2012

Vuoden viimeisten päivien ratoksi olen yrittänyt muistella, mitä sitä oikein tulikaan tehtyä vuonna 2012 (vaikka julkaisu venyikin uudelle vuodelle). Helpoiten se tuntuisi sujuvan kännykkään tallentuneita valokuvia selaamalla, muuten muistikuvat vuoden kulusta ovat yllättävänkin hatarat. Toissavuonna raportoin pääasiassa sellaisista käsitöistä, joita olin saanut vuoden aikana valmiiksi, mutta joita en ollut vielä täällä esitellyt. Nyt vastaavia ei ole ollenkaan niin paljoa, joten täytyy tyytyä raportoimaan vuodenkulusta muuten vaan: sukellusmatkoista, museokäynneistä, kaiken maailman työstä ja harrastelusta.

Alkuvuodesta reissattiin taas Egyptiin sukeltamaan. Illat olivat hieman viileitä, mutta sitkeästi niitä vietettiin kannella silti. (Kuvat paitsi kun muuta mainitaan: J. Sahramaa 2012)

Helmikuussa osoitettiin mieltä Museoviraston puolesta. Ei auttanut, irtisanomiset toteutuivat ja viraston henkilökunnan työtaakka kasvoi entisestään. Pidä siinä sitten huolta muinaisjäännöksistä ja kulttuuriympäristöstä, kun resurssit on kiristetty äärimmilleen.

Samoin helmikuussa larpattiin talvisotaa ja vähän lonkerohirviöitäkin. Sininen mekko löytyi kirpputorilta, Salme lainasi paksut sukat (nauhaliiveistäkin on kuva, mutta se jääköön julkaisematta) ja auttoi kihartamaan tukan, ja Arttu pelasi tässä vielä onnellista mutta sittemmin järkensä menettänyttä aviomiestä. (Kuva: N. Hynninen 2012)

Työpäivät talomuseossa olivat välillä aika käsityöpainotteisia - onneksi työtoverini kärsivät vastaavista hamstrausoireista kuin allekirjoittanutkin. Malinin blogista selviää, mitä tässä kuvassa on syntymässä.

Maalis-huhtikuun vaihteessa kävimme kihlautumisen vuosipäivän kunniaksi Berliinissä, ja kaveripiirin hyvää perinnettä noudattaen otimme Mussun ja Timon mukaan. Sää oli vilpoinen, mutta tekemistä ja näkemistä riitti.

Matkailijan virallinen univormu: siniset farkut ja musta takki. Taustalla Altes museum, jossa emme käyneet. Kummia nuo saksalaiset, kun eivät osaa rakentaa suoraan. (Kuva: J. Seppänen 2012)

Jukka DDR-museossa, jossa melkein kaikkeen sai koskea.

Tämä neiti esitteli Pergamon-museossa Lähi-Idän varhaisehkoa korokepohjamuotia.

Historiallisesta museosta löytyi hyvin samantyyppinen katariinanpyöräpaviisi kuin omani.

Tämä jokseenkin absurdi astalo oli kuulemma valmistettu jonkin vesieläimen (hain? valaan?) leukaperistä, ja muistaakseni 1500-luvulta.

Berliinissä riittäisi koluttavaa, ja kun sinne kerran on muuttanut kavereitakin, täytyy ehdottomasti mennä uudestaan.

Toukokuun Completorium-larppiin ompelin itselleni huntuja ja pikakoostin tämän munkinasun: ruskean villamekon ja valkoisen scapularin ompelemiseen meni kaksi tuntia, musta hartiahuppu ja pieni viitta löytyivät valmiina.

Samoin toukokuussa vietettiin ystävän synttäreitä Tallinnassa, ja kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Rocca al Maren ulkomuseossa. Ennen taloihin tutustumista oli mahdollista harjoitella matalista ovista kulkemista: Meira demonstroi.

Touko-kesäkuun vaihde kului meriarkeologian kenttätyökurssilla Hangossa, josta olenkin raportoinut useampaan otteeseen Pinnan alla -blogissa. Kuten kuvasta näkyy, Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema oli vaarallinen paikka.

