keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Valamisen onnea ja onnettomuutta

Keväällä oli pari valutyönäytöspäivää, jotka menivät varsin hyvin. Silloin jäi hommista hyvä fiilis ja vähän harmitti, kun ei ollut pitkään aikaan tulossa valuja, että pääsisi jatkamaan siitä, mihin jäätiin. No, alkuviikosta oli valuja taas, mutta tällä kertaa suunnilleen kaikki meni niin perseelleen kuin mahdollista. Paitsi asiakkaat, jotka olivat sekä kiinnostuneita että tosi kivoja.

Meillä ei ole museolla omaa pajaa - Karvasmäen pihapiirissä oli kyllä paja, mutta seppä Backmannin leski myi sen vuonna 1918 Seurasaareen 500 markalla. Siellä se nyt nököttää Antin talon pihapiirissä tuulimyllyn lähellä, käytiin taannoin kurkkimassa seinänraoista sisälle. Pajarakennuksen puutteessa ronttaamme säännöllisin väliajoin ahjon, alasimen ja palkeet ulos riihen niitylle.

Valtsu näyttää takomisen mallia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Koska pronssivaluun tarvitaan reilu 1100 celsius-asteen lämpötila, pelkät palkeet eivät siihen riitä. Lisäpuhalluksena olemme käyttäneet kuumailmapuhallinta, mutta niillä on ikävä taipumus alkaa liikaa kuumetessaan sulaa muoviosistaan ja lopulta lakata toimimasta. Vastaavat ongelmat pätevät moniin muihinkin erilaisiin virityksiin, jotka museon taonta- ja valutyönäytöksiä pitävät kasassa. Tiistaina kaikki alkoi sitten hajoilla palasiksi samaan aikaan. Palkeiden pumppauskepin naru katkesi kuulemma jo edellisen taontanäytöksen aikana. Sitä oli sitten paikattu käyttämällä pelkää lämpöpuhallinta, joka oli kuumaan ahjoon kiinnitettynä kuitenkin sulanut ja tuhoutunut lopullisesti. Otimme tuhottavaksi uuden puhaltimen, kun aamulla ei ollut enää aikaa rakentaa siihen mitään etäisyyttä antavaa viritystä. Se ei kuitenkaan, edeltäjästään poiketen, pysynyt itsenäisesti lainkaan paikallaan - eikä tätä paikkaamaan tulitiilistä rakennettu pikaviritys vähemmän yllättäen ollut myöskään kovin kestävää sorttia. Se oli kuitenkin vasta alkua.

Museolle hankittu ahjo on kuuleman mukaan ostettu joltain sitä omiin harrastustakomisiinsa käyttäneeltä tyypiltä, joka on rakentanut sen kierrätysosista. Kolmijalkainen hökötys ei ollut kovin tukeva varsinkaan epätasaisessa maastossa, joten Nino ystävällisesti rakensi siihen puisen tukikehikon. Se toimi mainiosti läpi takotyönäytösten, joissa pyöritään tuhannen asteen alapuolella, mutta valulämpötilat olivat laudoille liikaa. Ahjon kehikko alkoi siis savuta kesken valutyön, ja siinä vaiheessa jos joskus olikin sitten jo todella ammattimainen olo. Tilanne ei enää ollut niin hyvin kontrollissa, että valuja olisi voinut paloturvallisesti jatkaa. Päätimme käyttää iltapäivän korjaustöihin.

Valtsu kaataa. Aamupäivällä saatiin sentään jotain aikaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Kuumaa pronssia. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kaikki lähti käyntiin ihan hyvin: ahjo saatiin irti tukikehikostaan, keksittiin, että lautoja lyhentämällä kytemisvaaraa voitiin merkittävästi vähentää, ja nyt oli jopa aikaa rakentaa lämpöpuhaltimelle suukappale. Sitten tuli aika laittaa ahjo takaisin paikoilleen kehikkoon. Humps, sinne se sujahti aika vauhdikkaasti - ja samalla pohjan hitsaussaumat pettivät ja se putosi kokonaan pois. Hei vaan. Jos saa olla ihan rehellinen, tässä vaiheessa alkoi loppua usko: kyseessä oli mun ensimmäinen työpäivä erinomaisen onnistuneen kesälomaviikon jälkeen, ja ahjo oli jo ensin syttynyt palamaan ja sitten hajonnut osiin. Eikä kello ollut vielä edes kolme iltapäivällä.

Omat voimat loppuivat jo, olen hitsannut kerran yläasteen jälkeen eikä meillä ole siihen myöskään välineitä. Asiaa selviteltiin jonkin aikaa, ja nyt ahjo on kaupungin varikolla toivottavasti muuttumassa jälleen ehjäksi. Lopullinen tuokaan paikkaushitsaus tuskin tulee olemaan, mutta jos nyt vaikka jonkun kesän vielä toimisi... Ensi viikolla on taas taontaa, että sikäli odotamme jännityksellä.

Edelleen täytyi kuitenkin ratkaista seuraavan päivän valutyönäytös. Pronssin ja messingin lisäksi museolla oli iso köntti silumiinia, mutta sitäkään ei ilman ahjoa ole helppo saada sulamaan. Onneksi keittiön laatikosta löytyi vielä uudenvuodentinoja, sillä oikea tina oli askarteluliikkeestä loppu. Niitä pystyikin sitten sulattelemaan ihan hellalla, ja toisesta valutyönäytöspäivästä tuli paljon edellistä vähemmän hikinen. Teimme hiekkavaluja, eli homma aloitetaan pakkaamalla valuhiekka mahdollisimman tiiviisti muottiin. Valuhiekka on erittäin hienorakeista hiekkaa, johon on sekoitettu öljyä, ja jota voi hankkia esimerkiksi Slöjdistä (ja varmaan halvemmalla jostain muualta, mutten suoraan tiedä, mistä). Tiukkaan pakattuna hiekka pysyy erinomaisen hyvin muotissaan, joka siis tässä tapauksessa on puinen valumuottilaatikko.

Valuhiekka pakataan laatikkoon mahdollisimman tiiviisti. (Kuva: T. Heinonen 2010)


Lopuksi alalaatikon pinta siloitellaan esimerkiksi puupalalla. Pinnalle voi vielä sirotella jotakin hienojakoista jauhetta, kuten talkkia tai perunajauhoja. (Kuva: V. Aspö 2011)

Hiekkavalussa käytetään kovia malleja. Malliesineissä ei voi olla negatiivisia, esimerkiksi sisäpuolen pintoja, koska ne eivät valussa toistu. Valmiita, yksinkertaisia esineitä voi hyvin käyttää malleina.

Malliesineet painetaan hiekkalaatikon pintaan, puoliksi hiekan sisään. Hienoimmat kuvio-osat kannattaa painaa alaspäin. Tässä kuvassa laatikon päällä on aika ronskisti perunajauhoja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Valulaatikon on syytä olla mahdollisimman tiivis ja valutöiden kannalta järkevän kokoinen. Nämä laatikonpuoliskot kiinnittyvät toisiinsa pienten tappien avulla. Puisen laatikon hyvä puoli on helppo valmistettavuus ja se, ettei se juuri kuumene kaadon jälkeenkään. Toisaalta, jos sulaa metallia valuu laatikon reunalle, se syttyy palamaan.

Laatikon yläpuolisko laitetaan paikoilleen, ja aletaan koota seuraavaa hiekkakerrosta. Siitäkin tehdään mahdollisimman tasainen ja siisti. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Kun valuhiekka on pakattu hyvin ja tiiviisti, laatikon puoliskot voidaan avata ja malliesineet poistaa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Hiekkavalu perustuu siis siihen, että tiiviisti pakattuun hiekkaan jää valettavan esineen muotoinen kolo. Vielä tarvitaan valukanavat ja ilman ulostuloaukot. Pronssivaluun olemme tavanneet tehdä vain yhden valukanavan, koska kaatoaikaa on sulan metallin kanssa niin vähän.


Valtsu tekee ilmakanavia rautalangalla, varsinainen valukanava on painettu 10 mm pyörötangolla. Nino pumppaa palkeita. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Valukanavien järkevä askartelu on jäänyt mulle vähän salatieteeksi - auttaisi ehkä, jos joskus vaikka lukisi jotain aiheesta. Yleensä olemme ryhmitelleet malliesineet kaatoaukon ympärille, ja vetäneet niille kullekin riittävän leveän kanavan. Olen siinä käsityksessä, että paksummat kohdat kannattaa jättää lähemmäs kanavaa, ja ilman poistumistiet laittaa taas toiseen päähän. Hommassa hieman leviävät hiekanmurut voi yleensä puhallella pois ongelmitta.


