World of WearableArt

World of WearableArt on Nelsonissa (Eteläsaarella, pari tuntia Pictonista) vuonna 1987 alkunsa saanut taideshow, joka on vuosien varrella siirtynyt Wellingtoniin ja kasvanut Uuden-Seelannin isoimmaksi taidetapahtumaksi. Jos olisin täällä vielä syys-lokakuussa, haluaisin ehdottomasti nähdä tämän show'n. Nyt oli kuitenkin tyytyminen Te Papan näyttelyyn, joka esitteli muutamia tässä kisassa nähtyjä varsin innovatiivisia materiaalivalintoja. Kyse ei siis tosiaan ole vaatteista, vaan taideteoksista, jotka on mahdollista pukea päälle.

Kuvagalleria

Alumiinipaloista valmistettu viitta, esikuvana maoripäälliköiden sulka- ja koiraturkisviitat.

Vetoketju-lolita.

Katedraalirintaliivit loistivat niin kirkkaasti, etteivät tornit juuri näy.

Suosikkini, velociraptor-luurankopuku.

Silkkipainettu, helmiäiskoristeinen seikkailijatarasu, jonka korsettiin on painettu merikarttoja ja napit ovat miniatyyrikuvia kuuluisista merikapteeneista.

Jokaisen hippihattuhuovuttajan unelmakolttu.

Posliinia.

Muutama simpukankuori.

Piikikästä puuviilua. Sama tekijä oli toisena vuonna osallistunut kisaan puisella rokokoopuvulla.

Idea päälle puettavasta taideteoksesta, joka esitellään musiikki- ja tanssishow'ksi laajennetussa muotinäytöksessä, on mun mielestä tosi mainio. Tai sitten mikä vaan hyvä tekosyy mageille propeille :)

Mekkojuttuja, osa 2

Kuten edellisessä merkinnässä lupailin, tämän vuoden puolella on valmistunut toinenkin mekko. Kuten tavallista, sitäkin edelsi kriisi: edessä oli Jane Austen-henkinen Tahto ja velvollisuus -larp, eikä mulla taaskaan ollut mitään päällepantavaa. Aikoinaan valmistamani empire-puku oli jo aikaa sitten muuttunut renessanssiviritykseksi. Isotädiltä peritty empire-linjainen iltapuku olisi vielä saattanut menetellä, mutta se oli tietenkin jäänyt jo mulle liian pieneksi. Lisäksi olin saanut tietää peliä koskevan pikku salaisuuden: kyseessä ei olisikaan niinkään Austen- kuin Jonathan Strange & Mr. Norrell -henkinen peli, ja mun oli tarkoitus pelata keijua. Eikä ketä tahansa keijua, vaan vaatimattomasti Morgan le Fayta. Ikiaikainen noita hahmona tarjosi toki tiettyjä vapauksia pukeutumisen suhteen, mutta halusin silti hakea vaatteisiin historialliseksi oletettuun peliin sopivaa fiilistä. Tein taustatöitä 1800-luvun romanttisen maalaustaiteen parissa, mutta useimmat kuvat olivat liian pseudokeskiaisia tähän projektiin.

Frank Dicksee: La Belle Dame sans Merci. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Edward Burne-Jones: Morgan le Fay. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Periaatteessa halusin kyllä tiettyä pseudokeskiaikaisuutta, mutta 1800-luvun alun tyyliin. Käytännössä en halunnut aloittaa mitään ompeluprojektia kokonaan alusta. Näistä eväistä olisi voinut tulla tyypillinen viime hetkellä kokoon harsittu pukukatastrofi, mutta kerrankin kaikki meni jokseenkin nappiin, ja olin lopputuloksesta keskeisen ylpeä.

Kierrätysprojektin lähtökohdaksi löytyi lopulta tummansinisestä puuvillasametista ommeltu takaa nyöritettävä mekko: se oli eräs melko varhainen projekti, jonka leikkasin muistaakseni 6. luokan kevätjuhlamekkoani kaavana käyttäen. Se oli palvellut aikoinaan alusmekkona ainakin Ruusu ja risti -pelissä, joka sijoittui muistaakseni 1400-luvun jälkipuoliskolle.

Tässä saattaa nyt olla jotain päähinesekaannusta ilmassa. Ja muutenkin on vähän hämärä otos. Kuva: N. Hynninen 2004.

Paitsi että mekko oli aikoinaan toteutettu jokseenkin huolimattomasti, olin myös "kasvanut" siitä ulos. Ei siis varsinaisesti ollut mitään syytä, miksei koko systeemiä olisi voinut pistää uusiksi. Hihat eivät istuneet millään lailla, takana oli erityisesti vyötärön kohdalla aivan liian vähän kangasta, helma oli vinossa ja kiinnitys olisi tehtävä kokonaan uusiksi.

Sovitusnukkeni Diana demonstroi, miten hyvin vanha mekko istuikaan. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Leikkasin mekkoa palasiksi sellaisella innolla, että vähän hirvitti: helmaa tasaiseksi nuken päällä hups vaan, selästä kiinnitys pois, vyötärösauma auki ja sen nosto ylemmäs rintojen alle, pääntie avarammaksi ja neliskanttiseksi, helmapaloista lisäkiilat selkään. Sametin nukka ei tietenkään osunut näissä paikkauksissa täsmälleen samaan suuntaan, mutta tummassa kankaassa se näkyi lopulta aika vähän. Hihat olivat kertakaikkiaan kelvottomat, niiden leikkausta miehustaan täytyi avartaa käsien liikkeen helpottamiseksi. Vanhoissa hihapaloissa oli liian vähän leveyttä somiin pieniin puhveihin, joten päätin lopulta tehdä hihat kokonaan eri kankaasta. Siihen tarkoitukseen löytyi viininpunainen vanha silkkiyöpaita, josta leikkasin hihapalat. Kädentiet viimeistelin mustalla satiinikantilla. Varsinaisesti mekon uusi ilme syntyi kuitenkin kullanvärisillä koristenauhoilla, joita sijoitin pääntiehen ja vyötärölinjaan, joka oli empire-henkisesti korotettu. Ne myös peittivät tälläkin kertaa vauhdilla surruutettujen päärmeiden ompelujäljen.
 

Uudeksi kiinnitykseksi tulivat hakaset. Sisäsaumoja ei ole huoliteltu, ja tuskin tullaan huolittelemaankaan. Kuva: J. Sahramaa 2012. 

Ylimmäksi vielä yksi nappi. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Kaiken kaikkiaan lopputuloksesta tuli lähtökohtiin verrattuna nähdäkseni ällistyttävän hyvä. Mitä nyt hakasia olisi voinut olla enemmän (ne loppuivat varastoistani kesken enkä ehtinyt ostamaan lisää), mutta mustan aluspaidan kanssa lopputulos ei pistänyt silmään liikaa. Ja helma on pikkuisen lyhyempi kuin soisi, mutta ompelin puvun alle mustan taftialushameen, joka kahisee kivasti liikkuessa ja ulottuu nilkkoihin asti. Asusteiksi sitten vielä pitkät mustat hansikkaat ja samettikaulapanta helmineen, ja a vot, kyllä kelpasi pistää bileissä tuulemaan.

Tällainen siitä sitten tuli. Kuva: M. Heimola 2012.

Näihin mun mekkoprojekteihin tuntuu aina kuuluvan loputtomasti selostusta siitä, mikä muuttui matkanvarrella ja mikä meni pieleen ja miten paljon tulikaan sählättyä. Ne kun eivät yleensä ehkä sitten kuitenkaan ole niin alusta loppuun saakka mietittyjä, saati sitten kovin historiallisin menetelmin toteutettuja, joitakin muinais- ja keskiaikavaatteita lukuun ottamatta. Mutta ehkä näistä merkinnöistä saa edes kohtuullisen käsityksen siitä, miten jokainen puku on prosessi, välillä pitkä, välillä taas hyvinkin nopeasti toteutettu. Ja mulle itselleni tuottaa aivan erityistä tyydytystä kierrättää vanhoja, aikoinaan vähintäänkin puolivillaisesti toteutettuja mekkoja johonkin uuteen, käyttökelpoisempaan olomuotoon. Tai vaikka vanhoja verhoja, jos niikseen tulee. Nämä projektit sijoittuvat päässä aika eri kategoriaan kuin sellaiset histel-vaatteet, jotka tehdään alusta alkaen mahdollisimman huolella. Jostain kumman syystä jälkimmäisen kategorian vaatteita on olemassa aika vähän... Mutta ehkä niitä tässä pikku hiljaa vielä syntyy :)

Mekkojuttuja, osa 1

Muistatteko viimekesäisen mekkokriisin? No nyt on taas uuden aika. Completorium-larp lähestyy, eikä mulla suoralta kädeltä ole mitään sellaista päällepantavaa, jossa olla 1230-luvun sistersiläisnunna. Lisäksi myöhästyin parhaasta villakangassesongista, eikä sopivaa kangasta ihan helpolla ole löytynytkään - ainakaan sellaista, jonka Anu olisi itselleen halunnut. Suunnittelimme nimittäin, että mä olisin voinut ommella mekon ja Anu maksaa siitä, ja saada sen sitten pelin jälkeen itselleen. Joitakin värejä toki löytyy, mutta kuvalähteitä löytyy vain siniseen, ruskeaan tai harmaaseen mekkoon pukeutuneista nunnista. Mikä siis eteen? En ihan oikeasti vielä tiedä. Sen sijaan ajattelin kertoa parista aiemmasta, viimeisen vuoden sisään valmistuneesta mekosta.

Ikäjärjestyksessä: marjapuuronpunaisen, ohuesta villakankaasta tehdyn päällysmekon valmistaminen alkoi ensin, ja päättyi myöhemmin. Sen piti alunperin noudatella Herjolfnes 1b-tyyppiä, josta saanee mielikuvan I. Marc Carlsonin mainioilta sivuilta. Käytin Medieval Garments Reconstructed -kirjan kaavaa, mutta leikkasin palat aika väljiksi. Varsinaiset muutokset alkoivat kuitenkin vasta, kun en ehtinytkään ommella mekkoa kasaan ennen lähtöä Visbyyn viime elokuussa. Ja kun ompelin sitä automatkalla, huomasin pakkaussähläyksessä hukanneeni hihapalat jonnekin. Salme henkisenä tukenani päätinkin sitten tehdä hihattoman päällyspuvun. Näin jälkikäteen mekon esikuvaksi voi päättää vaikka tällaisen Codex Manesse -kuvan 1300-luvun alusta.

Hitto, olisi sittenkin pitänyt osallistua röyhelöhuntukurssille. Vai riittääkö, jos hankkii pienen koiran? Kanin? Hillerin? Kuvalähde: Wikimedia Commons.

