Alunaparkkikokeiluja

Keväällä nyljin ketun. Nyt syksyllä museon pihalta on kahdesti löytynyt kuollut jänis - mystisesti vielä molempien löytöpaikka oli lähes täsmälleen sama.Löytäessä pistin ne suoraan pakkaseen, mutta viime kuun lopulla löytyi vihdoin aikaa nylkeä. Vuodenaika vähän painaa päälle, alkaa olla liian kylmä tehdä pidempiä ajanjaksoja töitä ulkona. Niinpä viime kuun loppuun tulikin alunaparkkikokeiluviikkoja.

Ehkei nylkemisestä nyt sen enempää, paitsi että repetitio est mater studiorum - muutaman eläimen kokemus teki hommasta selkeästi helpompaa ja nopeampaa kuin aiemmilla kerroilla. Eläimet olivat keskenään aika eri kokoisia, mutta vähäisellä lajituntemuksellani väittäisin, että molemmat olivat kuitenkin jäniksiä suhteessa aiemmin nylkemääni melko valtavaan rusakkoon. Molempien maha oli vihertävän sininen - onko se normaalia, liittyykö pakastamiseen vai antaisiko vihjettä kuolinsyystä? Aika outona meinaan noita kuolemia pidän, olisivatko onnistuneet syömään jotain myrkyllistä? Ruumiit menivät molemmat roskiin, itsekseen kuolleista eläimistä ei oikein paistia viitsi tehdä.

Nylkemisen jälkeisen putsauksen opetukset olivat samoja kuin viimeksi, jäniksen nahka on hervottoman ohutta ja siihen tulee reikiä jo melkein pelkästä katselemisesta. Pakastimesta kaivamani kettu sentään oli vähän tukevampaa tekoa. Skrapalla putsaamisen jälkeen pesin vuorollaan kunkin eläimen, lähinnä karvapuolen.

 

Jänönnahat telineellä (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Alunaparkkiohjeita löytyi Lotta Rahmen kirjasta Skinn - garvning och beredning med traditionella metoder. Alunaan päädyin tosiaan työkaverin suosituksesta, kokeilunhalusta ja osin siksi, että turkiskuoriaiset näyttivät syövän rasvaparkittua rusakonnahkaa erityisen hyvällä halulla. Rahmen mukaan alunalla parkitseminen oli Välimeren maissa ja muualla alunan luontaisilla esiintymisalueilla tavallista jo antiikin aikana, se olisi levinnyt Eurooppaan maurien mukana 700-luvulta alkaen, ja että menetelmä olisi Ruotsissakin yleistynyt jo 1100-luvulla. Lähteekseen näille ajoituksille hän mainitsee K.H. Gustavssonin kirjan Läder - dess kemi, tillverkning och egenskaper vuodelta 1944.

Rahmen ohjeen mukaan pienet turkiseläimet parkitaan alunakylvyssä. Resepti oli suunnattu lyhytkarvaiselle lampaantaljalle, joten tulkitsin määrien riittävän kahdelle jänölle ja yhdelle ketulle. Se kuului vapaasti suomennettuna näin:

Alunakylvetys

- Liota 300 g alunaa ja 150 g suolaa kuuteen litraan n. 30C-asteista vettä.
- Upota kuivahkoksi puristeltu nahka liemeen. Sekoittele silloin tällöin, erityisesti alkuvaiheessa. Anna olla noin 8-12 tuntia.
- Ota ylös, kuivattele, kaavi lihapuoli uudelleen. Hyvin ohuissa nahoissa kannattaa mieluummin jättää kalvoja kuin repiä nahkaa (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).
- Lisää liemeen 200 g alunaa ja 100 g suolaa. Laita nahat uudelleen liemeen 10-12 tunniksi.

No, täällä museolla virka-aikaan puuhatessa en tietenkään noudattanut ohjeaikoja juuri ollenkaan: jäniksennahat menivät liemeen yhdessä, kettu vasta seuraavana päivänä, ja liotusajat olivat pikemminkin kokonaisen kuin puolen vuorokauden mittaisia. Tällä kokemukselle en kykene lainkaan sanomaan, mitä haittaa siitä mahdollisesti oli. Rahme mainitsee, että alunaliemessä jo liotettua nahkaa on paljon helpompi rapsutella kuin tuoretta, ja on siinä hyvin oikeassa.

 

Uitettu kettu.

