Essu ja jäkäläkylpy

 Työväenopiston pystykangaspuukurssi sai päätöksensä joulukuisena viikonloppuna, kun valmiit essut värjättiin. Itse en ehtinyt osallistua essun viimeistelyosuuteen, joten päättelylautanauhat ovat edelleen kutomatta. Värjäämään sen sijaan menin muutosta huolimatta, kun oli tilaisuus kokeilla kivenkarvejäkälää (Parmelia saxatilis, kasviosta löysin nimellä kallioisokarve), jolla en ollut aiemmin itse värjännyt.

Esiliinoja ja muita kudontakokeiluja samassa loimessa. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Loimen ylijäämälankoja poimitaan päättelylautanauhojen loimiksi. Tähän meni yllättävän kauan aikaa, kun ylikierteinen lanka tahtoi kovasti kiertyä itsensä ympärille.

Krista vastasi kurssin värjäysosuudesta, joten käytin jäkälän kanssa hänen reseptiään. Jäkälät oli kuulemma kerätty aurinkoisina päivinä saariston kallioilta, ja vain sellaista jäkälää, joka oli jo syystä tai toisesta itse irronnut kallion pinnasta - sammal ja jäkälähän eivät kuulu jokamiehenoikeuden piiriin. Kuivana keräämisen eduksi mainittiin se, että märät jäkälät on hankala kuivattaa ja ne homehtuvat helposti. Jäkälää oli pussillinen, jota en tietenkään tullut punninneeksi. Erillistä puretusainetta ei käytetty.

Kuivat jäkälät ja kuiva essukangas ynnä lautanauhaloimilangat vyyhdillä kerrostettiin samaan kattilaan. Jäkälää oli joka välissä, jotta väri tarttuisi tasaisemmin. 

Vettä päälle ja kattila levylle.

Koska jäkäliä ei ollut keitetty etukäteen, liemi oli aluksi vaalean keltaista ja kankaan sävy hyvin haalea.

Pikku hiljaa liemen ja kankaan värit tummenivat.

Krista ohjeisti nostamaan liemen lämpötilan kunnolla kiehumispisteeseen, jotta väri varmasti irtoaisi jäkälistä. Melkein-keittäminen tuntui valmiissa kankaassa villan muuttumisena alkuperäistä karkeammaksi - ei nyt valtaisasti, mutta jos toistaisin prosessin, yrittäisin varmaan pitää lämpötilan juuri kiehumispisteen alapuolella. Keittoaika oli liemen saavutettua kiehumispisteen noin tunti.

Jäähtymään päästessään niin liemi kuin kangaskin olivat jo selkeästi ruskeita.

Jäähdyttelyn jälkeen putsailin jäkälänmuruja ensin vadissa, jottei viemäri tukkeentuisi. Taustalla betonikuutiotyöpaikan salamainos.

Keittäminen yhdessä jäkälien kanssa johti siihen, että valmiissa essussa oli aika paljon putsaamista: varsinkin hapsut ja lankavyyhti keräsivät itseensä aika lailla jäkälänmuruja. Jos joskus saisin jostain lisää kiventieraa, kokeilisin varmaankin värjäämistä jonkinlaisen pyykkipussiratkaisun kanssa, silläkin uhalla, että jäkälä ei siten antaisi niin paljon väriä. Nyt kankaasta tuli joka tapauksessa värjäyksen puolesta varsin tasainen ja nätti. Väri on oranssinruskea, ehkä jonkinlainen kuparin sävy - toivon mukaan sopii taustaksi myöskin punaiseen vivahtaville pronssispiraaleille. Kurssilla värjättiin myös muita toinen toistaan hienompia töitä, joista voi saada vähän vihjausta esimerkiksi Hibernaatipesäkkeestä.

Essukangas poseeraa Jukan perintöarkulla. Seuraavaksi sitten ne lautanauhat ja spiraalikoristelut...

Lähikuva putkihulpiosta ja siitä, miten kankaan toimiviiva seilaa tiheyden vaihtelujen mukana.

Harvat kohdat tasoittuivat hieman, mutta näkyvät kyllä edelleen.

Kankaaseen jääneistä harvoista raidoista juteltiin porukalla, ja kurssia vetänyt Suski oli kysynyt asiasta myös omalta opettajaltaan Hannele Könkäältä. Vaikuttaa siltä, että aiempien kutojien kankaaseen raidat eivät tulleet niin selkeinä, koska pitkän loimen alkupäässä loimi itsessään painoi vielä niin paljon, etteivät painot päässeet vetämään loimilankoja samalla tavoin erilleen kuin loimen loppupäässä, jossa mä kudoin. Loppua kohti olisi voinut jakaa painon suuremmalle määrälle pienempiä pusseja, tai tietysti alunperinkin olisi voinut käyttää esimerkiksi kiekkomaisia painoja, jotka asettuvat lähemmäksi toisiaan. Joka tapauksessa en ole ole itse lopputulokseen tyytymätön sen kauneusvirheistä huolimatta: prosessi itsessään oli hyvin opettavainen, ja luulen, että käytössä essun tiheydenvaihtelut saavat lopulta aika vähän huomiota. Kun nyt sitten vielä ehtisi joku päivä paneutua niihin viimeistelyihin...

Seuraavaksi, jos aikataulut sen sallivat, lienee luvassa nyt jo perinteinen "mitäs muuta tänä vuonna tulikaan tehtyä" -merkintä.

Kauramaitoloimet

Säärikääreprojekti edistyy hi-taas-ti. Loimen luominen sujui lopulta ihan hyvin, jos kohta korjatessani ensimmäisen niisintäkerran virhettä tein sitten lopulta sinne toisen, onneksi vähemmän näkyvän. Ehkä on tarkoitettu, ettei säärikääreiden murtotoimikasta vaan voi kutoa symmetriseksi. Olin aika innoissani, kun huomasin, putkihulpioiden kutominen onnistui - kunnes se sitten lakkasi onnistumasta. Fiksumpi tai laajemmalla kudontakokeumuksella varustettu henkilö olisi ehkä tajunnut jo etukäteen, ettei vaakapuissa pirran kanssa kutoessa kankaan reunoja oikein voi kääntää rullalle kuluttamatta pirralla reunalankoja poikki. Mä olin kuitenkin vain ihmetellyt, miksi muinaispukuohjeissa ja näkemissäni säärikääreissä reunat on kyllä niisitty löytöaineistoa mukaillen loimivaltaiseksi palttinaksi, mutta niitä ei ole käännetty putkihulpioksi. Nyt se selvisi, kantapään kautta. Pienten salonkipuideni mukana tulleet metalliniidet ja erittäin ohut, pehmoinen loimilanka tuskin ainakaan paransivat tilannetta.

Aloituspäässä murtotoimikkaan kuvio näkyy selkeästi, vaalella kuteella ei juurikaan. Ja siellä se niisitävirhekin piileksii, toinen raita oikealta on liian leveä ja kolmas vastaavasti liian kapea. Alun jälkeen reunat kääntyvät putkihulpiolle. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Sitten alkoi mennä huonommin, reunat lärpättivät katkeiluosuuksissa aika pahasti.

Lankojen runsas katkeileminen johti kriisiin, vitutukseen, loputtomaan määrään paikkailuja ja erittäin hitaaseen etenemiseen. Sitten tulikin jo työväenopiston "esiliina pystykangaspuissa" -kurssin aloitusviikonloppu, johon menin vähän sekavassa mielentilassa - kudonta-zen oli totaalisen hukassa, ja lisäksi aikatauluni kyseiselle viikonlopulle olivat vähintäänkin katastrofaaliset. Jouduinkin lähtemään kurssilta joka päivä etuajassa ehtiäkseni milloin leffafestareille, milloin tykkikeikalle kaatosateessa, ja kun loimen luonnin aikataulut muutenkin venyivät, missasin lopulta niisinnän opetuksen kokonaan. Vähän harmittaa oma hölmöys aikataulujen kanssa, mutta ehkä ehdin hahmottaa sitä osuutta lisää myöhemminkin.

Kaikesta sählingistä huolimatta olen nyt toiveikas essuloimen suhteen, vaikka se onkin ihan samaa erittäin ohkaista Pirtin lankaa kuin säärikääreloimenikin: Krista nimittäin kertoi loimen vahvistamisen kauramaidolla olevan nyt kuuminta hottia Ruotsissa, tuolla muinaiskudonnan edelläkävijämaassa (ainakin Suomeen nähden). Sitä olen nyt kokeillut vaakapuissa, ja hyvin tuntuisi toimivan: hyvin harva lanka on katkennut enää putkihulpioista luopumisen ja kauramaitokäsittelyn jälkeen. Pellavaloimeahan kudoin märkänä, mutta villaa kasteleminen vain haurastuttaa. Olin aiemminkin kuullut villaloimia käsiteltävän rasvattomalla maidolla loimen vahvistamiseksi - ilmeisesti ajatuksena on pinnoittaa lanka proteiinilla, jolloin se ei kulu hankauksesta niin helposti poikki. Miksi juuri rasvattomalla, sitä en muista kuulleeni - ja nyt tämä kauramaitovaihtoehto oli mulle ihan uutta. Etuna lienee ainakin haju, haittapuoliin kuuluu ilmeisesti se, että kumpikin maito on pestävä pois viileässä vedessä, ettei proteiini pala langan pintaan kiinni. Ei siis suoraan värikylpyyn kannata laittaa ainakaan.