 Mekkoa tehdessä halusin harjoitella käsinompelun tekniikoita - kuten olen jo monta kertaa todennut, se ei ole suurten intohimojeni kohde, mutta käsinompelun jälki ON todella eri näköistä kuin koneella tehty, ja ajan myötä harrastuspiirien standardien noustua sillä on alkanut olla yhä enemmän väliä. Yksi aiempien käsinompeluprojektieni kompastuskivistä on ollut liian paksun lanka: tämän punaisen päällyspuvun kanssa käytin pitkiin saumoihin ja helman kääntämiseen ohuehkoa mutta vahvaa, Puolasta ostettua pellavaista ompelulankaa. Pään- ja kädenteiden sekä saumavarojen huolittelut tein puolestaan kankaasta puretuilla langoilla. Kaikkien ompelutekniikoiden lähteenä oli yllämainittu Medieval Garments Reconstructed, ja näitä saumatyyppejä käytetty Grönlannin Herjolfnesista löydetyissä vaatteissa.

 

Etupisto ja katesauma. Piirrokset: K. Salmelainen 2011.

Kaikki pitkät sisäsaumat on ommeltu yksinkertaisesti etupistoilla, ja huoliteltu sitten käätämällä molemmat saumavarat samalle puolelle ja ompelemalla niiden yli yksi pistorivi kankaasta puretulla langalla. Olkasaumat ovat tukevampaa katesaumaa, ja ommeltu kokonaan kankaasta puretulla langalla. Pään- ja kädentiet on huoliteltu ompelemalla ensin etupistorivi mekon sisäpuolelle taitetun kankaan taitteen puoleiseen reunaan, ja sitten tekemällä pikkuisia luotospistoja itse kankaan reunaan. Tämä oli jossain määrin aikaavievää, mutta lopputulos on erittäin siisti. Kuva löytyy kirjasta, mulla ei sellaista valitettavasti ole.

 Käden- ja päänteiden ompelujälki sisäpuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2012.

 ...ja ulkopuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2012.

 Pystysuunnassa mekon pitkiä sisäsaumoja, vaakasuunnassa helma. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Oikealle puolelle näkyy lähinnä pieniä pistonjälkiä kankaan värisellä langalla. Kuva: J. Sahramaa 2012.

 

Mekkoa siis tein Visbyn keskiaikaviikolle viime elokuussa, ja käytinkin sitä siellä, muttei se suinkaan valmiiksi ehtinyt tulla - viimeiset helmakäänteet ompelin vasta alkuvuodesta 2012 eräässä käsityöillassa ystävän luona. Valmiina sitä ei ole koskaan vielä käytettykään, mutta helmasta kääntämättä ja saumoja huolittelemattakin se palveli hyvin aurinkoisessa mutta tuulisessa Gotlannissa. Siellä oli meinaan hämmästyttävän kylmää elokuun päivien kauneudesta huolimatta. Ja jos musta on jotain asiallisia poseerauskuvia, niin en ole niitä ainakaan saanut käsiini. No, näistä ei ainakaan näy keskeneräiset ompeleet.

  Herraseura Visbyssä oli selvästi ihailtavaa... Kuva: H. Vahtikari 2011

 ...paitsi välillä vähemmän. Kuva: H. Vahtikari 2011

Merivesi oli kylmää, ja pohkeetkin näkyvät, hui! Kuva: H. Vahtikari 2011

Kuten kuvista huomaa, huntukriisini on ratkennut vain osittain. Muttei hätää, nunnaksi pukeutuminen vaatii sekä sen alusmyssyn että leukaliinan, joita en viime kesänä koskaan saanut aikaiseksi. Täältä siis tullaan, siveät hiuslaitteet, varokaa vaan!

Raivasin jo eilen olkkariin vähän lattiatilaa mahdollista kankaanleikkuuoperaatiota varten - kuten todettua, mulla ei ole riittävää määrää sopivaa kangasta, mutta yksi pala, joka ehkä saattaisi kikkailemalla riittää... Ja pari sellaista takkivillaa, jotka ovat liian paksuja ja silmäänsattuvan rumia, mutta ajavat asiansa, jos mikään muu ei auta. Ja sitten sellainen tosi nätti harmaalla murrettu luonnonvalkoinen villakangas, josta tulisi aika kiva mekko - ostin sen ihan vahingossa ollessani etsimässä oikeanväristä villaa. Paha vaan, että flunssa on kaatunut sekä mut että Jukan sängynpohjalle, tai ehkä konkreettisemmin sohvalle. Hunnun päärmeiden ompelu ja matkailudokumenttien katselu sujuu ihan hyvin, ja tässä koneellakin jaksaa istua. Ehkä se leikkuukin, jos ei kauheasti riehu.

Tötteröhattuja ja silkkikaftaaneja

Riazanin laulu, ainakin mulle kevyesti kevään odotetuin peli, lähestyy uhkaavasti. Hahmokin tupsahti eilen, ja odotukset ovat korkealla. Kyseessähän on projekti, jota olisin mieluusti itsekin ollut järjestämässä, mutta tietyt g-kirjaimella alkavat priorisoitavat projektit tekivät musta tällä kertaa ihan vaan pelaajan. Olin myös pyytänyt, että saisin hahmon, jolle ei juuri tarvitsisi tehdä mitään uusia vaatteita. Mutta eihän siinä toki sitten niin käynyt - sain korkeasukuisen mongoliaatelisrouvan - ja niinpä olen jo reippaan kuukauden puuhastellut ihan pähkinäisenä niin tiedonhaun kuin silkkikankaidenkin parissa. Kaupan päälle Jukka pelaa korealaissyntyistä jousiampujaa, ja pienelle veljellenikin olisi mahdollisesti syytä tuottaa joku uusi päällysvaate. Katsotaan nyt sitten, mitä tässä oikeasti ehtii.

