torstai 14. lokakuuta 2010

Kiviä ja nahkaa

Vaihteeksi töissä ja mystisen peuranparkintainnostuksen vallassa. Mietin tuossa viikolla, että jos elämässä on tärkeää vain peuranparkinta (eikä sekään ole kovin tärkeää), elän kyllä ajallisesti ja paikallisesti vähän huonossa ympäristössä. Toisaalta, kun kuitenkin täytyy elää tässä ajassa ja melko lailla paikassakin, on nykyinen tilanteeni parkinnan kannalta lopulta aika optimaalinen: useimpien ihmisten elämässä tätä kyseistä mielihalua olisi vielä vaikeampi toteuttaa.

Viime viikolla kävin töissä juuri sen verran, että ehdin virittää pilkullisen taljan kehykseen. Sitä ei siis ole laisinkaan putsattu, vaan kuivatettu kalvot ja mähnät pintaan (valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun talitintti yritti auttaa mua puhdistustöissä). Ajatus on, että tuota voi käyttää työnäytöskohteena sisätiloissa pidemmän aikajakson kuluessa. Pikkaisen se tuntuisi haiskahtavan, eli voi olla, että pääsee vain käymään Kamun siisteissä sisätiloissa silloin kun Ötzi-näyttelyssä nahkatyönäytöksiä teen... Täytyy kysellä täällä enemmän työskentelevien työtovereiden mielipidettä.


Raamitetun peuran lihapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Ja soman pilkullinen karvapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Keskiviikkona yritin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni (tai ainakin sitten lapsuuden, jolloin olin äärimmäisen innoissani kivikautisista tekniikoista) lyödä kiveä toisella. Jonkin aikaa hyvin satunnaisia iskoksia ja sotkua tuotettuani onnistuin saamaan isommista piikivistä irti jonkin verran sellaisia siruja, joita voin ensimmäisessä työnäytöksessä käyttää tuon kuivataljan rapsutteluun. Kiveniskennän suhteen ehdottomasti fiksuinta olisi, jos aikataulut vain jotenkin antaisivat myöten, yrittää saada joku aiheeseen perehtynyt opettamaan perusteita, sillä satunnaiskokeiluilla tuntuu vähemmän yllättäen saavan aikaiseksi varsin satunnaista jälkeä. Katsotaan - ensiapuna saavat ehkä toimia pari primitekniikkakirjaa ja John C. Whittakerin Flintknapping - Making and undestanding stone tools, jotka hämmästyksekseni löytyivät pienen veljeni kirjahyllystä. Rapostointia siitä, kuinka tuskallista kahvoittamattomilla kivensiruilla on kuivanahkaa tehdä, tullee tämänpäiväisen työnäytöksen jälkeen.

Keskiviikkoiltapäivänä kävin sitten loppujen ensimmäisessä yllätyssäkissä saapuneiden peurojen kimppuun. Ensin huomasin, ettei kyseessä ollutkaan kaksi pientä nahkaa, kuten olin kuvitellut, vaan yhden peuran molemmat kyljet. Toisen hylkäsin liian reiällisenä (tämä kaveri taisi olla jäänyt auton alle), toisesta tuli vielä ihan kohtuullisen kokoinen pala. Saatuani lihapuolen rapsuteltua jätin taljan yöksi likoon kylmään vajaan.

Peuravati. Punertava on puheen alla oleva talja, harmaanruskea pääsee käsittelyyn ensi viikolla (kuva J. Sahramaa 2010).


Torstaina aloitin sitten aamun karvanpoistolla. Satoi vettä, mutta sadetakilla, isolla kumiessulla ja saappailla varustautuneena kastuin vain pyllystä.


Keltainen sadetakki aitan kulmalla (kuva A. Osola 2010)


Kalkkiliotetuista lampaista poistimme keväällä karvoja pyöreän pukin päällä puupalikalla, ja samassa asennossa aloitin nytkin, kunnes päätin hartiakipujen vuoksi yrittää jotain vähän ergonomisempaa. Pukki (joka on entinen lasten leikkihevonen, nykyisin vailla päätä) nousi sopivalle korkeudelle vinoon penkin päälle, ja nahka pysyi paikallaan siihen mahalla nojaamalla. Työvälineenä käytin kuorimarautaa: se oli ehkä vähän turhan terävä, mutta toimi lopulta aika hyvin nahkaan, josta on joka tapauksessa tarkoitus poistaa myös orvaskesi eli tehdä säämiskää.


Peura pukilla, karvanpoistaja etunojassa (kuva A. Osola 2010)



Nahka lähempää (kuva A. Osola 2010)

Karva lähti yllättävän hyvin siihen nähden, ettei sen irrottamiseksi ollut käytetty mitään apuaineita. Todennäköisesti talja, joka oli aika lailla veressä, oli ehtinyt alkaa pikkuisen mädätä lihapuolen suolauksesta huolimatta, ja se irroitti karvaa. Karva tuntui irtoavan pikkuisen paremmin myötäsukaan, mutta kaikista kohdista siihen suuntaan ei voinut työskennellä. Jonkin verran jäi karvoja, mutta kuivasäämiskäksi tehtävässä nahassa tämä ei tosiaan suuresti haittaa.

Lopuksi huuhtelin nahan, rapsuttelin siitä vielä vähän irtokarvoja skrapalla pois, ja pingotin sen kehikkoon kuivumaan. Nahka oli sen verran ohut, että pingotukseen riitti kalastajanlanka - taljan olin pistänyt sisal-narulla. Nahka kuivui vuorokaudessa ohueksi, läpikuultavaksi raakanahaksi - samalla liian huterasti naulattu kehikko oli hajonnut kahdesta kulmasta, mikä tuotti tälle aamulle jonkin verran lisäaskartelua. Nahasta näkyy, missä kohtaa se oli imenyt verta itseensä: saa nähdä, onko sillä esimerkiksi pehmityksen kannalta sitten merkitystä.

Tänään kuskasin sitten molemmat kehikot tänne Kamuun, mutta tämä postaus on nyt odottanut niin kauan, että se saa luvan olla toinen tarina.

Ei kommentteja: