sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Kehruuta ja kertausta

Kevätpäivät ovat jatkuneet lanoliinintuoksuisina, kun loputkin lampaat pääsivät taas villoistaan. Tämän viikon alkupäivät olivat kyllä niin kylmiä, että melkein kävi varsinkin Elviiraa vähän sääliksi. Toisaalta loppuviikon auringonpaisteessa on kuitenkin yllättävän helppo unohtaa, miten äsken vielä olin pitkät kalsarit jalassa ulkona. Oi kevät!

Greta aloitti päivän pienenä myskihärkänä... (Kuva: V. Aspö 2011)


...mutta muuttuikin poroksi. (Loput kuvat J. Sahramaa 2011)

Kerinnän jälkeiset iltapäivät olen kehräillyt, ja siihen on taas tullut aikamoinen himo. Ahvenanmaanlampaan villaa on ihan tolkuttoman kiva kehrätä, kun siinä on niin paljon pitkiä kuituja ja yhdestä kampauskerrasta tulee todella monta hahtuvaa. Loppuviikon värjäyspadat mielessäni etenin kertaamaan parikin jo jonkin aikaa sitten aloitettua lankaa, yhden valkoisen ja yhden keskiruskean.

Olen aiemmin yleensä kerrannut kahdelta kerältä niin, että langat tulevat selän takaa kumpikin oman olkansa yli. Viime kesänä onnistuin kuitenkin kertaalleen sotkemaan itsekseenkin kertautumaan pyrkiviin yksisäikeisiin lankoihin sekä hiukseni että kaulahuivini hapsut, olen pohdiskellut hommalle vaihtoehtoisia tapoja. Aikoinaan kävi nimittäin niin, että opin työväenopistossa pitämällä kurssilla kyllä kehräämään värttinällä ihan mukavasti ja rukillakin pikkuisen, mutta kertaamisen kävimme läpi lähinnä teoreettisella tasolla. Kansatieteellisestä matskusta tiedän, että käytössä on ollut moninaisia tapoja aina siitä lähtien, että värttinällisestä puolet kierretään jotenkin kyynärvarren ympäri vyyhdelle, ja sitten vaan lähdetään kertaamaan. Jos jollakulla on jostakin tämänkaltaisesta jotain käytännön kokemusta, kuulisin siitä mielelläni. Tai ylipäänsä hyviksi havaituista kertausmenetelmistä.


Tämä on siis yleinen ajatus: kaksi myötäpäivään kehrättyä lankaa kerrataan vastapäivään. Kuvissa on tosi huono valo, koska ne on otettu museon sisäpuolella ilman salamaa.

Nyt kokeilin uudenlaista härdelliä, joka perustuu kattoon (tässä tapauksessa orteen) asetettuun metallilankahenkariin. Yksisäikeiset langat kulkevat henkarin vähän alaspäin taivutettujen reunojen läpi, ja kerät pyörivät itsekseen lattialla. Nekin olisi varmasti fiksua laittaa kumpikin omaan purkkiinsa, mutten viitsinyt etsiä sopivia astioita, joihin lanka ei jäisi kiinni. Tämän menetelmän erityisenä etuna on se, että kerrattavat langat tulevat kehrääjän edestä eivätkä takaa.

Yleiskuva, jossa myös värttinä on lattialla.


Henkari orressa.

Tällä menetelmällä kahden 30-50 gramman yksisäikeisen lankakerän yhteenkertaamiseen menee pari kolme tuntia. Langan pituuden mittaamiseen en ole vielä jaksanut ryhtyä, vaikka vyyhditettynä sekin olisi varmasti mahdollista. Vyyhdittämiseen käytin tällä kertaa museon rekkikokoelmaan kuuluvaa kammella kierrettävää laitetta, jota en suoraan osaa nimetä: se on jossain määrin nopeampi kuin tavallinen viipsinpuu, jos langan vaan saa kiertymään värttinän kehrävarrelta esteettä. Yhdestäkään käyttämästäni värttinästä ei saa yläpään koukkua näppärästi irti, joten lanka tuppaa aina takertumaan siihen. Jos kuitenkin irrottaa itse kehrän eli painokiekon, voi pitää koukullisesta päästä kiinni. Ei varmaan olisi mahdotonta väsätä kehrävarrelle omaa telinettäkään kerimistä ja vyyhtimistä varten, jos oikein innostuisi.


