Alunaparkkikokeiluja

Keväällä nyljin ketun. Nyt syksyllä museon pihalta on kahdesti löytynyt kuollut jänis - mystisesti vielä molempien löytöpaikka oli lähes täsmälleen sama.Löytäessä pistin ne suoraan pakkaseen, mutta viime kuun lopulla löytyi vihdoin aikaa nylkeä. Vuodenaika vähän painaa päälle, alkaa olla liian kylmä tehdä pidempiä ajanjaksoja töitä ulkona. Niinpä viime kuun loppuun tulikin alunaparkkikokeiluviikkoja.

Ehkei nylkemisestä nyt sen enempää, paitsi että repetitio est mater studiorum - muutaman eläimen kokemus teki hommasta selkeästi helpompaa ja nopeampaa kuin aiemmilla kerroilla. Eläimet olivat keskenään aika eri kokoisia, mutta vähäisellä lajituntemuksellani väittäisin, että molemmat olivat kuitenkin jäniksiä suhteessa aiemmin nylkemääni melko valtavaan rusakkoon. Molempien maha oli vihertävän sininen - onko se normaalia, liittyykö pakastamiseen vai antaisiko vihjettä kuolinsyystä? Aika outona meinaan noita kuolemia pidän, olisivatko onnistuneet syömään jotain myrkyllistä? Ruumiit menivät molemmat roskiin, itsekseen kuolleista eläimistä ei oikein paistia viitsi tehdä.

Nylkemisen jälkeisen putsauksen opetukset olivat samoja kuin viimeksi, jäniksen nahka on hervottoman ohutta ja siihen tulee reikiä jo melkein pelkästä katselemisesta. Pakastimesta kaivamani kettu sentään oli vähän tukevampaa tekoa. Skrapalla putsaamisen jälkeen pesin vuorollaan kunkin eläimen, lähinnä karvapuolen.

 

Jänönnahat telineellä (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Alunaparkkiohjeita löytyi Lotta Rahmen kirjasta Skinn - garvning och beredning med traditionella metoder. Alunaan päädyin tosiaan työkaverin suosituksesta, kokeilunhalusta ja osin siksi, että turkiskuoriaiset näyttivät syövän rasvaparkittua rusakonnahkaa erityisen hyvällä halulla. Rahmen mukaan alunalla parkitseminen oli Välimeren maissa ja muualla alunan luontaisilla esiintymisalueilla tavallista jo antiikin aikana, se olisi levinnyt Eurooppaan maurien mukana 700-luvulta alkaen, ja että menetelmä olisi Ruotsissakin yleistynyt jo 1100-luvulla. Lähteekseen näille ajoituksille hän mainitsee K.H. Gustavssonin kirjan Läder - dess kemi, tillverkning och egenskaper vuodelta 1944.

Rahmen ohjeen mukaan pienet turkiseläimet parkitaan alunakylvyssä. Resepti oli suunnattu lyhytkarvaiselle lampaantaljalle, joten tulkitsin määrien riittävän kahdelle jänölle ja yhdelle ketulle. Se kuului vapaasti suomennettuna näin:

Alunakylvetys

- Liota 300 g alunaa ja 150 g suolaa kuuteen litraan n. 30C-asteista vettä.
- Upota kuivahkoksi puristeltu nahka liemeen. Sekoittele silloin tällöin, erityisesti alkuvaiheessa. Anna olla noin 8-12 tuntia.
- Ota ylös, kuivattele, kaavi lihapuoli uudelleen. Hyvin ohuissa nahoissa kannattaa mieluummin jättää kalvoja kuin repiä nahkaa (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).
- Lisää liemeen 200 g alunaa ja 100 g suolaa. Laita nahat uudelleen liemeen 10-12 tunniksi.

No, täällä museolla virka-aikaan puuhatessa en tietenkään noudattanut ohjeaikoja juuri ollenkaan: jäniksennahat menivät liemeen yhdessä, kettu vasta seuraavana päivänä, ja liotusajat olivat pikemminkin kokonaisen kuin puolen vuorokauden mittaisia. Tällä kokemukselle en kykene lainkaan sanomaan, mitä haittaa siitä mahdollisesti oli. Rahme mainitsee, että alunaliemessä jo liotettua nahkaa on paljon helpompi rapsutella kuin tuoretta, ja on siinä hyvin oikeassa.

 

Uitettu kettu.

Jauhotus, rasvaus ja pehmitys

- Ota nahka liemestä, linkoa pesukoneessa jos mahdollista, kuivata karvapuoli puolikuivaksi. Laita kuivumaan ilmavasti. Levitä lihapuolelle kaura- tai vehnäjauhoja. Anna jauhojen olla 2-4 vuorokautta.
- Karistele jauhot ja pehmitä nahka. Jos nahka on kuivunut kovasti, sitä voi pehmitystä varten kostuttaa hieman.
- Rasvakyllästä nahka seoksella, jossa on esim. 2 munankeltuaista ja lusikallinen ruokaöljyä.

Käytössäni ei ollut pesukonetta, jossa nahat olisi voinut lingota (tyynyliinan sisään laitettunuina ne olisi ehkä voinut viedä kotiin, mutten nyt tehnyt niin), joten kokeilin karvapuolen kuivatukseen muita konsteja. Vajasta löytynyt kuumailmapuhallin oli huono idea, käräytin sillä pariin otteeseen jäniksenkarvat muutamasta kohtaa rullalle. Työkaverin lainaan tuoma fööni toimi paremmin, mutta varsinkin ketun paksun karvan kanssa kesti todella kauan saada turkki edes auttavasti kuivaksi - jouduin jatkamaan föönäystä vielä pitkään jauhojen poiston jälkeenkin. Käytin vehnäjauhoja, ja kuivattelin nahkoja vanhojen ikkunan hyönteisverkkojen päällä vintissä - lämpimämpi tila olisi ollut parempi, mutta työpajarakennuksen ollessa edelleen remontissa ei hyviä mahdollisuuksia sellaiseen oikein ollut. Jauhot tuppasivat reunoissa tarttumaan karvoihin, muuten systeemi toimi oikein hyvin.

Vanhojen ikkunoiden hyönteisverkot kehyksissään sopivat hyvin kuivatustelineiksi. Ketunkarva ei tosin ottanut millään kuivuakseen.

   

Jäniksennahoille on levitetty vehnäjauhoa.

 Pehmittämisen osalta kettu oli mukava ja jänikset yhtä helvettiä: juuri kun luuli saaneensa jonkin kohdan hyvään kuntoon, nahka repesi. Tekniikkana käytin pienessä määrin skrapaa ja lähinnä sormien välissä venyttelyä, kun vaikutti siltä, ettei näihin mitään järeämpiä keinoja kaivattu. En vielä ole ihan päättänyt, mitä niistä teen, mutta sen olen päättänyt, että ihan helpolla en lähde jäniksennahkoja enää parkitsemaan. Kettuun sen sijaan olen erittäin tyytyväinen, nyt pitäisi vielä ommella sen sisäpuolelle pellavakangas vuoriksi ja sitten maha umpeen, ja kaveri olisi ihan puuhka. Ja päättää, jätänkö ne tassut paikoilleen - yksi tosiaan irtosi nyljentäonnettomuudessa, ja muissa on vähän turhan paljon kudoksia sisällä jäljellä. Nyt nahka on tosin roikkunut jo yli viikon tässä sisällä, tassut tuntuisivat aika hyvin kuivuneen eivät esimerkiksi haise. Tai no, läheltä nuuskittuna koko nahka haisee aivan omaltaan, joltakin, jonka arvelisin olevan urosketun haju. Sitä en ollut haistanut aiemmin.

