Kuulumisia

Pitkä aika, ei näkemistä. Kaiken maailman käsityöpuuhastelua elämään on kyllä mahtunut, mutta aikaa purkaa ajatuksia sanoiksi huomattavasti vähemmän. Mikään kovin merkittävä proggis ei myöskään ole valmistunut, koska käsillätekemiselle on toisaalta töiden ja toisaalta henkilökohtaisen elämän varsin rankkojen muutosten lomassa ollut todella vähän aikaa. Jotain uutta olen sentään välillä opetellut, kuten alkukeväästä virkkaamaan erilaisia ruutuja. Lopputuloksesta lisää Malinin blogissa.

Virkkaaminen on koukuttavaa. Kuvat: J. Sahramaa 2015

Jonkun verran olen ehtinyt myös opettaa, viime syksynä mainostettujen juttujen lisäksi Harmaasusien toimintaviikonlopussa iskunyöriä ja Maikin ja Mervin Omenaisia ja revonneniä -kirjan lautanauhanotaation ilosanomaa.

Nyöriniskennän äärellä Meriharjun luontotalossa.

"Poimi ylin, nosta langat, auki. Poimi, nosta, auki. Poimi..."

Ensimmäiset 10 senttiä!

Talomuseossa on myös ollut varsin vauhdikasta, vaan kun mikään ei koskaan tunnu etenevän valmiiksi asti, ei niissä oikein tunnu olevan kirjoittamista. Viime kesänä värjättyjen sinipuiden lankanäytteet viettivät talven ikkunaruutujen välissä, ja hämmästyksekseni pitivät mustan värin oikein hyvin. Haalistumista tapahtui lähinnä jälkivärjätyissä sinisissä, ensimmäisten värjäyserien mustat olivat käytännössä entisellään.

Musta pysyy sittenkin.

Jälkiväri on haalistunut päältä.

Sinipuulangat eivät ole juuri vielä päässeet käyttöön, paitsi jälkivärit isoäidinneliöiden virkkaukseen. Kuten monet muutkin jauhemaisina ostetut luonnonväriaineet, nämäkin värjäävät sormet käsiteltäessä, mikä vähentää halua esim. kutoa niistä sukkia. Ylipäänsä lankaa on odottamassa käyttöä ahdistavuuteen asti, vaikka muutama kerä aina silloin tällöin on hyötykäyttöön päätynytkin.

Sama pätee vähän muihinkin käsityömatskuihin, mutta toisia sitten taas on aina liian vähän - lampaanvuotien parkintaprojektimme ei keväällä edennyt riittävän nopeasti, joten en sitten saanut uutta nahkamekkoa valmiiksi Papukaija-Jussin rosvojahti -larppiin. 1600-lukuintiaanini pukeutui sitten peurasäämiskäiseen hihattomaan paitaan, lannevaatteeseen ja lahkeisiin sekä villaiseen kietaisuhameeseen, jonka tarkoitus oli ennen kaikkea tehdä asukokonaisuudesta vähän vähemmän rivo. Lämpöä toivat kettukaulurin lisäksi illalla villainen mekko ja -huopa. Varustetestauspuolesta on todettava, että savustetut peurasäämiskälahkeet ovat märässä metsässä mitä erinomaisin vaate, ja pysyvät varmasti vaellusvaatetuksessa jatkossakin. Rasvaparkittu ja savustettu säämiskä on kestävä ja lähes vedenpitävä materiaali, jonka huonoihin puoliin lukeutuu lähinnä se, että se on pakko tehdä itse tai hankkia käsityöläiseltä. Mistä tuleekin mieleeni, että alavajassa odottelisi vielä yksi suolattu mutta käsittelemätön peuranvuota... Ehkä joku päivä :)

Varustetestausta kevätvaelluksella Kemiönsaaren maisemissa. Nahkahuppu on myös suuri suosikkini. Kuva: M. Heimola 2015

Susquehannock-perheemme. Kuva: M. Heimola 2015

Inkkarikoira Louhi on kaapattu syliin. Kuva T. Talvela 2015

Säämiskäteoriaa

Olen täällä jo muutamaan otteeseen maininnut hissukseen etenevistä yrityksistäni tehdä peurasäämiskää. Tilasin jo aikaa sitten Matt Richardsin klassikkoteoksen Deerskins into buckskinns - How to Tan with Natural Materials, mutta olen ehtinyt tosissani alkaa lukea sitä vasta nyt. Sinänsä hyvä, sillä huhtikuu, Glimsin virallinen parkintakuukausi, kurkistelee jo nurkan takaa. Richards oli kirjoittanut hauskan ja kansantajuisen esityksen siitä, mitä säämiskää valmistettaessa kemiallis-fysikaalisella tasolla oikeastaan tapahtuu. Yritän nyt tässä referoida aihetta ja samalla selventää itsellenikin asioita suomen kielellä. Termistössä esiintyy varmasti jotain kummallisuuksia tai epätarkkuuksia, joita saa mieluusti kommentoida.

Olen kääntänyt sanan buckskin tässä säämiskäksi, koska kyseessä on nimenomaan tietyntyyppinen, tietyllä valmistusmenetelmällä aikaansaatu pehmeä mokkapintainen nahka, jota tehdään paljon muistakin eläimistä kuin pukeista. Nahkateollisuuden sanasto vuodelta 1951 kertoo säämiskän olevan rasvaparkitusta käyttäen valmistettu, luonnolliselta väriltään kellertävä, erittäin pehmeä nahkalaji. Raaka-aine tav. lammasta, poroa, hirveä tai hevosta. Richards tarkentaa, että raakavuodan käsittely rasvojen, fyysisen muokkauksen ja usein myös savun avulla jättää sen tilaan, joka on jotakin kankaan ja nahan väliltä: vahvaa, kestävää, pehmeää, pestävää ja lämmintä. Säämiskää on perinteisesti valmistettu Euroopassa ja Amerikassa kotitarvetyönä, eikä perinteistä rasvaparkituksena toteutettua menetelmää ole koskaan teollistettu. Päällisin puolin samannäköinen modernein menetelmin valmistettu ruskea mokkanahka on fysikaaliselta rakenteeltaan erilaista. Populaareimmat mielikuvat säämiskän käytöstä löytyvät villistä lännestä: nimenomaan buckskin on niin inkkareiden kuin länkkäreidenkin vaaleanruskeiden hapsuvaatteiden materiaali.

Nahka (kaavakuvassamme ihmisiho) jakautuu kolmeen kerrokseen: orvasketeen (epidermis), verinahkaan (dermis) ja ihonalaiseen rasvakudokseen (subcutis). Verinahka koostuu orvasketeen työntyvistä nystyistä (grain) ja sidekudosverkostosta (fiber network). Orvaskesi on nahan uloin kerros, joka koostuu kuolleista keratiinisoluista. Se on karvaeläimillä selkeästi ohuempi kuin ohutturkkisilla ihmisillä. Verinahan nystyt sisältävät suurimman osan nahan elävistä soluista. Niistä myös muodostuu pintanahkaa valmistettaessa nahan kiiltävä pinta.

Säämiskää valmistettaessa raakavuodasta poistetaan kaikki muut kerrokset paitsi sidekudos. Tämän kudoksen kollageenisäikeet kietoutuvat toisiinsa tiukaksi, spiraalikierteistä muodostuvaksi verkoksi. Sidekudoksen yläosassa on nuorempia ja pienempiä säikeitä, jotka sisältävät enemmän limaa (mucus) kuin syvemmällä sijaitsevat säikeet. Lima mahdollistaa kasvavien säikeiden ruokkimisen ravinteilla ja aminohapoilla. Tämän liman suodattavat ja vettä sitovat ominaisuudet näyttelevät ratkaisevaa osaa parkintaprosesseissa, sillä ehjä limarakanne estää rasvoja imeytymästä syvemmälle nahan kuiturakenteeseen. Kaavittaessa raakavuodan pintaa tylpällä työkalulla poistetaan kaikki pintakerrokset verinahan kuitukerrokseen asti. Ihonalainen rasvakudos, eli lihaa ja nahkaa erottavat kalvot sun muut, poistetaan myös parkitessa mahdollisimman hyvin.

Jos raakavuotaa ei käsitellä mitenkään, se joko kuivuu ja kovettuu tai pysyy kosteana ja mätänee ajan myötä. Kaikilla parkintamenetelmillä pyritään siihen, että nahka tai talja olisi sekä kuiva että pehmeä. Tämä tavoite voidaan saavuttaa hyvin erilaisin menetelmin. Säämiskää valmistettaessa sidekudoskerroksen säikeet, jotka kietoutuvat toisiinsa satunnaisesti, pyritään eristämään toisistaan niin, että ne voivat liikkua myös kuivina. Tämä tavoite saavutetaan poistamalla kaikki muut nahan kerrokset paitsi sidekudos. Tylsähköllä työkalulla kaavitaan ensin irti lihanjäänteet ja rasvakudos. Seuraavaksi poistetaan karva, orvaskesi ja verinahan päällimmäiset osat, ja lopuksi viimeiset heikomman sidekudoksen jäänteet.

