maanantai 28. helmikuuta 2011

Blogeja ja kirjoja

Kaimani kirjoitteli taannoin siitä, mitä käsityöaiheisia blogeja lukee, ja suitsutusta jaettiin moneen suuntaan. Oma aika epäsäännöllinen lukulistani on varsin samansuuntainen. Viimeaikaisen tiedonhaun yhteydessä olen törmännyt pariin itselleni uuteen mielenkiintoiseen blogiin, joita voisi alkaa seurata.

Adventures in Historical Tabletweaving sisältää paljon pohdintaa ja rekonstruktiokokeiluita skandinaavisista ja suomalaisista lautanauhalöydöistä. Maanjäristysuutisista päätellen kirjoittaja Amalie vaikuttaa Uudessa-Seelannissa - toivottavasti talo saadaan pian kuntoon.

Väkerrystä - Dabbling with Nalbinding puolestaan antaa ohjeita jos jonkinlaisiin neulakinnastöihin. Saman kirjoittajan mahtavan kattavalta näyttämä, useilla videoilla varustettu neulakinnassivusto pitäisi myös käydä joskus ajatuksella läpi.

Sekä lautanauha että neulakinnas ovat tekniikoita, joiden suhteen kokeilunhaluni ja sitä myöten kehitykseni ovat aika lailla pysähtyneet vuosia sitten. Olen kyllä tehnyt paljon sekä nauhoja että kintaita ja sukkia, mutten juuri kokeillut uusia malleja, pistoja tai tekniikoita. Nyt olen lievän kateuden vallassa seurannut esimerkiksi Sahran intoa ja energiaa tehdä jos jonkinlaista mahtavaa projektia, ja myös saada niitä valmiiksi. Kun ehtisikin uppoutua kaikkeen, mitä mieli tekee! :)

Posti toi reilu viikko sitten myös pari uutta kirjaa siitä huolimatta, että olen yrittänyt noudattaa jo syksyllä antamaani kirjanostamattomuuslupausta. Nämä vain sattuivat olemaan turhan helposti perusteltavissa sillä, ettei yliopiston kirjasto ehdi reagoida toiveisiini siinä aikataulussa, jossa tuoreempaa gradumateriaalia kaipaisin. Niinpä The Medieval Broadcloth ja Medieval Garments Reconstructed löytyvät nyt myös omasta hyllystäni. Ja on oikeasti tarpeen harjoittaa pidättyväisyyttä, että onnistuisin edes joten kuten lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan enkä kaikkia samaan aikaan mihinkään suuremmin keskittymättä.

Tänään loppupäivän suunnitelmissa on yrittää kirjoittaa ja lueskella g-aineistoja taas, mutta voi olla, että jossain vaiheessa sorrun vähän leikkaamaan vuoripellavaa ja kirkkaanpunaista silkkiä. Riazanin lauluun suunnitelluista vaatteista kuitenkin lisää ja laajemmalti paremman ajan kanssa. Kovasti haaveilen, että jossain vaiheessa kevättä ehtisin vihdoin leikata ja ommella myös itse kudottua pellavaa ja keltaista villaa mekkojen muotoon. Sen aloittamista on kuitenkin hidastanut taustatyön puute, ja hidastaa vielä ainakin sen aikaa, jonka onnistun tuohon uuteen Grönlanti-kirjaan uppoutumista viivyttelemään.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Nuolia

Olen tehnyt Ötzi-työnäytöksissä nahkajuttujen lisäksi myös nuolia. Aiheesta kirjoittaminen on venynyt, koska en ole kokenut olevani aiheen kanssa ihan omillani. Jenkkiläisen Primitiiviteknologian seuran julkaisemasta Primitive Technology: A Book of Earth Skills -kirjasta (jonka pieni veljeni kätevästi joskin yllättäen mulle lainasi, mutta näyttäisi kivasti löytyvän myös Googlebooksista) löytyy Errett Callahanin lyhyt artikkeli What is experimental archaeology? Siinä Callahan kertaa eritasoisen kokeilevan arkeologian historiaa ja määrittelee mielestäni terminologisesti kätevästi väsäilylle kolme tasoa:

I Epäautenttinen ja epätieteellinen (play sanoo Callahan, ehkä siis "leikin taso")
Taso, jolla tuotetaan primitiiviteknologiaan viittaavia esineitä, jotka joko eivät toimi oikein tai ovat tehtyjä epäautenttisilla välineillä.

II Autenttisia mutta epätieteellisiä (kokeileva taso)
Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, mutta prosessia ei dokumentoida tieteellisesti pätevästi.

III Autenttisia ja tieteellisiä (kokeellinen taso)
Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, joita testataan, ja koko prosessi dokumentoidaan niin, että sitä voi pitää tieteellisesti pätevänä tutkimuksena.

Callahanin mukaan III-tason projekteihin ei tule pyrkiä ennen riittävää II-tason hommista saatua teknistä pätevyyttä, mutta I-tasolta sen sijaan tulisi parhaansa mukaan pyrkiä pois heti kuin mahdollista. Ja tähän nyt paikantuu mun ongelmani nuolien kanssa: jos olenkin monessa kohtaa pyrkinyt monessa kohtaa käyttämään autenttiseksi oletettavia menetelmiä, lopputuloksena ei mitä todennäköisimmin ole kovinkaan hyviä nuolia. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kyseessä on ollut oppimisprosessi. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ylipäänsä sekä tehnyt kivityökaluja että käyttänyt niitä, hyödyntänyt koivuntuohitervaa eli tököttiä asioiden kiinnittämiseen, keittänyt liimaa ja halkonut sulkia. Silti vähän hävettää, että todennäköisesti silloin, kun kesää kohden pääsen noita nuolia kokeilemaan, ne eivät mitenkään erityisen hyviksi osoittaudu.

Piistä valmistettuja nuolenkärkiä, sahateräiseksi retusoitu pieni kaavin ja näiden valmistuksessa käytetty retusointityökalu, teräväkärkinen sarvipuikko.

HY:n arkeologian Kivikauden esineistö-oppimateriaalissa on nähtävissä Suomesta löytyneitä piinuolenkärkiä. Niitä löytyy toki useita eri perustyyppejä, mutta kaiken kaikkiaan olisi ilmeisesti syytä pyrkiä rombimaisempaan muotoon ja jättää kärjen keskiosa leveämmäksi. Tämä auttaisi todennäköisesti myös kestävyyteen, jos kohta Oulun yliopistossa kuolleeseen poroon tehdyissä ammuntakokeissa oli kuulemma huomattu, että kivikärjet melko säännöstään rikkoutuivat ainakin luuhun osuessaan. Koska mua kätevämmissä käsissä tuollaiset kärjet kuitenkin syntynyt hyvin nopsaan, ei niiden vaihtaminen uusiin vaikka jokaisen kaadon jälkeen liene ollut mikään merkittävä ongelma.

Kärjet lähikuvassa.

Valmiiksi saamaani nuoleen syntyi neliskulmainen, nykyisiä ratakärkiä muistuttava kärki peuransarven kärkiosasta. Tälle mallille ei ollut muuta suurempaa perustelua kuin sellaisen valmistamisen nopeus nykyaikaisilla työkaluilla (rautasaha ja viila) ja toivottava käyttökelpoisuus tauluammunnassa. Metsästykseen tällaista kärkeä ei käsittääkseni ole järkeä käyttää, koska riittävällä voimalla ammuttaessa moinen nuoli saattaa jopa mennä saaliista läpi. Luu- ja sarvikärjet sinänsä ovat varmasti olleet kivikaudella käytössä, ja esimerkiksi Tacituksen mukaan fenneillä vielä paljon myöhemminkin. Niiden etuna on luumateriaalin joustavuus kiveen verrattuna: kärki ei edellämainituissa koeammunnoissa ollut luuhun osuessaankaan rikkoutunut, vaan kimmahtanut ikään kuin kiertäen luun ohi.

Sarvisen kärjen kiinnitys tapahtui nuolenvarren upotukseen koivuntuohitervalla, minkä lisäksi kiedoin kiinnityskohdan ympärille jännettä. Tämä kiinnitys hajosi sittemmin pakkassäässä kuljetettaessa, mutta lienee uudelleenkiinnitettävissä melko helposti tököttiä kuumentamalla.

Ehkä kaikkein suurimpaan laiskuuteen sorruin nuolenvarsien suhteen, ja poimin niihin käyttämäni mäntyrimat suoraan työpaikan nuolitarvikkeita sisältävästä hyllystä. Luin jostakin (taas on reippaasti hyvin dokumentoitu lähteet), että Suomessa olisi käytetty nuolipuuna varsin suorana kasvavaa pajua. Sitä täytynee kokeilla vaikka joskus kesää kohden, jos saisi aikaiseksi väsäillä vähän lisää erilaisia nuolia koeammuntoja varten. Ulkona paraikaa vallitseva lähes kahdenkymmenen asteen pakkanen ja metristä lähestyvät kinokset eivät ole olleet parhaita motivoijia uusien materiaalien etsiskelyyn ulkoa.

Sarvikärkinuoli kokonaisuudessaan. Kuvausalustana muuten museon pedakokoelmaan kuuluva nepalilainen hamppukangas.

Sulituksesta meinasi ennen ensimmäistä näytöstä muodostua suorastaan kriisi, kun en tietenkään ollut osannut jo kesällä varautua etsiskelemällä sulkia silloin, kun niitä ulkoa olisi vielä voinut löytää. Puhtaasti ulkonäkösyistä en tässä yhteydessä myöskään tahtonut turvautua kaupalliseen nuolitarvikevarastoon, sillä ostosulat ovat varsin teollisen näköisiä. Lopulta kävi sitten niin, että kesällä museolla syntyneet kukkopojat pääsivät sopivasti hengestään vähän ennen työnäytöstä, ja sain niiden siivistä nypittyä muutaman vahvemman sulan (Note to self: älä enää ikinä, ikinä, lyö kenenkään päätä irti pikkujoulujen jälkeisenä krapulapäivänä - se oli yksinkertaisesti kamalaa). Nuo sulat ovat kuitenkin niin pehmoiset ja hennot, että saapa nähdä, miten nuolet jaksavat lentää. Toisaalta Grunwald-kokemuksista tiedän, että jopa paperisulitettuja pehmeällä toppapäällä varustettuja nuolia voi ampua kaaressa kauas, joten ehkä ne jonkin matkaa lentävät.


Sulitus on myös kiinnitetty tökötillä ja kiinnitys vahvistettu jännettä kierittämällä.

Parasta olisi kai käyttää isompien vesilintujen leveitä, kovia sulkia. Jotta nuoli pyörisi lentäessään sujuvasti, tulisi kaikki sulat valita samasta siivestä. Vesilinnunsulkien metsästys lisättäköön kokeiltavien seikkojen pitkään listaan.

Kaiken kaikkiaan koin tässä nuoliseikkailussa oppineeni paljon uutta, ja ehkä myös välittäneeni jotain siitä työnäytöksiä katsomaan tulleelle yleisölle. Museokävijöiden kannalta voisi kuvitella olevan olennaista se, että pääsee katsomaan läheltä, koskettamaan ja haistamaan esineuudennoksia, sekä esittämään kysymyksiä niitä valmistavalle henkilölle. Primitiiviteknologista uskottavuutta sen sijaan toisi se, että pyrkisi välttämään puolivillaisia kompromisseja ja suuntaisi ennen kaikkea kohti efektiivisyyttä. Se ei toisaalta ole lainkaan mahdollista ilman nuolenvalmistuksen rinnalla tapahtuvaa jatkuvaa koeammuntaa, jota en nyt säähän vedoten ole lainkaan tehnyt. Varsinaiseen ammuntaan puolestaan liittyy se nuolenvalmistuksen kannalta kaikkein suurin motivaatio-ongelma: että suurin osa enemmän tai vähemmän huolella valmistetuista tekeleistä lopulta kuitenkin häviää jonnekin pusikkoon. Ehkä pitäisi siis kuitenkin tehdä niin, kuin joku perinnejousi.fissä reippaasti ehdotti, ja sulittaa nuolensa vaikka papukaijansulilla...

Jousipuukin odottelisi ties kuinka monetta vuotta ovensuussa, jos vaikka jo ensi kesänä ehtisi sitä muotoon höyläilemään. Silloin Ötzi-näyttely on kuitenkin jo ohi, ja metallityökalujen käyttö jälleen sallittua myös näytöstyöskentelyssä :)

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Muinaissukset

Lähestyvän Hiiden hirven hiihdon, eli Pukkisaaressa laskiaissunnuntaina järjestettävän muinaishiihtokilpailun kunniaksi ajattelin kirjoittaa työselostuksen pari vuotta sitten Kuggomissa valmistamistani muinaissuksista. Muistiinpanot tosin osoittautuivat vähän vaillinaisiksi, mutta ehkä tästä jotain vinkkejä suksentekoon kuitenkin voi saada. Työni pohjana olivat Tonin Kuggomissa aiemmin valmistamat sukset, joilla kyseisen koulun joukkue oli muinaishiihtokisoissa voitokas useita vuosia putkeen. Mitään varsinaista tutkimustyötä ratkaisujen tueksi en siis itse ole tehnyt. Miikalla näyttäisi olevan naamakirjassa kuvagalleria yhdestä kivikautisten suksireplikoiden valmistuskurssista, mutta siitä en itse tiedä sen enempää.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2008, paitsi viimeinen, jonka lienee napannut S. Vanhanen. Kuvat saa näkymään kokonaan napsauttamalla.

Oikealla valmiit sukset, vieressä mäntylautaa ja äärimmäisenä vasemmalla seppämestari Turusen sormi.

Valmistin sukset mäntylaudasta. Muistiinpanojeni mukaan kannattaa valita pintapuuta ainakin silloin, jos puu on tuoretta, koska silloin se kuivuessaan käyristyy hieman venemäiseksi. Toisaalta männyssä punainen sydänpuu on parempaa kuin höttöinen pintapuu. Puuaihion leveys oli n. 15 cm, paksuus 25 mm, ja pituus 1- 1,4 m.

Suksen muotoilu onnistuu varmasti käsityökaluilla, mutta tapahtuu helpoiten sirkkelillä ja tasohöylällä. Kärjestä voi ohentaa aika reippaasti, muuten kannattaa noudattaa varovaisuutta. Varsinaisen suksen paksuus oli sitten n. 12 mm, mutta siteiden kohdalle täytyy jättää paksumpi alue.

