Baby steps

Tutustuin tänä vuonna ilmaukseen "baby steps" - kuuleman mukaan se on ollut olemassa jo ties kuinka kauan, mutta jostain syystä ei ollut sattunut korvaani aiemmin. Aika usein tuntuu siltä, että kaikki käsityöprojektini etenevät todella pienin askelin, kun homman aloituksesta saattaa helposti kulua useampi vuosi, ennen kuin valmista lopputuotetta pitää käsissään. Lähetin tänään jäsenhakemuksen vastaperustettuun Suomen primitiivitaitojen seuraan, ja pohdiskelin sitä, mihin täytyisi ryhtyä, jos tahtoisi laajentaa repertuaariaan esimerkiksi Kuttelon kaltaisen kivikausiporukan toimintaan. Jos hakee vertailukohtaa, niin olen harrastanut Suomen nuorempaa rautakautta vuodesta 1999 - silloin ompelin Rautajoki-liveroolipeliä varten ompelukoneella ensimmäiset pellava-alusmekkoni väärinymmärretyllä Euran aluspuvun kaavalla, ja kiinnitin päärmäämättömän villakankaan eriparisilla Kalevala korun soljilla peplokseksi. Vyönä toimivat ensimmäiset itse kudotut lauta- ja iskunauhat, ja jalassa lienivät tädin intiaanireservaatista ostamat nahkatossut, joista olin leikannut hapsut irti. Ensimmäiset askeleet oli otettu jo pari vuotta aiemmin, kun aloitin larppaamisen Harmaasusissa syksyllä 1997. Kyseinen yhdistynyt on ollut historiaharrastukseni henkinen koti ja tärkein kaveripiirini siitä lähtien.

Nämä kotialbumista löytyneet kuvat on digitalisoitu parhaalla mahdollisella tekniikalla, eli ottamalla niistä itsestään kuva olohuoneen pöydällä:

Matkalla Viikinkilarppiin. Ihan ensimmäiset larppivaatteeni ompeli äiti. (Kuva: A. Valkama 1998)

 

Varusteiden valmistusta Rautajoki-larppiin: mä teen iskunauhaa, Esko ompelee. (Kuva: A. Valkama 1999)

Rautajoen pelaajia: oikeassa alakulmassa tätini Päivi mun vaatteet päällään. Muistikuvani siitä, että oranssissa peploskankaassa olisi jo tuolloin ollut lautanauhareunus, ovat näköjään todistetusti vääriä. (Kuva: A. Valkama 1999)

Nämä teltat taisivat olla lainassa Sommelolta. (Kuva: A. Valkama 1999)

 

Tässä odotellaan Sotkaa Pukkisaaren rannassa ehkä kesällä 2000. Sekä vaaleanruskea, viittana vuosikausia palvellut huopa, että otsalle sidotut lautanauhanpätkä ovat sittemmin kadonneet jonnekin. (Kuva: N. Talvela)

Kaksi vuotta Rautajoen jälkeen Ilkeässä isännässä oranssiin päällysmekkoon on ilmaantunut reunanauha, ja mulla on itselläni päällä saman kankaan ruskeasta versiosta tehty mekko. Vakioproppilapsi, serkkuni Siirikin on hieman kasvanut. Ruskeasta kankaasta tuli myöhemmässä elämässään pussihousut. (Kuvaaja tuntematon, 2001)

Skottilarp oli ehkä myös 2001 - olen saanut valmiiksi punaisen villamekon, jonka suurehkoissa kädenteissä on turkisreunustus. Sen alla olevaa harmaata villa-alusmekkoa käytän edelleen jatkuvasti. Kuvan pisimpänä poseeraavalla Tuukalla on myös päällään ainakin mun tekemä villatunika lautanauhareunoineen. (Kuvaaja tuntematon, ehkä 2000 tai 2001)

Eikä siitä nyt ihan hirveän kauas olla kolmessatoista vuodessa tultu, vaikka historiasta kiinnostuneesta lukiolaisesta onkin yliopistokoulutettu kulttuurintutkimuksen maisteri. Logiikalla, joka aukenee kunnolla todennäköisesti vain samassa skenessä jotenkin sisällä olevalle harrastajalle, olen edennyt tuosta alkutilanteesta "taaksepäin" - pienin askelin kohti autenttisempia menetelmiä, materiaaleja ja sisäistettyjä tekemisen tapoja. Toki kyse on siitä, minkä itse kuvittelen oikeaksi tavaksi tehdä asioita, mutta tukeudun fiiliksen ja omien työtapojen lisäksi usein myös edes jonkinmoiseen lähdeaineistojen hyötykäyttöön. Silti niillä mielikuvilla, joista osan alkuperä on hyvinkin syvällä omassa henkilöhistoriassani, on nykyisessäkin omassa historiakäsityksessä todella suuri merkitys. Ja sillä, minkä itse kokee kiinnostavaksi - ihminen on todella hyvä sulkemaan mielestään niitä asioita, jotka eivät näkemis-, kuulemis- tai kokemishetkellä tunnu tärkeiltä tai mielenkiintoisilta. Ja sitten saattaa myöhemmin huomata, että pitkään mietityttänyt asia on kyllä tullut vastaan jo jossakin ties kuinka kauan sitten luetussa materiaalissa, siihen ei ole vain juuri silloin kiinnittänyt mitään huomiota.