Tinavaluihin teimme kullekin esineelle oman pienen valukanavan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Varsinainen valu on aika tyypillinen käsityöhomma: ensin odotellaan ja odotellaan, ja kun metalli sitten onkin sulaa, itse kaato suoritetaan mahdollisimman äkkiä.


Uudenvuodentina, joka toki koostuu enimmäkseen lyijystä, sulaa pelkässä kattilassa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Tinan kaato. (Kuva V. Aspö 2011)


Pronssi tai messinki sulatetaan keraamisessa upokkaassa tulitiilillä tiivistetyssä ahjossa. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Pronssin kaato. (Kuva: T. Heinonen 2010)


Pienen jäähdyttelyn jälkeen esineet irroitetaan, ja jäähdytetään loppuun vesisaavissa. Pronssi polttaa mustaksi sen kohdan hiekkaa, johon se osuu. (Kuva: T. Heinonen 2010)

Tinavalumme onnistuivat aluksi oikein hyvin, ja loppua kohden yhä huonommin. Syynä lieni metallin kierrätys, joka valukerralla mukaan tuli yhä enemmän epäpuhtauksia. Nythän ei kuitenkaan ollut tarkoitus tehdä sen kummempia esineitä, noin lyijypitoisesta metallista tehtyjä korujakaan ei ole fiksua käyttää. Muutama onnistunut kappale jäänee valumalleiksi tulevaisuuden varalle.

Myös pronssivaluihin olemme käyttäneet enimmäkseen kierrätysmetalleja, ja valaneet esimerkiksi valukanavat ja epäonnistuneet esineet aina uudelleen. Pronssista palaa ilmeisesti aina kuumennettaessa pois tinaa, joten sitä on tullut lisäiltyä välillä. Sulamislämpötilaa on ajoittain myös yritetty alentaa lisäämällä booraksia.


Näistä tinaesineistä ei tullut oikein mitään. Puhtaamman metalliseoksen käyttö olisi varmasti auttanut. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kun valetut esineet on jäähdytetty, jäljelle jää onnistuneiden valkkaaminen, niiden rautasahaaminen irti valukanavistaan ja hiominen siisteiksi. Tämän viikon lopputulemana oli siis ihan onnistuneita uudenvuodentinavaluja ja tyytyväisiä asiakkaita, muttei juuri mitään uusia muuhun kuin valumalliksi käyttökelpoisia esineitä. Hyvänä puolena korjaustöiden ja tinavalujen ohessa oli kerrankin aikaa viilailla ja hioa aiempia tuotoksia, homma, joka jää aika usein vähän turhan vähälle huomiolle.

Valun jälkeiset työvälineet: tavallinen ja neulaviila sekä teräsvilloja. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Esittelyssä hammas- ja hello kittysarjat, pari kupurasolkea ja hiottu ja hiomaton vyönsolki. Ylinnä kupurasolki valusta, jossa laatikonpalat olivat jääneet hieman irti toisistaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lopuksi laitetaan paikoilleen irto-osat kuten vyön kielet sun muut. Ja sitten vaan käyttöön.

Nämä vyön kielet on taiteltu messinkipellistä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Leppää, tammea ja kokenillia

Kesäkuun lopulla värjättiin lepänkuorella, tammenlehdillä ja kokenillilla. Lepänkuoret oli pussissa olevan päivämäärän mukaan kerätty lähes tarkalleen kaksi vuotta aiemmin - itse asiassa muistan kaataneeni naapurin pusikosta useammankin lepän, joista Bella teki purtsia eli isoja puusurvimia hapankaalin valmistukseen. Kuoria oli keskikokoinen paperipussillinen, reippaana tyttönä en tietenkään punninnut niitä ennen käyttöä. Sen sijaan rouhin niitä polkemalla kiinni teipattua pussia, ja laitoin sitten likoamaan viikoksi. Liotuksen jälkeen kuoret keitettiin samassa vedessä nelisen tuntia, ja siivilöity liemi sai jäähtyä yön yli.

Lepänkuoret ja liemi. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Seuraavana aamuna laitettiin liemeen alunalla esipuretetut langat: noin 50 gramman vyyhti itse kehrättyä valkoista affe-suomenlammassekoitusta, 120 g ja krappi-pähkinä-liemessä käynyttä ViliNallea ja 15 g purettamatonta luonnonväristä pellavaa, koska Karo halusi kokeilla tanniinivärin tarttumista kasvikuituun. Lämpö nostettiin tuttuun tapaan sinne 90 asteen tienoille reiluksi tunniksi, sitten langat saivat jäähtyä liemessä. Lopputulos valkoiseen lankaan oli lämmin vaaleanruskea, joka vivahtaa oranssiin - ihan kiva sävy, vaikkei mitenkään suunnattoman ihmeellinen. Mä olin aiemmin saanut tuoreehkoilla lepänkuorilla rautapadassa muistaakseni johonkin superwash-lankaan likaisehkoa vihreää, ja Karo taas joskus ei-minkään-väristä, joten siihen nähden tulos oli ihan jees. Pellavalankaankin jäi vähän väriä, mikä ei tosin kuvassa juuri erotu.