Jauhotus, rasvaus ja pehmitys

- Ota nahka liemestä, linkoa pesukoneessa jos mahdollista, kuivata karvapuoli puolikuivaksi. Laita kuivumaan ilmavasti. Levitä lihapuolelle kaura- tai vehnäjauhoja. Anna jauhojen olla 2-4 vuorokautta.
- Karistele jauhot ja pehmitä nahka. Jos nahka on kuivunut kovasti, sitä voi pehmitystä varten kostuttaa hieman.
- Rasvakyllästä nahka seoksella, jossa on esim. 2 munankeltuaista ja lusikallinen ruokaöljyä.

Käytössäni ei ollut pesukonetta, jossa nahat olisi voinut lingota (tyynyliinan sisään laitettunuina ne olisi ehkä voinut viedä kotiin, mutten nyt tehnyt niin), joten kokeilin karvapuolen kuivatukseen muita konsteja. Vajasta löytynyt kuumailmapuhallin oli huono idea, käräytin sillä pariin otteeseen jäniksenkarvat muutamasta kohtaa rullalle. Työkaverin lainaan tuoma fööni toimi paremmin, mutta varsinkin ketun paksun karvan kanssa kesti todella kauan saada turkki edes auttavasti kuivaksi - jouduin jatkamaan föönäystä vielä pitkään jauhojen poiston jälkeenkin. Käytin vehnäjauhoja, ja kuivattelin nahkoja vanhojen ikkunan hyönteisverkkojen päällä vintissä - lämpimämpi tila olisi ollut parempi, mutta työpajarakennuksen ollessa edelleen remontissa ei hyviä mahdollisuuksia sellaiseen oikein ollut. Jauhot tuppasivat reunoissa tarttumaan karvoihin, muuten systeemi toimi oikein hyvin.

Vanhojen ikkunoiden hyönteisverkot kehyksissään sopivat hyvin kuivatustelineiksi. Ketunkarva ei tosin ottanut millään kuivuakseen.

   

Jäniksennahoille on levitetty vehnäjauhoa.

 Pehmittämisen osalta kettu oli mukava ja jänikset yhtä helvettiä: juuri kun luuli saaneensa jonkin kohdan hyvään kuntoon, nahka repesi. Tekniikkana käytin pienessä määrin skrapaa ja lähinnä sormien välissä venyttelyä, kun vaikutti siltä, ettei näihin mitään järeämpiä keinoja kaivattu. En vielä ole ihan päättänyt, mitä niistä teen, mutta sen olen päättänyt, että ihan helpolla en lähde jäniksennahkoja enää parkitsemaan. Kettuun sen sijaan olen erittäin tyytyväinen, nyt pitäisi vielä ommella sen sisäpuolelle pellavakangas vuoriksi ja sitten maha umpeen, ja kaveri olisi ihan puuhka. Ja päättää, jätänkö ne tassut paikoilleen - yksi tosiaan irtosi nyljentäonnettomuudessa, ja muissa on vähän turhan paljon kudoksia sisällä jäljellä. Nyt nahka on tosin roikkunut jo yli viikon tässä sisällä, tassut tuntuisivat aika hyvin kuivuneen eivät esimerkiksi haise. Tai no, läheltä nuuskittuna koko nahka haisee aivan omaltaan, joltakin, jonka arvelisin olevan urosketun haju. Sitä en ollut haistanut aiemmin.

Poistin jauhoja ensin ravistelemalla, sitten rypistelemällä ja pikkuisen myös raaputtamalla - viimeksimainitun kanssa kannattaa olla todella varovainen. Kevyesti sumutuspullolla uudelleenkostutettuna jäniksennahat kestivät vähän paremmin pehmitystä, mutta repesivät edelleen todella helposti.

 

Jauho oli osin tarttunut alunakylvetetyn nahan lihapuolelle aika tiukasti.

 

Rasvaus tapahtui sisällä lämpimässä. Olisi ehkä pitänyt käyttää rypsiöljyä, oliiviöljy haisee nahassa vähän oudolta. (Kuva: M. Ekebom 2012)

 Rasvattu ketunnahka lämmittelee. Föönillä pystyi vielä kuivaamaan turkkia kehikon altapäin.

 

Jänöjen lihapuoli valmiina. Vähän on repeämiä paikattavaksi.

Kettu ja jänöt karvapuoli ylöspäin.