Pukkisaaressa Toukojuhlassa 2010. (Kuva: N. Talvela)

Tuossa ylläolevassa perspektiiviltään jännässä kuvassa mulla on pellava-alusmekko, jonka pään- ja kädenteiden sekä helman päärmeet on ommeltu käsin, sisäsaumat koneella. Peplokseksi on taitettu ohut ostovillakangas, joka on värjätty vaahteranlehdillä. Essukangas on vaaleaa värjäämätöntä villaa, koristettu vain lautanauhoilla ylä- ja alareunoissa. Kaikki lautanauhat on kudottu kasvivärjätyistä langoista. Olkasoljet ovat samaa paria ja oikeaa aikakautta, edelleen tosin Kalevala korun moderniin korukäyttöönkin sopivaa valmistetta. Ketjut on koottu itse eri lähteistä ostetuista materiaaleista, samoin kaulassa roikkuvat lasihelminauhat. Jalkoja ja ei näy, mutta niissä lienevät ne saapikkaat, jotka sittemmin muuttuivat suolöydöiksi. Tästä eteenpäin olen lähinnä kasvattanut tukkaa, tai siltä ainakin aikaansaannoksia listatessa tuntuu. Käsinkehrättyä lankaa on jo kohtuupaljon, muttei missään tapauksessa kankaaksi asti, ja sitä paitsi melkein kaikki vyyhdit on värjätty eri värisiksi. Ostolangoista itse kudotuista kankaista on vasta ensimmäinen muuttumassa pikkuhiljaa mekoksi. Säärikääryleet on tarkoitus kutoa osin itse kehrätyistä langoista, mutta nekin vaakakangaspuissa. Pystykangaspuukurssille voisi mennä syksyllä kutomaan essun, ja siihen saisi sitten ehkä spiraalejakin kiinni. Suurin osa projekteista on kesken, ja tulee myös olemaan kesken vielä jonkin aikaa.

Kun mä kuolen vanhan tunikani saat
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
tippuu pois jo lautanauha
näkyy koneommelsauma
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
(trad. ainakin Harmaasusien keskuudessa)

Joskus tuntuu, että nykyisillä historianelävöitysharrastuksen aloittavilla on paljon helpompaa - tietoa on ainakin netissä saatavilla paljon helpommin esimerkiksi useista loistavista blogeista, ja vanhempien harrastajien yleinen varustustaso on parantunut siten, että hyviä esimerkkejä ja neuvoja on aika helposti saatavilla. Moni aloittaa suoraan ompelemaan ensimmäiset vaatteensa käsin kunnollisista kankaista, kulkematta lakanakangasvaiheen kautta. Tai halutessaan nykyharrastaja voi tilata kaikki kamansa valmiina verkkokaupoista, tai ostaa halpaa itätuotantoa erilaisilta markkinoilta, tai tilata varusteita monilta taitavilta muinaiskäsityöläisiltä. Silti taitaa olla niin, että tiedonhakuun on kuitenkin oltava oma innostus, ja tekeminen etenee vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Käsitöitä voi opettaa vain tiettyyn rajaan saakka, sen jälkeen tarvitaan oma oivallus siitä, miten homma sujuu. Onneksi voi yrittää ottaa oppia myös muiden virheistä, mikä onkin suuri motivaatio myös tämän blogin pitämiseen.

Loppuun vielä viime aikojen pikku askeleet tämän harrastuksen, nykyään osin myös työn, parissa:

Se on valmis! Salonkikangaspuut hetkeä ennen kankaan poisottoa. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

 Harmaan pellavakankaan veto tukilta. Sitä tuli lopulta 7,5 metriä. (Kuva: N. Finnberg 2012)

Luovuutta säärisiteiden loimen luomisessa: käärinpirta oli hukassa, mutta onneksi se saattoi kapeassa loimessa korvata luhaan teipatulla villakammalla. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

Pönttövärjäystä Riihivillan ohjeen mukaan, krappilangat punertavat jo lupaavasti. Näistä tulee ehkä vielä joku päivä jonkun kankaan loimi- ja kudelankoja.(Kuva: J. Sahramaa 2012)

Seuraava viikko taas vaihteeksi pinnan alla, sitten päästään vilkaisemaan, mitä noille langoille kuuluu.