Käytin kauramaidon levitykseen sumutuspulloa ja suojana pientä pyyhettä. Jotta langat eivät kuivuisi kiinni toisiinsa, olen pitänyt viriötä maitokäsittelyn ajan levällään.

Autenttisuuskannalta niin rasvaton maito kuin erityisesti kauravaihtoehtokin lienevät aika epätodennäköisiä, jonkinlainen loimen kestävyyskäsittely puolestaan ihan mahdollinen. Loimilangoissa on tosin varmasti ollut aika paljon enemmän kierrettä, ja primitiivistyyppisen lampaan pitkäkuituisen päällivillan käyttäminen langassa on vahvistanut lankaa entisestään. Sikäli onkin vähän hassua käyttää ostolankaa, joka ei ylikierteisenäkään (Suski oli tilannut sellaista essuloimiin) kestä juuri lainkaan hankausta. Mutta ehkä pystypuissa, joissa ei ole pirtaa ja niidetkin ovat langasta, lankoihin myös kohdistuu vähemmän hankausta? Loimilangan valinnan sanelevat kuitenkin ennen kaikkea käytännön syyt: ei multa todellakaan olisi löytynyt riittävästi itse kehrättyjä, edes auttavasti tasalaatuisia lankoja. Vähän vielä himottaisi ajatus itsekehrätyn langan käyttämisestä essuprojektinkin kuteena, mutta käytännössä se täytynee jättää haaveeksi. Lankaa ei ole valmiina riittävästi, eivätkä aikataulut oikein mitenkään anna periksi kehrätä paljoa lisää, jos pitäisi ehtiä kutoakin ja ehkä jossain välissä nylkeä pari pihalle mystisesti itsekseen kuollutta jänistä. Ennen aikaan olisi sentään ollut käytössä useamman kehrääjän työpanos: työkaveri lohdutteli törmänneensä graduaineistossaan toteamukseen siitä, että "vanhat ja taitavat" kehräsivät loimilankoja, ja muut sitten niitä kuteita...

Kauramaitokäsittelyn huono puoli on se, että jos haluaa maidon kuivuvan loimeen ennen kutomista, kuten pystypuukurssia opettavan Suskin mukaan olisi hyvä, kudontasessiot jäävät pienissä vaakapuissani väkisin varsin lyhyiksi. Se sopii sinänsä työpäivän lomassa kutomiseen hyvin, mutta jos olisi koko päivä aikaa kutoa, kuivumisen odottelu kävisi varmasti tuskastuttavaksi. Valistunut arvaukseni on kuitenkin, että pystypuissa, joissa loimea on esillä paljon pidempi matka ja itse kutominenkin on hitaampaa, tämä tuskin muodostuisi ongelmaksi. Kauramaitoa pitää myös muistaa ostaa - kun olin eilen sen unohtanut, käytin "käsityötuntini" sitten kehräämiseen. Yksi kesän aikana pyöritelty vyyhti valmistui ja seuraava värttinällinen vaaleaa affelankaa pääsi alulle. Yksisäikeisen langan kehräämisessä pesemättömästä villasta on muutamia hauskoja yksityiskohtia: likaisena ja rasvaisena lanka ei pyri kertaamaan itseään eli kiertymään itsensä ympärille, mutta pienikin pesu lämpimällä vedellä ja saippualla aiheuttaa vyyhtiin aikamoisen permanenttiefektin. Vyyhdin kuivattaminen pesun jälkeen painon kanssa roikkuen onneksi tasoittaa kierteen. Vyyhdin peseminen tuottaa myös melkoisen värinmuutoksen: rasvan ja lian tuottama ruskea sävy katoaa melkein kokonaan, ja Gretan villasta peräisin olevat harmaat sävyt nousevat selkeämmin esille.

Yksisäikeinen, kahden ahvenanmaanlampaan villaa sekoittaen kehrätty vyyhti pesemättömänä.

...ja sama vyyhti pestynä. Pientä itsekertautumista havaittavissa siellä täällä.

Tästä pitäisi seuraavaksi jatkaa, reunat sileänä toimikas-hulpiona. Nuppineulat ovat nyt jatkuvassa käytössä, kun alkuvaiheen paikkauskohtia pitäisi puolestaan jatkaa alkuperäisillä langoilla. Vasemmassa hulpiossa näkyykin loimen paikkauksen pitkiksi jätetyt päät, pujottelen ne vasta valmiiseen työhön.

Reilun kuukauden ajan täytyy nyt paukutella tuon loimen parissa, ja sitten pääsen testaamaan, miten kutominen pystypuissa puolestaan sujuu. Kuva-aineistoni loimen luomisesta ei nyt tosiaan ole kovin kattavaa omien juoksentelujeni vuoksi, mutta ehkä siitäkin prosessista muutama räpsy ansaitsee tulla julkaistuksi.

Loimi luotiin lautanauha-aloitukseen. Kun käytössä ei ollut tällaiselle aloitukselle sopivia luomapuita, yli kahdeksanmetrisen loimen luominen oli aikamoista juoksentelua ja setvimistä.

Vanerilaudat toki kuluttivat myös samasta ohuesta langasta tehdyt lautanauhaloimet poikki, kuinkas muutenkaan.Muuten loimen luominen sujui ihan näpsäkkäästi, aina yksi sisaruspari kankaan loimilankoja yhteen lautanauhan viriöön.

Valmis loimi jaettiin valmiiksi nippuihin eri viriöitä varteen: kankaasta on tulossa nelivartista toimikasta. Tässä ommellaan loimi lautanauhasta kiinni ylävarpaan(?)

Maikin puihin mahtuisi leveämpikin kangas. Tässä Suski mallailee niisivarpoja kohdilleen.

Tapiolan kudonta-aseman seinältä löytyi kudonta-aiheisia sananlaskuja. Aika lohdullisia, ainakin tuo "ei kangasta katkeamatonta".

Jos nyt söisi lounaansa, ehtisi tänään vielä hetken kutoakin.

Baby steps

Tutustuin tänä vuonna ilmaukseen "baby steps" - kuuleman mukaan se on ollut olemassa jo ties kuinka kauan, mutta jostain syystä ei ollut sattunut korvaani aiemmin. Aika usein tuntuu siltä, että kaikki käsityöprojektini etenevät todella pienin askelin, kun homman aloituksesta saattaa helposti kulua useampi vuosi, ennen kuin valmista lopputuotetta pitää käsissään. Lähetin tänään jäsenhakemuksen vastaperustettuun Suomen primitiivitaitojen seuraan, ja pohdiskelin sitä, mihin täytyisi ryhtyä, jos tahtoisi laajentaa repertuaariaan esimerkiksi Kuttelon kaltaisen kivikausiporukan toimintaan. Jos hakee vertailukohtaa, niin olen harrastanut Suomen nuorempaa rautakautta vuodesta 1999 - silloin ompelin Rautajoki-liveroolipeliä varten ompelukoneella ensimmäiset pellava-alusmekkoni väärinymmärretyllä Euran aluspuvun kaavalla, ja kiinnitin päärmäämättömän villakankaan eriparisilla Kalevala korun soljilla peplokseksi. Vyönä toimivat ensimmäiset itse kudotut lauta- ja iskunauhat, ja jalassa lienivät tädin intiaanireservaatista ostamat nahkatossut, joista olin leikannut hapsut irti. Ensimmäiset askeleet oli otettu jo pari vuotta aiemmin, kun aloitin larppaamisen Harmaasusissa syksyllä 1997. Kyseinen yhdistynyt on ollut historiaharrastukseni henkinen koti ja tärkein kaveripiirini siitä lähtien.