Vyyhdityshärveli, millähän nimellä tätä on aiemmin kutsuttu? Takaosassa on kampi, josta puita voidaan pyörittää.

Yksi kerratuista vyyhdistä oli tosiaan valkoista ja toinen ruskeaa ahvenanmaanlampaan puolipitkää villaa, molemmat ostettu Häggblomin Maijalta. Kumpikin on vähän niillä rajoilla, onko sitä järkevää käsitellä kammoilla, kun päällikarvojen ei ole annettu kasvaa valtaisan pitkiksi. Ei sitä toisaalta kuitenkaan karstatakaan tee mieli, ja ainakin mun pikkukammoilla homma kuitenkin luonnistuu. Ihan vain käsin nyppimällä erottelemista voisi joskus kokeilla, vaikka villa onkin aika roskaista.

Ruskea vyyhti uv-kalvotetun ikkunan valossa. Ihan en tiedä, miksen viitsinyt mennä ulos kuvaamaan. Painoi pesemättömänä noin 70 g, pestynä unohdin punnita.

Ruskeiden ja valkoisten lankojen päädyttyä väripataan päätin kokeilla kehrätä Gretan villaa. Koska Greta keritään vain kahdesti vuodessa, villa on todella pitkäkuituista. Kuten ylläolevista kuvista näkyy, neiti ei myöskään ole missään määrin tasavärinen. Olisi varmasti mahdollista erotella villat niin, että ottaisi esimerkiksi ruskeanmustat läiskät erikseen perusharmaasta aluskarvasta, joka päättyy kellertävänvaaleisiin karkeisiin päällikarvoihin. Päätin tällä kertaa kuitenkin pyrkiä meleerattuun harmaaseen lankaan, toiveenani käyttää sitä morsingonsinisen pohjavärinä. Kun kampaan asettelee erivärisiä villoja sekaisin, on lopputulos kuitenkin aika hervoton salt'n 'pepper -lanka, jonka väri vaihtelee kellanvaaleasta kauniin teräksenharmaan kautta melkein mustaan. Tätä syntyi yksi 50 gramman kerä hurjaa kyytiä, tai sitten se vain tuntui niin vauhdikkaalta, kun väripataa vahtiessa oli monta tuntia aikaa kehrätä.

Villoja, kammat, kammattu hahtuva ja värttinä. Vasemman laidan raidallinen kangas on mun työessu ja oikeassa yläkulmassa pilkistää viipsinpuu.

Näillä pitkien päällikarvojen ja pehmeän alusvillan eroilla olisi kehräyksessä ja kankaankudonnassa myös mahdollisuus kikkailla. Medieval Garments Reconstructed -kirjassa Anna Nørgaard kertoo, että keskiaikaisissa grönlantilaisissa kankaissa käytettiin kangaspuissa aikamoiselle rasitukselle joutuvana loimena päällivillaa ja kuteena taas alusvillaa. Monilla vähemmän pitkälle jalostetuilla lampailla nämä kaksi eroavat toisistaan väriltään, näin suurimmaksi osaksi myös Gretalla. Villatyypit erotellaan toisistaan jo kampausvaiheessa niin, että kammasta vedetään ensin irti pelkästään päällivilla, mikä tapahtuukin melko lailla luonnostaan. Kun kangas kudotaan kahdesta erivärisestä villasta toimikkaaksi, siitä tulee hauskan vinoraidallista. Toinen mahdollisuus olisi lampaan tapaan hyödyntää alusvillat alusvaatteissa ihoa vasten ja karkeammat päällivillat säänkestäväksi tarkoitetuissa kankaissa.

