Tekniikoita ja työvälineitä Grönlannin näkökulmasta

Maanantaina ja tänään olen lueskellut Woven into the Earthin taustalukua materiaaleista, tekniikoista ja työvälineistä (sivut 36-60). Tämä on omia vaihtelevia kiinnostuksenkohteitani painottava tiivistelmä niistä.

Lampaat ja vuohet

Islantilainen lakikokoelma Grágás sisältää tietoa eläinten arvosta: lammas ja vuohi samanarvoisia. Kuusi vuohta kileineen vastaa yhtä normaalikokoista lehmää, joka myös syö kuusi kertaa enemmän rehua kuin vuohi.

Grönlantiin viedyt lampaat kuuluivat pohjoiseen lyhythäntäiseen lammasrotuun, joka tunnetaan sitkeydestään. Näillä lampaiden villa jakautuu alus- ja päällyskarvaan. Rodun nykyisiä jälkeläisiä ovat Orkney Ronaldsayssa, Spaelsau Norjassa ja gotlantilaiset goottilampaat. Lampaat voivat olla sarvellisia tai sarvettomia, Grönlannissa olivat enimmäkseen "vuohensarvisia". Villa voi olla harmaata, ruskeaa, mustaa tai kirjavaa. Tällaisia pohjoisia lyhythäntiä on kasvatettu luultavasti ainakin Euroopan rautakaudelta asti. Mahdollisesti vielä vanhempi lammasrotu on Hebridien Soay, jota vielä löytyy St. Kildasta ja joka periytyy luultavasti pronssikautisesta lammasrodusta. Monia Pohjois-Atlantin saaria on nimetty lampaiden mukaan, mm. Färsaaret (<-får). Lampaiden säkäkorkeus oli Grönlannissa 55-70 cm, keskimäärin 65 cm. Suurimman osan vuotta lampaat elivät ulkona, talven kylmimpään aikaan kenties otettiin sisään. Maatilarakenteista löydetty kiviseinäisiä lammaskarsinoita, joita on käytetty kenties eläinten lypsämiseen ja pesuun ennen kerintää. Lampaita teurastettiin syksyllä niin, että jäljelle jääneet riittivät tuottamaan karitsoita - lisäksi rehun määrä vaikutti siihen, montako eläintä voitiin säästää. Sikojen ja koirien luista on löytynyt jälkiä merenelävien syönnistä, karjaeläimistä ei juurikaan.

Kun eläin teurastettiin, kaikki käytettiin. Veri ja sisäelimet ruoaksi, jopa utareet ja kivekset voitiin säilöä happamassa herassa. Kivespussit parkittiin säilytyskäyttöön, suolissa ja mahalaukussa voitiin säilöä ruokaa. Pään ja jalkojen keittämisessä irronnutta rasvaa voitiin käyttää apuna hyvin ohuen langan kehräyksessä. Pienet luut pääsivät pelinappuloiksi, isommista valmistettiin käyttöesineitä, kuten myös sarvista. Myös kuolleiden lampaiden villa käsiteltiin ja siitä tehtiin vaatteita, mutta ne eivät olleet kovin kestäviä (Adalsteinsson, S. Importance of Sheep in Early icelandic Agriculture. The Norse of the North Atlantic. acta Archaeologica Vol. 61-1990. Kööpenhamina 1991, 285-291).

Jos lampaat olivat kovin heikkona, karitsat saatettiin joutua teurastamaan heti syntymänsä jälkeen. Kun lampaat keväällä siirrettiin taas ulkoruokintaan, lampolan pohjalle lannasta ja pehmikkeistä kertynyt "turve" otettiin ulos, kuivatettiin ja käytettiin polttoaineena. Islantilaiset ja norjalaiset 1600-1700 -lukujen lähteet kertovat, että yhden ihmisen vaatteita varten tarvitaan vuodessa 5 kiloa villaa. Jos perheessä oli enemmän lapsia kuin lampaita, täytyi villaan sekoittaa vuohenkarvaa tai kuolleen lampaan villaa. Herjolfnæsin löydöistä lähes kokonainen mekko painoi noin 1000 g, huppu 120 g ja sukka 150 g. Nämä olivat kuivapainoja, tuoreena painaneet luultavasti vähän enemmän. Näiden valmistamiseen tarvittu villa on käsittelemättömänä painanut ehkä tuplasti. Jos ihmisella on päällekkäin kaksi mekkoa, lahkeet tai sukat, huppu ja viitta, vaatteiden yhteispaino on ehkä 8-10 kg.

Laskelma: viisihenkinen perhe tarvitsee vuodessa 25 kg raakaa villaa vaatetusta varten. Yhdestä lampaasta saadaan 1,5-2 kg villaa, joten yhteensä perhe tarvitsee 25-30 lammasta vaatteita varten. Lisäksi tarvitaan taljoja ja petivaatteita, lisää villaa palvelusväen palkkavaatteisiin, purje- ja telttakankaisiin, pakkausmateriaaliksi ja käärinliinoiksi. 80-100 lammasta on liikaa elätettäväksi yhden farmin mailla Islannin tai Grönlannin karuissa oloissa. Vaatteet ovat oletettavasti kestäneet käytössä useamman vuoden.