Nämä kotialbumista löytyneet kuvat on digitalisoitu parhaalla mahdollisella tekniikalla, eli ottamalla niistä itsestään kuva olohuoneen pöydällä:

Matkalla Viikinkilarppiin. Ihan ensimmäiset larppivaatteeni ompeli äiti. (Kuva: A. Valkama 1998)

 

Varusteiden valmistusta Rautajoki-larppiin: mä teen iskunauhaa, Esko ompelee. (Kuva: A. Valkama 1999)

Rautajoen pelaajia: oikeassa alakulmassa tätini Päivi mun vaatteet päällään. Muistikuvani siitä, että oranssissa peploskankaassa olisi jo tuolloin ollut lautanauhareunus, ovat näköjään todistetusti vääriä. (Kuva: A. Valkama 1999)

Nämä teltat taisivat olla lainassa Sommelolta. (Kuva: A. Valkama 1999)

 

Tässä odotellaan Sotkaa Pukkisaaren rannassa ehkä kesällä 2000. Sekä vaaleanruskea, viittana vuosikausia palvellut huopa, että otsalle sidotut lautanauhanpätkä ovat sittemmin kadonneet jonnekin. (Kuva: N. Talvela)

Kaksi vuotta Rautajoen jälkeen Ilkeässä isännässä oranssiin päällysmekkoon on ilmaantunut reunanauha, ja mulla on itselläni päällä saman kankaan ruskeasta versiosta tehty mekko. Vakioproppilapsi, serkkuni Siirikin on hieman kasvanut. Ruskeasta kankaasta tuli myöhemmässä elämässään pussihousut. (Kuvaaja tuntematon, 2001)

Skottilarp oli ehkä myös 2001 - olen saanut valmiiksi punaisen villamekon, jonka suurehkoissa kädenteissä on turkisreunustus. Sen alla olevaa harmaata villa-alusmekkoa käytän edelleen jatkuvasti. Kuvan pisimpänä poseeraavalla Tuukalla on myös päällään ainakin mun tekemä villatunika lautanauhareunoineen. (Kuvaaja tuntematon, ehkä 2000 tai 2001)

Eikä siitä nyt ihan hirveän kauas olla kolmessatoista vuodessa tultu, vaikka historiasta kiinnostuneesta lukiolaisesta onkin yliopistokoulutettu kulttuurintutkimuksen maisteri. Logiikalla, joka aukenee kunnolla todennäköisesti vain samassa skenessä jotenkin sisällä olevalle harrastajalle, olen edennyt tuosta alkutilanteesta "taaksepäin" - pienin askelin kohti autenttisempia menetelmiä, materiaaleja ja sisäistettyjä tekemisen tapoja. Toki kyse on siitä, minkä itse kuvittelen oikeaksi tavaksi tehdä asioita, mutta tukeudun fiiliksen ja omien työtapojen lisäksi usein myös edes jonkinmoiseen lähdeaineistojen hyötykäyttöön. Silti niillä mielikuvilla, joista osan alkuperä on hyvinkin syvällä omassa henkilöhistoriassani, on nykyisessäkin omassa historiakäsityksessä todella suuri merkitys. Ja sillä, minkä itse kokee kiinnostavaksi - ihminen on todella hyvä sulkemaan mielestään niitä asioita, jotka eivät näkemis-, kuulemis- tai kokemishetkellä tunnu tärkeiltä tai mielenkiintoisilta. Ja sitten saattaa myöhemmin huomata, että pitkään mietityttänyt asia on kyllä tullut vastaan jo jossakin ties kuinka kauan sitten luetussa materiaalissa, siihen ei ole vain juuri silloin kiinnittänyt mitään huomiota.

Pukkisaaressa Toukojuhlassa 2010. (Kuva: N. Talvela)

Tuossa ylläolevassa perspektiiviltään jännässä kuvassa mulla on pellava-alusmekko, jonka pään- ja kädenteiden sekä helman päärmeet on ommeltu käsin, sisäsaumat koneella. Peplokseksi on taitettu ohut ostovillakangas, joka on värjätty vaahteranlehdillä. Essukangas on vaaleaa värjäämätöntä villaa, koristettu vain lautanauhoilla ylä- ja alareunoissa. Kaikki lautanauhat on kudottu kasvivärjätyistä langoista. Olkasoljet ovat samaa paria ja oikeaa aikakautta, edelleen tosin Kalevala korun moderniin korukäyttöönkin sopivaa valmistetta. Ketjut on koottu itse eri lähteistä ostetuista materiaaleista, samoin kaulassa roikkuvat lasihelminauhat. Jalkoja ja ei näy, mutta niissä lienevät ne saapikkaat, jotka sittemmin muuttuivat suolöydöiksi. Tästä eteenpäin olen lähinnä kasvattanut tukkaa, tai siltä ainakin aikaansaannoksia listatessa tuntuu. Käsinkehrättyä lankaa on jo kohtuupaljon, muttei missään tapauksessa kankaaksi asti, ja sitä paitsi melkein kaikki vyyhdit on värjätty eri värisiksi. Ostolangoista itse kudotuista kankaista on vasta ensimmäinen muuttumassa pikkuhiljaa mekoksi. Säärikääryleet on tarkoitus kutoa osin itse kehrätyistä langoista, mutta nekin vaakakangaspuissa. Pystykangaspuukurssille voisi mennä syksyllä kutomaan essun, ja siihen saisi sitten ehkä spiraalejakin kiinni. Suurin osa projekteista on kesken, ja tulee myös olemaan kesken vielä jonkin aikaa.

Kun mä kuolen vanhan tunikani saat
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
tippuu pois jo lautanauha
näkyy koneommelsauma
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
(trad. ainakin Harmaasusien keskuudessa)

Joskus tuntuu, että nykyisillä historianelävöitysharrastuksen aloittavilla on paljon helpompaa - tietoa on ainakin netissä saatavilla paljon helpommin esimerkiksi useista loistavista blogeista, ja vanhempien harrastajien yleinen varustustaso on parantunut siten, että hyviä esimerkkejä ja neuvoja on aika helposti saatavilla. Moni aloittaa suoraan ompelemaan ensimmäiset vaatteensa käsin kunnollisista kankaista, kulkematta lakanakangasvaiheen kautta. Tai halutessaan nykyharrastaja voi tilata kaikki kamansa valmiina verkkokaupoista, tai ostaa halpaa itätuotantoa erilaisilta markkinoilta, tai tilata varusteita monilta taitavilta muinaiskäsityöläisiltä. Silti taitaa olla niin, että tiedonhakuun on kuitenkin oltava oma innostus, ja tekeminen etenee vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Käsitöitä voi opettaa vain tiettyyn rajaan saakka, sen jälkeen tarvitaan oma oivallus siitä, miten homma sujuu. Onneksi voi yrittää ottaa oppia myös muiden virheistä, mikä onkin suuri motivaatio myös tämän blogin pitämiseen.

Loppuun vielä viime aikojen pikku askeleet tämän harrastuksen, nykyään osin myös työn, parissa:

Se on valmis! Salonkikangaspuut hetkeä ennen kankaan poisottoa. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

 Harmaan pellavakankaan veto tukilta. Sitä tuli lopulta 7,5 metriä. (Kuva: N. Finnberg 2012)

Luovuutta säärisiteiden loimen luomisessa: käärinpirta oli hukassa, mutta onneksi se saattoi kapeassa loimessa korvata luhaan teipatulla villakammalla. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

Pönttövärjäystä Riihivillan ohjeen mukaan, krappilangat punertavat jo lupaavasti. Näistä tulee ehkä vielä joku päivä jonkun kankaan loimi- ja kudelankoja.(Kuva: J. Sahramaa 2012)

Seuraava viikko taas vaihteeksi pinnan alla, sitten päästään vilkaisemaan, mitä noille langoille kuuluu.

Kangaspuiden pauketta ja kääreitä säärille

Tämän kesän teemana ovat selkeästi pitkäaikaisprojektit: sain viime viikolla vihdoin kudottua loppuun pienissä salonkikangaspuissani vasta vuoden hengailleen harmaan pellavaloimen. Jo viime lokakuussa kuvittelin, että loimi valmistuu turhan nopsaan, mutta olin silloin todella optimistinen. Joulukaudeksi taitettiin puut kokoon ja jemmattiin ne takahuoneeseen, keväällä aloitin uudelleen, ja nyt kesällä olen jatkanut aina silloin tällöin ehtiessäni. Ja joka kerta olen katsonut, että ihan vähänhän tuota enää on, ihan kohta se on valmis... Eikä ole ollut. Ennen kuin perjantaina, vihdoin. Tänään pitäisi tsekata, mitä loimea puista ottaessa pitikään huomioida, ja tehdä se sitten viimeistään iltapäivästä. Huomenna Helena on taas töissä, ja voimme luultavasti alkaa laittaa uutta loimea puihin. Tai tämä on ainakin suunnitelmani, toivottavasti ei tällä kertaa aivan liian optimistinen... :)

Salonkikangaspuut ja pellavakangas, vihdoin finaalissa. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Kutominen on parhaimmillaan tosi mukavaa puuhaa, riittävän monotonista siihen, että ajatukset saavat laukata vapaasti. Tuvassa onkin täytynyt pitää paperia ja kynää mukana, että on voinut kirjata syntyneet ideat ylös ennenkuin ne on ehtinyt uudelleen unohtaa. Kutominen on ollut hyvä myös sellaisiin iltapäivän hetkiin, kun ajatus ei kulje mihinkään ja tuntuu, ettei mitään järkevää saa aikaiseksi: viileässä, hämärässä tuvassa on ollut rauhallista istua. Puhumattakaan siitä, miten paljon asiakkaita kiinnostaa nähdä ja kuulla, miten kangas syntyy.