Poistin jauhoja ensin ravistelemalla, sitten rypistelemällä ja pikkuisen myös raaputtamalla - viimeksimainitun kanssa kannattaa olla todella varovainen. Kevyesti sumutuspullolla uudelleenkostutettuna jäniksennahat kestivät vähän paremmin pehmitystä, mutta repesivät edelleen todella helposti.

 

Jauho oli osin tarttunut alunakylvetetyn nahan lihapuolelle aika tiukasti.

 

Rasvaus tapahtui sisällä lämpimässä. Olisi ehkä pitänyt käyttää rypsiöljyä, oliiviöljy haisee nahassa vähän oudolta. (Kuva: M. Ekebom 2012)

 Rasvattu ketunnahka lämmittelee. Föönillä pystyi vielä kuivaamaan turkkia kehikon altapäin.

 

Jänöjen lihapuoli valmiina. Vähän on repeämiä paikattavaksi.

Kettu ja jänöt karvapuoli ylöspäin.

Vähän on sellainen kutina, että tämä turkisnahkojen alunaparkkikokeilu saattaa jäädä viimeiseksi parkintaprojektikseni vähään aikaan. Äitiyslomasijaisuuteni täällä Glimsissä alkaa olla ohi, ja vaikka jäänkin ainakin joulukuuksi tekemään tuntitöitä oppaana, mahdollisuuteni parkinta nahkaa vähenevät toistaiseksi merkittävästi. Valmiita nahkoja on toki jonkin verran jemmassa, kuten myös keskeneräisiä ja vasta suunnitteluasteella olevia nahkaompeluprojekteja, joten kokonaan eivät nahkatyöt toki ole elämästäni loppumassa. Vaikka vähän on kyllä ollut siistejä sisäkäsitöitä ilmassa, kun olen viime aikoina keskittynyt ennen kaikkea virkkaamaan isoäidinneliöitä ja aloittanut vihdoin elämäni ensimmäisen puikoilla kudotun villasukan. Näilläkin projekteilla on vähän tuli hännän alla, kun arkityön myötä myös päivittäinen avunpyyntömahdollisuus tulevalta käsityönopettajalta katoaa. Mutta niin se nyt on, että nurjat silmukat ja kantapää, here I come!

Elämäni ensimmäiset isoäidinneliöt. Näihin on tarkoitus upottaa kasvivärjätty langanpätkä jos toinenkin.

1,5 paria nahkatossuja

Kirjoitin jo taannoin siitä, että Kuggomissa aikoinaan valmistamani nahkasaapikkaat ovat alkaneet muistuttaa enemmän suolöytöä kuin kenkää. Tänä keväänä huomasin, että molempien kenkien pohjiin oli tullut reiät, joista tuli hiekkaa sisään. Oli siis todellakin aika ryhtyä uusien kenkien tekoon.

Olin jo pidempään haaveillut tekeväni kengät itse parkituista nahoista, ja niinpä otin keväällä esiin Glimsissä parkitut lampaannahat ja onnettoman lehmänvuodan, josta oli tullut korkeintaan puoliparkkia. Sinänsä tuollainen vain pinnalta ja lihapuolelta hieman kuoriparkkia itseensä imenyt mutta sisältä raakanahaksi jäänyt nahka on sitkeänä ja kovana varsin hyvää kengänpohjamatskua, mutten alunperin ollut ihan varma, oliko mokoma härkä ehkä sittenkin parkkiintunut vähän liian vähän. Se kun aikoinaan opetti mulle, etten enää koskaan aio yrittää parkita minkään naudan kokoisen eläimen paksua nahkaa pelkin käsivoimin. Runsaasta kuoriliemen vaihtamisesta ja muokkausyrityksistä huolimatta parkki ei koskaan imeytynyt kovin syvälle, ja lämmin kesäsää johti bakteerikasvustojen syntyyn nahan parkkiintuneiden kerrosten väliin: kahden nahan välissä inhaa valkoista löllöä, eikä taatusti käyttökelpoista mihinkään. Pelastin silloin ne osat, jotka eivät vielä olleet mönjääntyneet, ja annoin niiden kuivua koppuraksi puoliparkiksi. Sitä on hemmetinmoinen homma leikata, mutta märkänä ja moneen kertaan alustan päällä puukolla viiltämällä sekin onnistui.

Halusin jo kauan sitten muhkuraisten saapikkaideni rinnalle pienet ja sievät tossut - nyt tosin kävi niin, että joudun seuraavaksi väsäämään uudet saapikkaat kun entisistä jo aika jättää... Jos nyt ylipäänsä enää koskaan ompelen yhtään kenkäparia, sen verran ison työn ja tuskan takana nämä tämänkertaiset olivat. Vaikkei sitä nyt enää tässä vaiheessa meinaa muistaa, kun ensimmäinen pidempi käyttökertakin on jo takana :)

Kenkien kaavat löytyivät viime vuonna Tukholman Medeltidsmuseumista ostetusta Stefan Erikssonin Skobokenista. Eriksson käyttää niistä nimitystä boktenssko ja kertoo lyhyessä historiaosiossaan edestä kiinnitettäviä kenkiä muutenkin käytettäneen 1300-luvulla. Kaavojen mallina ovat siis olleet Bockstenin miehen jalasta löydetyt tossut.

 Kuvalähde: http://cdn.publishdev.se/cdn/5-1/203811/images/2008/bockstensmannens_skor_1200264176_6224419.jpg

Kaikki kirjan kaavat olivat koolle 43, joten pienensin kaavaa kopiokoneella kirjan ohjeistamassa suhteessa kokoon 39. Leikkasin nahat, ompelin yhden tossun kasaan ja huomasin, että se veti jalkapöydän yli aika pahasti. Purin, ompelin osin uudelleen, lähdin kahdeksi viikoksi lomalle ja palasin huomatakseni jättäneeni puolivalmiin tossun museon vessaan astiaan, johon oli tippunut vettä yläpuolella kuivumassa olleista langoista. Puhistuani vähän aikaa voimatonta kiukkua kuivasin tossun, harjasin siitä homeen irti ja laitoin sen netistä löytyneiden marttojen ohjeiden mukaisesti piimäkylpyyn. Home lähti, ei ole palannut, eikä kasviparkittu nahka ollut piimäkylvetyksestä moksiskaan. Ompelin tossun loppuun, tällä kertaa niin, että sivusauma osui oikeaan kohtaan ja muodosta tuli oikea. Sitten totesin sen olevan hyvällä tahdolla korkeintaan kokoa 37, suomeksi sanottuna mulle aivan liian pieni.

Ensimmäinen tossu vähän vedellä laimennetussa piimäkylvyssä. Homeenpoisto-ohje oli oikeastaan tekstiileille, mutta näyttäisi toimivan nahkaankin. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Tässä vaiheessa Grunwaldiin lähtöön oli aikaa noin viikko, ja hermo hiljakseen jo aika kireällä. Leikkasin kuitenkin uudet nahanpalat, tällä kertaa soveltaen kaavakokoa, ja kiroilin sitä, etten ollut alunperin tehnyt kangaskaavoja, joilla palojen istuvuutta testata. En sitten kuitenkaan tehnyt niitä nytkään, mikä kostautui ensimmäisen uuden tossun muodostuttua ihan samalla lailla jalkaterän yli vetäväksi kuin ensimmäisen pikkutossunkin alunperin. Harkitsin luovuttamista, paljasjalkaisuutta ja kenkien ostamista itse tapahtumasta, mutten hennonut heittää itse parkittua nahkaa jorpakkoon vaikka mieli teki.