Esimerkkini aatelisen mongolinaisen pukeutumisesta: Kublai-kaanin vaimo Chabi.

Jotta asiat eivät menisi liian helpoiksi, peli tapahtuu sekä ulkona että sisällä. Päämääränä onkin siis tuottaa sekä käytännöllisehkö ulkoiluvaatetus että riittävän pömpöösi hovipuku venäläisbarbaarien ihmeteltäväksi. Ainakin tällä hetkellä suunnitelmaan sisältyy vielä tuottaa myös tuo päähineiden kuningatar, boghtag aka käsittämätön tötterö. Mongoli-imperiumissa matkaillut fransiskaanimunkki Vilhelm Rubruk kuvailee kyseistä päähinettä Itinerarium-teoksessaan näin:

Furthermore they have a head-dress, which they call bocca, made of bark, or such other light material as they can find, and it is big and as much as two hands can span around, and is a cubit and more high, and square like the capital of a column. This bocca they cover with costly silk stuff, and it is hollow inside, and on top of the capital, or the square on it, they put a tuft of quills or light canes also a cubit or more in length. And this tuft they ornament at the top with peacock feathers, and round the edge (of the top) with feathers from the mallard's tail, and also with precious stones. The wealthy ladies wear such an ornament on their heads, and fasten it down tightly with an amess [J: a fur hood], for which there is an opening in the top for that purpose, and inside they stuff their hair, gathering it together on the back of the tops of their heads in a kind of knot, and putting it in the bocca, which they afterwards tie down tightly under the chin. So it is that when several ladies are riding together, and one sees them from afar, they look like soldiers, helmets on head and lances erect. For this bocca looks like a helmet, and the tuft above it is like a lance.

Ja jatkaa mongolien kauneusihanteista: And the women there are wonderfully [J: astonishingly] fat, and she who has the least nose is held the most beautiful. Lihotuskuurille en kuitenkaan peliä varten ole ryhtynyt, eikä nenäkään ole tähän mennessä painunut tavallista enempää littaan.

Luonnokset hovipuvusta ja lyhyemmästä, käytännöllisemmästä asusta, jossa mennä metsään seikkailemaan.

Kankaita en ole peliä varten joutunut ostamaan, sen verran monta metriä Kiinasta pariinkin otteeseen kuskattua silkkiä ja käyttämätöntä villaa sekä vuoriksi sopivaa pellavaa hyllyihini ja laatikoihini on kertynyt. Vähän aikaa täytyi tietysti käyttää sen murehtimiseen, ettei moderni brokadisatiini oikeasti sopisi 1300-luvulle ja lohikäärmeet ja feeniks-linnut tuovat vielä vähän vääriä mielikuviakin. Tällä kertaa voittivat kuitenkin näyttävyys ja käytännöllisyys: yhtään mistään en olisi parempaa kangasta tähän hätään saanut, ja lopputuloksen pitäisi kuitenkin näillä eväillä olla kohtuullisen vaikuttava.

Päällyskaftaanin punainen silkki.

Ohjeita erilaisiin mongolivaatteisiin löytyi SCA-henkiseltä sivustolta Traditional Mongol Clothing, johon sisältyvä Gobi Home Companion (pdf) sisältää myös useita erilaisia kaavavaihtoehtoja kaftaanin leikkaamiseen. Onneksi suurin osa mongolivaatteista on leikkaukseltaan kiitettävän yksinkertaisia, eikä niiden tarvitse istua kauhean tarkasti. Kuviollisen silkkikankaan saksimisessa saa kaltaiseni erittäin huonolla avaruudellisella hahmotuskyvyllä varustettu ihminen käyttää ihan riittävästi päätään, jotta kaikki palat tulevat varmasti oikein päin. Leikkasin vuoripalat ensin pellavasta, sovitin neuloitettuna ja tein tarvittavat muutokset, ja aloin sitten vasta saksia silkkiä.

Vuoripalat kaavoina silkkiä leikatessa.

Jos jotain olen muiden kankaiden kuin villan leikkaamisesta oppinut, niin sen, että kannattaa vaivautua silittämään ne ensin.

Sovitusnukkeni Diana pukeutuneena punaisen kaftaanin vuoriin.

Materiaaleista pidän ehdottomasti eniten villasta, koska se on niin helppoa ja vaivatonta: ei juuri rypisty, helppo pidellä paikoillaan, kankaan puolesta ei useinkaan tarvitse välittää, ja monet siitä toteuttamani vaatteetkin ovat yleensä aika palikkakaavaisia. Silkkisatiini puolestaan on liukasta ja ärsyttävää ommella, ja muistuttaa jatkuvasti siitä, että kaikki vaiheet kannattaisi alusta asti tehdä huolella, hutiloimatta ja antamatta periksi kiusaukselle mennä ihanan suunnitteluvaiheen jälkeen toteutuksessa siitä, missä aita on matalin. Ihan siihen asti, että mummoni ihailtavaan tapaan vaivautuisin harsimaan kaikki vaatteet ennen varsinaista ompelua, en ole ratkennut. Mutta neuloittanut sentään ja pyrkinyt vähän tavallista tarkemmin katsomaan, mitä oikein olen tekemässä. Koska kyseessä eivät ole niinkään histel- kuin larppikäyttöön tarkoitetut, sarjatuotan kaikki sisäsaumat ompelukoneella. Näkyvät käänteet ym. olisi kuitenkin tarkoitus pistellä käsin.