Kesäkuussa järjestin Pukkisaaressa muinaishenkisen minilarpin. Tämä kuva on otettu hetki pelin päättymisen jälkeen. Hattunsa alta kurkistelee Olli, taustalla Päivi. (Kuva: J. Seppänen 2012?)

Tämä sankarjoukko oli palannut ryöstöretkeltä, ja kertoi seikkailuistaan melko villejä tarinoita reippaan kesäteatterin siivittämänä.

Pelin jälkeisenä hengailuviikonloppuna lapset leikkivät Espoon paavia tuohikippo päässä. Tässä Veera.

Turun markkinoilla tuli taas pistäydyttyä, kohokohtanaan Tieteen ystävien seuran järjestämä keskustelutilaisuus, jossa tutkija ja harrastaja puhuivat samasta aihepiiristä omista näkökulmistaan.  Kuvassa miniatyyri-viikinkiteltta jossa ilahduttivat erityisesti elävöittäjänuken telttaan piilottamat kumisaappaat. 

Kesän metallitöistä on tällä kertaa todella vähän kuvia, vaikka jotain muistaakseni tuli kuitenkin tehtyä. Tässä valettiin kotimaisena käsityönä pronssikopioita kiinalaisista muovileluista.

Olin toivonut oppivani vuoden mittaan uusia käsityötaitoja, ja niin kävikin, kuten tämäkin kuva todistaa. Heinäkuiseen plantaasiteemaiseen synttäriviikonloppuun Pernajassa sisältyivät hilpeät pihatalkoot, joiden lopputulemana oli muun muassa jonkin verran polttopuita. (Kuva: J. Seppänen 2012)

Heinäkuussa mennään perinteisesti Puolaan, niin nytkin. Tällä kertaa Grunwaldin taistelun elävöitystapahtumasta jäi vähän sellainen fiilis, että onhan tämä jo nähty. Matkan varrella sen sijaan oli useita mainioita kohteita, ja voi olla, että ensi kesäksi voisi melkein suunnitella road trippia ilman sitä elävöitystapahtumaakin. Tai katsotaan nyt.

Helsinkiläinen ompelukerho Tallinnanlaivan yökerhossa aamuvarhaisella.

Iloiset matkailijat Klaipedassa, taustallaan jokseenkin tyylikkäästi kaupunkirakenteeseen sulautuva otsa-aitta.

Ryhmäkuva Kuurinkynnäällä. Oli aika tuulista, ja laskeutumisen jälkeen ihan joka paikka oli täynnä hiekkaa. (Kuva: N. Hynninen 2012)

Konstan mukaan saksalaiset aavikkojoukot harjoittelivat Kuurinkynnäällä II maailmansodan aikaan. Tämä kuva on lavastettu. (Kuva: N. Hynninen 2012) 

Paksun Katariinan tykkisisarkunta keikkaili kesällä melko ahkerasti, ja yksi tämän vuoden aikana keräämistäni uusista kokemuksista olikin puhuminen headset-mikkiin kattilahattu päässä Hollolan keskiaikamarkkinoilla. 

Hollolassa oli erittäin kuumankosteaa, erityisesti toppa- ja villakangastakkiin pukeutuneena. Kuvassa Ilana, Meira, Rakka ja Papu.

Pitkää Barbaraa rakenneltiin useampaan otteeseen, vaikkei se kyllä vieläkään valmis ole. Tässä Karo demonstroi, miten kulevriinia EI ole tarkoitus käyttää.

Elokuun reissu kohdistui Länsi-Ruotsiin, ja sisälsi sekä sukellusta että kulttuurimatkailua. Yksi alkaneeseen vuoteen kohdistuvista lupauksista on opetella lisää vedenalaista kuvaamista ja myös niiden kuvien jälkikäsittelyä. Nämä otokset nyt pinnan päältä.

Hamburgsund oli kesäaikaan aika idyllinen paikka. Tässä Ibrahim''s pizza.

Länsi-Göötanmaalla oli varhaismetallikaudella raaputeltu aika lailla kuvia kallioon. Sittemmin EAA-seminaarissa kuuntelin esitelmää ruotsalaisten kalliopiirrosten vähemmän tieteellisistä tulkinnoista, ja pakko myöntää, että jonkin verran nämäkin kuvat mun mielestä antavat niihin aihetta. 