Nahkaa leikatessa piirsin kaavan pohjalta lyijykynällä vuodan lihapuolelle. Molemmat kengät on syytä leikata symmetrisesti suhteessa vuotaan. Nahan venymissuunta kannattaa myös ottaa huomioon: vatsapuolen nahka venyy paljon, selkärangan kohta taas ei oikeastaan lainkaan.

Itse leikkuu tapahtui puukolla viiltämällä pöytää suojanneen alustan päällä. Ohutta nahkaa oli helppo leikata, paksumman kanssa saa tehdä monta päällekkäistä viiltoa.

Vasemmalla kasaan ommeltu liian pieni tossu, oikealla ylhäällä nahkaompeluvälineitä, pellavapyyhkeen päällä kaksi puoliparkkinaudasta leikattua pohjapalaa eri päin, niiden alla kasviparkitusta lampaasta leikattu päällinahka ja kantapään kohdalle tarkoitettu kolmio lihapuoli ylöspäin. Viimeksi mainitut unohdin isompiin tossuihin ommella paikoilleen, eli jäivät käyttämättä.

 

Ompelu tapahtui satulaompeleella eli kahdella tylppäpäisellä neulalla ristikkäin. Pohjanahkaan tein reiät naskalilla valmiiksi, päällinahka oli niin ohutta, ettei siihen olisi välttämättä tarvinnut. Keskiaikaistyyppinen kääntökenkä ommellaan yleensä nurjalta puolelta, ja jos nahka on paksua, se on hyvä liottaa ennen työhön käymistä. 

Pohja- ja päällinahkojen väliin ommellaan saumaa vahvistava ja vedenpitävämmäksi tekevä ohut lisäkaistale, tere.

Näistä tuli oikeastaan kolmen eläimen tossut, koska käytin tereenä noin sentin levyistä suikaletta aikoinaan Kuggomissa parkitsemaani pieleen mennyttä vuohta. Aiemmin, kun olen ommellut koko kengän tasapaksusta ostovuodasta, tere on ollut yksinkertainen, mutta ohuesta vuohennahasta ompelin tereen kaksinkertaisena, taitos kengän pohjaan päin.

Tästä kuvasta näkyy tosi hyvin, miten nahka vetää ylösalaisen tossun päällä. Tämän jälkeen purin kärjen ompeleet ja leikkasin pohjapalaa vielä hieman pienemmäksi.

Työaika kului, tossut eivät valmistuneet. Lähdin viettämään 30-vuotispäiviäni Pernajaan koko viikonlopuksi, ja jatkoin biletyksen lomassa ompelua siellä. Huolimatta uudelleenasetteluista tossu veti edelleen tosi pahasti: syynä lienivät sekä sivusauman sijoittaminen hieman liian taakse että sovelletun mutta testaamattoman kaavan mukaan leikattujen palojen osittainen sopimattomuus toisiinsa. Pelastavaksi enkeliksi tuli kuitenkin Sofie, joka mulle kengäntekoa oli alunperin opettanutkin, ja johon muutenkin luotan kuin kallioon nahkatöihin liittyvissä asioissa. Hyvin järkevästi Sofie totesi, että jos hän olisi lähdössä kahden päivän päästä markkinoille, hän ei enää purkaisi vaan ompelisi kengät kasaan: pehmeä päällinahka kyllä muokkautuisi jalan mukaan. Lääkkeeksi liian suureen ja hassusti lärpättävään päällinahkaan Sofie tarjosi ylimääräistä sisäänottosaumaa sisäreunaan - hänen mukaansa niitä oli näkynyt myös Turun kaupunkikaivauksilta löytyneissä keskiaikaisissa nahkatossuissa. Pehmeään nahkaan tällainen vekki oli helppo ommella. Neuvoista rohkaistuneena päätin niellä armottoman vitutukseni tossujen epätäydellisyydestä ja ottaa taas neulan kauniiseen käteen.

Yllä oikean jalan tossu, jonka päällinahka vetää pahemmin: pohja kääntyy isovarpaan alta esiin. Jälkimmäinen eli vasemman jalan tossu osui paremmin kohdilleen. Molempien etummainen sauma on ylimääräisen nahan sisäänotto.

Sellaisenaan tossuista näkyy, miten ohut nahka lärpättää vähän hassusti...

...mutta jalassa eivät näytä ollenkaan niin pahalta.

Jälkimmäinen tossu valmistui lopulta lähtöä edeltävänä päivänä, jonka vietin kotisohvalla kuunnellen televisiosta neiti Marplea ja historiadokumentteja. Mallikirja oli jäänyt töihin, eikä enempään taustatyöhön ollut aikaa, joten päätin lennossa vahvistaa ohuen nahan reunan ylimääräisellä, nahan reunan yli taitetulla kaitaleella samaa lampaanvuotaa. Eteen tehdyn aukileikkauksen päähän lisäsin myös pienen nahkanelikulmion, jottei aukileikkaus käytössä repeäisi enempää auki. Koska tossu tuntui pysyvän jalassa ilmankin ja aikataulu oli vähintään kireä, en tehnyt tossuihin vielä minkäänlaista kiinnitystä. Muu loppuviimeistely tapahtui mehiläisvaha-rasvaseoksella.

Paremmin onnistunut vasen tossu jalassa.

Tossut siis valmistuivat työn ja tuskan jälkeen juuri ajoissa päästäkseen Puolassa vajaaksi viikoksi tositoimiin. Vastoin kaikkia odotuksia Grunwaldissa oli kylmää ja sateista, ja osan ajasta kuljin mudassa paljain jaloin ihan vain säästääkseni tossuja - ehkä joku päivä ovat vuorossa ne patiinit... Käyttökokemuksena voin todeta, että puoliparkkipohja pitää vettä todella hyvin eikä ole käytössä ollenkaan liian jäykkä. Ohut päällinahka sen sijaan päästää rasvattunakin veden läpi varsin nopeasti. Tossut ovat jalassa mukavat, ja vaikka erityisesti oikean tossun päällinahan vetäminen ulkonäöllisesti harmittaakin, ei se vähennä käyttömukavuutta juuri ollenkaan. Sen sijaan käytössä kävi ilmi, että pohjapala on takaa hieman liian pitkä ulottuen vähän kantapääni ulkopuolelle, mikä johtaa päällinahan kurttuuntumiseen kantapään alle. Kävelyä tämäkään ei haittaa, mutta näyttää vähän pöljältä.

Kengät eivät näy, mutta muuten Grunwald-look oli aika vaaleanpunainen. Etualalla patsastelevan Ninon erikoinen asustus johtuu taistelun kenraaliharjoitusten jumalteemasta. (Kuva: K. Valanne 2012)

Teemaväritys piti myös itse taistelussa. Sittemmin olen ratkonut takista helmapalat irti tuunausta varten, saapa nähdä, ehdinkö tehdä korjaukset loppuun tulevan viikon aikana. (Kuva: Ł. Antkowiak 2012)

Ostonahasta tehtäessä keskiaikakenkiä näkee useimmiten tehtävän kokonaan samasta, yleensä kasviparkitusta naudannahasta. Nyt valmistuneet tossut, joissa päällinen pohja ovat keskenään varsin erityyppistä nahkaa, tuntuvat, näyttävät ja käyttäytyvät hieman eri tavalla. Olen taas tehnyt pohjatyöni puolivillaisesti, muttei ainakin Sofien mukaan päällinahkana käytettiin ainakin norjalaisten löytöjen mukaan yleensä vuohta, jonka pitäisi olla sitkeämpää ja kestävämpää mutta suunnilleen samanpaksuista kuin mun käyttämäni lammas. Mä olen eläissäni parkinnut vain yhden vuohen, joka epäonnistui aika pahasti, mutta ehkä vielä joku päivä pääsen käytännössä testaamaan näidenkin materiaalien eroja.

Lopulta kengät osoittautuivat siis ihan käyttökelpoisiksi, vaikka prosessi olikin tuskallinen ja lopputulos kaukana täydellisestä. Seuraava käyttökerta on luvassa viikon päästä, kun Paksun Katariinan tykkisisarkunta esiintyy sunnuntaina Hollolan keskiaikamarkkinoilla. Sitä ennen pitäisi vielä ainakin harjata kengistä Grunwaldin mutakenttien jäljet pois ja rasvata ne uudelleen. Ja ommella takkiin uusi helma...

Normipäivä

Tänään lähetin töissä aamulla sähköposteja, täytin tuntilistat palkanlaskentaa varten ja pohdiskelin kesäohjelmaesitteen korjauksia. Opastiimin voimin toteutettu vessaremontti oli vielä vähän kesken, joten porailin ja ruuvailin kaappeja seiniin. Sitten nyljin ketun. Se tuli Karon naapurilta, joka oli ampunut sen haulikolla. Syynä oli kuulemma se, että kettu oli käynyt tämän naapurin mäyräkoiran kimppuun. Oli ilmeisesti tullut suoraan naapuriakin päin, ja kuollut sitten suoraan yhdestä laukauksesta. Ei sinänsä ihme, kun sillä oli hauli keskellä otsaa.

Toinen on niin soma. Tällä kertaa ei ole groteskimpia kuvia, kun olin enimmäkseen yksin enkä viitsinyt kuvata iPhonella verisin käsin. Kuva: J. Sahramaa 2012

Nylkeminen ei lopulta ole kovin vaikeaa, mutta työlästä se on, kun harjoitusta tulee normielämässä niin vähän. Pitäisi myös opetella nylkemään tuppeen; nyt tein samalla tavoin kuin aikanaan jäniksenkin kanssa ja kiinnitin sen koivestaan roikkumaan, leikkasin koiven sisäpinnasta auki ja aloin kuoria. Nilkat, kaularangan ja häntäluun katkaisin oksasaksilla, ja pään nylkemisessä Karo tuli auttamaan. Kaverilla oli luinen penis ja aika isot kivekset. Tassut jäivät nyt kiinni vuotaan vaikka oikeastaan pitäisi nylkeä niin, että jäisi vain kynnet - katson sitä sitten varsinaisen putsauksen yhteydessä toivottavasti paremmassa valossa.

Kettu meni pakkaseen, ja olen nyt kysellyt konsulttiapua käsittelyn suhteen: laittaako rasvaa vai yrittääkö alunaparkkia, jota en ole koskaan tehnyt? Työkaverin mukaan rasva saattaa imeytyä ohuesta nahasta läpi karvapuolelle. Vähän myös hirvittää turkiskuoriaiset, joille viime kesänä maistui erityisen hyvin se aiemmin mainittu rasvaparkittu rusakonnahka. Savustus auttaisi siihen, mutta aikamoinen säätö savustaa tällainen piskuinen turkisnahka, kun savun mieluusti soisi imeytyvän vain lihapuolelle eikä karvaan... Ehkä aluna ei olisi niin paljon ötököiden mieleen? Jos jollakulla on kokemusta ketuista, saa mieluusti kommentoida.

Nyt pitäisi vielä ottaa kassa, sulkea rakennukset ja ehkä pikkuisen vielä katsella nettisivujuttuja ennen kuin tämän normityöpäivä on pulikassa. Huomenna sitten uudet kujeet.

Operaatio pehmeä jänis

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.

Säämiskäteoriaa

Olen täällä jo muutamaan otteeseen maininnut hissukseen etenevistä yrityksistäni tehdä peurasäämiskää. Tilasin jo aikaa sitten Matt Richardsin klassikkoteoksen Deerskins into buckskinns - How to Tan with Natural Materials, mutta olen ehtinyt tosissani alkaa lukea sitä vasta nyt. Sinänsä hyvä, sillä huhtikuu, Glimsin virallinen parkintakuukausi, kurkistelee jo nurkan takaa. Richards oli kirjoittanut hauskan ja kansantajuisen esityksen siitä, mitä säämiskää valmistettaessa kemiallis-fysikaalisella tasolla oikeastaan tapahtuu. Yritän nyt tässä referoida aihetta ja samalla selventää itsellenikin asioita suomen kielellä. Termistössä esiintyy varmasti jotain kummallisuuksia tai epätarkkuuksia, joita saa mieluusti kommentoida.

Olen kääntänyt sanan buckskin tässä säämiskäksi, koska kyseessä on nimenomaan tietyntyyppinen, tietyllä valmistusmenetelmällä aikaansaatu pehmeä mokkapintainen nahka, jota tehdään paljon muistakin eläimistä kuin pukeista. Nahkateollisuuden sanasto vuodelta 1951 kertoo säämiskän olevan rasvaparkitusta käyttäen valmistettu, luonnolliselta väriltään kellertävä, erittäin pehmeä nahkalaji. Raaka-aine tav. lammasta, poroa, hirveä tai hevosta. Richards tarkentaa, että raakavuodan käsittely rasvojen, fyysisen muokkauksen ja usein myös savun avulla jättää sen tilaan, joka on jotakin kankaan ja nahan väliltä: vahvaa, kestävää, pehmeää, pestävää ja lämmintä. Säämiskää on perinteisesti valmistettu Euroopassa ja Amerikassa kotitarvetyönä, eikä perinteistä rasvaparkituksena toteutettua menetelmää ole koskaan teollistettu. Päällisin puolin samannäköinen modernein menetelmin valmistettu ruskea mokkanahka on fysikaaliselta rakenteeltaan erilaista. Populaareimmat mielikuvat säämiskän käytöstä löytyvät villistä lännestä: nimenomaan buckskin on niin inkkareiden kuin länkkäreidenkin vaaleanruskeiden hapsuvaatteiden materiaali.

Nahka (kaavakuvassamme ihmisiho) jakautuu kolmeen kerrokseen: orvasketeen (epidermis), verinahkaan (dermis) ja ihonalaiseen rasvakudokseen (subcutis). Verinahka koostuu orvasketeen työntyvistä nystyistä (grain) ja sidekudosverkostosta (fiber network). Orvaskesi on nahan uloin kerros, joka koostuu kuolleista keratiinisoluista. Se on karvaeläimillä selkeästi ohuempi kuin ohutturkkisilla ihmisillä. Verinahan nystyt sisältävät suurimman osan nahan elävistä soluista. Niistä myös muodostuu pintanahkaa valmistettaessa nahan kiiltävä pinta.