Hieman keskiosan taakse jää jalkojen paikka, johon myös siteiden upotus tehdään.

Kärkien taivutus tapahtuu lämmon ja vesihöyryn avulla. Tähän voi kokeilla erilaisia keinoja saunottamisesta alkaen, ja ihan tuoretta puuta voi taivuttaa vaikka avotulen lämmössä. Itse kokeilin mäntylautaan ensin liottamista ja höyrykaappia, johon jätin laudat muotin kanssa kuivumaan. Tämä ei tuntunut kauhean tehokkaalta, sen sijaan operointi suihkupullon ja lämpöpuhaltimen kanssa eteni mukavasti.

Jens tarkastelee yhtä taivutusyritystä kriittisesti.


Muotti, runsaasti puristimia, sumutepullo ja kuumailmapuhallin tuntuivat varsin tehokkaalta taivutusyhdistelmältä.


Suurempi varovaisuus olisi saattanut auttaa siihen, etteivät syyt olisi katkeilleet. Ei pitäisi hätäillä.

Siteiden upotus tapahtui vähän suksien puolivälin taakse jätettyyn paksumpaan kohtaan kuuman raudan avulla läpi polttamalla. Tästä en valitettavasti ole tehnyt mitään muistiinpanoja tai ottanut kuvia, mutta muistelisin, että homma tapahtui helpommin kuin miltä se ehkä kuulostaa.

Tässä näkyy siteiden upotuskohta ennen läpipolttoa.

Viimeistelin suksiaihiot höylällä ja hiomalla, ja pintakäsittelin tervalla ja pellavaöljyllä. Ennen tervausta tein kärkiin ja kantojen alle koristekaiverrukset.

Siihen kohtaan, johon kantapää hiihtäessä iskee, kaiversin pienet kilpailijajoukkueen hiihtäjät poljettaviksi, esikuvanaan vihollisia kengänpohjiin kuvanneet egyptiläiset sandaalintekijät.

Pientä neliskanttista vyönsolken muistuttavat soljet tein 6 mm pyörötangosta takomalla sen ensin neliskanttiseksi, ja lyömällä sitten taltalla pienet urat mitattuihin taitoskohtiin. Tässä kohtaa kannatti varoa, ettei innoissaan lyö pientä aihiota poikki. Aihio jakautui noilla urilla osioihin, joiden pituudet olivat 1,5-3-3-3-1,2 cm. Taitokset tein järjestyksessä puolet takaosasta-sivu-etu-sivu-toinen puoli takaosasta. Sitten valmistin neulan pyörötangosta lyömällä ohueksi ja pitkäksi, litistämällä pään ja kääntämällä sen pihtien avulla. Neulan lyöminen kiinni neliskanttiseen solkeen tapahtui kylmänä. Lopuksi lyhensin neulan leikkureilla sellaiseksi, että se on helppo laittaa kiinni, ja pyöristin pään. Solkia tuli kumpaankin sukseen kaksi, eli yhteensä neljä kappaletta.

Suksisoljet alarivissä, neulankärjet vielä katkaisematta. Isompi solki tuli kengän päälle, pienempi nilkkaremmiin. Soljen avonainen kohta jää neulan alle.

Siteet tein mittaamalla mittanauhan kanssa tarvitut pituudet (suksen läpi, kengän yltä jalkapöydän päältä, nilkan takaa), ja leikkaamalla kasviparkitusta lehmänvuodasta leveämpää (n. 3 cm) ja kapeampaa (n. 2 cm) nauhaa. Ompelut tein satulaompeleella, eli ensin reiät naskalilla, ja sitten kahdella tylpällä neulalla tuplaommelta samanaikaisesti. Soljet kiinnittyvät tekemällä nahan päähän reikä, josta soljen piikki menee läpi. Ompeleelle täytyi jättää riittävästi varaa, jotta neula mahtuu liikkumaan, mutta solkea ei kannata jättää liian löysälle.

Malliesimerkki siitä, että toista sidettä ei kannata ommella nurin. Vasemmanpuoleinen side siis oikeinpäin, nilkkaremmi taakse.


Valmiit sukset talviauringossa. Kärjissä erottuu kalliomaalaustyylistä hirveä jahtaava harmaasusi.

Itse en ole hiihtänyt näillä suksilla kisaa, mutta sen verran kokeilin, että niissä on hyvä luisto ja surkea pito. Siteet toimivat erityisesti lapikkaiden kanssa, ja ne on suhteellisen helppo vaihtaa hiihtäjältä toiselle ainakin verrattuna sellaisiin, jotka vaativat solmuvirityksiä. Sivuttaissuuntaista hölskymistä vähentävä systeemi tekisi suksista varmasti tukevammat. Jos joskus teen toiset, pyrin varmaan tekemään enemmän taustatyötä puulajista sidemalleihin asti. Mielenkiintoista olisi myös kokeilla sellaisten karvapohjaisten suksien valmistusta, joissa olisi oikeasti myös pitoa. Ihan heti en välttämättä kuitenkaan ole sellaiseen projektiin ryhtymässä.