Näitä vaihtoehtoja olisi huomattavan hauska kokeilla joskus, mutta tähän mennessä olen päätynyt tekemään suomalaiseen tyyliin kerrattua lankaa, jossa molemmat villatyypit ovat sekaisin. Länsisuomalaisissa viikinki- ja ristiretkiaikaisissa löytökankaissa on käsittääkseni pääosin käytetty loimena vahvempaa kerrattua ja kuteena taas yksisäikeistä lankaa. Mun mahdollisuuksiani käyttää omia lankojani mihinkään kovin järkevää tosin heikentää se, että erilaisten värjäyskokeilujen jälkeen kaikki vyyhdit ovat keskenään erivärisiä... Pitäisi vaan ehtiä kehräämään enemmän, mutta kun maailmassa olisi vähän turhan paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista puuhaa. Toinen vaihtoehto olisi ryhtyä systemaattisesti tekemään yhdenväristä lankaa, ja olla käyttämättä sitä erilaisissa värjäyskokeiluissa. Tai sitten täytyy vaan joku päivä kutoa raidallista tai ruudullista kangasta. Tai lautanauhaa. Vaihtoehtoja on niin paljon, ja helposti sitä vain päätyy hamstraamaan itselleen erilaisia materiaaleja ilman suurempaa päämäärää. Vielä minä joku päivä näistä jotakin teen! :)

maanantai 16. toukokuuta 2011

Lammashistoriaa

Viime viikolla ja huomenna töissä taas kerintää. Sen kunniaksi Lammas & Vuohi -lehden artikkelien pohjalta vähän perustietoa lampaiden ja pikkuisen vuohienkin historiasta.

Vili on jo keritty, tytöillä on vielä tosi kuuma. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lammas ja vuohi ovat mitä ilmeisimminkin ensimmäiset ihmisen kesyttämät tuotantoeläimet. Ne ovat eläneet ihmisen kanssa jo 10 000 vuotta. Kesytystyö tapahtui Lähi-idässä samalla hedelmällisen puolikuun alueella, josta myös tuttujen viljakasviemme jalostus on alkanut. Lampaat ja vuohet olivat muihin alueen riistaeläimiin verrattuna rauhallisia, ja laumakäyttäytyminen helpotti niiden käsittelyä. Todennäköisesti lampaiden kesytys tapahtui yhteistyössä ihmisen vielä varhemman kotieläimen, koiran kanssa. Nykyisistä villilajeista muflonin ja besoaarivuohen katsotaan vastaavan parhaiten noita alkuperäisiä lajeja.

Itse kesytystoiminnasta ei ole arkeologisia tai juuri muunkaan laisia jälkiä. Kenties eläimiä houkuteltiin viljan ruoan avulla tai otettiin nuoria karitsoita ja kilejä eläteiksi. Mahdollisesti on jopa aidattu kokonaisia villieläinlaumoja. Joka tapauksessa uusi elämä ihmisten kanssa muutti lampaita ja vuohia lajitasolla. Osa muutoksista, kuten esimerkiksi sarvien pieneneminen, johtui luonnonvalinnan heikkenemisestä. Toiset taas olivat ihmisten tarkoituksella jalostamia. Jo 5000 vuotta sitten oli olemassa toisistaan eroavia lammasrotuja, ja viimeistään 4000 vuotta sitten erilaisia villatyyppejä. Eurooppalainen lammas kehittyi koko ajan pienemmäksi aina keskiajalle asti. Myös sen jalat lyhenivät ja sydän, silmät ja aivot pienenivät. Nykyisten vallitsevien lammasrotujen aivot ovat suunnilleen 20% pienemmät kuin villilampaan, ja 8% pienemmät kuin primitiiviseksi luokiteltujen rotujen. Eläimet sopeutuivat myös erilaiseen ravintoon ja tiiviimmissä laumoissa eläessä niille kehittyi parempi taudinsietokyky.

Nuorakeraamisen kulttuurin harjoittaman maatalouden levitessä keskiseen Eurooppaan 6500-6000 vuotta sitten vuohi tuli ilmeisesti ensin, ollen tärkeä pusikkojen raivaaja. Lampaiden merkitys puolestaan kasvoi laajojen ruohikkoalueiden synnyttyä. Keski-Euroopassa tärkein kotieläin oli kuitenkin nauta. Viljelyelinkeinoja harjoitettiin mahdollisesti jo tuolloin Etelä-Skandinaviassa, vaikka uudet elinkeinot levisivätkin lauhkean ilmaston alueilla hitaasti. Suomesta ensimmäiset viitteet kotieläimistä ovat kenties jo pronssikaudelta, mutta varmasti lampaita ja vuohia on pidetty täällä rautakaudella, ainakin 3000 vuoden ajan.