Säämiskää valmistettaessa raakavuodasta poistetaan kaikki muut kerrokset paitsi sidekudos. Tämän kudoksen kollageenisäikeet kietoutuvat toisiinsa tiukaksi, spiraalikierteistä muodostuvaksi verkoksi. Sidekudoksen yläosassa on nuorempia ja pienempiä säikeitä, jotka sisältävät enemmän limaa (mucus) kuin syvemmällä sijaitsevat säikeet. Lima mahdollistaa kasvavien säikeiden ruokkimisen ravinteilla ja aminohapoilla. Tämän liman suodattavat ja vettä sitovat ominaisuudet näyttelevät ratkaisevaa osaa parkintaprosesseissa, sillä ehjä limarakanne estää rasvoja imeytymästä syvemmälle nahan kuiturakenteeseen. Kaavittaessa raakavuodan pintaa tylpällä työkalulla poistetaan kaikki pintakerrokset verinahan kuitukerrokseen asti. Ihonalainen rasvakudos, eli lihaa ja nahkaa erottavat kalvot sun muut, poistetaan myös parkitessa mahdollisimman hyvin.

Jos raakavuotaa ei käsitellä mitenkään, se joko kuivuu ja kovettuu tai pysyy kosteana ja mätänee ajan myötä. Kaikilla parkintamenetelmillä pyritään siihen, että nahka tai talja olisi sekä kuiva että pehmeä. Tämä tavoite voidaan saavuttaa hyvin erilaisin menetelmin. Säämiskää valmistettaessa sidekudoskerroksen säikeet, jotka kietoutuvat toisiinsa satunnaisesti, pyritään eristämään toisistaan niin, että ne voivat liikkua myös kuivina. Tämä tavoite saavutetaan poistamalla kaikki muut nahan kerrokset paitsi sidekudos. Tylsähköllä työkalulla kaavitaan ensin irti lihanjäänteet ja rasvakudos. Seuraavaksi poistetaan karva, orvaskesi ja verinahan päällimmäiset osat, ja lopuksi viimeiset heikomman sidekudoksen jäänteet.

Nämä työvaiheet ovat huomattavan fyysisiä. Työskentelyn helpottamiseksi nahat voidaan upottaa emäksiseen tuhka-vesi-seokseen (bucking), joka heikentää pintakerroksen sisäisiä sidoksia. Upottaminen happamaan liuokseen sen sijaan tiukentaa näitä, minkä vuoksi sitä käytetään taljojen valmistuksessa, kun karvat halutaan pitää kiinni nahassa. Kotikemistin molekyylitasolla tämä tarkoittaa sitä, että tuhkalius on emäksistä eli sisältää paljon OH- ioneja. Nämä negatiiviset ionit tahtoisivat kovasti sitoutua vetyatomiin H+, jolloin tuloksena olisi neutraalia H2O:ta. Jos sitoutuminen ei ole mahdollista, ionit hengailevat minkä tahansa H2O:n kanssa jakaen väliaikaisesti sen H+ atomit. Näiden välille syntyy heikko sidos, mikä kuitenkin mahdollistaa niiden liikkumisen yhdessä. Oman H+ atomin etsinnässään OH- ionit tunkeutuvat nahkaan ja vievät H2O:n mukanaan, aiheuttaen nahan turpoamisen.

Kun sidekudoskerros pyritään puhdistamaan kokonaan, täytyy poistaa myös niitä suojaava limakerros. Tämä lima muodostuu useista molekyyleistä, joiden keskinäiset vetyatomin (se H+) jakamiseen perustuvat sidokset muistuttavat toistensa vierellä ja päällä sikin sokin sijaitsevia pulloharjoja. Tämä muoto mahdollistaa ravinteiden ja pienten molekyylien kulkeutumisen liman läpi, mutta pitää suuremmat molekyylit kuten bakteerit ja parkitusöljyt limakerroksessa.

Raakavuodat ovat myös täynnä eri tavoin sitoutunutta vettä: osa siitä liikkuu vapaasti kudoksissa, osa taas on kiinnittynyt kuituihin tai erityisesti limaan vetysidoksin. Elävälle kudokselle suojaava limakerros on tärkeä, kun taas parkitessa se täytyy rikkoa, jotta suuri rasvamolekyyli pääsisi tunkeutumaan sidekudokseen. Limakerroksen rikkomiseen on monia keinoja, kuten upottaminen emäksiseen tai happamaan liuokseen, rasvaaminen useita kertoja tai kuivien raakavuotien säilyttäminen vuoden ajan. Kaikilla näistä menetelmistä on hyötynsä ja haittansa.

Raakavuotien upottaminen emäksiseen tuhka- tai lipeäliuokseen oli jo varhain paljon käytetty keino. Kuten jo mainittiin, vettä, limaa ja sidekudosta sitoo toisiinsa vetyatomien jakaminen. Negatiivisen OH- atomin saapuminen vapauttaa tämän sidoksen, jolloin lima voidaan huuhtoa ja puristella pois. Emäksiseen liuokseen upottaminen on yksinkertainen ja tehokas tapa, joka vaatii vain vähän työtä ja kolme päivää aikaa. Se irroittaa samalla myös karvat.

Limanpoiston jälkeen työn alla oleva vuota täytyy kuitenkin neutraloida. Emäkset ovat hyvin aktiivisia ja etsivät mahdollisuutta muodostaa neutraloivan sidoksen minkä tahansa aineen kanssa. Jos vuodan laittaa vesisaaviin, emäksiä irtoaa vuodasta kunnes niitä on yhtä paljon sekä vedessä että vuodassa. Sitten neutraloituminen päättyy. Niinpä paras tapa poistaa emäkset on liottaa vuotaa juoksevassa vedessä tai isossa lammikossa yön yli. Saavissa neutraloitumista voi yrittää edistää tekemällä liotusvedestä hapanta esimerkiksi etikan avulla. Kun emäkset ovat poistuneet vuodasta, myös turvotus on hävinnyt.

Seuraava vaihe on vuodan puristelu mahdollisimman kuivaksi. Tällöin kuidut jäävät vielä kosteiksi eivätkä kuivu yhteen, mutta niiden väliin ei jää vesimolekyylejä, jotka estäisivät rasvan tunkeutumisen kudokseen.

Nyt vuota sisältää enää lähes yksinomaan puhtaita kuituja. Ne koostuvat kollageenista, joka on liiman pääraaka-aine. Jos vuota kuivuu, se liimautuu itsekseen yhdeksi levyksi, raakanahaksi. Jotta niin ei kävisi, vuota upotetaan emulgoituun rasvaan. Emulsiossa rasva pääsee tunkeutumaan veteen, johon se on sekoitettu, ja kuidut peittyvät pienellä määrällä rasvaa tekemättä itse nahkaa rasvaiseksi. Emulgoidulla rasvamolekyylillä on kaksi päätä: toinen on rasvapisara ja toinen vetyatomi. Kuiduilla ei enää ole sidosta vesimolekyylien kanssa, joten ne voivat muodostaa uuden suhteen emulsion vetyyn. Rasvapää jää pilkistämään ulos ja auttaa kuituja liikkumaan toisiaan vasten. Niinpä ne eivät enää voi kovettua yhteen edes kuivuessaan. Loppu parkintatyö on nahan fyysistä manipulaatiota eli pehmittämistä.

Monet säämiskänahat kuitenkin myös savustetaan. Savustuksella on kaksi vaikutusta: ensinnäkin se peittää kuidut vettähylkivällä hartsilla, joten liimaominaisuudet eivät enää voi uudelleenaktivoitua. Toiseksi se on erittäin tiivistynyttä kaasumuotoista formaldehydia. Tämä luonnollinen formaldehydi muuttaa kollageenisäikeiden kemiallisen rakenteen luoden pieniä lisäsidoksia säikeestä toiseen. Nämä "sillat" pitävät säikeet pysyvästi irtonaisina toisistaan ja säilyttävät siten säämiskän pehmeyden. Sidokset ovat myös hyvin vahvoja eikä niitä voi pestä pois. Siksi savustetun säämiskän voi jopa pestä, ja märästä säämiskästä on helppo puristaa vesi ulos. Savustaminen myös nostaa sitä lämpötilaa, jolle kuidut voidaan altistaa niiden katkeamatta, ja suojaa niitä bakteereilta ja mädäntymiseltä. Moderneilla kromiparkituilla nahoilla on vielä parempi lämmönkestävyys, mutta ne eivät puolestaan kestä altistumista esimerkiksi saippualle tai hielle. Siksi rasvaparkittu, savustettu säämiskä onkin vaatetusmateriaalina ominaisuuksiltaan ylivoimaista.