Kuvia arkkutalkoista

Tekniikan museon FB-sivu juhlisti Naistenpäivää linkkaamalla tänään naisia työssä - hakusanoilla nainen työ löytyy Arjen historia -verkkoportaalista näköjään vaivaiset 39607 tulosta lähtien pullanpaiston laaduntarkkailusta. Täytyypä muistaa käydä tuolla katsomassa, kun seuraavan kerran etsii kuvaa jostain työvaiheesta tai vastaavasta. Päätin jatkaa teemaa muutamalla kuvalla Harmaasusien arkkutalkoista, nekin kun esittävät suurimmaksi osaksi naisia työssä. No, on siellä yksi Jullekin.

Susille rakennettiin tämän alkuvuoden kuluessa kaksi säilytysarkkua astioille puheenjohtaja Marian johdolla. Arkun mallina oli karkeasti Mästermyrin löytö, tuttavallisemmin Mestarimyyrä - samaa mallia vaihtelevilla mittasuhteilla edustavat useimmat Kuggomissa vuosien varrella rakennetut arkut. Työtilana oli Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen Kontulan ostarin alla sijaitseva puutyötila, jossa oli käytössä karkeaa muotoilua suuresti helpottavia koneita. Puumateriaali oli leveää leppälankkua, ja saranat ja naulat takoi sepäntöitä opiskeleva Miro.

Lankut pätkittiin sopivaan mittaan ja reunat suoristettiin sirkkelin kanssa. Ohentaminen tapahtui pääasiassa tasohöylällä, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa - erityisesti puruimurin mentyä rikki olimme Anniinan kanssa aivan purun peitossa.

Maria sirkkelöi. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Juuri mikään ei liene niin vaikeaa saada aikaiseksi kuin suora leveä lankku. Nämäkin olivat jo välillä kohtuullisen hyviä, mutta puu elää kosteusolosuhteiden mukana ja käyristyy aina johonkin suuntaan - parhaassa tapauksessa useampaan.

 

Julle meditoi käyrän lankun äärellä. 

Kansilankut jätettiin höylän kanssa aika paksuiksi, ohennettiin sisäpuolelta karkeasti telsolla ja viimeisteltiin kourutaltan kanssa.

Anniina telsoaa. Mä sain tuosta työasennosta pohkeeni erittäin jumiin.

Arkkujen kasaaminen on aina varsinainen episodi, kun palikat pitää saada sopimaan kohdilleen kaiken maailman mystisten upotusten kanssa. Arkku kootaan ruuvien kanssa, merkataan ongelmat, puretaan, taltataan upotuksia lisää milloin mistäkin, kootaan ruuvien kanssa... Kun se lopulta onnistui niin, että kulmat nauravat vain vähän, oli aika kiinnittää saranat. Ja sitten ruuvit irti, isommat reiät puutapeille ja tapitus.

Maria piirtää saranoita paikoilleen, Iris työstää toisen arkun päätyä ja Niina katsoo päältä. 

Saranoiden naulaus: Maria naulaa, ja Niina katsoo tällä kertaa hyvinkin konkreettisesti päältä.

Minda esittelee kannen sisäpuolta. Tässä näkyy talttatyöstön jälki ja naulojen käännetyt päät.

Kasassa! Pintakäsittely pellavaöljyseoksella odottaa vielä tekemistään. Taustalla suunnitellaan toisen arkun tapitusta.

Tänään pääsen ehkä näkemään nämä kaverit viimeisteltyinä, kun olen menossa illaksi Kuggomissa käynnissä olevan taonnan lyhytkurssin vieraaksi. Ainakin suunnitelmissa oli viedä arkut tuohon vanhaan opinahjoomme öljyttäviksi. Pelkään, että Loviisassa iskee rankasti nostalgia: miten mahtavaa olisikin taas viettää päivänsä ahjon ja alasimen tai vaihtoehtoisesti höyläpenkin ääressä ja keskittyä kokonaisuudessaan käsityöproggiksiin... Kun täällä töissä tulee herkästi enemmän puhuttua asioista kuin oikeasti tehtyä niitä. Mutta ainakin puutyöprojekteja on tälle keväälle luvassa lisääkin, kun erään toisen yhdistyksen puitteissa pitäisi väsätä uudelle vauvallemme tukki, kaikki työkalut ja kenties myös niille uusi arkku.

Pikkuinen on oikeastaan aika iso: putkella on painoa noin 13 kiloa. Kuva: K. Salmelainen 2012.

Mästermyrista löytyy lisää tietoa viikinkiaikaisista arkuista kiinnostuneille:

Historical locks - Mästermyr and Oseberg

A Replica Viking Chest, based on the Mästermyr Find By Stephen Francis Wyley

The Mästermyr Project sisältää myös piirroskuvat arkusta löytyneistä työkaluista

Amazonista saa löytöä kuvailevan kirjan halvalla: The Mästermyr Find: A Viking Age Tool Chest from Gotland