Seuraava loimii laitettiin alulle jo viime viikolla. Tarkoitus olisi kutoa säärisiteitä (tai -kääreitä) Kaarinan muinaispuvun päivitetyn ohjeen mukaisesti: sen esikuvana ovat Kirkkomäen rautakauden loppupuolelle ajoittuvasta kalmistosta, erittäin rikkaasta naisenhaudasta 27 löytyneet säärisiteet. Kyseessä ei siis ole sama hauta 1, johon Kaarinan muinaispuku muuten perustuu. Säärisiteiden jäänteitä on löytynyt myös Virosta jostakin rautakautisesta kalmistoista. Valmiilla siteillä olisi tarkoitus korvata talvikäytössä epäautenttiset villasukkahousut helmojen alla, ja sellaiset sopisivat hyvin myös Jukan vihreiden pussihousujen seuraksi.

Säärisideloimi tallinvintin luomapuissa.

Kaarinan puvun ohjeet on päivittänyt Eeva Moisio tekstiiliartisaanin lopputyönään: Turun sanomat kirjoitti aiheesta vuonna 2007. Niiden mukaisesti tilasin loimilangaksi Pirtin kehräämöstä luonnonvalkoista kampalankaa, jonka tex on 70x2 - kyseessä on kudontakäyttöön varsin ohut mutta kuitenkin kerrattu, sileäpintainen lanka. Yhden säärisideparin loimilangan menekiksi on ilmoitettu 140 g, siitä pitäisi saada 8,2-metrinen loimi eli kaksi 3,4 metriä pitkää ja 11 cm leveää säärisidettä. Tilasin lankaa riittävästi kolmeen pariin, mutta nyt uskalsimme kerralla luoda vain 16-metrisen loimen. Hirvitti, että tukille kääriessä kapean loimen lankaa on vaikea saada tasaiselle kireydelle - tiedä sitten, kuinka realistinen tämä pelko oikeastaan oli.

Helena laskee lankoja.

Kuteeksi ohjeessa ehdotetaan Pirtin karstalankaa tex 180x2, menekki 120g, mutta mun tarkoituksenani on käyttää itse värttinällä kehrättyä yksisäikeistä, ohuehkoa villaa. Ajatus olisi kutoa toiset siteet vaalealla ja toiset tummalla kuteella - molempia lankoja on jo muutama pienehkö vyysti odottelemassa, mutta lisää täytynee vielä pyöritellä työn edistyessä.

Keskellä loimi Pirtin vaaleaa kampalankaa, itse kehrätyt kuteet ympärillä. Vaaleanharmaa lanka on ahvenanmaanlammasta, tumma suomenlampaan villaa.

Säärikääreiden sidos on murtotoimikas, jollaista en ole koskaan aiemmin kangaspuihin luonut. Tässä ohjeessa on vielä sellainen jippo, että alkuperäislöytöä seuraten ohjeeseen on ujutettu pieni virhe - yhdessä kohtaa murtotoimikkaan kuvio ei olekaan symmetrinen. Yritimme nyt lisätä sen verran lankoja, että jäljestä tulisi symmetristä murtotoimikasta. Jos kutoisin ennallistusta nimeomaan Kaarinan säärisidelöydöstä, tekisin sen toki tuon virheen kanssa, mutta nyt on tarkoitus kutoa ylipäänsä säärisiteitä rautakautisia malleja noudatellen. Pidän todennäköisempänä, että alkuperäisten siteiden kutoja ei ollut tarkoittanut työtään epäsymmetriseksi, eli kyseessä olisi virhe - varmuutta tästä tuskin koskaan saamme. Onnistuiko korjausyrityksemme, on vielä toistaiseksi mun käsityskykyni ulottumattomissa. Nähtäväksi jää.

Kunhan harmaa loimi on otettu pois puista, se täytyy ensimmäiseksi pestä, ja sitten on mahdollisuus arvioida, onko kangas riittävän pehmoista vaatetuskäyttöön. Puissa se tuntui hyvinkin karhealta, mutta pellava toisaalta pehmenee jokaisessa pesussa. Aiemmin työväenopiston kurssilla kutomani valkoinen pellava pääsi juhannuksena vihdoin työn alle, kun huolittelin katkeilleet loimet ja leikkasin kankaasta uuden alusmekon palaset. Aika karkean kankaan ompeleminen on vielä kesken, eli senkin käyttökokeet saavat odottaa vielä hetken aikaa. Sitten on vielä keltainen, palttinasidoksinen villakangaskin odottelemassa... Mutta ehkä vielä joku päivä sitten yksi vaatekerta kokonaan itse kudotuista kankaista, käsin ommeltuna toki.

Mekon palaset mökin lattialla. Kankaan hieman nafti pituus johti askarteluun palasten muodon kanssa.

Nyt meinaa loppua päivä kesken, mutta huomenna on onneksi uusi. Tosin nähtäväksi jää, miten kauan huomenna ehtii kangaspuiden äärellä viettää, kun varsinaisen työnäytöksen aiheeksi on puolestaan suunniteltu värjäystä. Vaan ei kai tässä ole kiire, kun pellavaloimenkin kanssa vierähti vain vuosi :)

Päivän linkki: säärikääreiden kutomista Kangastuksia-blogissa.

Vietereitä!

Viime viikonloppuna väänsin 50 metriä 0,7 mm vahvuista pronssilankaa vieterille, ja aika ison osan niistä vietereistä vielä eteenpäin koristekuvioiksi. Susannan Espoon työväenopistossa pitämä kurssi oli erinomaisen inspiroiva, ja spiraaliornamenttien väsäys lopulta paljon vähemmän vaikeaa ja työlästä kuin olin ajatellut. Tai siis kyllähän siihen aikaa meni ja sormet tuli kipeiksi, mutta paljon enemmän sain asioita tehtyä kuin olin etukäteen kuvitellut. Näissä käytin kuvia nuoremman rautakauden löytöaineistoista mallina kuvioita tehdessä, mutta mitään erityisiä pyrkimyksiä mittatarkkuuten tässä touhussa ei ollut mukana.

Vietereitä väännettiin sukkapuikosta käännetyn kammen ja höyläpenkin avulla. Mä käytin puikkoja, joiden läpimitta oli 3 mm ja 5 mm. Lanka kulkee penkin leukojen välistä, kampea pyöritetään ja spiraaliputkea muodostuu. Vaikeinta oli saada langan alkupää pysymään paikoillaan, sitä varten kammen päähän oli sahattu rautasahalla lovi.

Tärkeimmät työvälineet: kampi, sivuleikkurit ja pienet pihdit. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Spiraaliputkesta avattiin eri mittaisia vieterinpätkiä, joista ornamentit sitten sommiteltiin. Ensimmäisen avaamisen tein kynsillä, pidemmät venytyskohdat kannattaa tehdä jollakin tylpällä esineellä kuten lattapäisellä ruuvimeisselillä.Samalla helposti kierteella vääntyvät pätkät saa suoristettua.

Tässä näkyy alustavasti avattua vieteriä, pari muutaman lenkin pätkää, kaksi kunnolla venytettyä ristikkäin oikealla, ja useammasta vieteristä rakennettu ristikko niiden alla.

Ornamentit ommeltiin kasaan villalangalla: historiallisesti on käytetty myös hevosenjouhta ja kasvikuitulankaa kuten pellavaa. Mä käytin halkaisijaltaan isompiin vietereihin vähän paksumpaa ja pienempiin vastaavasti ohuempaa lankaa - kumpikin oli itse värjättyä kampavillaa, sininen indigojauheella ja punainen krapin kylmäväriä. Vieterit lukitaan paikoilleen laittamalla putkien päihin ja/tai kulmiin irtovietereitä, joiden läpi lanka myös kulkee.

Kulmaan tulee neljästä kolmen kierroksen irtopätkästä syntyvä lenkki.

Ornamentti ommeltiin ensin yhtä kiertoa pari-kolme kertaa.

Sitten käytiin sisäosan pötköt läpi yksi kerrallaan pariin kertaan, ja laitettiin kunkin päähän yksi kolmikierteinen lenkki.

Langan alkupäässä oli solmu jonka vedin ornamentin sisälle, mutta langan loppupäätä ei tarvinnut päätellä mitenkään, se vain vedettiin sopivaan kohtaan ja katkaistiin.

Valmis ornamentti, malli euralaisesta essunhelmasta. Stoppareina toimivat päätylenkit asettuvat eri suuntaan kuin muut.

Susanna kertoi, että useissa länsisuomalaisissa löydöissä ristikkäin asetettujen avattujen spiraaliputkien suoristettuihin kohtiin muodostuvat ristit oli jätetty päällepäin. Kuten yltä näkyy, mun risteistäni ei tullut kovin säntillisiä... Neuvona oli myös, että samaan kuvioon käytettyjen spiraalien tulisi kaikkien olla kierretty samaan suuntaan, muuten niiden asettelu on kuulemma vielä vaikeampaa. Nytkin siinä sai vähän justeerata, mutta kasaan ompeleminen onneksi taltutti vikuroivat spiraalit aika hyvin.

Perjantai-illan ja lauantain aikana syntyneet kuviot.

Sunnuntain väännökset. Oikeanpuoleisiin olen aikeissa kiinnittää korvakorukoukut.