Nämä työvaiheet ovat huomattavan fyysisiä. Työskentelyn helpottamiseksi nahat voidaan upottaa emäksiseen tuhka-vesi-seokseen (bucking), joka heikentää pintakerroksen sisäisiä sidoksia. Upottaminen happamaan liuokseen sen sijaan tiukentaa näitä, minkä vuoksi sitä käytetään taljojen valmistuksessa, kun karvat halutaan pitää kiinni nahassa. Kotikemistin molekyylitasolla tämä tarkoittaa sitä, että tuhkalius on emäksistä eli sisältää paljon OH- ioneja. Nämä negatiiviset ionit tahtoisivat kovasti sitoutua vetyatomiin H+, jolloin tuloksena olisi neutraalia H2O:ta. Jos sitoutuminen ei ole mahdollista, ionit hengailevat minkä tahansa H2O:n kanssa jakaen väliaikaisesti sen H+ atomit. Näiden välille syntyy heikko sidos, mikä kuitenkin mahdollistaa niiden liikkumisen yhdessä. Oman H+ atomin etsinnässään OH- ionit tunkeutuvat nahkaan ja vievät H2O:n mukanaan, aiheuttaen nahan turpoamisen.

Kun sidekudoskerros pyritään puhdistamaan kokonaan, täytyy poistaa myös niitä suojaava limakerros. Tämä lima muodostuu useista molekyyleistä, joiden keskinäiset vetyatomin (se H+) jakamiseen perustuvat sidokset muistuttavat toistensa vierellä ja päällä sikin sokin sijaitsevia pulloharjoja. Tämä muoto mahdollistaa ravinteiden ja pienten molekyylien kulkeutumisen liman läpi, mutta pitää suuremmat molekyylit kuten bakteerit ja parkitusöljyt limakerroksessa.

Raakavuodat ovat myös täynnä eri tavoin sitoutunutta vettä: osa siitä liikkuu vapaasti kudoksissa, osa taas on kiinnittynyt kuituihin tai erityisesti limaan vetysidoksin. Elävälle kudokselle suojaava limakerros on tärkeä, kun taas parkitessa se täytyy rikkoa, jotta suuri rasvamolekyyli pääsisi tunkeutumaan sidekudokseen. Limakerroksen rikkomiseen on monia keinoja, kuten upottaminen emäksiseen tai happamaan liuokseen, rasvaaminen useita kertoja tai kuivien raakavuotien säilyttäminen vuoden ajan. Kaikilla näistä menetelmistä on hyötynsä ja haittansa.

Raakavuotien upottaminen emäksiseen tuhka- tai lipeäliuokseen oli jo varhain paljon käytetty keino. Kuten jo mainittiin, vettä, limaa ja sidekudosta sitoo toisiinsa vetyatomien jakaminen. Negatiivisen OH- atomin saapuminen vapauttaa tämän sidoksen, jolloin lima voidaan huuhtoa ja puristella pois. Emäksiseen liuokseen upottaminen on yksinkertainen ja tehokas tapa, joka vaatii vain vähän työtä ja kolme päivää aikaa. Se irroittaa samalla myös karvat.

Limanpoiston jälkeen työn alla oleva vuota täytyy kuitenkin neutraloida. Emäkset ovat hyvin aktiivisia ja etsivät mahdollisuutta muodostaa neutraloivan sidoksen minkä tahansa aineen kanssa. Jos vuodan laittaa vesisaaviin, emäksiä irtoaa vuodasta kunnes niitä on yhtä paljon sekä vedessä että vuodassa. Sitten neutraloituminen päättyy. Niinpä paras tapa poistaa emäkset on liottaa vuotaa juoksevassa vedessä tai isossa lammikossa yön yli. Saavissa neutraloitumista voi yrittää edistää tekemällä liotusvedestä hapanta esimerkiksi etikan avulla. Kun emäkset ovat poistuneet vuodasta, myös turvotus on hävinnyt.

Seuraava vaihe on vuodan puristelu mahdollisimman kuivaksi. Tällöin kuidut jäävät vielä kosteiksi eivätkä kuivu yhteen, mutta niiden väliin ei jää vesimolekyylejä, jotka estäisivät rasvan tunkeutumisen kudokseen.