Sääsaarien kompassiruusut edustavat vähän uudempaa kalliopiirrosperinnettä. iPhonen kompassi oli samaa mieltä pohjoisen sijainnista.

Päiväunet sukellustukialuksen kannella.

Tässä solassa kuvattiin Ronja Ryövärintytärtä.

Syksy toi mukanaan monta uutta käsityötaitoa. Pystypuukurssista tulikin jo kirjoitettua, muista opetuksista on suurelta osin kiittäminen kässänopeksi opiskelevaa työtoveriani Malinia. Lisäoppia täytyy valitettavasti toistaiseksi hakea muualta, sillä museolehtorin sijaisuuteni on nyt ohi, ja tuntitöitä on luvassa aika harvoin. 

Isoäidinneliöitä kasvivärjätyistä langoista. Hartiahuiviin meni 36 isompaa ja kymmenkunta pienempää neliötä. (Kuva: M. Ekebom 2012)

Selätin vihdoin vanhan viholliseni, sukkapuikot, ja nyt on meneillään jo kolmas sukkapari. Vasemmanpuoleiset ovat nytkin jalassa, oikeanpuoleiset taas sisältyivät Jukan joulupaketteihin.

Viimeinen työpäivä lehtorina. Kaulassa muuten ensimmäinen tämän uuden virkkausinnostuksen tulos. (Kuva: K. Salmelainen 2012)

Alkaneen vuoden tavoitteiksi ajattelin ottaa ainakin puikoilla kutomisen monipuolistamisen: nyt osaan esimerkiksi vain kaventaa mutten lainkaan leventää työtä. Spiraalikoristelut voisivat päästä essuuni asti ja säärikääreetkin olisi ehkä toivoa kutoa valmiiksi, jos nyt ensin saisin siirrettyä kangaspuut uuteen kotiin. Kissa on rakastanut ruokapöydän tuolien selkänojien verhoilua vähän turhan kiihkeästi, joten voisin kokeilla päällystää niitä uudelleen. Ja olisihan sitä kaikkea muutakin pientä puuhasteltavaa varmaan vuoden mittaan tiedossa :)

Hyvää uutta vuotta 2013! Olkoon se täynnä niin uusia kuin vanhojakin mukavia asioita.

1,5 paria nahkatossuja

Kirjoitin jo taannoin siitä, että Kuggomissa aikoinaan valmistamani nahkasaapikkaat ovat alkaneet muistuttaa enemmän suolöytöä kuin kenkää. Tänä keväänä huomasin, että molempien kenkien pohjiin oli tullut reiät, joista tuli hiekkaa sisään. Oli siis todellakin aika ryhtyä uusien kenkien tekoon.

Olin jo pidempään haaveillut tekeväni kengät itse parkituista nahoista, ja niinpä otin keväällä esiin Glimsissä parkitut lampaannahat ja onnettoman lehmänvuodan, josta oli tullut korkeintaan puoliparkkia. Sinänsä tuollainen vain pinnalta ja lihapuolelta hieman kuoriparkkia itseensä imenyt mutta sisältä raakanahaksi jäänyt nahka on sitkeänä ja kovana varsin hyvää kengänpohjamatskua, mutten alunperin ollut ihan varma, oliko mokoma härkä ehkä sittenkin parkkiintunut vähän liian vähän. Se kun aikoinaan opetti mulle, etten enää koskaan aio yrittää parkita minkään naudan kokoisen eläimen paksua nahkaa pelkin käsivoimin. Runsaasta kuoriliemen vaihtamisesta ja muokkausyrityksistä huolimatta parkki ei koskaan imeytynyt kovin syvälle, ja lämmin kesäsää johti bakteerikasvustojen syntyyn nahan parkkiintuneiden kerrosten väliin: kahden nahan välissä inhaa valkoista löllöä, eikä taatusti käyttökelpoista mihinkään. Pelastin silloin ne osat, jotka eivät vielä olleet mönjääntyneet, ja annoin niiden kuivua koppuraksi puoliparkiksi. Sitä on hemmetinmoinen homma leikata, mutta märkänä ja moneen kertaan alustan päällä puukolla viiltämällä sekin onnistui.