Useimmat näistä länsisuomalaisista, kankaaseen applikoitavista ornamenteista muodostuivat jonkinlaisista neliskulmaisista muodoista. Yllä näkyvät melko pyöreät pylpyrät ovat maskulaisia viittaornamentteja, ja niiden saaminen säännöllisen muotoisiksi oli ehkä konstikkain osuus koko kurssia. Mutta ehkä harjoitus tekee mestarin, ja niistäkin tulee vielä joku päivä jotakin.

Muutama kurssilainen väsäili karjalaisten ristiretkiaikaisten esiliinojen laajahkoja helmakoristeita, mä en vielä ryhtynyt mihinkään niin suurisuuntaiseen. Näistä nyt valmistetuista siniset päätyvät kenties jollain aikataululla Jukalle viitankoristeiksi. Isompia punapohjaisia ornamentteja voisi harkita tekevänsä muutaman lisää ja ompelevansa johonkin essuun, mutta siinä ongelmaksi muodostuu sopivan essun puute. Mun molemmat munaissuomalaisessuni ovat vanhoja, välttävät kyllä käytössä kunnes pääsen kutomaan kunnollisen reunanauhoineen, mutteivät oikein houkuttele suurempaan koristeluun. Toisaalta on harvinaisen epäselvää, milloin sellaisen kunnollisen muka kutoisin. Työväenopistolle tulee mahdollisesti ensi syksynä pystykangaspuukudonnan jatkokurssi, mutta vähän pelkään, että oma kutomiseni olisi vielä sen verran harjoittelua, ettei ensimmäisestä tekeleestä heti ihan hienointa essua tulisi. Täytyy nyt sitten vielä miettiä, josko kuitenkin laittaisi nuo tekeleet kesää vasten johonkin kiinni, ja ratkoisi sitten vaikka halutessaan myöhemmin irti uudelleenkäytettäviksi.

Loppuun vielä Suskin versio miesten pyöreän vyön lopputupsusta: tämä perustuu eri Luistarin hautaan kuin mun tekemä, sillä tässä spiraaleja tulee välillä myös vaakasuuntaan. Suskikin teki omaansa letittämällä spiraalien yhteydessä usein mainitun iskunauhan sijaan - näiden mahdollisiin teknisiin eroavaisuuksiin täytyy varmaan palata vielä joskus...

Susannan tekemä vyöntupsu.

Saa sitten nähdä, milloin ehdin seuraavan kerran spiraalien pariin palaamaan, nyt tuntuu taas olevan todella monta rautaa tulessa samaan aikaan ja huhtikuu, nahkakuukausi, lähestyy jo sekin kovaa vauhtia.

Löydöstä muinaispuvuksi

No nyt se on internetissä kaikkien ihmeteltävänä.

Jenni Sahramaa
Löydöstä muinaispuvuksi - arkeologisten tekstiilien ennallistaminen
Pro gradu -tutkielma
Helsingin yliopisto
humanistinen tiedekunta
filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos
arkeologian osasto

Tiivistelmä

Pukeutuminen kertoo, keitä me olemme. Se suojaa ja lämmittää, mutta kertoo myös identiteetistämme: sukupuolesta, iästä, perhesuhteista, sosiaalisesta asemasta, työstä, uskonnosta ja etnisiteetistä. Tekstiilien valmistus, käyttö ja kauppa ovat olleet merkittävä osa ihmisyhteisöjen toimintaa ainakin 10 000 vuotta. Arkeologisia tekstiililöytöjä on paljon, mutta ne ovat pieniä, fragmentaarisia ja niiden tulkitseminen vaatii erikoisosaamista. Suomalaisia nuoremmalle rautakaudelle sijoittuvia tekstiililöytöjä on kuitenkin tutkittu jo yli sadan vuoden ajan, ja niiden pohjalta on valmistettu useita ennallistuksia, muinaispukuja.

Tutkielmassa läpikäydään, millaisia muinaispukuennallistuksia Suomessa on tehty, ja mitkä ovat olleet ennallistusprojektien päämäärät. Varhemmat pukurekonstruktiot näyttäytyvät osana kansallisen menneisyyden rakennusprojektia, ja naisten halua ottaa siihen osaa. Monet vanhemmista muinaispukurekonstruktioista onkin suunniteltu nimenomaan vauraiden naisten juhla-asuiksi. 1980- ja 1990-luvuilla on valmistettu uusia muinaispukurekonstruktioita, jotka poikkeavat aiemmista sekä mekon mallin että erityisesti tieteellisen rekonstruktion valmistamisen periaatteiden seuraamisen osalta. Samaan aikaan historianelävöittämisharrastus on kasvattanut suosiotaan, ja muinaispuvut ovat päässeet myös muuhun kuin juhlakäyttöön.

Työssä selvitetään, millaisin menetelmin tekstiilejä on nuoremman rautakauden Suomessa todennäköisesti valmistettu. Arkeologisten löytöjen lisäksi lähteenä ovat lähialueiden löydöt, etnografinen tieto vanhoista käsityömenetelmistä ja kokeileva arkeologia. Lanka on kehrätty värttinällä ja kankaat kudottu loimipainoisissa pystykangaspuissa ja värjätty kasvivärein. Pronssispiraalikoristeet ja monimutkaiset lautanauhat puolestaan ovat mahdollisesti olleet erikoistuneiden käsityöläisten työtä.

Tieto kokeellisen ja kokeilevan tekstiiliarkeologian menetelmistä ja tuloksista antaa mahdollisuuden tarkastella olemassaolevien pukuennallistusten onnistumista tieteellisinä rekonstruktioina. Vain yhdessä muinaispukuversiossa, Kuralan Kylämäessa valmistetussa Kaarinan puvussa, on pyritty rekonstruktion valmistamiseen mahdollisimman autenttisin menetelmin. Muinaisten menetelmien aikaavievyys ja kalleus ovat tulos sinänsä, ja kertovat, miten arvokkaita tekstiilit ovat nuoremmalla rautakaudella olleet. Ennallistusten valmistustyössä korostuu käsityöläisen ammattitaito ja nimenomaan muinaisiin menetelmiin perehtymisen välttämättömyys.

Tekstiilitutkimus näyttäytyy prosessina, jossa alkuperäistekstiilien tutkimus ja rekonstruktiokokeilut käyvät vuoropuhelua. Rekonstruktioprojektien anti sekä nuoremman rautakauden tutkimukselle että tutkimustiedon popularisoinnille on suuri. Valmis rekonstruktio ei kuitenkaan koskaan ole valmis, vaan myös aiempia ennallistuksia tulisia voida tarkastella ja päivittää uuden tiedon valossa.

Muinaissuomalaiset esiliinat

Se g-juttu on alkanut taas, tällä kertaa tositarkoituksella. Eipä tämä olekaan kuin kolmas vuosi sen pyörittelyä... Vaikka päässä soikin jostain syystä Queenin Let me live ("Why don't you take it and break it / and tear it all apart..."), olen oikeasti aika innoissani. Aikaa ei ole mitenkään hurjasti, mutta kun nyt kävin tekstitiedostojani läpi, olin oikeastaan saanut keväällä toisen aiheenvaihtokerran aiheuttamasta vitutuksesta huolimatta aikaan melkein enemmän kuin muistin. Jos aion pitäytyä suunnitelmassani valmistua tämän vuoden puolella, hoppu voi kyllä tulla silti. Niitä unettomia öitä odotellessa.

Käsittelen jo pari vuotta sitten tulleen oivalluksen mukaisesti sekä muinaispukuvalmistuksen teoriaa että käytäntöä, yrittäen suhteuttaa sitä, mitä on jo tehty, kokeellisen arkeologian teoriaan ja miettien suuntaviivoja sille, mitä iloa rekonstruktioiden tekemisestä on ja mitä niistä voidaan oppia. Tällä kertaa en kuitenkaan pitäydy väreissä ja värikasveissa, sen verran tehokkaan tyrmäyksen aiempi aihevalintani graduohjaajaa etsiessäni sai, vaan tarkastelen muinaispukurekonstruktion valmistusprosessia kokonaisuudessaan. Kun päähän vuosien varrella kertyneitä tiedonpalasia kirjoittaa auki ja yrittää jäljittää niiden lähteitä, huomaa koko ajan, miten monta aukkoa kokonaiskuvassa vielä on. Samalla törmää koko ajan uusiin kiinnostaviin sivupolkuihin, joita ei ajan rajallisuuden tähden yleensä voi lähteä seuraamaan. Itselle suuren ahaa-elämyksen tuottaneet asiatkin voivat päätyä gradussa vain yhdeksi hassuksi lauseeksi tai maininnaksi.