Allekirjoittanut ja tiukka etukeno.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Aiheenvaihto, osa 3

No nyt ei mene lujaa: sain eilen Museovirastolta viestiä, että havittelemani Enontekiön Markkinan tekstiiliaineiston tutkiminen ei tämän vuoden aikana yksinkertaisesti onnistu. Kyse on monesta käytännön hankaluudesta, jotka päällekkäin sattuessaan pistivät nyt touhulle pisteen. Harmittaa enemmän kuin vähän, varsinkin, kun olin kovin innoissani aiheeseen liittyneistä konkreettisen tekstiilitutkimuksen oppimisen mahdollisuuksista. Mutta kun mitään ei asialle ole tehtävissä, niin ei tässä muu auta kuin kehitellä uusi, varmasti aika lailla teoreettisempi aihe. Hyväksi puoleksi voinee laskea sen, että varsinainen kirjoitustyö luultavasti alkaa edistyä huomattavasti tähänastista nopeammin. Eikä nyt pohjoisen asioista opittu toki hukkaan mene, vaikken sitä gradussa hyödyntäisikään.

Tarinan suomalaiskansallinen opetus: ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Mutta silti: äh.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Hui, ylellisyyttä!

§IV. Tule tämän cautta Kieltyxi caikelda Palckawäeldä/nijn cuin maallakin/nijn myös muulda irtaimelda yhteiseldä Cansalda canda jotacuta Silckiä/Silcki waatetta/Silcki Basteja/puolda Silkiä/Hollandin Lijnaa/Netteldukia/Floria/Klosteri- ja Warendorfti Lijnaa/olisco se Lackeina/Tröijyinä/Hufwoina/Styckeinä/Caula lijnoina/taicka muina waatteina. Mutta Cartuneja sallitan heidän ainoastans pitä lackina ja Caula- ja esi-lijnoina... (1729)

Pukeutuminen 1700-luvun Ruotsissa, ja siihen kuuluvassa Suomessa, oli ainakin kirjallisten lähteiden mukaan varsin voimakkaasti säädeltyä. Halua noudattaa ranskalaista muotia ja tuhlata rahaa ylellisyyteen pyrittiin moneen otteeseen säätelemään asetuksilla ja estämään kovienkin rangaistusten uhalla. Tämän kirjoituksen lähteenä on Riitta Pylkkäsen Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla, luku 3: Taistelu pukuylellisyyttä vastaan (s. 26-37).


Pukeutumisen lakisääteisyys kytkeytyi merkantilistiseen ajatustapaan, ja sen taustalla olivat säästäväisyyden hyve, 1600-luvulta peritty moraalis-uskonnollinen tiukkuus ja halu korostaa säätyeroja. Pukuylellisyys ja ulkomaisiin muotitavaroihin tuhlattu raha nähtiin suuresta Pohjan sodasta toipuvan valtakunnantalouden suurimpana vaarana. Valtiopäivillä annetut pukuasetukset ja niistä käyty julkinen keskustelu sisälsivät yksityiskohtaista tietoa pukeutumisesta, jopa vaatteiden leikkauksesta ja koristelusta. Aiheesta käyty yhteiskunnallinen keskustelu oli laajaa, ja aikakausi tuotti jopa yliopistollisia väitöskirjoja pukuylellisyyden syistä ja vaikutuksista.

Ulkomaisen ylellisyystavaroiden tuonnin kieltoja annettiin vuosina 1720, 1731, 1735, 1739 ja 1746. Näillä pyrittiin samalla määrittämään muotipukujen sallittu kuosi ja koristelu. Tavoitteena oli muodin muuttumattomuus, koska jatkuvat uutuudet ja vaatekaapin uudistaminen olivat vaarallisempia kuin kalliiden kankaiden käyttö sinänsä. Usein asetus pyrki vallitsevan kuosin säilymisen varmistamiseen. Tukholman kauppakollegiossa säilytettiin mallipukuja, joilla pukumuodin muuttumattomuus piti taata. Näiden pohjalta teetettiin räätäleille malleja (kaavoja?), joiden mukaan asiakkaiden vaatteet piti leikata ilman vähäisimpiäkään muutoksia.


Pönkkähameet kiellettiin alempiarvoisilta naisilta, mutta sanamuodoista käytyjen kiistojen jälkeen kaikki säätyläiset saivat sitä käyttää, kunhan maksoivat veron. Yhden taalerin pönkkähameveroa kerättiin vuosina 1732-34. Rahvaan naisilta, sotamiesten vaimoilta ja palvelusväeltä pönkkähame oli kielletty 40 markan sakon uhalla.