Halusin jo kauan sitten muhkuraisten saapikkaideni rinnalle pienet ja sievät tossut - nyt tosin kävi niin, että joudun seuraavaksi väsäämään uudet saapikkaat kun entisistä jo aika jättää... Jos nyt ylipäänsä enää koskaan ompelen yhtään kenkäparia, sen verran ison työn ja tuskan takana nämä tämänkertaiset olivat. Vaikkei sitä nyt enää tässä vaiheessa meinaa muistaa, kun ensimmäinen pidempi käyttökertakin on jo takana :)

Kenkien kaavat löytyivät viime vuonna Tukholman Medeltidsmuseumista ostetusta Stefan Erikssonin Skobokenista. Eriksson käyttää niistä nimitystä boktenssko ja kertoo lyhyessä historiaosiossaan edestä kiinnitettäviä kenkiä muutenkin käytettäneen 1300-luvulla. Kaavojen mallina ovat siis olleet Bockstenin miehen jalasta löydetyt tossut.

 Kuvalähde: http://cdn.publishdev.se/cdn/5-1/203811/images/2008/bockstensmannens_skor_1200264176_6224419.jpg

Kaikki kirjan kaavat olivat koolle 43, joten pienensin kaavaa kopiokoneella kirjan ohjeistamassa suhteessa kokoon 39. Leikkasin nahat, ompelin yhden tossun kasaan ja huomasin, että se veti jalkapöydän yli aika pahasti. Purin, ompelin osin uudelleen, lähdin kahdeksi viikoksi lomalle ja palasin huomatakseni jättäneeni puolivalmiin tossun museon vessaan astiaan, johon oli tippunut vettä yläpuolella kuivumassa olleista langoista. Puhistuani vähän aikaa voimatonta kiukkua kuivasin tossun, harjasin siitä homeen irti ja laitoin sen netistä löytyneiden marttojen ohjeiden mukaisesti piimäkylpyyn. Home lähti, ei ole palannut, eikä kasviparkittu nahka ollut piimäkylvetyksestä moksiskaan. Ompelin tossun loppuun, tällä kertaa niin, että sivusauma osui oikeaan kohtaan ja muodosta tuli oikea. Sitten totesin sen olevan hyvällä tahdolla korkeintaan kokoa 37, suomeksi sanottuna mulle aivan liian pieni.

Ensimmäinen tossu vähän vedellä laimennetussa piimäkylvyssä. Homeenpoisto-ohje oli oikeastaan tekstiileille, mutta näyttäisi toimivan nahkaankin. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Tässä vaiheessa Grunwaldiin lähtöön oli aikaa noin viikko, ja hermo hiljakseen jo aika kireällä. Leikkasin kuitenkin uudet nahanpalat, tällä kertaa soveltaen kaavakokoa, ja kiroilin sitä, etten ollut alunperin tehnyt kangaskaavoja, joilla palojen istuvuutta testata. En sitten kuitenkaan tehnyt niitä nytkään, mikä kostautui ensimmäisen uuden tossun muodostuttua ihan samalla lailla jalkaterän yli vetäväksi kuin ensimmäisen pikkutossunkin alunperin. Harkitsin luovuttamista, paljasjalkaisuutta ja kenkien ostamista itse tapahtumasta, mutten hennonut heittää itse parkittua nahkaa jorpakkoon vaikka mieli teki.

Nahkaa leikatessa piirsin kaavan pohjalta lyijykynällä vuodan lihapuolelle. Molemmat kengät on syytä leikata symmetrisesti suhteessa vuotaan. Nahan venymissuunta kannattaa myös ottaa huomioon: vatsapuolen nahka venyy paljon, selkärangan kohta taas ei oikeastaan lainkaan.

Itse leikkuu tapahtui puukolla viiltämällä pöytää suojanneen alustan päällä. Ohutta nahkaa oli helppo leikata, paksumman kanssa saa tehdä monta päällekkäistä viiltoa.

Vasemmalla kasaan ommeltu liian pieni tossu, oikealla ylhäällä nahkaompeluvälineitä, pellavapyyhkeen päällä kaksi puoliparkkinaudasta leikattua pohjapalaa eri päin, niiden alla kasviparkitusta lampaasta leikattu päällinahka ja kantapään kohdalle tarkoitettu kolmio lihapuoli ylöspäin. Viimeksi mainitut unohdin isompiin tossuihin ommella paikoilleen, eli jäivät käyttämättä.