---

Deerskins into buckskins tuntuisi näin ensimmäisten lukujen perusteella erinomaiselta auttamaan sen ymmärtämisessä, mitä säämiskän valmistuksessa oikeastaan tapahtuu ja miksi. Mä olen kyllä suorittanut kaikki nuo työvaiheet, joissain tapauksissa useastikin, mutta kykenemättä selittämään, mihin niiden toiminta perustuu. Seuraavaksi sitten konkreettisempia ohjeita antavien lukujen pariin.

Päivän linkkivinkki on Hiitolan parkitsemista käsittelevä viestiketju, johon Miika näyttää kirjoitelleen sekä ansiokkaan yleisesityksen että kattavan ohjeen yhteen kasviparkitusmenetelmään. Lisäksi täytyy huomioida, että olen saanut tunnustusta. Ahkera lukijani Sahra antoi mulle tällaisen palkinnon:


Kiitos! :)

Lammasturkki Pukkisaaressa

Viime viikonloppu kului ulkoilutunnelmissa Pukkisaaressa, ensin lauantaina pelaamassa ja sitten laskiaissunnuntaina katsomassa Hiiden hirven hiihtoa. Muinaisampumahiihtoon osallistui tänä vuonna vain viisi joukkuetta ja susien ykkösjoukkueen voitto oli aika ylivoimainen (hyvä mun sukset jee! :), mutta sen sijaan kamppailun loppupuolelle saatiin suuren urheilujuhlan tuntua kun Riku ja Topi taistelivat kiihkeästi neljännestä sijasta. Valokuvia hiihdosta.

Pelasin Pukkis-kampanjassa nyt toista kertaa kroonisesti valehtelevaa renki Kutvoa. Ruskean tunikan ompelin Jukalle viime kesäksi, mutta se ei päässyt Grunwaldin helteissä vielä kertaakaan käyttöön. Vaaleat villahousut valmistuivat tammikuun peliin, ja vaativat näköjään kuitenkin sen lisäkiilan, vaikkei mun haaroissa mitään ulokkeita roikukaan. Vähän olivat ompeleet kahdella käyttökerralla jo alkaneet ratkeilla. Jossain vaiheessa täytyy kyllä kokeilla sitä Thorsbergin housujen kaavaa (yksi versio täällä), sen kun pitäisi sallia vaikka minkälainen kekkaloiminen housujen repeämättä. Vihreää hartiahuppua pidin kaulaliinan korvikkeena, mihin tarkoitukseen se erinomaisesti sopiikin. Liian iso lammashattu on kirppikseltä ja lapikkaat isotädin lahjoittamat.

Kutvo. (Kuva N. Salminen 2011)

Viikonlopun vaatetuksen olennainen uutuus oli savustetuista lampaannahoista viime tingassa kokoon ommeltu takki, joka pääsi pelissä ulkoilemaan ensimmäistä kertaa. Leikkasin takin kolmesta taljasta, joista kaksi oli hyvin isokokoisia ja erittäin lyhyeksi kerittyjä ruskeita kuten etupalojen käänteissä näkyy, ja selkäpalaan käytetty puolestaan vähän pitempikarvainen musta. Nahat olen parkinnut useamman vuoden aikana Kuggomissa ja Glimsissä, ja savustanut vähän vettähylkivämmiksi viime kesänä Pukkisaaressa. Savustuksen tuottama väri on paikoin varsin epätasainen, mikä näkyy erityisesti selkäpuolella.

Takin kaava on hyvin yksinkertainen, vartalokappaleet levenevät pikkuisen alaspäin ja hihat kapenevat kädentietä kohti. Kainaloissa on salmiakin muotoiset kiilat ja takana helmassa kolmiomainen levennyskiila. Takin malli ei perustu mihinkään erityiseen lähteeseen, vaan muistuttaa niin suomalaiseen kuin lähialueidenkin talviseen kansanpukeutumiseen kuuluneita lammasturkkeja. 1800-luvun lähteissä mainittiin, että naiset tapasivat kalkita valkoisia (oletettavasti rasvaparkittuja mutta savustamattomia) turkkejaan ennen kirkkoon menoa, mikä saattoi johtaa vieressä istuneiden vaatteiden yhtälaiseen valkaistumiseen.

Kaikki saumat on ommeltu käsin pellavalangalla edes-takaisin tikkaamalla. Yhden hihasauman tuotti Jukka, kun mä olin saanut hartiani megalojumiin vuoroin nyrkkeilyä, kehruuta ja nahkaompelua sisältäneiden parin päivän tuloksena. Kaikki viimeistelyt ja kiinnitys ovat vielä tekemättä - todennäköisesti seuraavaksi vahvistan saumat jollakin päälleommellulla kaitaleella ja mahdollisesti kanttaan takin reunat. Kiinnitys tuskin tulee ulottumaan helmaan saakka, tai sitten täytyy avata sivusaumoja hieman ja laittaa niihinkin pienet levennyskiilat. Kiinnityssysteemi on vielä täysin hakusessa, mutta jotain nappeja setodennäköisesti tulee sisältämään.

Takki edestä. (Kuva N. Salminen 2011)

...ja takaa. (Kuva N. Salminen 2011)

Takin ehdottomasti paras puoli oli sen tuulenpitävyys, sillä saaressa oli aurinkoisista päivistä huolimatta todella pureva puhuri. Vähän on vielä epäselvää, miten sitä pystyy käyttämään naistenvaatteiden kanssa: jos alle laittaisi pelkän mekon, mitään ongelmaa tuskin tulee, mutta mihinkään peplos-tyyliseen päällyspukuun sitä ei voi yhdistää. Kokeilin sunnuntaiaamuna, ja lopputulema oli vähintäänkin, hmh, harteikas... Jos ensi viikonloppuna Rosalassa täytyy olla paljon ulkona, tätä lienee mahdollisuus testailla lisää.

Sunnuntaina olin sitten kääriynyt valtaisaan määrään villaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tuli huomattua, että mieheksi pystyn pukeutumaan ilman ainuttakaan modernia vaatekappaletta (jos lapikkaiden kumipohjia ei lasketa), mutta pitkin helmoin epäröin lähteä liikkeelle ilman villakalsareita. Jos joskus ehtisi kutomaan itselleen säärisiteet, se ratkaisisi ainakin osan tästä ongelmasta. Joku päivä, jos lampaita ehtii taas parkitsemaan, haaveilen tekeväni myös turkiksesta ommellun alushameen, joista myös löytyy esimerkkejä kansanpuvuista. Sellaisen kanssa tuskin ainakaan pylly palelisi.

Viikonlopun vähemmän aurinkoisiin puoliin kuului varhopatsastalon uuninpohjan tulipalovaara, joka lopulta johti siihen, että palokunta purki koko uunin. Vaikka pohjan halkeaminen ja kekäleiden pääsy pohjaan olisivat vaatineet purkutyötä joka tapauksessa, oli jäljelle jäänyt näky aika lohduton. Kunhan lumet sulavat on luvassa ensin siivoustalkoot ja sittemmin uuninrakennusoperaatio.