Vähän on sellainen kutina, että tämä turkisnahkojen alunaparkkikokeilu saattaa jäädä viimeiseksi parkintaprojektikseni vähään aikaan. Äitiyslomasijaisuuteni täällä Glimsissä alkaa olla ohi, ja vaikka jäänkin ainakin joulukuuksi tekemään tuntitöitä oppaana, mahdollisuuteni parkinta nahkaa vähenevät toistaiseksi merkittävästi. Valmiita nahkoja on toki jonkin verran jemmassa, kuten myös keskeneräisiä ja vasta suunnitteluasteella olevia nahkaompeluprojekteja, joten kokonaan eivät nahkatyöt toki ole elämästäni loppumassa. Vaikka vähän on kyllä ollut siistejä sisäkäsitöitä ilmassa, kun olen viime aikoina keskittynyt ennen kaikkea virkkaamaan isoäidinneliöitä ja aloittanut vihdoin elämäni ensimmäisen puikoilla kudotun villasukan. Näilläkin projekteilla on vähän tuli hännän alla, kun arkityön myötä myös päivittäinen avunpyyntömahdollisuus tulevalta käsityönopettajalta katoaa. Mutta niin se nyt on, että nurjat silmukat ja kantapää, here I come!

Elämäni ensimmäiset isoäidinneliöt. Näihin on tarkoitus upottaa kasvivärjätty langanpätkä jos toinenkin.

Normipäivä

Tänään lähetin töissä aamulla sähköposteja, täytin tuntilistat palkanlaskentaa varten ja pohdiskelin kesäohjelmaesitteen korjauksia. Opastiimin voimin toteutettu vessaremontti oli vielä vähän kesken, joten porailin ja ruuvailin kaappeja seiniin. Sitten nyljin ketun. Se tuli Karon naapurilta, joka oli ampunut sen haulikolla. Syynä oli kuulemma se, että kettu oli käynyt tämän naapurin mäyräkoiran kimppuun. Oli ilmeisesti tullut suoraan naapuriakin päin, ja kuollut sitten suoraan yhdestä laukauksesta. Ei sinänsä ihme, kun sillä oli hauli keskellä otsaa.

Toinen on niin soma. Tällä kertaa ei ole groteskimpia kuvia, kun olin enimmäkseen yksin enkä viitsinyt kuvata iPhonella verisin käsin. Kuva: J. Sahramaa 2012

Nylkeminen ei lopulta ole kovin vaikeaa, mutta työlästä se on, kun harjoitusta tulee normielämässä niin vähän. Pitäisi myös opetella nylkemään tuppeen; nyt tein samalla tavoin kuin aikanaan jäniksenkin kanssa ja kiinnitin sen koivestaan roikkumaan, leikkasin koiven sisäpinnasta auki ja aloin kuoria. Nilkat, kaularangan ja häntäluun katkaisin oksasaksilla, ja pään nylkemisessä Karo tuli auttamaan. Kaverilla oli luinen penis ja aika isot kivekset. Tassut jäivät nyt kiinni vuotaan vaikka oikeastaan pitäisi nylkeä niin, että jäisi vain kynnet - katson sitä sitten varsinaisen putsauksen yhteydessä toivottavasti paremmassa valossa.

Kettu meni pakkaseen, ja olen nyt kysellyt konsulttiapua käsittelyn suhteen: laittaako rasvaa vai yrittääkö alunaparkkia, jota en ole koskaan tehnyt? Työkaverin mukaan rasva saattaa imeytyä ohuesta nahasta läpi karvapuolelle. Vähän myös hirvittää turkiskuoriaiset, joille viime kesänä maistui erityisen hyvin se aiemmin mainittu rasvaparkittu rusakonnahka. Savustus auttaisi siihen, mutta aikamoinen säätö savustaa tällainen piskuinen turkisnahka, kun savun mieluusti soisi imeytyvän vain lihapuolelle eikä karvaan... Ehkä aluna ei olisi niin paljon ötököiden mieleen? Jos jollakulla on kokemusta ketuista, saa mieluusti kommentoida.

Nyt pitäisi vielä ottaa kassa, sulkea rakennukset ja ehkä pikkuisen vielä katsella nettisivujuttuja ennen kuin tämän normityöpäivä on pulikassa. Huomenna sitten uudet kujeet.

Operaatio pehmeä jänis

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.