 

Ompelu tapahtui satulaompeleella eli kahdella tylppäpäisellä neulalla ristikkäin. Pohjanahkaan tein reiät naskalilla valmiiksi, päällinahka oli niin ohutta, ettei siihen olisi välttämättä tarvinnut. Keskiaikaistyyppinen kääntökenkä ommellaan yleensä nurjalta puolelta, ja jos nahka on paksua, se on hyvä liottaa ennen työhön käymistä. 

Pohja- ja päällinahkojen väliin ommellaan saumaa vahvistava ja vedenpitävämmäksi tekevä ohut lisäkaistale, tere.

Näistä tuli oikeastaan kolmen eläimen tossut, koska käytin tereenä noin sentin levyistä suikaletta aikoinaan Kuggomissa parkitsemaani pieleen mennyttä vuohta. Aiemmin, kun olen ommellut koko kengän tasapaksusta ostovuodasta, tere on ollut yksinkertainen, mutta ohuesta vuohennahasta ompelin tereen kaksinkertaisena, taitos kengän pohjaan päin.

Tästä kuvasta näkyy tosi hyvin, miten nahka vetää ylösalaisen tossun päällä. Tämän jälkeen purin kärjen ompeleet ja leikkasin pohjapalaa vielä hieman pienemmäksi.

Työaika kului, tossut eivät valmistuneet. Lähdin viettämään 30-vuotispäiviäni Pernajaan koko viikonlopuksi, ja jatkoin biletyksen lomassa ompelua siellä. Huolimatta uudelleenasetteluista tossu veti edelleen tosi pahasti: syynä lienivät sekä sivusauman sijoittaminen hieman liian taakse että sovelletun mutta testaamattoman kaavan mukaan leikattujen palojen osittainen sopimattomuus toisiinsa. Pelastavaksi enkeliksi tuli kuitenkin Sofie, joka mulle kengäntekoa oli alunperin opettanutkin, ja johon muutenkin luotan kuin kallioon nahkatöihin liittyvissä asioissa. Hyvin järkevästi Sofie totesi, että jos hän olisi lähdössä kahden päivän päästä markkinoille, hän ei enää purkaisi vaan ompelisi kengät kasaan: pehmeä päällinahka kyllä muokkautuisi jalan mukaan. Lääkkeeksi liian suureen ja hassusti lärpättävään päällinahkaan Sofie tarjosi ylimääräistä sisäänottosaumaa sisäreunaan - hänen mukaansa niitä oli näkynyt myös Turun kaupunkikaivauksilta löytyneissä keskiaikaisissa nahkatossuissa. Pehmeään nahkaan tällainen vekki oli helppo ommella. Neuvoista rohkaistuneena päätin niellä armottoman vitutukseni tossujen epätäydellisyydestä ja ottaa taas neulan kauniiseen käteen.

Yllä oikean jalan tossu, jonka päällinahka vetää pahemmin: pohja kääntyy isovarpaan alta esiin. Jälkimmäinen eli vasemman jalan tossu osui paremmin kohdilleen. Molempien etummainen sauma on ylimääräisen nahan sisäänotto.

Sellaisenaan tossuista näkyy, miten ohut nahka lärpättää vähän hassusti...

...mutta jalassa eivät näytä ollenkaan niin pahalta.

Jälkimmäinen tossu valmistui lopulta lähtöä edeltävänä päivänä, jonka vietin kotisohvalla kuunnellen televisiosta neiti Marplea ja historiadokumentteja. Mallikirja oli jäänyt töihin, eikä enempään taustatyöhön ollut aikaa, joten päätin lennossa vahvistaa ohuen nahan reunan ylimääräisellä, nahan reunan yli taitetulla kaitaleella samaa lampaanvuotaa. Eteen tehdyn aukileikkauksen päähän lisäsin myös pienen nahkanelikulmion, jottei aukileikkaus käytössä repeäisi enempää auki. Koska tossu tuntui pysyvän jalassa ilmankin ja aikataulu oli vähintään kireä, en tehnyt tossuihin vielä minkäänlaista kiinnitystä. Muu loppuviimeistely tapahtui mehiläisvaha-rasvaseoksella.