Vuoden 1734 valtiopäivillä todettiin, että Ruotsissa aatelisillakin olivat vaatteet ennen periytyneet isältä pojalle, ja että maalaisaateli usein pukeutui edelleen kotikutoisiin kankaisiin. Aatelisto päätettiin velvoittaa käyttämään kotimaisia kankaita. Uudet vaatteet piti valmistaa mallipukujen mukaan, ja vanhat vaatteet piti leimauttaa, jotta niitä saisi käyttää vielä asetuksen voimaantulon jälkeen. Tällä toivottiin edistettävän kotimaista manufaktuurituotantoa, sillä kaikki vaatteet piti valmistettaman kotimaassa kudotuista kankaista. Ulkomaisten kankaiden käyttö oli täysin kiellettyä 18.4.1742 lähtien. Näiden toimenpiteiden seurauksena syntyneet vaatteiden leimausluettelot antavat mielenkiintoisen läpileikkauksen 1740-luvun pukeutumisesta.

Asetusten vauhdittajaksi ehdotettiin kotitarkastuksia ja ilmiantoja. Rikkomuksista määrättiin sakkoja ja aika hurjia rangaistuksia: isäntänsä apuna määräyksiä rikkoneita räätälinapulaisia voitiin tuomita sotaväkeen, ja ompelijattaria kehruuhuoneeseen. Salakuljetuksesta ja tullitakavarikoista oli syytteitä Suomessakin. Yleisimmin ylellisyysasetuksen rikkomuksista syytettyinä olivat kuitenkin pienporvariston naiset liian hienojen silkkimyssyjen käytöstä. Rangaistusten ankaruus koettiin epäreiluksi, ja aiheesta tehtiin paljon valituksia. Välillä määräysten vaikutukset olivat myös nurinkurisia: kun tieto uudesta ylellisyysasetuksesta saapui, päätettiin uusia muotitavaroita hankkia äkkiä ennen kuin niistä tulisi kiellettyjä.

Vuoden 1746 valtiopäivillä todettiin, ettei määräyksiä juuri toteltu, eikä tilanne siitä juuri parantunut. Vuonna 1766 valtiopäivät pohti muodin leviämisen reittejä, ja päätyi seuraavanlaiseen tulokseen:

1. aatelisnuorukaisten ulkomaiset opintomatkat

2. ulkomailta hankitut valmiit puvut ja muotinuket

3. ulkovaltojen lähettiläiden ja heidän rouviensa antama esimerkki

4. ulkomailta kotimaahan palanneiden ruotsalaisten lähettiläiden esimerkki

5. Tukholman muodinluojat

6. käsityöläisten ulkomaiset vaellusmatkat

7. voitonpyynti ja salakuljetus

8. käsityöläisten halu hyötyä muotivaihtelusta

Ankarin vuonna 1766 annettu ylellisyyssäännös koski myös nautintoaineita, ulkomaisia juomia ja tupakkaa. Säädökset kytkeytyivät yleiseen valtakunnanpolitiikkaan, ja asetukset lieventyivät vuonna 1770, kun myssyt nousivat valtaan. Silloin todettiin, että aiemmin oli kielletty myös sellaisia asioita, joista kansalaiset yksinkertaisesti eivät kyenneet luopumaan. Vuoden 1770 asetus ei enää määrittänyt muotipuvun kuosia, eikä siinä enää eroteltu aatelille ja porvaristolle sallittuja asioita.

Kun Kustaa III tuli valtaan 1771, seurasi jälleen puku-uudistus: kuninkaan tavoitteena oli saada säätyläisten käyttöön yhtenäinen kansallinen puku. Tämän taustalla oli ajatus siitä, että kuninkaan ja hovin esimerkki parhaiten edistäisi kansantaloudellista muotia. Valistuneena hallitsijansa Kustaa III järjesti aiheeseen liitttyen kirjoituskilpailun, johon tuli 70 vastausta. Yhdessä näistä eräs maalaisjunkkari kertoi, ettei maaseudulla noudatettu kaikkia muodin hupsutuksia, vaan vanhojakin pukuja käytettiin jatkuvasti. Ei pukeuduttu vallitsevan muodin mukaan, muttei myöskään naurettavan vanhanaikaisesti. Moni hankki nuorena niin paljon vaatteita, ettei vanhana enää tarvinnut ostaa uusia.

Kustaan uusi ruotsalainen puku tuli käyttöön vuonna 1778, mutta oli pakollinen vain hovissa. Ylhäisön ja virkamiesten piirissä puku levisi kuningasta miellyttämään halukkaisiin piireihin, vaikka sitä arvosteltiinkin yksityisesti. Moni koki, että kansallisen puvun käyttäminen valtiovierailuilla oli noloa. Suomessa kansallisen puvun käyttö oli yleisintä Turun ja Porin lääneissä.