Nyt oivalluksia on tuottanut Rituals and Relations. Studies on the society and material culture of the Baltic Finns -teos, jossa on useita todella mielenkiintoisia artikkeleita. Jaana Riikonen tarjoaa artikkelissaan Iron Age aprons from Southwestern Finland and other cloths and pendants worn on the waist useita erilaisia näkökulmia esiliinoihin alkaen siitä, että sana esiliina on käännös ruotsin termistä förekläd ja sen käyttö palautunee 1500-luvulle, jolloin esiliinojen käyttö tuli osaksi yläluokkaista pukua. Koska samankaltaista vaatekappaletta oli kuitenkin käytetty ennenkin, sillä on luultavasti ollut aiempi nimitys, jota tosin nykyisin on hyvin vaikea jäljittää. Ruotsalaisperäisiä ovat myös Pohjanmaalla käytetty murresana kaati (skaat on pyyhe tai rätti) ja Lounais-Suomen kerstuuki. Viron sana on põll, jonka taustalla lienee põlveline tai põlvelina eli polviliina - siitä Suomenlahden saaristossa käytetty polle. Vyöliina viittaa rautakautisista esiliinoista tuttuun tapaan käyttää kapeahkoa kangasta erillisen vyönauhan kanssa. (34)

Rautakautiset esiliinat kudottiin pystykangaspuissa yhtenä kapeahkona kappaleena, pitkät sivut putkihulpioilla vahvistaen. Jos kangas kapeni pystykangaspuissa kutoessa, leveämpi alkupää käännettiin esiliinan helmaksi. Loimen luomiseen käytetyt aloitusnauhat ja kangaskappaleen viimeistelylautanauhat on mahdollista erottaa toisistaan, ja ensinmainitut ovat löytöaineistossa selvästi harvinaisempia. Samaan loimeen on mitä ilmeisimmin voitu myös kutoa useampi vaatekappale, sillä Maskun Humikkalan haudassa 30 esiliinan molemmissa päissä on viimeistelylautanauha. (35)

Pronssispiraalikoristelun alkuperä on todennäköisimmin Baltian heimojen parissa 500-600 -luvuilla. Se tuli Suomessa käyttöön viikinkiajalla ja saavutti huippunsa ristiretkiajalle tultaessa 1000-1100 -luvuilla. Spiraalikoristellut esiliinat ovat tavallisia Suomessa Hämettä lukuun ottamatta. Niitä on löytynyt myös Liettuasta, Pohjois-Virosta ja Saarenmaalta. (31-32)

Varhaisimmat suomalaiset esiliinojen spiraalikoristeet löytyvät viikinkiajan alun Euran ja Yläneen ruumiskalmistoista. Ne olivat viuhkamaisia kulmakoristeita, joilla oli myös käytännöllinen merkitys, sillä esiliinan päätylautanauhojen päät viimeisteltiin tekemällä niistä iskunyöriä, joka sitten koristeltiin spiraaleilla (kts. Tomanterä 1978: 51). (33) Tavallisin viikinkiajan esiliinatyyppi oli noin 50 x90 cm kangas, joka oli reunustettu pronssispiraaleilla. Helmaan voitiin sijoittaa erillisiä spiraaliapplikaatioita tai leveä spiraalireunus. Esiliina oli taitettu yläreunastaan, ja erillinen vyönauha kulki tuon taitoksen kohdalta. 1000-luvulle tultaessa lounaissuomalaiset esiliinat pienenivät ja lyhenivät niin, että tavallisempi koko oli 35-40 x 75-80 cm. Yläreunaa ei enää taitettu, vaan nauhat kiinnitettiin esiliinan kulmiin. Esiliina reunustettiin edelleen spiraaleilla, mutta nämä olivat läpimitaltaan pienempiä kuin aiemmin. Raskaita spiraalireunuksia tehtiin edelleen Itä-Suomessa, jossa esiliinan alareunassa saattoi myös olla hapsut. (35-36)

Euran puvun helmaspiraaleita. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/eura.htm)

Lounaissuomalaisista esiliinoista tuttuja viuhkamaisia kulmakoristeita on löytynyt liiviläisistä haudoista myös hiusnauhoista, viitankulmista ja takkien kaula-aukoista. Kahdesta suomalaisesta haudasta (Kirkkomäki 40 ja Luistari 377) on löytynyt kuusi viuhkamaista koristetta. Lehtosalo-Hilander (1982:b: 157) olettaa Luistarin ylimääräisen koristeparin kuuluneen viittaan tai huntuun, Riikonen taas kertoo Kirkkomäen haudasta 40 löytyneen kaksi eri esiliinaa. Kirkkomäeltä on löytynyt useampiakin hautauksia, joissa samaa vaatekappaletta on pantu hautaan useampi kappale. Tavalle löytyy vastineita Baltiasta, muttei muualta Suomesta. Riikonen olettaa, että useampi samanlainen vaatekappale haudassa kertoo siitä, että vainajalla olisi aikoinaan ollut, mistä valita. Rikkaimmat haudat kuuluvat yhteiskunnan yläluokalle, joka on käyttänyt raskaita koristuksia myös arjessa. (36-37)

Sahran erinomaisen hieno kuva viuhkamaisesta kulmakoristeesta (Kuvalähde: http://hibernaatio.blogspot.com/2010/04/alussa-oli-lanka.html)


Euran Lauhianmäestä on löytynyt aika mielenkiintoinen esiliina, jota Riikonen epäilee yhdeksi varhaisimmista Suomessa valmistetuista - hän jopa spekuloi, että joku maailmanmatkaaja olisi kuvaillut näkemiään koristeluja kotona, ja versio näistä olisi sitten valmistettu parhaan taidon mukaan. Esiliinan yläreunan lautanauhaan on lanka kerrallaan kiinnitetty spiraalipötkö, joka kulkee alhaalla sijaitsevan pystyrenkaan kautta ja sitten takaisin pötköä ylös, ja kiinnittyy lopulta yksittäisellä solmulla taas nauhaan. Alareunaan on lopuksi kiinnitetty vielä yksi rengasrivi vaakasuuntaan. Jos tätä vertaa Maskun Humikkalasta tai Kirkkomäeltä löydettyihin samankaltaisiin spiraalikoristeluihin, jälki on Riikosen mukaan kömpelöä. Lauhianmäen nuorimmat haudat on ajoitettu 900-luvun alkuun. Ehkä kyseessä tosiaan on yksi ensimmäisistä Suomessa tehdyistä yrityksistä spiraalikoristella esiliinaa latvialaisten mallien mukaan? (38)

Spiraalinvalmistuksen tekniikka kehittyi, kun Länsi-Suomessa alettiin luultavasti 900-luvun kuluessa valmistaa spiraalikuvioita, joissa osa kuviosta on aikaansaatu suoristamalla pätkiä spiraalista. Samoin alettiin tehdä koko helman levyisiä ristikkovyöhykkeitä, jotka valmistetaan ilman kehikkoa kahdella langalla yhtä aikaa. Länsi-Suomessa spiraalien kiinnitykseen käytettiin yleensä punaista villalankaa, Savossa hamppua tai pellavaa. Euran Yli-Nuoranteesta on löydetty yksi esiliinanhelma, jossa sekä nämä langat että monia muita eri alueille tyypillisiä tekotavan elementtejä yhdistyvät. Koriste näyttää tehdyn kehyksessä toisin kuin muuta länsisuomalaiset vastineensa. Helmuksen julkaissut Seija Sarkki luonnehtii sitä "huolimattomasti tehdyksi", ja Riikonen epäilee, että tässäkin voisi olla kyse työstä, jossa uutta tekniikkaa on vasta harjoiteltu. (39-41)

Esiliinanhelman spiraaliristikkoa, kuvavertailun perusteella voisi olla Kirkkomäki 27 (Kuvalähde: http://vanha.hum.utu.fi/arkeologia/tekstiiliprojekti/)

Eri kalmistoista on löytynyt lähes täsmälleen samanlaisia spiraalikuvioita: esimerkiksi kaksi Turun Saramäen esiliinaan kuuluneista koristekuvioita on samanlaisia kuin Luistarin haudassa 56, ja yksi samanlainen kuin Yläneen Anivehmaan haudassa 41. Ristimäen haudan VIII esiliinan leveä helmuskuvio taas on niin identtinen Köyliön Vanhakartanon löydön C 42 kanssa, että Riikonen pitää näitä saman henkilön tekeminä. Ristimäen helmus on viimeistelty epätavallisesti, ja Riikonen pohtii, oliko esiliinakangas spiraalikoristeelle alkujaan liian leveä, vai olisiko esiliinapala leikattu alunperin leveämmästä kankaasta. (41-43)

Hienoimmat ja oletettavasti myös kalleimmat spiraalikoristellut esiliinat löytyvät Kirkkomäen haudasta 27, Humikkalan haudasta 30 ja Halikon Rikalan haudasta 47 - näissä on leveä spiraalikoristelu sekä ylä- että alareunassa. Kirkkomäen haudan 27 komea esiliina on radiohiiliajoitettu noin vuoteen 1020, mutta samasta haudasta löytynyt yksinkertaisempi esiliina on iältään 40 vuotta nuorempi. Kaikkiin kolme komean esiliinan kanssa haudattua naista oli peitetty viitalla. Humikkalan ja Kirkkomäen viittojen reunaa koristi kuviollinen lautanauha, Rikalan viittaa taas spiraaleista pujoteltu koristereunus jolle on löytynyt vastineita muun muassa Perniön Yliskylästä ja Raision Ihalasta. Erityisesti Raision löytöjä tutkinut Anna-Liisa Hirviluoto ajoittaa molemmat viitankoristelutavat 1000-luvun loppuun tai 1100-luvun alkuun. Näitä esiliinoja ja viittoja voidaan pitää spiraalikoristelun teknisinä huipentumina. (43-44)