Paremmin onnistunut vasen tossu jalassa.

Tossut siis valmistuivat työn ja tuskan jälkeen juuri ajoissa päästäkseen Puolassa vajaaksi viikoksi tositoimiin. Vastoin kaikkia odotuksia Grunwaldissa oli kylmää ja sateista, ja osan ajasta kuljin mudassa paljain jaloin ihan vain säästääkseni tossuja - ehkä joku päivä ovat vuorossa ne patiinit... Käyttökokemuksena voin todeta, että puoliparkkipohja pitää vettä todella hyvin eikä ole käytössä ollenkaan liian jäykkä. Ohut päällinahka sen sijaan päästää rasvattunakin veden läpi varsin nopeasti. Tossut ovat jalassa mukavat, ja vaikka erityisesti oikean tossun päällinahan vetäminen ulkonäöllisesti harmittaakin, ei se vähennä käyttömukavuutta juuri ollenkaan. Sen sijaan käytössä kävi ilmi, että pohjapala on takaa hieman liian pitkä ulottuen vähän kantapääni ulkopuolelle, mikä johtaa päällinahan kurttuuntumiseen kantapään alle. Kävelyä tämäkään ei haittaa, mutta näyttää vähän pöljältä.

Kengät eivät näy, mutta muuten Grunwald-look oli aika vaaleanpunainen. Etualalla patsastelevan Ninon erikoinen asustus johtuu taistelun kenraaliharjoitusten jumalteemasta. (Kuva: K. Valanne 2012)

Teemaväritys piti myös itse taistelussa. Sittemmin olen ratkonut takista helmapalat irti tuunausta varten, saapa nähdä, ehdinkö tehdä korjaukset loppuun tulevan viikon aikana. (Kuva: Ł. Antkowiak 2012)

Ostonahasta tehtäessä keskiaikakenkiä näkee useimmiten tehtävän kokonaan samasta, yleensä kasviparkitusta naudannahasta. Nyt valmistuneet tossut, joissa päällinen pohja ovat keskenään varsin erityyppistä nahkaa, tuntuvat, näyttävät ja käyttäytyvät hieman eri tavalla. Olen taas tehnyt pohjatyöni puolivillaisesti, muttei ainakin Sofien mukaan päällinahkana käytettiin ainakin norjalaisten löytöjen mukaan yleensä vuohta, jonka pitäisi olla sitkeämpää ja kestävämpää mutta suunnilleen samanpaksuista kuin mun käyttämäni lammas. Mä olen eläissäni parkinnut vain yhden vuohen, joka epäonnistui aika pahasti, mutta ehkä vielä joku päivä pääsen käytännössä testaamaan näidenkin materiaalien eroja.

Lopulta kengät osoittautuivat siis ihan käyttökelpoisiksi, vaikka prosessi olikin tuskallinen ja lopputulos kaukana täydellisestä. Seuraava käyttökerta on luvassa viikon päästä, kun Paksun Katariinan tykkisisarkunta esiintyy sunnuntaina Hollolan keskiaikamarkkinoilla. Sitä ennen pitäisi vielä ainakin harjata kengistä Grunwaldin mutakenttien jäljet pois ja rasvata ne uudelleen. Ja ommella takkiin uusi helma...

Kuvia arkkutalkoista

Tekniikan museon FB-sivu juhlisti Naistenpäivää linkkaamalla tänään naisia työssä - hakusanoilla nainen työ löytyy Arjen historia -verkkoportaalista näköjään vaivaiset 39607 tulosta lähtien pullanpaiston laaduntarkkailusta. Täytyypä muistaa käydä tuolla katsomassa, kun seuraavan kerran etsii kuvaa jostain työvaiheesta tai vastaavasta. Päätin jatkaa teemaa muutamalla kuvalla Harmaasusien arkkutalkoista, nekin kun esittävät suurimmaksi osaksi naisia työssä. No, on siellä yksi Jullekin.