Raakavillan käsittely

Primitiivisten lampaiden villa tippuu alkukesästä itsekseen isoina tuppoina. Tähän aikaan vuodesta muuten vapaana laiduntavat lampaat oletettavasti koottiin aitauksiin villan keräämistä ja keritsemistä varten. Kustakin lampaasta saatiin noin 1,5-2 kg villaa, pässeistä enemmän kuin uuhista. Itsekseen irtoavat vain pidemmät karvat, keritty villa taas on pituudeltaan epätasaista. GUSilta löytyi raakavillatuppoja, joista oli mahdollista nähdä, että villaa sekä poimittiin lampaista että kerittiin irti. Grönlannista on myös saksi/keritsinlöytö Sandnæsista ja useampi keritsinkotelo.

Ennen kehräystä villa, tai keritsemätön lammas, pestiin talven aikana varastoidulla urealla. Villa myös lajiteltiin ennen kehräystä, paremmat niska- ja selkävillat eroteltiin likaisemmasta vatsa- ja jalkavillasta. Islantilainen Búalög ("Talonpojan laki") kertoo, että villat eroteltiin toisistaan käsin nyppimällä. Sandnæsista löydettiin todennäköisesti villakampojen jäänteet. Villa eroteltiin Islannissa ja Färsaarilla perinteisesti kolmeen osaan: pitkä päällivilla, pehmeä alusvilla ja sekalaatu. Loimeen käytettiin ensisijaisesti pitkiä ja kuteeseen lyhyitä villoja. Grönlannista on löydetty myös jäänteitä koreista, joita on luultavasti käytetty villan säilyttämiseen.

Langan valmistus

Vain harvoista arkeologisista löydöistä voi päätellä, missä kohtaa värttinää kehrä on sijainnut. Osebergista tunnetaan kivinen kehrä värttinän yläosasta, ja Bergenista kaksi keskiaikaista värttinää, joiden kehrä on alaosassa. Kehrän sijoitus ja paino vaikuttavat aikaansaatavan langan paksuuteen ja kierteeseen. Valmiista tuotteesta voi kuitenkin olla hyvin vaikea sanoa, millä menetelmällä se on tehty.

Frigg oli muinaisskandinaavinen kotitöiden jumalatar, Orionin vyön tähdet tunnettiin nimellä "Friggin värttinä". Kristillisessä ikonografiassa puolestaan Eeva nähdään usein kehräämässä peittääkseen alastomuutensa vaatteilla.

Laskelmien mukaan langan kehräämisen menee 5-10 kertaa enemmän aikaa kuin kankaan kutomiseen. Kokeilun perusteella 1*1,5 metrin kangaspalaan, jonka langantiheys on 10/10 lankaa/cm, tarvitaan 3000 metriä yhden millimetrin paksuista lankaa, eikä tässä laskelmassa ole mukana päättelylankoja.

Jos käytetään värttinää, jossa ei ole kehrää, laitetaan värttinään aluksi pieni paino: myöhemmin kertyvän langan paino riittää pitämään värttinän liikkeessä. Erilaisia koukkumaisia kehräpuita on käytetty ympäri maailmaa mm. hevosenjouhien ja ihmisen hiusten kehräämiseen. Grönlannin löydöt vastaavat kooltaan länsisuomalaisia: värttinän pituus on 450 mm, poikkipuun 260 mm.

Kehrättävää materiaalia saatettiin pitää tikun (distaff) päässä, kuten monet kirkkojen kattomaalaukset osoittavat. Yksi Olaus Magnuksen kuvista esittää naisen kehräämässä materiaali kiinnitettynä nauhalla päähän.

Grönlannista on löydetty eri muotoisia kehriä. Useimmat on valmistettu vuolukivestä (steatiitti), muutama puusta ja luusta. Yhdessä on riimukirjoitettu teksti "Sidrid teki", muissa usein ristikuvioita ja muuta koristelua. Kehrien läpimitta on 25-85 mm ja paino 12-90g. Yli 50 g painoisia kehriä on luultavasti käytetty kertaamiseen tai nyörin kehräämiseen. Suurimmat, yli 400 gramman kehrät ovat luultavasti porien vauhtipyöriä.

Yhteensä grönlantilaisia kehriä on löytynyt satoja. Piispanistuimen paikalta Gardarista on löydetty yhdeksän kehrää keittiöstä, yksi kirkon kuorista ja yksi kellotornista: todennäköisesti naiset kehräsivät, missä kulkivatkin. On löydetty myös vuolukivestä valmistettuja valumuotteja, joilla olisi voitu valmistaa kehriä, mutta metallisia kehriä ei ole tavattu mistään Pohjoismaista.