Tammenlehti valikoitui toisen liemen materiaaliksi ihan sattumalta, kun puisto-osasto oli pätkimässä museoalueen puita. 30 litraa lehtiä keitettiin noin kaksi tuntia, siivilöity liemi jäähdytettiin ja sinne laitettiin 50 g paksua Naturgarnia ja 100 g Ren ny ull -nimistä norjalaista 100 % villalankaa, jossa ei merkintöjen mukaan ole superwash-käsittelyä. Langoista tuli ensiksi melko kirkkaan peruskeltaiset, mutta ajan myötä väri tummeni ja sameni vähän ankeaksi - jos sen olisi osannut ennakoida, olisin ottanut langat pois liemestä jo siinä vaiheessa, kun ne olivat vielä kirkkaamman värisiä. Sävy ei ole luonnossa ihan niin hailakka kuin allaolevassa kuvassa, muttei kyllä mikään erityinen voittajakaan.

Tammenlehtien jälkiväriä terästettiin pienellä määrällä pikkukattilassa keitettyjen sipulinkuorien tummanoranssia lientä, ja siinä kävi kaksi vyyhtä aiemmin krappipöntössä lionnutta ViliNallea. Väri muuttui toivotusti possunpunaisesta selkeästi oranssimmaksi.

Oikealla lepänkuori ViliNalleen, käsinkehrättyyn ja pellavaan, keskellä hailakat tammenlehdet ja oikealla jälkivärjätyt ViliNallet, joissa on siis kahdelta värjäyskerralta krappi-tammenlehti-sipuli.

Jos kohta aika monet tämän kesän kokeilut ovat jääneet vähän hailakoiksi, kokenillista niin ei todellakaan voi sanoa. Kaktuskirvat oli ostettu valmiina jauheena Tetriltä. Punnitsin 30 g kokenillijauhetta ja 30 g alunaa 300 grammalle lankaa: 100 g RenNUa, 50 g Naturgarnia, 100 g kaupan suomenlammaslankaa (Pirtin?) ja 50 g aiemmin indigolla värjättyä, vaaleansinistä Novita Woolia. Liemen väri oli hurjan tumma violetti, suorastaan epätodellisen hieno. Tetrin kirja kertoo pH:n vaikuttavan suuresti kokenillin antamaan sävyyn niin, että happamassa vedessä tulee punaisempia, emäksisemmässä violetimpia sävyjä. Käyttämämme vesijohtoveden pH oli akvaariotesterillä mitattuna 8 eli lievästi emäksinen. Toisaalta olen kerran aiemminkin laittanut indigovärjätyn langan liemeen, jonka se sinisti välittömästi, joten värin irtoaminen NWoolista on myös validi vaihtoehto liemen värin synnyn syyksi.

Ensimmäinen kokenilliliemi, alunperin vaaleansininen lanka noin kello yhdessä.

Noin tunnin värjäyksen jälkeen jäähdyttelimme langat liemessä. Väriä lähti huuhtelussa sydäntäsärkevän paljon, mutta siitä huolimatta tuloksena oli hienoja ja kirkkaita violetteja sävyä. Ensimmäiseen jälkivärisettiin meni 100 g RenNua ja 50 g Naturgarnia, jotka olivat esipuretettuja, sekä 100 g vaaleansinistä indigovärjättyä suomenlammaslankaa, ja 13 g pellavaa. Näistä tuli odotetusti vähän vaaleampia mutta edelleen aika kauniita. Pellavakin otti selkeästi väriä, mikä oli ehkä vähän yllätys.

