinen pää on halkaistu ja muotoiltu terän kiinnitystä varten. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Pienten siloittelujen ja siistimisten jälkeen oli aika valmistaa terä. Sen materiaalina oli 3 mm teräslevy, jonka rälläköin lähelle toivottua muotoa ja viimeistelin enimmäkseen viilalla: takomalla syntyi lähinnä teräviisteen alku. Porasin reiät niittausta varten kaikki valmiiksi, mikä ei ehkä ole kovin viisas tapa, sillä niittaukset sujuvat todennäköisesti helpoimmin niin, että ensimmäiset tehtyään vasta katsoo paikat seuraaville rei'ille. Toisaalta jo mainittu hitsariherra vannoi, että telakallakin teräs aina vain taivutettiin kohdalleen ja sitten niittiä päälle - onnistui tämä avustettuna sitten pienissäkin kappaleissa. Kylmäniittauksen päälle naputtelin niitinpäitä kuulapäävasaralla vähän vielä kuumanakin. Sitten teräsharjaus kuumana ja pintakäsittelyksi öljypoltto: kappaletta kuumennetaan ahjon liekin päällä parisataa-asteiseksi, pyyhitään pellavaöljyllä, hävitetään palava paperitollo ennen kuin se käräyttää sormet, ja kärytellään öljyttyä kappaletta ahjon yllä hyvässä vedossa kunnes pinta on palanut mustaksi. Sitten pesu rakeisella saippualla, ja enää teräviisteen viilaus. Koska venytystyökalun ei ole tarkoitus olla varsinaisesti terävä, viimeksi mainitussa oli aika vähän hommaa.

Räckspade terineen mahapuolelta, pinta öljypoltettu mustaksi. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Kaiken maailman teriä on aika vaikea käyttää ilman kahvaa, ja koska mulla oli käytettävissäni vain kolme työpäivää, vaivasi perjantaiaamuna pieni paniikki sen suhteen, mitä kaikkea oikein ehdin kahvoittaa. Hyvin se lopulta onneksi sujui. Skrapoihin syntyi tammipuisista palikoista kahvat samalla tekniikalla kuin puukkoihinkin: suorakulmaiseen aihioon porataan pitkällä 4 mm terällä sopivan syvyinen reikä, jota sitten laajennetaan neliönmuotoiseksi pienellä raspilla (ai niin, yhden sellaisen lisää väsäsin myös). Koska skrapanterän ei tarvitse upota kahvaan mitenkään kokonaan, oli tuo yleensä pitkä ja tuskallinen raspivaihe tällä kertaa erittäin nopeasti ohi. Sitten vain liimaukseen - aiemmin käyttämäni epoksin sijaan hassusti vaahtoutuvalla yksikomponenttisella polyuretaaniliimalla - ja puristuksiin. Vähän kuivuttuaan skrapat pääsivät muotoiltaviksi, ensin vannesahalla kulmat pois ja sitten nauhahiomakone laulamaan. Käsityökaluilla monta tuntia, koneilla yhteensä yksi. Kyllä tekniikka on ihmeellistä.

Räckspaden kahvan muotoilussa oli vähän enemmän työtä. Se lähti kolmikulmaisesti aihiosta, jonka kapeaa päätä muotoilin isolla raspilla ja puukolla putken sisään sopivaksi. Koska kahva syntyi tammilaudasta, löin pyöreän putken lopuksi kylmänä vähän littaan kahva-aihion ympärille. Kun se vaihe oli ohi, tarvitsi vain katkaista naula sopivan mittaiseksi, porata sitä varten putkeen reikä, sovittaa kahva paikoilleen ja lyödä naulalla kiinni. Liimaa olisi varmaan kannattanut väliin tunkea, mutta se nyt jäi - saa nähdä, alkaako kahva heilua käytön myötä. Muotoilu tapahtui taas syntisen nopeasti naulahiomakoneella.

Kahvoitetut skrapat ja räckspade selkäpuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2010.

Loppuviimeistelyt puuttuvat vielä, puuosille täytyy näyttää vielä vähän hiomapaperia ja lopuksi öljytä pellavaöljy-tervaseoksella vähän säänkestävämmiksi. Räckspaden kahvaan voisi harkita suoraan kiinnittävänsä jonkin pehmusteen vaikka lammasturkiksesta, sillä on paha taipumus tehdä mustelmia kainaloon. Sen jälkeen nämä väsäykset ovat kuitenkin valmiita käyttöön.

Olen aika ylpeä siitä, miten vauhdilla syntyi jos ei nyt kaunista niin ainakin käyttökelpoista jälkeä. En ole koskaan ollut kovin hyvä takomaan tai suunnattoman innokas siistimään ja puunaamaan, mutta töitä noilla kyllä pitäisi voida tehdä. Ehkä tässä joku päivä pääsee testaamaankin, ainakin jotain hirven jalkoja odottelee töissä käsittelyä... Takoa olisi kivaa jollain aikataululla lisääkin, mutta taitaa olla niin, ettei mun motivaationi riitä kovin kummoisiin hommiin muualla kuin kohtuullisen hyvinvarustellulla pajalla. Joka tapauksessa tuntuu hyvältä tietää, että tarpeen vaatiessa kykenee edelleen tekemään tarvitsemiaan työkaluja itse.