Paljon vähemmän tuskastuttavaa silkkiä on tulvavuoden Saltvikista alennushintaan saamani alusvaatekangas, josta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vielä jossain vaiheessa tulee keltainen alusmekko. Koska kangasta kuitenkin oli jokseenkin monta metriä, liikeni siitä pieni pätkä aluspaitaan ja pussihousuihin. Ensin mainittu on asukokonaisuuden ainoa kokonaan valmistunut osa.

Alusvaatteet lattialla.

Osa kankaasta oli saanut tulvan aiheuttamia värivaurioita viereisestä kangaspakasta, mistä sain kätevän syyn värjätä housuihin käytetyn pätkän tummanvihreäksi. Väriaineena toimi tällä kertaan ihan tavallinen Nitorin tummansininen yleisväri. Lopputulos on vähän tummempi kuin olisin toivonut, mutta ihan käyttökelpoinen.

Keltainen alkuperäisväri ja sinisellä sävytetty versio, joka on luonnossa kyllä vihreämpi kuin näytöllä.

Kuten mainitsin, työn alla on erinäisiä vaatteita myös Jukalle. Koska hahmon taustatarina sen sallii, kaikki niistä eivät ole itämaistyylisiä vaan myös joululahjaksi valmistamani venäläistyylinen takki päässee pelissä käyttöön.

Luonnokset Venäjälle päätyneen korealaisen jousiampujan sisä- ja ulkovaatteista.

Aiemmissa kuvissa seikkaillut musta silkki on päätymässä Jukan kaftaaniksi/takiksi, johon mun vaatteistani poiketen tulee kiinnitys keskelle eteen. Jos ikinä päätyisin ompelemaan jotain tosielämää varten tarkoitettuja vaatteita, tekisin varmaan tuosta kankaasta jääneistä paloista itselleni pikkumustan kotelomekon. Ihan lähitulevaisuudessa moista ei kyllä ole luvassa.

Musta lohikäärmesilkki.

Mun vaatekerrassa kaikki osat päähinettä lukuun ottamatta ovat työn alla, Jukan luonnoksissa näkyvät pinkit pussihousut sen sijaan ovat vielä kokonaan leikkaamatta. Ja saako Jontsu jonkun päällystakin, sen näyttää vain aika.

Asiallinen pihatonttuposeeraus.

Nyt jos vähän söisi soppaa, niin sitten voisi loppuillan taas jaksaa hurisuttaa ompelukonetta. Vielä tuntuisi olevan ihan hyvin aikaa jäljellä - nähtäväksi sitten jää, kuinka kiire näiden kanssa lopulta tulee...

Kuten tavallista, Reetta on auttanut kaikissa vaiheissa parhaansa mukaan.

Hui, ylellisyyttä!

§IV. Tule tämän cautta Kieltyxi caikelda Palckawäeldä/nijn cuin maallakin/nijn myös muulda irtaimelda yhteiseldä Cansalda canda jotacuta Silckiä/Silcki waatetta/Silcki Basteja/puolda Silkiä/Hollandin Lijnaa/Netteldukia/Floria/Klosteri- ja Warendorfti Lijnaa/olisco se Lackeina/Tröijyinä/Hufwoina/Styckeinä/Caula lijnoina/taicka muina waatteina. Mutta Cartuneja sallitan heidän ainoastans pitä lackina ja Caula- ja esi-lijnoina... (1729)

Pukeutuminen 1700-luvun Ruotsissa, ja siihen kuuluvassa Suomessa, oli ainakin kirjallisten lähteiden mukaan varsin voimakkaasti säädeltyä. Halua noudattaa ranskalaista muotia ja tuhlata rahaa ylellisyyteen pyrittiin moneen otteeseen säätelemään asetuksilla ja estämään kovienkin rangaistusten uhalla. Tämän kirjoituksen lähteenä on Riitta Pylkkäsen Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla, luku 3: Taistelu pukuylellisyyttä vastaan (s. 26-37).

Pukeutumisen lakisääteisyys kytkeytyi merkantilistiseen ajatustapaan, ja sen taustalla olivat säästäväisyyden hyve, 1600-luvulta peritty moraalis-uskonnollinen tiukkuus ja halu korostaa säätyeroja. Pukuylellisyys ja ulkomaisiin muotitavaroihin tuhlattu raha nähtiin suuresta Pohjan sodasta toipuvan valtakunnantalouden suurimpana vaarana. Valtiopäivillä annetut pukuasetukset ja niistä käyty julkinen keskustelu sisälsivät yksityiskohtaista tietoa pukeutumisesta, jopa vaatteiden leikkauksesta ja koristelusta. Aiheesta käyty yhteiskunnallinen keskustelu oli laajaa, ja aikakausi tuotti jopa yliopistollisia väitöskirjoja pukuylellisyyden syistä ja vaikutuksista.

Ulkomaisen ylellisyystavaroiden tuonnin kieltoja annettiin vuosina 1720, 1731, 1735, 1739 ja 1746. Näillä pyrittiin samalla määrittämään muotipukujen sallittu kuosi ja koristelu. Tavoitteena oli muodin muuttumattomuus, koska jatkuvat uutuudet ja vaatekaapin uudistaminen olivat vaarallisempia kuin kalliiden kankaiden käyttö sinänsä. Usein asetus pyrki vallitsevan kuosin säilymisen varmistamiseen. Tukholman kauppakollegiossa säilytettiin mallipukuja, joilla pukumuodin muuttumattomuus piti taata. Näiden pohjalta teetettiin räätäleille malleja (kaavoja?), joiden mukaan asiakkaiden vaatteet piti leikata ilman vähäisimpiäkään muutoksia.