Perniön muinaispuvun viitan koristeluja ja veitsi tuppineen. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/index.htm)

Ristiretkiajan taitteen esiliinojen nauhat oli yleensä kiinnitetty kankaaseen. Monissa Humikkalan esiliinoissa ja Kirkkomäen haudan 23 esiliinassa tämä tapahtui niin, että ristikkonauhan pää oli vedetty kankaan läpi ja siitä oli muodostettu lenkki, josta nauha puolestaan kulki läpi. Perniön Yliskylän haudasta 1 löytyy samanlainen lenkille vedetty kiinnitysnauha, mutta tällä kertaa lenkit on vain ommeltu kiinni esiliinan reunaan. Samoin Yliskylän haudassa 6 kovasti Kirkkomäki 23:sta muistuttavan esiliinan reunusspiraalit jatkuvat kankaan reunojen yli, eikä viuhkamaisia kulmakoristeita ole ollenkaan, aivan kuin esiliinakangas olisi ollut koristeelle hieman liian kapea. Riikonen pohtii perniöläisten ostaneen valmiiksi tehdyt esiliinojen koristeet, mutta kiinnittäneen ne osin toisin kuin koristeiden tekijä oli alunperin tarkoittanut. (45-46)

Keskenään samankaltaisia spiraalikoristeita löytyy varsin laajalta alueelta Suomesta, Virosta ja Latviasta. Ne ovatkin olleet kauppiaiden levittämiä puolivalmisteita, jotka ostaja on kiinnittänyt itselleen tärkeään vaatekappaleeseen. Kankaan kutoja ja koristeen tekijä eivät välttämättä olleet sama henkilö paitsi silloin, kun spiraalikoristeet ovat elimellinen osa kankaan viimeistelyä, kuten yksinkertaisten esiliinojen kulmakoristeiden tapauksessa. Tarkempi selvitys koristeiden valmistuksesta ja alkuperästä vaatisi metallilankojen koostumuksen analysoimista (Tomanterä 1996). Tällä hetkellä voidaan arvioida, että Euran ja Köyliön alueen sekä Turun Ristimäen spiraalikoristukset ovat vanhempia, ja Maskun Humikkalan, Turun Kirkkomäen ja Halikon Rikalan löydöt puolestaan nuorempia. (47-48)

Riikonen esittelee virolaisen takapõll-pyllyliinan, jonka ylemmän osuuden spiraalikoristukset on tehty samaan tapaan kuin muutamat lounaissuomalaiset esiliinakoristeet ja liiviläiset pääkoristeet. Artikkelin kuvasta voi nähdä, että Perniön Yliskylän haudan 6 esiliina toimii mainiosti liiviläisenä huntuna. (55-56) Ehkä eri vaatekappaleiden välillä ei ole aina ollut niin valtavaa kategorista eroa? Tai samanlaisia koristeita on vain käytetty eri vaatekappaleissa eri paikoissa?

Virolainen takapõll Virunukan kalmiston löydön mukaan rekonstruoituna (Kuvalähde: http://www.etnostils.lv/lv/galerija/terpi/arhiologterpi.php#;)

Vaatetuksen koristelun merkitys ei ole ollut vain esteettinen, vaan sillä on aina ja kaikissa kulttuureissa ollut myös useita erilaisia symbolisia tasoja. Tietyt kuviot karkoittavat pahoja voimia, lisäävät hedelmällisyyttä tai tuovat onnea. Taidokas koristelu teki tekijänsä taidot tai kantajansa varallisuuden tiettäväksi, ja heiluvilla tupsuilla, kilisevillä kulkusilla ja muilla härpättimillä oli kenties myös mahdollisuus houkutella vastakkaista sukupuolta. (55) Riikonen mainitsee Elizabeth Wayland Barberin teorian erilaisten vyötärönseudun hapsukoristusten periytymisestä kivikautisista naruhameista, jotka ovat symboloineet tytön tuloa hedelmälliseen ikään ja myös intiimialueiden karvoitusta - se on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja ennen kaikkea pitkä juttu, että ansaitsee joskus oman kirjoituksensa.

Arkaaisessa maailmankuvassa pahat voimat vaanivat joka puolella, ja erityisesti arimmat ja tärkeimmät kehonosat, kuten pää, kaula, rinnat ja sukuelimet tarvitsevat varjelusta. Pään- ja kädenteiden ja helman suojeluun voidaan käyttää koruja ja koristeluja, kuten hapsuja ja punaista lankaa. Erityinen symbolisen suojelun tarve liittyy naisen hedelmälliseen ikään, avioliittoon ja lasten saamiseen. Imettävä äiti, joka on vastuussa myös toisen ihmisen elämästä, tarvitsee erityistä suojelusta rinnoilleen. Mareilla ja udmurteilla tämä tapahtui historiallisena aikana voimakkaasti kirjailluilla paidoilla, mordvalaisilla suurilla soljilla. Mari-paitojen kirjailut kertoivat aikoinaan myös kantajansa perhetaustasta. (56-57) Mihinköhän rautakautiset rinnan päälle asettuvat raskaat soljet ketjulaitteineen voisivat viitata?

Voimakasta symboliikkaa sisältyy myös latvialaisten lauta- ja pirtanauhojen kuvioihin, ja samoja symboleja tavataan jo esihitoriallisissa tekstiileissä. Aikalaisilla ei luultavasti ollut mitään ongelmia lukea nauhojen kuvioiden tai esiliinojen ja viittojen spiraalikoristusten symbolista kieltä. Aikojen kuluessa kirjailumateriaali vaihtui pronssispiraaleista lankoihin ja nauhoihin, ja joidenkin symbolien merkitys muuttui tai laajeni: esimerkiksi monista esiliinaspiraaleista tuttu hakaristi symboloi aikoinaan aurinkoa, kaiken elämän lähdettä, mutta laajeni karjalaisessa kirjonnassa yleiseksi hyvän onnen symboliksi. Latvialaisissa myöhäisrautakautisissa haudoissa hakaristi löytyy kaikkein kalleimmista esineistä ja rikkaimmista haudoista, ja on siten saattanut olla vainajan korkean yhteiskunnallisen aseman tunnus. (57)

Vaatteet ja korut kertoivat jo ammoin kantajansa sosiaalisesta asemasta, etnisiteetistä ja elämänkulusta. Suomessa luumateriaali säilyy huonosti, joten vainajan ikää ei yleensä voida määrittää. Sukukansoilta tunnetun etnografisen materiaalin perusteella nuorten naisten koristukset olivat hautaan laskettaessa kaikkein runsaimmat, ja vanhemmat naiset saattoivat lahjoittaa vaatteitaan ja korujaan tyttärilleen. Toisaalta naisten hienoin juhla-asu, usein hääpuku, saatettiin myös säästää hautaa varten. (45; 57-58)

Nykyinen esiliina on tarkoitettu suojaamaan varsinaisia vaatteita likaantumiselta. Runsaasti koristeltujen rautakautisten esiliinojen on ajateltu olevan vain kantajansa varakkuutta esitteleviä statussymboleita, mutta Riikonen korostaa niiden symbolista yhteiskunnallista ja suojelevaa maagista merkitystä. Historiallisesti esiliina oli Suomessa naimisissa olevan naisen merkki, ja sen käyttö oli välttämätöntä tärkeissä tilaisuuksissa,
kuten kirkossa tai oikeudessa todistettaessa. Virossa vaimon piti aina käyttää esiliinaa työskennellessään pelloilla, ja erityisesti sadonkorjuuaikaan hyvää onnea ei saanut vaarantaa sopimattomalla pukeutumisella. (58-59)

Kielitieteilijä R.E. Nirviin ja folkloristiikan uudempiin suuriin nimiin kuten Satu Apoon nojautuen Riikonen kertoo, että raskaana oleva nainen on hyvin haavoittuvainen, mutta vaarantaa toisaalta tilallaan myös muut ihmiset. Ylipäänsä naisen maaginen voima, väki, asuu jalkovälissä, joka on reitti tämänpuolisen ja tuonpuoleisen maailman välillä - tietäähän sen jo siitä, että sieltä ne lapset tulevat. Tämän vaarallisen aukon tuonpuoleiseen saattoi peittää ja suojata esiliinalla. Ja kukas se enemmän olikaan raskaana kuin naimisissa oleva nainen. Oli jopa olemassa sananlasku, että vailla esiliinaa kulkeva vaimo oli vailla lain suojelusta. Nirvi viittaa myös sanontaan "olla jonkun esiliinana", jossa vanhempi (esiliinalla varustettu) nainen lähtee nuoren naimattoman parin mukaan, jotta sopivaisuussääntöjä ei rikottaisi. (59-60)