Susille rakennettiin tämän alkuvuoden kuluessa kaksi säilytysarkkua astioille puheenjohtaja Marian johdolla. Arkun mallina oli karkeasti Mästermyrin löytö, tuttavallisemmin Mestarimyyrä - samaa mallia vaihtelevilla mittasuhteilla edustavat useimmat Kuggomissa vuosien varrella rakennetut arkut. Työtilana oli Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen Kontulan ostarin alla sijaitseva puutyötila, jossa oli käytössä karkeaa muotoilua suuresti helpottavia koneita. Puumateriaali oli leveää leppälankkua, ja saranat ja naulat takoi sepäntöitä opiskeleva Miro.

Lankut pätkittiin sopivaan mittaan ja reunat suoristettiin sirkkelin kanssa. Ohentaminen tapahtui pääasiassa tasohöylällä, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa - erityisesti puruimurin mentyä rikki olimme Anniinan kanssa aivan purun peitossa.

Maria sirkkelöi. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Juuri mikään ei liene niin vaikeaa saada aikaiseksi kuin suora leveä lankku. Nämäkin olivat jo välillä kohtuullisen hyviä, mutta puu elää kosteusolosuhteiden mukana ja käyristyy aina johonkin suuntaan - parhaassa tapauksessa useampaan.

 

Julle meditoi käyrän lankun äärellä. 

Kansilankut jätettiin höylän kanssa aika paksuiksi, ohennettiin sisäpuolelta karkeasti telsolla ja viimeisteltiin kourutaltan kanssa.

Anniina telsoaa. Mä sain tuosta työasennosta pohkeeni erittäin jumiin.

Arkkujen kasaaminen on aina varsinainen episodi, kun palikat pitää saada sopimaan kohdilleen kaiken maailman mystisten upotusten kanssa. Arkku kootaan ruuvien kanssa, merkataan ongelmat, puretaan, taltataan upotuksia lisää milloin mistäkin, kootaan ruuvien kanssa... Kun se lopulta onnistui niin, että kulmat nauravat vain vähän, oli aika kiinnittää saranat. Ja sitten ruuvit irti, isommat reiät puutapeille ja tapitus.

Maria piirtää saranoita paikoilleen, Iris työstää toisen arkun päätyä ja Niina katsoo päältä. 

Saranoiden naulaus: Maria naulaa, ja Niina katsoo tällä kertaa hyvinkin konkreettisesti päältä.

Minda esittelee kannen sisäpuolta. Tässä näkyy talttatyöstön jälki ja naulojen käännetyt päät.

Kasassa! Pintakäsittely pellavaöljyseoksella odottaa vielä tekemistään. Taustalla suunnitellaan toisen arkun tapitusta.

Tänään pääsen ehkä näkemään nämä kaverit viimeisteltyinä, kun olen menossa illaksi Kuggomissa käynnissä olevan taonnan lyhytkurssin vieraaksi. Ainakin suunnitelmissa oli viedä arkut tuohon vanhaan opinahjoomme öljyttäviksi. Pelkään, että Loviisassa iskee rankasti nostalgia: miten mahtavaa olisikin taas viettää päivänsä ahjon ja alasimen tai vaihtoehtoisesti höyläpenkin ääressä ja keskittyä kokonaisuudessaan käsityöproggiksiin... Kun täällä töissä tulee herkästi enemmän puhuttua asioista kuin oikeasti tehtyä niitä. Mutta ainakin puutyöprojekteja on tälle keväälle luvassa lisääkin, kun erään toisen yhdistyksen puitteissa pitäisi väsätä uudelle vauvallemme tukki, kaikki työkalut ja kenties myös niille uusi arkku.

Pikkuinen on oikeastaan aika iso: putkella on painoa noin 13 kiloa. Kuva: K. Salmelainen 2012.

Mästermyrista löytyy lisää tietoa viikinkiaikaisista arkuista kiinnostuneille:

Historical locks - Mästermyr and Oseberg

A Replica Viking Chest, based on the Mästermyr Find By Stephen Francis Wyley

The Mästermyr Project sisältää myös piirroskuvat arkusta löytyneistä työkaluista

Amazonista saa löytöä kuvailevan kirjan halvalla: The Mästermyr Find: A Viking Age Tool Chest from Gotland