Suomenlammas virallisesti määriteltynä rotuna syntyi 1900-luvun alussa, mutta lammaskannat olivat totta kai paljon tätä vanhempia. Suomenlampaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella rodun iäksi on arveltu noin tuhat vuotta. Suomenlampaaseen ei ole juurikaan sekoittunut muiden rotujen perimää, vaikka Suomeen onkin 1500-luvulta alkaen tuotu myös muita lammasrotuja. Tärkeitä syitä suomenlampaan menestykseen ovat sen suuri sikiävyys, varhainen sukukypsyys ja nopea karitsoinnin jälkeinen tiinehtyvyys. Vuonuekoko on ensikaritsoinnissa keskimäärin 1,8 karitsaa ja vanhemmilla uuhilla 2,5 karitsaa. Myös viitosia ja kuutosia syntyy. Suomenlammasta onkin viety runsaasti myös maailmalle ja sitä on käytetty monien yhdistelmärotujen pohjana.

Suomen nykyiset alkuperäisrodut suomenlammas, ahvenanmaanlammas ja kainuunharmas kuuluvat pohjoisten lyhythäntäisten rotujen ryhmään. Suomenlampaan perinnöllinen muuntelu on suurta. Tämä kertoo siitä, että rotu on kehitetty suuresta perustajapopulaatiosta, Suomen eri alueiden vanhoista lammaskannoista. Kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat uhanalaisia rotuja, joiden tehollinen populaatiokoko on pieni. Tehollinen populaatiokoko ilmaisee perinnöllisen muuntelun suuruuden sukupolvesta toiseen, eikä siis ole suorassa suhteessa rodun koko yksilömäärään. Koska yksilön geeneistä puolet tulee äidiltä ja puolet isältä, roduilla, joilla on esimerkiksi vähän siitospässejä uuhien määrään verrattuna, harvinaisemman sukupuolen geenien vaikutus seuraavaan sukupolveen on suurempi ja perinnöllinen muuntelu vähäisempää.

Niin Suomen itä- kuin länsipuoleltakin löytyy samaan roturyhmään kuuluvia lammasrotuja. Kainuunharmaksen lähisukulaisia löytyy Vienan Karjalasta, mikä selittynee eritysesti asutushistoriallisin syin: Vienan länsiosat ovat saaneet suuren osan asutuksestaan Kainuusta ja Pohjanmaalta 1600-1700-luvuilla. Ahvenanmaanlampaan lähisukulaiseksi taas oletetaan ainakin Gotlannin gutefåria. Ahvenanmaanlammas tunnistettiin omaksi rodukseen osana 2000-luvulla suoritettua suomenlampaan geenikartoitusta. Tämä suomenlampaasta ulkonäöltään selkeästi poikkeava, primitiivistyyppisempi rotu on ollut kasvavan kiinnostuksen kohde jo parinkymmenen vuoden ajan sekä ahvenanmaalla että mantereen puolella. Historiaharrastajien keskuudessa se lienee erityisen tunnettu siksi, että sen kaksiosainen pitkään päällyskarvaan ja pehmeään alusvillaan jakautuva turkki muistuttaa muinaistekstiililöytöjen kuituja. Alkuperäisiä valmistusmenetelmiä tavoitellen tehtyyn Kaarinan muinaispukuversioon onkin käytetty ahvenanmaanlampaan villaa.

Pieniä affenoita Maija Häggblomin tilalla (Kuva: N. Talvela 2009)

Lyhyt katsaus kaipaa kiihkeästi syventämistä. MTT:n monitieteisen Suomalaista arkeologista genetiikkaa: Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettinen polveutuminen ja jalostusstrategia sekä hyödyntäminen Lounais-Suomessa -hankkeen kuvaus vihjaa, että Muinaistutkijassa 1/2010 olisi ilmestynyt aihetta käsittelevä artikkeli. Taas harmittaa, että menin lopettamaan Muinaistutkijan tilaukseni - en ehkä tullut lukeneeksi lehtiä heti niiden ilmestyttyä, mutta referenssikirjaston kannalta olisi mahtavaa, että nuo kaikki voisi vain poimia omasta hyllystä. Luettavaa riittäisi myös Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat -raportista, mutta se saa nyt jäädä toiseen kertaan. Vielä pitäisi nimittäin illan ratoksi tyhjentää yksi noista kirjahyllyistä, joka huomenna vaihtuu toiseen yksilöön. Huhhuijakkaa, tieto painaa...

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Operaatio pehmeä jänis

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.