Mikkelin muinaispuvun esiliina (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/koti/savonlinna/spiraalikoristelu/Muinaispuvut%20ja%20kansanrunous.html)

Jos naimaton neito tuli raskaaksi, hänen täytyi alkaa pukeutua esiliinaan ja peittää päänsä. Naimisissa olevalle naiselle oli häpeä kulkea ilman esiliinaa ja päähinettä, ja päinvastoin taas nuorelle neidolle esiliinan käyttö oli sopimatonta.Toisaalta joissain tapauksissa lapsillakin saattoi olla esiliina. Suomessa joistakin lasten haudoista on löytynyt esiliinan spiraalikoristeen jäänteitä. Kyse voi olla lapsen hautaamisesta äidin esiliinaan käärittynä kuten Lehtosalo- Hilander on ehdottanut, mutta esimerkiksi Luistarin haudassa 891 kaksi kulmakoristetta sijaitsivat vain 15 cm päässä toisistaan. (60) Tässä lienee tarpeen muistaa, että mikään kulttuurinen sääntö tuskin on ollut niin vahva, etteikö sitä olisi joissakin erikoistapauksissa tavalla tai toisella rikottu - ehkä on ollut jokin erityinen syy sille, että kyseinen lapsi on saanut mukaansa esiliinan, vaikkei haudan koon perusteella olekaan vielä ollut hedelmällisessä iässä.

Naisten hedelmällisyyden varmistamiseksi, suojelemiseksi ja lisäämiseksi on koristeltu erityisesti rintojen ja sukuelinten aluetta, ovathan ne ihmisrodun lisääntymisen kannalta välttämättömimmät paikat. Suomesta ei ole juuri säilynyt aluspaitojen tai -mekkojen jäänteitä, mutta Siksalin kalmistosta Lounais-Virosta tunnetaan 1100-1200 -luvuilta naisten paitoja, joiden ranteet ja hartianseutu on koristeltu jo kutomavaiheessa sinisellä ja punaisella langalla tehdyin hakaristikuvioin. Näille löytyy vastineita viikinkiajan Birkasta ja myöhemmästä suomensukuisesta etnografisesta aineistosta. Hihansuiden koristelu esti pahojen henkien pääsyn aukosta vaatteen sisään, ja samaa tarkoitusta saattoivat toteuttaa myös Luistarin haudoista 56 ja 1260 löytyneet moninkertaisen pronssirannerenkaat, joissa oli vieläpä käärmettä kuvastava siksak-kuviointi. (61)

Pronssispiraalit, erityisesti vereen ja hedelmällisyyteen viittaavalla punaisella langalla ommellut, lisäsivät esiliinan genitaaleja suojaavaa vaikutusta. Kiiltävä metalli käänsi pahan silmän, tai paha tahto eksyi geometrisiin kuvioihin. Ristikkokuvio saattoi liittyä pellon kyntämiseen ristikkäin ja auraan yhdistettyihin hedelmällisyysmaagisiin riitteihin ja mielikuviin. Myös vyöllä oli suuri symboliarvo, se kertoi kantajansa sosiaalisesta asemasta ja kuului tärkeänä osana moniin siirtymäriitteihin. Suomalaisissa häissä morsian lahjoitti sulhasen perheelle erilaisia vyönauhoja vielä 1900-luvun alussa. Erityisen suuri naista suojeleva voima oli punaisesta langasta tehdyillä vyönauhoilla, jollainen sisältyy myös Luistarin hautaan 56 ja Kirkkomäen hautaan 1. Punaisella vyöllä voitiin suojella syntymätöntä lasta, ja punainen lanka sidottiin myös vastasyntyneen kaulan tai ranteen ympärille. Riikonen korostaa punaisen värjäämisen ja mataranjuurien keräämisen vaikeutta Suomessa, ja kertoo vähäisenkin punaisen värin riittävän suojelukseen. Erityisen voimakas suojavaikutus oli vyöllä, joka oli kierretty useaan kertaan vartalon ympäri. (62-63)

Punakuvioisia kansanomaisia nauhoja (Kuvalähde: http://www.avoinmuseo.fi/craftmuseum/kasityonurkka/suomen_nauhatyyppien.php

Nauhojen kuvioista rombi oli hedelmällisyyssymboli ja siksak-kuvio puolestaan suojeleva käärme. Jälkimmäinen löytyy myös useamman hautalöydön viitanreunoista pronssispiraaleilla toteutettuna. Viittoihin ei välttämättä ole applikoitu spiraalikoristeita tasaisesti koko reunan matkalle, vaan ne on voitu keskittää kohtiin, jotka viittaa käytettäessä asettuvat kaulan ja rinnan seudulle. Myös lounaissuomalaisen kaarihunnun spiraalit ja hapsut suojasivat kaulan- ja niskanseutua. Hapsut mahdollisesti viittasivat myös häpykarvoitukseen, ja Riikonen viekin pään ja alapään välisen analogian vielä pidemmälle kertoessaan, että erityisesti huntukankaissa käytetyn murtotoimikkaan kalanruotokuvio symboloi naisen sukuelimiä. Murtotoimikasta käytettiin päähineiden lisäksi Kirkkomäen haudan 27 säärikääreissä ja ilmeisesti joissakin alushameissa, jotka asettuvat luontevasti samaan ajatteluun. Häärituaalissa suomensukuisille kansoille oli olennaista peittää morsiamen pää. Huntu olikin historiallisesti naineen naisen tunnus, mutta Riikonen arvelee, että se olisi vielä olennaisemmin ollut ylipäänsä hedelmällisessä iässä olleen naisen tunnus, oli tämä naimisissa tai ei. (59; 63-64)

Varsinaissuomalainen kaarihuntu (Kuvalähde: http://www.katajahovi.org/SatuHovi/suomalainenMuinaispuku.html, alunperin ilmeisesti Sinihameet, kultavyöt -kirja)

Vyötärölle asettuvia koristeita oli monenlaisia ja niitä tehtiin monista eri materiaaleista, mutta hyvin todennäköisesti useimmat niistä liittyivät suojelus- ja hedelmällisyysmagiaan. Länsisuomalainen suuri pronssinen veitsentuppi oli yksi tällainen elementti, ja veitsi itsessään saattoi suojata kantajaansa harmilliselta magialta. Raskaana olevaa naista suojaava merkitys saattoi olla myös liiviläisillä valtavan pitkillä ketjulaittella, jotka ulottuivat jopa polviin saakka. Kun vatsa kasvoi, ketjut muodostivat sen ympärille suojaavan kehyksen. (66)

1000-luvun naisenhaudan korustoa Salaspils Lakskolasta Latviasta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Esiliina, ainakaan runsaasti koristeltu kappale, ei Riikosen mukaan ollut mikään arkivaate vaan liittyi erityisiin tehtäviin ja juhlatilaisuuksiin. (67) Spekuloimatta jää, oliko käytössä kuitenkin myös jokin esiliinan nykyistä käyttötarkoitusta edustava vaate, jonka tarkoitus oli suojata muita vaatteita työnteon lomassa. Oman kokemukseni perusteella arkiessulle tuntuisi olevan käyttöä - vai olisiko muinainen ihminen yksinkertaisesti pukenut työntekoa varten ylleen yksinkertaisen, esimerkiksi nahasta tai karkeasta kankaasta tehdyn työvaatteen eikä niitä hyviä villamekkoja ollenkaan?

---

Riikosen artikkeli tuotti todella paljon uusia ajatuksia ja sisälsi myös jonkin verran mielenkiintoista kuvamateriaalia, jota en valitettavasti voi tekijänoikeudellisista syistä tähän liittää.Sen läpikäymiseen ja tämän tekstin tuottamiseen meni ihan tuhottomasti aikaa, vaikken lopulta juuri edes eksyillyt sivupoluille, mitä nyt vähän googlailin kuvia latvialaisista vaatteista ja virolaisen Jaana Rataksen valokuvia käsitöistään - Riikosen mukaan tuo yllä linkitetty takapõll on Rataksen käsialaa. Surffailu muistutti myös Satu Hovin mainiosta muinaispukusivustosta ja ilmeisesti nyt Narvaan seikkailleesta virolaisesta kalmistolöytönäyttelystä, jonne olisi kyllä huippua päästä. Baltian maissa tapahtuu tekstiilitutkimuksen saralla tällä hetkellä paljon ja lujaa, ja siihen olisi todella mielenkiintoista perehtyä joskus enemmän. Rituals ja relations -kirja sisältää myös latvialaisen tutkijan Irita Žeieren yleisluontoisen kuvauksen liiviläisistä pukulöydöistä. Seuraavaksi mun pitäisi kuitenkin suoriutua Viikkiin tarkistamaan muutama lampaisiin liittyvä viite.

Matkan varrella kävi muuten myös ilmi, että eräässä Muumilaakson tarinoita -sarjan jaksossa nähdään Muumimamma ilman esiliinaa. Hui kauhistus!