William Coxen teoksesta Travels into Poland, Russia, Sweden and Denmark, jonka Google on ystävällisesti digitoinut, löytyy kuvat sekä miehestä että naisesta tässä kansallisessa puvussa:






Kustaa III:n kuoltua 1792 mietittiin taas ylellisyystavaroiden kieltämistä. Maaherrojen välityksellä tehtiin lääneittäin kiertokysely, jossa selvitettiin ylellisyyden leviämistä kansan keskuuteen. 1794 annettiin jälleen uusi ylellisyysasetus, jonka määrättiin koskevan kaikkia säätyjä yhtälaisesti. Asetus oli ankara: esimerkiksi uusien, ulkona käytettävien pukujen väreiksi sallittiin vain valkoinen, harmaa ja musta. Vanhat puvut sai kuitenkin käyttää loppuun. Asetusta halveksittiin julkisesti, ja ihmeteltiin muun muassa, pitäisikö silkkinapit, nyörit ja vuorit repiä irti univormuista. Asetusta jouduttiin pian lieventämään, ja 1796 sallittiin jälleen värillisten kankaiden käyttö.

---

Toisin kuin ensisilmäyksellä, merkantilistisen talouspolitiikan viitekehykseen asetettuna pyrkimys rajoittaa kansalaisten ylellisyystavaroiden himoa ei tunnu ihan niin absurdilta. Selvää kuitenkin on, ettei tällainen ylhäältä annettu pukeutumisen säätely ottanut onnistuakseen, vaan määräyksiä rikottiin jatkuvasti ja monin eri tavoin, osin silkan tietämättömyyden, paikoin uhmakkuuden ja välillä varmasti myös voitontavoittelun tähden. Oikeudenkäyntipöytäkirjat tarjoavat pukuhistorialle mainion lähteen kuvaillessaan, millaisista rikkomuksista kansalaisia on tuomittu. Samalla tulee pohdiskeltua vähän ankeampaa arjen historiaa, sillä veikkaisin monen ylellisyysilmiannon taustalta löytyvän pahansuopia naapureita, vahingoniloa ja kateutta.

Pylkkänen jatkoi ylellisyysasetuksista kotimaisen manufaktuurituotannon selostamiseen, mutta mä en enää kestänyt istua paikallani, vaan lipsahdin olohuoneen puolelle leikkaamaan silkkiä. Huhtikuun alussa on luvassa Riazanin laulu, ja vastoin vissiä toivettani sain sinne mongoliaatelishahmon. Ei niin, etteikö huvittaisi tehdä uusia vaatteita - ongelma on se, että huvittaa vähän liiankin paljon, enkä ole meinannut saada ajatuksiani irti silkeistä, villoista ja levottomista tötteröhatuista. Mutta siitä lisää myöhemmin, nyt ehtisi ehkä hetken lukea taas.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Tornion porvarit

Viime kuukausien tohotuksen aikana graduasiat eivät ole konkreettisesti hirveästi edenneet, vaikka yleistietämykseni aiheesta onkin lisääntynyt, ja Lappia, saamelaisia, Tornionlaakson historiaa ja kansanpukuja käsittelevät kirjapinot pöydillä, hyllyssä ja ylipäänsä kaikilla vapailla vaakapinnoilla ovat kasvaneet korkeutta. Anomus tutkimusaineiston esilleotosta ja siirtoluvasta on tekeillä, mutta valitettavan moni asia riippuu ihan muusta kuin mun omasta panoksestani.

Enontekiön Markkinan kaivaustenjohtajan Petri Halisen kanssa käydyn keskustelun jälkeen työhypoteesini on, että tilkkuja käytettiin Markkinan kirkon punamultaamiseen vuoden 1790-91 remontissa. Kenen vaatteista tilkut olivat jäänteitä - saamelaisten, Enontekiön talonpoikien, Tornion porvarien tai kenties kirkkoherra Er. J. Grapen perheen? Kovin yksiselitteisiä vastauksia tuskin on luvassa mikroskooppitutkimusten jälkeenkään, mutta olen yrittänyt luoda itselleni edes jonkinlaista kuvaa siitä, millaisia vaatteita kukin mainituista ryhmistä olisi voinut käyttää. Koska olen lukenut viime aikoina erityisesti Tornionlaakson historiaa, aloitan siitä, mitä 1700-luvun torniolaiset olisivat voineet päälleen pistää.

Miksi juuri torniolaiset? Koska vuonna 1621 perustetun Tornion kaupungin porvareilla oli yksinoikeus lapinkauppaan Tornion Lapissa, eli Tornion- ja Muonionjoen ympäristössä sijaitsevissa lapinkylissä, Enontekiöllä ja Jukkasjärvellä. Markkinat pidettiin Enontekiössä helmikuussa, eikä muilla kuin laillistetuilla kauppiailla periaatteessa ollut oikeutta edes matkustaa Lappiin. Paitsi tietenkin papeilla, jotka saarnasivat kirkoissa juuri talvimarkkinoiden aikaan.