Pönkkähameet kiellettiin alempiarvoisilta naisilta, mutta sanamuodoista käytyjen kiistojen jälkeen kaikki säätyläiset saivat sitä käyttää, kunhan maksoivat veron. Yhden taalerin pönkkähameveroa kerättiin vuosina 1732-34. Rahvaan naisilta, sotamiesten vaimoilta ja palvelusväeltä pönkkähame oli kielletty 40 markan sakon uhalla.

Vuoden 1734 valtiopäivillä todettiin, että Ruotsissa aatelisillakin olivat vaatteet ennen periytyneet isältä pojalle, ja että maalaisaateli usein pukeutui edelleen kotikutoisiin kankaisiin. Aatelisto päätettiin velvoittaa käyttämään kotimaisia kankaita. Uudet vaatteet piti valmistaa mallipukujen mukaan, ja vanhat vaatteet piti leimauttaa, jotta niitä saisi käyttää vielä asetuksen voimaantulon jälkeen. Tällä toivottiin edistettävän kotimaista manufaktuurituotantoa, sillä kaikki vaatteet piti valmistettaman kotimaassa kudotuista kankaista. Ulkomaisten kankaiden käyttö oli täysin kiellettyä 18.4.1742 lähtien. Näiden toimenpiteiden seurauksena syntyneet vaatteiden leimausluettelot antavat mielenkiintoisen läpileikkauksen 1740-luvun pukeutumisesta.

Asetusten vauhdittajaksi ehdotettiin kotitarkastuksia ja ilmiantoja. Rikkomuksista määrättiin sakkoja ja aika hurjia rangaistuksia: isäntänsä apuna määräyksiä rikkoneita räätälinapulaisia voitiin tuomita sotaväkeen, ja ompelijattaria kehruuhuoneeseen. Salakuljetuksesta ja tullitakavarikoista oli syytteitä Suomessakin. Yleisimmin ylellisyysasetuksen rikkomuksista syytettyinä olivat kuitenkin pienporvariston naiset liian hienojen silkkimyssyjen käytöstä. Rangaistusten ankaruus koettiin epäreiluksi, ja aiheesta tehtiin paljon valituksia. Välillä määräysten vaikutukset olivat myös nurinkurisia: kun tieto uudesta ylellisyysasetuksesta saapui, päätettiin uusia muotitavaroita hankkia äkkiä ennen kuin niistä tulisi kiellettyjä.

Vuoden 1746 valtiopäivillä todettiin, ettei määräyksiä juuri toteltu, eikä tilanne siitä juuri parantunut. Vuonna 1766 valtiopäivät pohti muodin leviämisen reittejä, ja päätyi seuraavanlaiseen tulokseen:

1. aatelisnuorukaisten ulkomaiset opintomatkat

2. ulkomailta hankitut valmiit puvut ja muotinuket

3. ulkovaltojen lähettiläiden ja heidän rouviensa antama esimerkki

4. ulkomailta kotimaahan palanneiden ruotsalaisten lähettiläiden esimerkki

5. Tukholman muodinluojat

6. käsityöläisten ulkomaiset vaellusmatkat

7. voitonpyynti ja salakuljetus

8. käsityöläisten halu hyötyä muotivaihtelusta

Ankarin vuonna 1766 annettu ylellisyyssäännös koski myös nautintoaineita, ulkomaisia juomia ja tupakkaa. Säädökset kytkeytyivät yleiseen valtakunnanpolitiikkaan, ja asetukset lieventyivät vuonna 1770, kun myssyt nousivat valtaan. Silloin todettiin, että aiemmin oli kielletty myös sellaisia asioita, joista kansalaiset yksinkertaisesti eivät kyenneet luopumaan. Vuoden 1770 asetus ei enää määrittänyt muotipuvun kuosia, eikä siinä enää eroteltu aatelille ja porvaristolle sallittuja asioita.

Kun Kustaa III tuli valtaan 1771, seurasi jälleen puku-uudistus: kuninkaan tavoitteena oli saada säätyläisten käyttöön yhtenäinen kansallinen puku. Tämän taustalla oli ajatus siitä, että kuninkaan ja hovin esimerkki parhaiten edistäisi kansantaloudellista muotia. Valistuneena hallitsijansa Kustaa III järjesti aiheeseen liitttyen kirjoituskilpailun, johon tuli 70 vastausta. Yhdessä näistä eräs maalaisjunkkari kertoi, ettei maaseudulla noudatettu kaikkia muodin hupsutuksia, vaan vanhojakin pukuja käytettiin jatkuvasti. Ei pukeuduttu vallitsevan muodin mukaan, muttei myöskään naurettavan vanhanaikaisesti. Moni hankki nuorena niin paljon vaatteita, ettei vanhana enää tarvinnut ostaa uusia.

Kustaan uusi ruotsalainen puku tuli käyttöön vuonna 1778, mutta oli pakollinen vain hovissa. Ylhäisön ja virkamiesten piirissä puku levisi kuningasta miellyttämään halukkaisiin piireihin, vaikka sitä arvosteltiinkin yksityisesti. Moni koki, että kansallisen puvun käyttäminen valtiovierailuilla oli noloa. Suomessa kansallisen puvun käyttö oli yleisintä Turun ja Porin lääneissä.