Kun liemessä näytti edelleen olevan väriä, tehtiin toinenkin jälkiväri - tähän tosin sotkin terästykseksi litran pari jo kuukauden seissyttä pönttökrappilientä. Tähän liemeen meni 100 g RenNua ja 50 g NWoolia, jossa oli pohjalla hailakan oranssinruskea krapin jälkiväri. Alunaa olin ajatellut laittaa, mutta se unohtui. Valkoisista langoista tuli taas edellistä haaleampia lievästi punertavammalla vivahduksella - olimme yrittäneet muuttaa liemen pH-arvoa etikkalorauksen avulla, mutta todennäköisemmin sävyeron syy oli krappiliemilisäyksessä (värillisestä liemestä ei akvaariotesterin perusteella voi mitata pH:ta, kun sen toiminta perustuu värimuutokseen). Aiemmin krappivärjätystä langasta sen sijaan tuli ihan mahtava marjapuuronpunainen, alla olevassa kuvassa äärimmäisenä vasemmalla.

Kolmen kokenilliliemen tulokset kulkevat oikealta vasemmalle. Sinisävyisemmät langat olivat alunperin indigovärjättyjä, paksut edessä ovat Naturgarnia, niiden viereinen pieni vyyhti pellavaa ja äärimmäisenä vasemmalla oleva punainen on krapin jälkivärin päälle värjätty kokenilli.

Näihin kokenillilankoihin sekä liemen riittävyyteen olimme erinomaisen tyytyväisiä. Kokenillia täytyy kokeilla tänä kesänä vielä uudestaan, tällä kertaa niin, ettei ensimmäiseen liemeen mene indigovärjättyjä lankoja. Muutamaa näistä vyyhdeistä keriessä huomasin, että jauhemainen kokenilli irtoaa käsiin pienenä jauheena, joka oli kuitenkin helposti karistettavissa pois.

Näiden lisäksi jo kerran seisotettuun krappipönttöön meni tuolla värjäyskerralla pari ensin lepänkuoriliemessä kylmänä lionnutta vyyhteä, jotka tänään otin pois - ne ovat vielä märkiä, mutta vahvasti näyttää siltä, että niitä odottaa uusintakylpy seuraavan kokenillikerran jälkivärissä. Värjäystä on luvassa tämänkin kuun lopussa, joten palaan asiaan varmaan silloin.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Koivua, pähkinää ja krappia

Langat esipuretuksessa. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Alkukesästä, toukokuun lopulla, värjäiltiin koivulla ja pähkinänkuorella. Ensimmäinen oli vanha tuttu, melkein joka vuosi käytetty lähinnä siksi, että sitä on niin helppo saada - erityisesti luokkaretkiaikaan, kun on mahdollista valjastaa lapsityövoima riipimään lehtiä irti oksista. Keväinen koivu antaa parhaimmillaan kirkuvan neonsävyisen kellanvihreän, mutta tarjosi nyt näihin omiin lankoihin vähän hillitympiä sävyjä. Samalla tuli todettua, että myös koirankarva värjäytyy ihan kohtuullisesti: Karon kehräämöstä tilaama ViliNalle on suomenlampaanvillan ja akitan alusvillan sekoitusta.

Koivunlehtiliemi.

Resepti oli mitä yksinkertaisin keittovärjäys: langat esipuretettiin 10 g alunaa /1000 g lankaa noin tunnin ajan suunnilleen 90C, ja tuoreita koivunlehtiä keitettiin samaan aikaan padallinen. Molemmat liemet saivat jäähtyä ruokatauon ajan, langat siirrettiin siivilöityyn koivuliemeen ja lämpötila nostettiin uudelleen lähelle kiehumispistettä noin tunniksi. Jäähdytettiin liemessä yön yli ja huuhdeltiin vedellä ja lopuksi etikalla.

Tuoreet koivunlehdet: ylempi lanka ViliNallea, alempi värttinäkehrättyä ahvenanmaanlammasta.

Saksanpähkinän kuori oli uusi tuttavuus, ostin sitä Tetriltä rouhittuna. Syynä tähän oli joku hämärästi muisteltu tieto siitä, että Kaarinan Kirkkomäen haudan 1 vaipasta olisi väriaineanalyyseissä löytynyt tanniineja, ja jossakin Kaarinan muinaispuvun myöhemmässä versiossa värjäykset olisi tehty pähkinänkuorilla. Löysin Tetrin sivuilta ohjeen, että pähkinää tarvitaan 15-30 g/ 100 g lankaa.

Pähkinänkuoriliemi liossa. Liotuspussi on tekokuitua, joten se ei juuri ota väriä.

Liotimme 100 g pähkinänkuoria noin 3 tunnin ajan, jonka jälkeen ne lämmitettiin pussissa. Langat laitettiin samaan liemeen, niitä tuli 120 g ViliNallea ja 120 g itse kehrättyä ruskeaa suomenlammasta. Sekoittelimme aika paljon, ja langoissa onkin pussin käytöstä huolimatta vain yksi kohta, jossa on läikikkyyttä.

Iso vyyhti ViliNallea pähkinäliemessä. Villa-koirankarvalangan pohjaväri on harmahtava.

En oikein tiedä mihin perustuen olin odottanut pähkinältä punertavaa sävyä - ehkä tämä liittyi mielikuviin siitä Kaarinan muinaispuvun viitasta, jonka ensimmäinen versio taisi olla veriseitikeillä värjätty ja siten kirkkaan oranssinpunainen. Tuloksena oli ViliNalleen aika hailakka vaaleanruskea, joka on hyvin lähellä ruskean villan luonnollista sävyä. Alunperinkin ruskeassa villalangassa puolestaan on vaikea huomata mitään eroa aikaan ennen värjäystä. Ei suoraan mikään menestyjä tämä pähkinänkuori, siis.

Pähkinänkuorivärjäykset. Ylhäällä ViliNalle, aljaalla alunperinkin ruskea lanka.

Emme kuitenkaan luovuttaneet pähkinän kanssa, vaan lisäsimme samaiseen pussiin vähän kertaalleen keitettyä krappia, ja teimme edelleen hyvin tummasta liemestä seuraavana päivänä jälkivärin. Tähän liemeen meni esipuretettuina taas 120 g ViliNallea, 50 g jotakin kehräämön suomenlammasta, ja yhteensä 55 g Novita Woolia ja jotain muuta superwash-käsiteltyä lankaa.

Pussissa on pähkinänkuoria ja krappia.

ViliNalleen lopputulos oli edellistä vähän punertavampi, mutta tällä kertaa langat jäivät myös selkeän laikukkaiksi - niitä taisi vahtia joku laiska sekoittaja. Pienet vyyhdit superwasheja sen sijaan imivät väriä tapansa mukaan tarmokkaasti, ja pidän kovasti lopputuloksena olleesta vähän punertavasta tummanruskeasta.

ViliNalle yllä, superwashit alla. Suomenlammaslanka oli häipynyt ennen kuvan ottamista.

Näiden keittovärjäysten lisäksi teimme pönttökrappia samaan tapaan kuin edellisinäkin vuosina. Nyt vähän harmittaa, etten lueskellut ajatuksella Leenan juttuja ennen hommaan ryhtymistä, koska olisimme hyvin voineet kokeilla muitakin tekotapoja. Nyt kuitenkin keitimme ensin liemen 500 grammasta krappia reilun tunnin ajan, jäähdytimme siivilöidyn liemen yön yli ja jemmasimme sitten kahteen eri sankoon esipuretetut langat. Toiseen meni 100 g Vuorelman Vetoa, 50 g jotakin suomenlammaslankaa ja 100 g hailakkaa krapin jälkiväriä, toiseen taas 240 g ViliNallea, 100 g värttinäkehrättyä yksisäikeistä suomenlammaslankaa ja 70 g ruskeaa kerrattua ahvenanmaanlampaanvillaa. Värisaldo kuukauden liotuksen ja vähän liian laiskan sekoittamisen jälkeen oli viimevuotista toistaen tiilen- ja possunpunainen. Ensi kerralla kokeilemme vaihtoehtoa, jossa krappien päälle kaadetaan kuumaa vettä, mutta niitä ei missään vaiheessa keitetä - jos sillä vaikka saisi vähän tummempia sävyjä. Nytkin tuli ihan nättejä, mutta ehkä pikkuisen tylsiä lankoja.

Kuvan vasemmassa laidassa kaupan lankoja, keskellä käsinkehrättyjä ja oikealla ViliNallea.

Toukokuun värjäyskerran keskeinen uutuus pähkinänkuoren lisäksi oli luonnonruskean villan värjäys, mutta sekään ei nyt suoraan tuottanut kovin spektakulaareja tuloksia. Pähkinänkuori ei tuottanut ruskeaan juuri mitään eroa, ja krapinkin kanssa tulos jäi vähän vaisuksi. Pitäisi jossain vaiheessa yrittää tsekkailla uudestaan, mitä mä oikein näistä ruskean päälle värjäämisistä oikein luin, ja mietiskellä, kannaattako testailla lisää.

Nyt on jo kesäkuunkin värjäyskerrat ohi, mutta niistä lisää toisen kerran.