Ensimmäinen lähteeni torniolaisten pukeutumiseen on niin Tornion kaupungin historian kuin Torniolaakson historia -teoksen osiakin kirjoittanut Ilkka Mäntylä. Hän mainitsee, että rikkaimmilla torniolaisilla porvarisvaimoilla oli 1600-luvun lopussa pukuja, jotka silloisen ylellisyysasetuksen mukaan olisivat kuuluneet aatelisille. Miehet eivät tuolloin ilmeisesti vielä olleet kovin muodikkaita, ainakaan ranskalaisen komediakirjailijan Jean Fran
çois Regnardin mukaan. Regnard oli läsnä kirkkoherra Tornaeuksen hautajaisissa vuonna 1681, ja kirjoittaa sieltä pistävään tyyliin:

"Mutta viimeisen silauksen taululle antoivat kaikkien partaniekkapappien kunnioitusta herättävät ilmeet ja vieraiden suomalaiset vaatteet, jotka ovat hupaisinta mitä ajatella saattaa. Siellä istui muiden muassa ukonkäppänä, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka, tuuhea parta ja joka oli otsalta kalju. [...] Miehellä oli yllään vihreä keltaisella vuorattu asu, jossa ei ollut leikkausta; se näytti vyöllä kootulta ikkunaverholta. En väsynyt katselemaan tuota miestä, joka oli vainajan veli."

(Voyage de Laponie 1731, suomennos Eila Kirstinä, poimittu teoksesta Laaja Lapinmaa)

Tornion kaupunginkirkon vuosina 1687-88 maalatuista holveista löytyy Kaanaan häitä esittävä maalaus, jonka voi hyvin ajatella kuvaavan aikakauden porvarispitoja. Valitettavasti en onnistunut löytämään maalauksesta kuvaa netistä, ja kirjassakin esiintyvä mustavalkoversio on aika epäselvä. Tällaiset seikat kannustavat entisestään alkukesäksi suunnittelemaani katselmuskierrokseen ympäri Tornionlaaksoa.

Edelleen Mäntylä toteaa, että porvarismiehet suosivat vielä 1700-luvun alkupuolella rahvaanomaista pukeutumista, mutta vuosisadan lopulla rikkaimmat jo mukana kansainvälisen muodin virtauksissa. Vuonna 1739 torniolaiset vakuuttivat maaherralle, että talvella käytettiin vaatteina vain lapinpeskejä, kun taas kesäpuvut tilattiin Tukholmasta. Naisten pönkkähameesta kerättiin ensimmäisen kerran ylellisyysveroa 1734, jolloin torniolaiset maksoivat 10 hameesta. Vuonna 1747 veroa maksettiin jo 27 hameesta. Koska Torniossa ei käytännössä ollut ainuttakaan pysyvää aatelisasukasta, nämä olivat kaikki porvarisrouvien pukuja.


Torniossa ja Enontekiölläkin vuonna 1799 vierailleen E. D. Clarken mukaan Tornion valtaporvarien puku ei eronnut englantilaisesta: siihen kuului lyhyt verkatakki tai pitkä nankiinikankainen takki, liivit ja housut, keppi ja hattu. Clarken matkakirjasta löytyy muuten mainio piirroskuva tämän Markkinan kirkolla järjestämästä ilmapallonäytöksestä. Kuvasta pystyy erottamaan silinteripäiset englantilaiset, mustakaapuisen kirkkoherra Grapen etummaisen tuvan vasemmalla puolella, ja koko joukon pelästyneitä saamelaisia, joita matkakertomuksen mukaan oli kerääntynyt paikalle. Läsnä on toki myös poroja, kun kerran Lapissa ollaan.


Tämän pidemmälle eivät Torniota itseään koskevat lähteet ole mua vielä päästäneet, jos kohta Tornionlaakson vuosikirjasta löytyisi kymmenien julkaisuvuosien ajalta lisää läpiluettavaa. Ongelmanani on tuttuun tapaan eksyminen lähteiden paljouteen - esimerkiksi nuo erilaiset matkakuvaukset ovat asenteellisina ja tarkoitushakuisinakin enimmäkseen äärimmäisen mielenkiintoisia, ja niiden innoittamaan viihteellis-romanttiseen haaveiluun olisi helppo upota pidemmäksikin aikaa. Usein kiehtoo myös absurdius: miksi, siis miksi, Clarke halusi rakentaa Enontekiöllä ollessaan ilmapallon? Mitä itse tekisit, jos olisit matkannut äärimmäiseen pohjoiseen?

Seuraavaksi kuitenkin siis luvassa paremman yleiskuvan luominen siitä, millaista oli muodinmukainen säätyläispukeutuminen 1700-luvun Suomessa. Täältä tullaan, Riitta Pylkkänen! Jos ei malta odottaa, esimakua voi hakea vaikkapa Elli Neidin Unelmia -blogista.

Linkkejä:
Clarken matkakuvia - Wellcome Library
Hesarin artikkeli Clarken matkakirjojen suomennoksesta
Lapinkävijät - pohjoinen kulttuuri kuvina