Grönlannin löytöjen loimi on yleensä Z- ja kude S-kehrättyä. Hyvin hieno ompelulanka on Z-kehrättyä ja S-kerrattua, kertauksen jälkeenkin vain noin 1 mm halkaisijaltaan.

Tutkituista vaatteista on löydetty hyvin vähän sykkyrälle mennyttä lankaa, vaikka varsinkin loimilangat ovat hyvin tiukkakierteisiä. Norjasta tiedetään, että valmis lanka kierrettiin tikun ympärille ja laitettiin kolmeksi päiväksi kylmään veteen. Lanka voitiin myös höyryttää kierteen tasaamiseksi. Kudelangat puolestaan voitiin keriä löysemmiksi keriksi ja haudata suojapussissa kuivaan lampaanlantaan kolmeksi viikoksi langankierteen "tappamiseksi". Tällaisista toimenpiteistä ei Grönlannista ole löytynyt arkeologisia jälkiä.

Pystykangaspuut

Islannin vefstadur: "kudontapaikka" tai "kivipainoinen loimi", norjan oppstadvev: "pystyssä seisova loimi". Clonterfin taistelusta kertova runo Darradarljód Njallin saagasta (n. 1280) kuvaa valkyrioita kutomassa taistelun tapahtumia pystypuilla. Se on kattavin tunnettu kooste keskiaikaisesta kudontasanastosta. Yksi käännös tästä löytyy Viking Answer Ladylta.

Useimmat Grönlannista löytyneet loimipainot vuolukiveä. Tasakokoiset painot ovat tärkeitä tasaisen kudonnaisen saamiseksi, mutta näiden eroja voitiin tasapainottaa sitomalla painoihin eri määrä lankoja. GUSilta löytyneet painot 415, 595 ja 680 grammaa, mutta Grönlannin löytöjen joukossa myös huomattavasti pienempiäkin painoja. Painoissa kaiverruksia, mm. ristejä, mahdollisesti suojelevia riimuja ja nimiä, joista osa miesten. On mahdollista, että samoja painoja on käytetty sekä loimi- että verkonpainoina tarpeen mukaan. Miesten nimet painoissa voisivat viitata myös kosiolahjoihin - käsityötarvikkeiden antaminen toivotulle morsiamelle on ollut pohjoismaissa tavallista.

Kude lyödään tasaiseksi viriön vaihtamisen jälkeen "miekalla": tällaisten osia on löytynyt myös Grönlannista. Nämä ovat kenties olleet tyypillisiä naisten hauta-antimia? Osa löydöistä mahdollisesti myös lelumiekkoja, yhteen on kaiverrettu kaksi miekoin ja kilvin taistelevaa hahmoa. Lyömämiekkojen materiaaleja ovat puu, luu ja Skandinaviassa myös rauta. Löydöt enimmäkseen fragmentaarisia, kokonaisina säilyneiden pituus noin 60-80 cm. 1800-luvulla pystykangaspuilla kutoneet sanovat, että kude täytyi lyödä paikoilleen neljä kertaa, ensin keskelle ja sitten reunoihin. Siihen vaadittiin voimaa. Jos kudottiin vadmalia, täytyi lyödä paljon enemmän, jopa 20 kertaa.

Ensimmäinen kude on varmaan poimittu loimeen jo ennen kangaspuiden yläpalkin sijoitusta paikoilleen. Aloitettaessa jouduttiin varmaan seisomaan tuolilla. Valon vähäisyys on ainakin nykynäkökulmasta ollut ongelma.

Naisten tekstiilityöhuoneen nimitys keskiajalla dyngja. Oslon vanhasta kaupungista löytö, jossa palaneesta talosta 26 loimipainoa rivissä: kudotun kankaan leveys luultavasti noin 1200 mm. Ausmannadalenista on tutkittu kaksi kudontahuonetta, josta molemmista löytynyt paljon loimipainoja samasta kohtaa. Loimipainojen sijainti usein huoneen pohjoisseinustalla ovea vastapäätä - ehkä niin saa eniten valoa? Grönlantilaisessa kontekstissa on havaittu sama sijainti, muttei ulko-ovea, josta valoa tulisi.

Ensimmäinen löytö, joka paljasti GUSin sijainnin, oli 1880 mm pitkä pystypuiden yläpalkki. Kavennukset molemmissa päissä kertovat, että palkkia on voinut pyörittää pystypuiden päällä. Palkissa on 34 reikää loimilangoille 1400 mm alueella. Loimen kummallakin puolella on oltava 300-400 mm "kyynärpäätilaa". GUSista löytyi myös 920 mm ja 1270 mm pitkät palkit, tosin nämä luultavasti fragmentaarisia eli alunperin pidempiä. GUSin löydöissä myös hræll (pieni puutikki loimilankojen setvimiseen), loimipainoja ja jakkara. Kudontahuoneen tulisija koko talon suurin, ehkä valon vuoksi.