Nyt vuota sisältää enää lähes yksinomaan puhtaita kuituja. Ne koostuvat kollageenista, joka on liiman pääraaka-aine. Jos vuota kuivuu, se liimautuu itsekseen yhdeksi levyksi, raakanahaksi. Jotta niin ei kävisi, vuota upotetaan emulgoituun rasvaan. Emulsiossa rasva pääsee tunkeutumaan veteen, johon se on sekoitettu, ja kuidut peittyvät pienellä määrällä rasvaa tekemättä itse nahkaa rasvaiseksi. Emulgoidulla rasvamolekyylillä on kaksi päätä: toinen on rasvapisara ja toinen vetyatomi. Kuiduilla ei enää ole sidosta vesimolekyylien kanssa, joten ne voivat muodostaa uuden suhteen emulsion vetyyn. Rasvapää jää pilkistämään ulos ja auttaa kuituja liikkumaan toisiaan vasten. Niinpä ne eivät enää voi kovettua yhteen edes kuivuessaan. Loppu parkintatyö on nahan fyysistä manipulaatiota eli pehmittämistä.

Monet säämiskänahat kuitenkin myös savustetaan. Savustuksella on kaksi vaikutusta: ensinnäkin se peittää kuidut vettähylkivällä hartsilla, joten liimaominaisuudet eivät enää voi uudelleenaktivoitua. Toiseksi se on erittäin tiivistynyttä kaasumuotoista formaldehydia. Tämä luonnollinen formaldehydi muuttaa kollageenisäikeiden kemiallisen rakenteen luoden pieniä lisäsidoksia säikeestä toiseen. Nämä "sillat" pitävät säikeet pysyvästi irtonaisina toisistaan ja säilyttävät siten säämiskän pehmeyden. Sidokset ovat myös hyvin vahvoja eikä niitä voi pestä pois. Siksi savustetun säämiskän voi jopa pestä, ja märästä säämiskästä on helppo puristaa vesi ulos. Savustaminen myös nostaa sitä lämpötilaa, jolle kuidut voidaan altistaa niiden katkeamatta, ja suojaa niitä bakteereilta ja mädäntymiseltä. Moderneilla kromiparkituilla nahoilla on vielä parempi lämmönkestävyys, mutta ne eivät puolestaan kestä altistumista esimerkiksi saippualle tai hielle. Siksi rasvaparkittu, savustettu säämiskä onkin vaatetusmateriaalina ominaisuuksiltaan ylivoimaista.

---

Deerskins into buckskins tuntuisi näin ensimmäisten lukujen perusteella erinomaiselta auttamaan sen ymmärtämisessä, mitä säämiskän valmistuksessa oikeastaan tapahtuu ja miksi. Mä olen kyllä suorittanut kaikki nuo työvaiheet, joissain tapauksissa useastikin, mutta kykenemättä selittämään, mihin niiden toiminta perustuu. Seuraavaksi sitten konkreettisempia ohjeita antavien lukujen pariin.

Päivän linkkivinkki on Hiitolan parkitsemista käsittelevä viestiketju, johon Miika näyttää kirjoitelleen sekä ansiokkaan yleisesityksen että kattavan ohjeen yhteen kasviparkitusmenetelmään. Lisäksi täytyy huomioida, että olen saanut tunnustusta. Ahkera lukijani Sahra antoi mulle tällaisen palkinnon:


Kiitos! :)

Kiviä ja nahkaa

Vaihteeksi töissä ja mystisen peuranparkintainnostuksen vallassa. Mietin tuossa viikolla, että jos elämässä on tärkeää vain peuranparkinta (eikä sekään ole kovin tärkeää), elän kyllä ajallisesti ja paikallisesti vähän huonossa ympäristössä. Toisaalta, kun kuitenkin täytyy elää tässä ajassa ja melko lailla paikassakin, on nykyinen tilanteeni parkinnan kannalta lopulta aika optimaalinen: useimpien ihmisten elämässä tätä kyseistä mielihalua olisi vielä vaikeampi toteuttaa.

Viime viikolla kävin töissä juuri sen verran, että ehdin virittää pilkullisen taljan kehykseen. Sitä ei siis ole laisinkaan putsattu, vaan kuivatettu kalvot ja mähnät pintaan (valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun talitintti yritti auttaa mua puhdistustöissä). Ajatus on, että tuota voi käyttää työnäytöskohteena sisätiloissa pidemmän aikajakson kuluessa. Pikkaisen se tuntuisi haiskahtavan, eli voi olla, että pääsee vain käymään Kamun siisteissä sisätiloissa silloin kun Ötzi-näyttelyssä nahkatyönäytöksiä teen... Täytyy kysellä täällä enemmän työskentelevien työtovereiden mielipidettä.