Näkymä varhopatsastaloon palokunnan vierailun jälkeen. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kiviä ja nahkaa

Vaihteeksi töissä ja mystisen peuranparkintainnostuksen vallassa. Mietin tuossa viikolla, että jos elämässä on tärkeää vain peuranparkinta (eikä sekään ole kovin tärkeää), elän kyllä ajallisesti ja paikallisesti vähän huonossa ympäristössä. Toisaalta, kun kuitenkin täytyy elää tässä ajassa ja melko lailla paikassakin, on nykyinen tilanteeni parkinnan kannalta lopulta aika optimaalinen: useimpien ihmisten elämässä tätä kyseistä mielihalua olisi vielä vaikeampi toteuttaa.

Viime viikolla kävin töissä juuri sen verran, että ehdin virittää pilkullisen taljan kehykseen. Sitä ei siis ole laisinkaan putsattu, vaan kuivatettu kalvot ja mähnät pintaan (valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun talitintti yritti auttaa mua puhdistustöissä). Ajatus on, että tuota voi käyttää työnäytöskohteena sisätiloissa pidemmän aikajakson kuluessa. Pikkaisen se tuntuisi haiskahtavan, eli voi olla, että pääsee vain käymään Kamun siisteissä sisätiloissa silloin kun Ötzi-näyttelyssä nahkatyönäytöksiä teen... Täytyy kysellä täällä enemmän työskentelevien työtovereiden mielipidettä.

Raamitetun peuran lihapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Ja soman pilkullinen karvapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Keskiviikkona yritin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni (tai ainakin sitten lapsuuden, jolloin olin äärimmäisen innoissani kivikautisista tekniikoista) lyödä kiveä toisella. Jonkin aikaa hyvin satunnaisia iskoksia ja sotkua tuotettuani onnistuin saamaan isommista piikivistä irti jonkin verran sellaisia siruja, joita voin ensimmäisessä työnäytöksessä käyttää tuon kuivataljan rapsutteluun. Kiveniskennän suhteen ehdottomasti fiksuinta olisi, jos aikataulut vain jotenkin antaisivat myöten, yrittää saada joku aiheeseen perehtynyt opettamaan perusteita, sillä satunnaiskokeiluilla tuntuu vähemmän yllättäen saavan aikaiseksi varsin satunnaista jälkeä. Katsotaan - ensiapuna saavat ehkä toimia pari primitekniikkakirjaa ja John C. Whittakerin Flintknapping - Making and undestanding stone tools, jotka hämmästyksekseni löytyivät pienen veljeni kirjahyllystä. Rapostointia siitä, kuinka tuskallista kahvoittamattomilla kivensiruilla on kuivanahkaa tehdä, tullee tämänpäiväisen työnäytöksen jälkeen.

Keskiviikkoiltapäivänä kävin sitten loppujen ensimmäisessä yllätyssäkissä saapuneiden peurojen kimppuun. Ensin huomasin, ettei kyseessä ollutkaan kaksi pientä nahkaa, kuten olin kuvitellut, vaan yhden peuran molemmat kyljet. Toisen hylkäsin liian reiällisenä (tämä kaveri taisi olla jäänyt auton alle), toisesta tuli vielä ihan kohtuullisen kokoinen pala. Saatuani lihapuolen rapsuteltua jätin taljan yöksi likoon kylmään vajaan.

Peuravati. Punertava on puheen alla oleva talja, harmaanruskea pääsee käsittelyyn ensi viikolla (kuva J. Sahramaa 2010).

Torstaina aloitin sitten aamun karvanpoistolla. Satoi vettä, mutta sadetakilla, isolla kumiessulla ja saappailla varustautuneena kastuin vain pyllystä.

Keltainen sadetakki aitan kulmalla (kuva A. Osola 2010)

Kalkkiliotetuista lampaista poistimme keväällä karvoja pyöreän pukin päällä puupalikalla, ja samassa asennossa aloitin nytkin, kunnes päätin hartiakipujen vuoksi yrittää jotain vähän ergonomisempaa. Pukki (joka on entinen lasten leikkihevonen, nykyisin vailla päätä) nousi sopivalle korkeudelle vinoon penkin päälle, ja nahka pysyi paikallaan siihen mahalla nojaamalla. Työvälineenä käytin kuorimarautaa: se oli ehkä vähän turhan terävä, mutta toimi lopulta aika hyvin nahkaan, josta on joka tapauksessa tarkoitus poistaa myös orvaskesi eli tehdä säämiskää.

Peura pukilla, karvanpoistaja etunojassa (kuva A. Osola 2010)

Nahka lähempää (kuva A. Osola 2010)

Karva lähti yllättävän hyvin siihen nähden, ettei sen irrottamiseksi ollut käytetty mitään apuaineita. Todennäköisesti talja, joka oli aika lailla veressä, oli ehtinyt alkaa pikkuisen mädätä lihapuolen suolauksesta huolimatta, ja se irroitti karvaa. Karva tuntui irtoavan pikkuisen paremmin myötäsukaan, mutta kaikista kohdista siihen suuntaan ei voinut työskennellä. Jonkin verran jäi karvoja, mutta kuivasäämiskäksi tehtävässä nahassa tämä ei tosiaan suuresti haittaa.

Lopuksi huuhtelin nahan, rapsuttelin siitä vielä vähän irtokarvoja skrapalla pois, ja pingotin sen kehikkoon kuivumaan. Nahka oli sen verran ohut, että pingotukseen riitti kalastajanlanka - taljan olin pistänyt sisal-narulla. Nahka kuivui vuorokaudessa ohueksi, läpikuultavaksi raakanahaksi - samalla liian huterasti naulattu kehikko oli hajonnut kahdesta kulmasta, mikä tuotti tälle aamulle jonkin verran lisäaskartelua. Nahasta näkyy, missä kohtaa se oli imenyt verta itseensä: saa nähdä, onko sillä esimerkiksi pehmityksen kannalta sitten merkitystä.

Tänään kuskasin sitten molemmat kehikot tänne Kamuun, mutta tämä postaus on nyt odottanut niin kauan, että se saa luvan olla toinen tarina.

Tuokaa minulle yliajetun bambin pää!

Vähän oli tällainen työpäivä taas. Ajellessani kehää bongasin supinraadon ja mietin, että jollei jostain pian tipahda yhtä kaurista tai peuraa, olen lähestyvien nahkatyönäytösten kanssa jokseenkin pulassa. Ja kas, kun pääsin museon ovelle asti, sen takaa löytyi joulupukin (tai mahdollisesti erään primikäsitöistä innostuneen riistanvalvojaherran) tuoma säkki: yksi erittäin kaunis peurantalja, pari repaleisempaa kaurista, epälukuinen määrä koipia, yksi kauriinpää ja pari vähän satunnaiskuntoista kettua, oletettavasti roadkilleja. Kun sattui vielä olemaan keritsemispäivä, ehdin aamusta vain avata lahjasäkin todetakseni tämän kaiken, ja lyödä kauriisiin ja kettuihin vähän suolaa.