William Coxen teoksesta Travels into Poland, Russia, Sweden and Denmark, jonka Google on ystävällisesti digitoinut, löytyy kuvat sekä miehestä että naisesta tässä kansallisessa puvussa:

Kustaa III:n kuoltua 1792 mietittiin taas ylellisyystavaroiden kieltämistä. Maaherrojen välityksellä tehtiin lääneittäin kiertokysely, jossa selvitettiin ylellisyyden leviämistä kansan keskuuteen. 1794 annettiin jälleen uusi ylellisyysasetus, jonka määrättiin koskevan kaikkia säätyjä yhtälaisesti. Asetus oli ankara: esimerkiksi uusien, ulkona käytettävien pukujen väreiksi sallittiin vain valkoinen, harmaa ja musta. Vanhat puvut sai kuitenkin käyttää loppuun. Asetusta halveksittiin julkisesti, ja ihmeteltiin muun muassa, pitäisikö silkkinapit, nyörit ja vuorit repiä irti univormuista. Asetusta jouduttiin pian lieventämään, ja 1796 sallittiin jälleen värillisten kankaiden käyttö.

---

Toisin kuin ensisilmäyksellä, merkantilistisen talouspolitiikan viitekehykseen asetettuna pyrkimys rajoittaa kansalaisten ylellisyystavaroiden himoa ei tunnu ihan niin absurdilta. Selvää kuitenkin on, ettei tällainen ylhäältä annettu pukeutumisen säätely ottanut onnistuakseen, vaan määräyksiä rikottiin jatkuvasti ja monin eri tavoin, osin silkan tietämättömyyden, paikoin uhmakkuuden ja välillä varmasti myös voitontavoittelun tähden. Oikeudenkäyntipöytäkirjat tarjoavat pukuhistorialle mainion lähteen kuvaillessaan, millaisista rikkomuksista kansalaisia on tuomittu. Samalla tulee pohdiskeltua vähän ankeampaa arjen historiaa, sillä veikkaisin monen ylellisyysilmiannon taustalta löytyvän pahansuopia naapureita, vahingoniloa ja kateutta.

Pylkkänen jatkoi ylellisyysasetuksista kotimaisen manufaktuurituotannon selostamiseen, mutta mä en enää kestänyt istua paikallani, vaan lipsahdin olohuoneen puolelle leikkaamaan silkkiä. Huhtikuun alussa on luvassa Riazanin laulu, ja vastoin vissiä toivettani sain sinne mongoliaatelishahmon. Ei niin, etteikö huvittaisi tehdä uusia vaatteita - ongelma on se, että huvittaa vähän liiankin paljon, enkä ole meinannut saada ajatuksiani irti silkeistä, villoista ja levottomista tötteröhatuista. Mutta siitä lisää myöhemmin, nyt ehtisi ehkä hetken lukea taas.

Kangasta ja lankaa

Tulevan peliprojektin taustamatskutyön nimissä olen salaa itseltänikin alkanut pohdiskella taas uutta turnyyripukua. Tai en oikeastaan vain pohdiskella, sillä aiheutin itselleni kevyen mittaluokan talouskatastrofin ostamalla kyseistä projektia varten reilut viisi metriä harmaaraidallista pukuvillasekoitetta. Ei mun pitänyt Eurokankaaseen käymään ollenkaan eikä varsinkaan hankkia mitään tuollaista, mut hups vaan, niin nyt kuitenkin kävi. Ajatuksena olisi tehdä alemman yhteiskuntaluokan siisti kävelypuku, sen pidemmälle en ole visioinnissani vielä edennyt.

Vähän samaan tyyliin kuin vanha punainen pukuni, josta olen valitettavasti "kasvanut" ulos jo jonkin aikaa sitten. Muitakin vanhoja pukuja, joihin en enää mene sisään mitenkään päin, on kaapissa koko joukko. En oikein tiedä, mitä niillä pitäisi tehdä: useimmista ei huvittaisi luopua, kaikkia ei varmasti voi modata uusiksi kuten vanhaa empire-pukuani, mutta hölmöä niitä on vain seisottaakin. Ehkä niidenkin päivä vielä koittaa, tavalla tai toisella, vaikka sitä päivää, jolloin pienenisin vaikkapa vuoden 2001 mittoihini, tuskin tulemme näkemään.

Kun nyt aloitin tämän merkinnän hamstrauksella, voin myös päättää siihen: rakas tätini oli viime viikolla Islannissa mukanaan Lett Lopi -langan hankintapyyntö. Aina tarjouksiin tarttuva täti innastui melko lailla kuullessaan, että lanka maksoi tuolla synnyinmaassaan vain neljänneksen Suomen hinnoista, ja toi sitten lopulta mulle kahtatoista eri väristä lankaa, 100 g kutakin. Neulakinnasprojekteiltani ei näköjään pariin vuoteen sitten lopu lanka...

Pitkiä pellavia, uusia lähteitä

Olin suunnitellut tällä viikolla kirjoittavani seminaarityötäni puhtaaksi, mutta se projekti ei ole ainakaan tähän mennessä edistynyt ollenkaan - sen sijaan olen kutistuspessyt ja silittänyt 22 metriä mummon ystävättären Viipurista tuomaa täysleveää pellavaa. Kun toissaviikolla ostin Eurokankaasta ja Ikeasta uusia pellavia, olin kokonaan unohtanut joulunaikaan tekemäni tilauksen. Sitten se tietysti tulikin heti muiden pellavaostosten päälle, eli pellavaa ainakin nyt vähäksi aikaa riittää. Osa kankaista on vähän turhan kirkkaan sävyisiä mun makuuni, mutta kuten viimeistään gradua tehdessä on selkeästi tullut ilmi, omien väriajatusten välittäminen toiselle on huomattavan vaikeaa. Ja kun toinen kerran viitsii raahata omien ostostensa ohella jokseenkin painavan pinon melkein vieraalle ihmiselle, ei ehkä ole syytä valittaa.