Raamitetun peuran lihapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Ja soman pilkullinen karvapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Keskiviikkona yritin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni (tai ainakin sitten lapsuuden, jolloin olin äärimmäisen innoissani kivikautisista tekniikoista) lyödä kiveä toisella. Jonkin aikaa hyvin satunnaisia iskoksia ja sotkua tuotettuani onnistuin saamaan isommista piikivistä irti jonkin verran sellaisia siruja, joita voin ensimmäisessä työnäytöksessä käyttää tuon kuivataljan rapsutteluun. Kiveniskennän suhteen ehdottomasti fiksuinta olisi, jos aikataulut vain jotenkin antaisivat myöten, yrittää saada joku aiheeseen perehtynyt opettamaan perusteita, sillä satunnaiskokeiluilla tuntuu vähemmän yllättäen saavan aikaiseksi varsin satunnaista jälkeä. Katsotaan - ensiapuna saavat ehkä toimia pari primitekniikkakirjaa ja John C. Whittakerin Flintknapping - Making and undestanding stone tools, jotka hämmästyksekseni löytyivät pienen veljeni kirjahyllystä. Rapostointia siitä, kuinka tuskallista kahvoittamattomilla kivensiruilla on kuivanahkaa tehdä, tullee tämänpäiväisen työnäytöksen jälkeen.

Keskiviikkoiltapäivänä kävin sitten loppujen ensimmäisessä yllätyssäkissä saapuneiden peurojen kimppuun. Ensin huomasin, ettei kyseessä ollutkaan kaksi pientä nahkaa, kuten olin kuvitellut, vaan yhden peuran molemmat kyljet. Toisen hylkäsin liian reiällisenä (tämä kaveri taisi olla jäänyt auton alle), toisesta tuli vielä ihan kohtuullisen kokoinen pala. Saatuani lihapuolen rapsuteltua jätin taljan yöksi likoon kylmään vajaan.

Peuravati. Punertava on puheen alla oleva talja, harmaanruskea pääsee käsittelyyn ensi viikolla (kuva J. Sahramaa 2010).

Torstaina aloitin sitten aamun karvanpoistolla. Satoi vettä, mutta sadetakilla, isolla kumiessulla ja saappailla varustautuneena kastuin vain pyllystä.

Keltainen sadetakki aitan kulmalla (kuva A. Osola 2010)

Kalkkiliotetuista lampaista poistimme keväällä karvoja pyöreän pukin päällä puupalikalla, ja samassa asennossa aloitin nytkin, kunnes päätin hartiakipujen vuoksi yrittää jotain vähän ergonomisempaa. Pukki (joka on entinen lasten leikkihevonen, nykyisin vailla päätä) nousi sopivalle korkeudelle vinoon penkin päälle, ja nahka pysyi paikallaan siihen mahalla nojaamalla. Työvälineenä käytin kuorimarautaa: se oli ehkä vähän turhan terävä, mutta toimi lopulta aika hyvin nahkaan, josta on joka tapauksessa tarkoitus poistaa myös orvaskesi eli tehdä säämiskää.

Peura pukilla, karvanpoistaja etunojassa (kuva A. Osola 2010)

Nahka lähempää (kuva A. Osola 2010)

Karva lähti yllättävän hyvin siihen nähden, ettei sen irrottamiseksi ollut käytetty mitään apuaineita. Todennäköisesti talja, joka oli aika lailla veressä, oli ehtinyt alkaa pikkuisen mädätä lihapuolen suolauksesta huolimatta, ja se irroitti karvaa. Karva tuntui irtoavan pikkuisen paremmin myötäsukaan, mutta kaikista kohdista siihen suuntaan ei voinut työskennellä. Jonkin verran jäi karvoja, mutta kuivasäämiskäksi tehtävässä nahassa tämä ei tosiaan suuresti haittaa.

Lopuksi huuhtelin nahan, rapsuttelin siitä vielä vähän irtokarvoja skrapalla pois, ja pingotin sen kehikkoon kuivumaan. Nahka oli sen verran ohut, että pingotukseen riitti kalastajanlanka - taljan olin pistänyt sisal-narulla. Nahka kuivui vuorokaudessa ohueksi, läpikuultavaksi raakanahaksi - samalla liian huterasti naulattu kehikko oli hajonnut kahdesta kulmasta, mikä tuotti tälle aamulle jonkin verran lisäaskartelua. Nahasta näkyy, missä kohtaa se oli imenyt verta itseensä: saa nähdä, onko sillä esimerkiksi pehmityksen kannalta sitten merkitystä.

Tänään kuskasin sitten molemmat kehikot tänne Kamuun, mutta tämä postaus on nyt odottanut niin kauan, että se saa luvan olla toinen tarina.