Kun Greta oli päässyt villoistaan ja olin itse lusikoinut mahaani vähän kookoskanamössöä, palasin säkin pariin. Työkalut olivat tietysti kesän jälkiltä hukassa, mutta hyvin tuntui vanha tupakkaleikkurikin toimivan skrapana - puoliympyrämuotohan on ihan sama, eikä leveä terä ainakaan tuoreen nahan kanssa työskennellessä häirinnyt. Olin alunperin ajatellut tekeväni säämiskää/buckskinnia, mutta peurarukan karva oli niin kaunista, että lopulta päätin kuitenkin tehdä rasvaparkkitaljan. Tänään tosin etenin vain skrapaamisen jälkeiseen pesuun asti, rasvaus jäänee Karon harteille, kun teen tässä kuussa toivoakseni hyvin vähän töitä ja hyvin paljon gradua. Oli hassua huomata, ettei peura haissut pestessä juuri miltään eikä oikeastaan ollut edes yhtään likainen suhteessa yleensä oljissa ja omissa ulosteissaan piehtaroineisiin lampaisiin. Punkkeja raukalla sen sijaan oli vatsanahan puolella useita. Ja siisti luodinreikä kaulassa. Harmitti myös heittää periaatteessa ihan käyttökelpoista, tuoretta ihraa pois, mutta tänään ei riittänyt aikaa eikä energiaa sen erottelemiseen muista rämmeleistä.

Tästä peurasta tullee taas yksi kivan sisäsiisti öljy-keltuais-parkittu talja (tai no, missä määrin putkikarvainen eläin ikinä voi olla "sisäsiisti"), mutta niiden pikkukauriiden kanssa olisi huippua kokeilla vähän mulle uusia, ehkä enemmän Ötzin aikaa lähestyviä tekniikoita. Haaveilen tekeväni toisesta hyväkuntoisesta kauriista sitä kuivasäämiskää kehikossa - palasta tullee toki vähän pieni, mutta se nyt ainakin olisi yksi aika primitiivinen tekniikka. Toisen, pilkullisen bambinnahan suhteen mietin mahdollisuutta kuivattaa se kehikossa ja skrapata vasta sen jälkeen - mahdollisuuksien mukaan toki sitä ennen jostain maagisesti ilmaantuvalla kiviteräisellä kaapimella...

Kovasti tahtoisin myös koettaa aivoparkintaa, mutta sitä ennen pitäisi kaivaa ne aivot nyt pakastimeen päätyneen kauriin kallosta ulos. Tähän sain naamakirjan kautta ystävältä ohjeistukseksi, että "käsittääkseni niiden päät voi sahata vähän silmistä taaksepäin silleen ohimosta ohimoon. Jos sahaat aivoon, niin sitten sahaan tulee aivonkappaleita, mut...(tharr be more)ta muusiksihan ne joka tapauksessa menee. Kaapimiseen käy joko tee- tai ruokalusikka riippuen siitä mistä kohtaa sen aivot sisältävän onkalon satuit halkaisemaan." Lisänä oli myös aavistuksen groteski kuva. Eipä siinä kai muu auta kuin yrittää tätä seuraavan tilaisuuden tullen.

Kuten ehkä olette huomanneet, käytän aika sujuvasti termejä "peura" ja "kauris", vaikken oikeastaan kyllä kykene noiden nahkojen perusteella mitään lajimääritystä tekemään. Asiaa ei toki myöskään auta se, missä määrin noita nimityksiä on viime aikoina sotkettu. Täytyy joka tapauksessa kysyä seuraavan kerran, kun joulupukin tapaa. Sen sijaan päivän episodi kirvoitti kotona runsasta keskustelua ja nettitiedonhakua liittyen muun muassa siihen, miksi uusiseelantilaisesta saksanhirvestä valmistettu riistakäristys on halvempaa kuin kotimainen poronliha. Syyt saksanhirven eli punahirven eli isokauriin halpuudelle kenties selvisivätkin - poron hintavuus puolestaan ei ole mulle ihan vielä täysin auennut.

Muissa uutisisssa olen erään elämän hyvin tehokkaasti täyttäneen projektin vihdoin päätyttyä vakaissa aikeissa palata taas gradupohdintojen pariin. Siinä sivussa lienee toivottavasti aikaa silloin tällöin purkaa tänne sitä kaikkea, mitä kesän mittaan ehdin saada aikaan. Tältä illalta bambipohdinnat kuitenkin riittävät, täytyy nukkua välillä.

Kiireinen parkintakevät

Uh-oh. Viimeiset viikot on pitänyt hoppua: Glimsin parkintakevät alkoi, enkä pariin viikkoon ole ehtinyt tehdä töissä juuri muuta kuin rapsuttaa nahkoja ja keittää parkkia. Työn alla ovat olleet viime syksyn teurastamoreissulla ostetut 11 pientä lammasta, joiden lisäksi kävin tänään hakemassa kaverilta puolikkaan jättimäistä härkää, joka on onneksi sentään valmiiksi raakanahkamuodossa. Ja sitten meillä on potentiaalinen peuraoptio, mutta sen toteutuminen riippuu ihan siitä, onko joku sarvipää riittävän tyhmä jäädäkseen lähiaikoina Espoossa auton alle.

Suski puhdistaa taljan lihapuolta. Melkein osaan kuvata laittamatta peukaloa linssin eteen.

Talja pesulla. Kuvassa myös parkitsijan suosikkiastia, 90 litran saavi. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Kolmesta rasvaparkkilampaasta kaksi on jo pehmitetty valmiiksi asti, kolmas hengailee vielä koppuraisena esimerkkinä eri työvaiheista. Sen sijaan pehmitin loppuun yhden viimevuotisen lampaan, joka löytyi pakastimesta. Kaksi viime viikolla kalkkiliemessä karvoistaan päässyttä nahkaa on lillunut kuusiparkissa jo viikon verran ja näyttää oikein hyvältä, lienevät valmiita viimeistään ensi viikon alussa. Eniten jännitystä ovat nyt aiheuttaneet 6 muuta nahkaa, joista yritimme poistaa karvaa lumihankiliotuksen avulla, mutta vajaa kaksi viikkoa ei siihen näköjään riittänyt. Ajan ja lumen alkaessa käydä vähiin sijoitimme taljat eilen kalkkiliemeen, ja kolme niistä pääsi jo tänään enimmäkseen karvoistaan. Vähän olivat vielä tiukassa, huomenna toivottavasti irtoavat paremmin. Suomen työtehottomuusseura oli taas vauhdissa, kun aikataulujen takia oli silti pakko yrittää kihnuttaa villoja osasta irti jo tänään.

Karvanpoisto kalkkiliotetusta lampaasta puupalikan avulla ja nyppimällä, sekä allekirjoittaneen pinkit kumihanskat. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Lampaannahka ensimmäisen kuusiparkkiupotuksen jälkeen. Kuva: S. Huhtanen 2010.

Nahkatyö on sikäli haastavaa työnäytöshommaa, että erilaisia työvaiheita täytyy väsäillä vähän etukäteen ilmoitetuista aikatauluista riippumatta, ja välillä on huomattavan hankalaa sovittaa museotyöntekijän kolmen päivän viikonloppua siihen, mitä milloinkin pitäisi ehtiä edistämään. Enimmäkseen on silti ollut oikein mukavaa tehdä töitä, vaikka se aikaa ja energiaa syökin: kolme kälättävää naista saa yhdessä huomattavan paljon aikaan. Ja jos tämän lopputulemana vielä joku päivä on itseparkituista nahoista ommellut keskiaikakengät, niin lienee se sentään vaivan arvoista.

Yrittänen tarkempaa kuvausta kasviparkitusprosessista jossain vaiheessa kun vain millään ehdin - nyt saa riittää tämä melko tohkeissaan kirjoitettu pikainen sepustus :)