Viime lauantain Kasvien maailmaa -seminaari oli kovin kiinnostava, ja erityisesti Aki Arposen 1700-1800 -luvun ruotsalaisia kasvivärjäysoppaita käsitellyt esitelmä oli potentiaalisesti hyödyllinen. Aikeenani on yrittää purkaa juttuja tänne jossain vaiheessa, katsotaan nyt sitten, miten käy. Uusia gradulähteitä pukkaa muutenkin, N. on tehnyt omaa isoa G:tään Museoviraston arkistossa ja ystävällisesti lähettänyt viitteitä viime vuosisadan alussa tallennettua kasvivärjäysmuistitietoa sisältäviin lähteisiin mullekin. Ja jottei lukeminen loppuisi kesken, sain vihdoin myös jostain syystä tullipostiin eksyneen Woven into Earth -kirjani kotiin. Maailmassa on aivan liikaa kaikkea mielenkiintoista, johon pitäisi yrittää ehtiä perehtyä.

Toinen N. lähetti linkin paitsi värjäysmanuskripteihin, joihin niihinkin pitäisi tutustua kunnolla ja ajan kanssa, myös norjalaisten Uvdal-löytöjen pohjalta tehtyyn rekonstruktioon 1300-luvun lopun puvusta. Pellavan mataravärjäys tuli puheeksi Hämeenlinnan historiallisen museon nyt jo menneisiin Väriä! ja Väristyksiä -näyttelyihin tutustuessa - ainakin kuvien perusteella myös Eva Anderssonin tulos on varsin vaalea pinkki. Käytössä ollut menetelmä oli ymmärtääkseni kylmävärjäys, jota on parissakin keskustelussa heitetty nykyään tavallisempaa keittovärjäystä todennäköisemmäksi vanhaksi värjäysmenetelmäksi. Pitäisi todellakin yrittää ehtiä perehtyä krapin (Rubia tinctoria) eri väriaineiden kemialliseen käyttäytymiseen jossain vaiheessa paremmin. Ja tehdä niitä kokeiluja - ainakin Riihivillan Leena oli aikaan saanut todella kauniita kylmävärjättyjä krappilankoja.

Tuossa Uvdal-puvussa on myös varsin mielenkiintoinen, vyötäisiltä rypytetty (vai olisiko oikeampi termi laskostettu?) päällysmekko. Vastaavia on kuulemma löytynyt useammastakin haudasta, mutta kuvalähteistä tuollaista mekkoa ei tunneta. Samankaltainen rypytys on ollut käytössä myös skandinaavisissa kansanpuvuissa. Jotenkin intuitiivisesti ajattelisi, että rypytys olisi tarkoitettu tekemään mekosta istuvampi. Andersson kuitenkin toteaa, että jotta kiinnityksettömän mekon voisi pukea, sen täytyy olla joka kohdasta riittävän iso mennäkseen rintojen yli. Hän huomauttaa tuollaisten mekkojen löytyneen erityisesti nuorten tyttöjen haudoista, ja epäilee näiden kärsineen vähemmän isojen rintojen tuomista linjamuutoksista. Tulee kuitenkin mieleen Jennin kirjoitus rintoja tukevista alusmekoista, joihin päästäkseen täytyy vähän kiemurrella, mutta joissa ei myöskään ole mitään kiinnitystä.

Hmm hmm, pohdintaa rintojen tukemisesta ja alus- ja päällyspukujen leikkauksista olisi kovin mielenkiintoista käydä joskus pidemmällekin, mutta tällä kertaa taidan mennä vain syömään viiliä ja jatkamaan uuden idarimyssyni kirjontaa.

Viimeaikaisia

Very Italian Persons. Kuva: J. Häkkinen

Renessanssi-pelistä on nyt melkein viikko, ja siellä oli oikeastaan jopa hauskempaa kuin odotin. Pukukin onnistui ihan kohtuullisesti, vaikkei muutamille luomuksille vetänytkään vertoja. Kuvia on ilmaantunut nettiin hyvin vähän, nyt harmittaa, etten jaksanut kuvauttaa itseäni täydessä tällingissä omalla kamerallani. Toisesta Jennin ottamasta kuvasta leikatussa palassa näkyy edes vähän pääntien linjaa ja lopulta puvun kanssa samasta kankaasta tehtyjä hihoja.

Kuva: J. Häkkinen

Sain eilen töissä loppuun jo lokakuussa aloittamani lampaannahkojen pehmityksen. Oli hiljalleen jo aikakin, sillä keskeneräiset taljat veivät aika lailla tilaa museon alakerran pakkasessa, ja seuraavat neljä Kemiön teurastamolta tilaamaani lammasta odottavat jo ulkovarastossa säiden lämpenemistä niin, että viitsii taas työskennellä enemmän ulkona. Olen varsin tyytyväinen lyhyeen ja vaaleanruskeaan taljaan, josta tuli paikoin ihan mielettömän pehmeä. Pitempikarvainen tumma puolestaan jäi vähän ratisevaksi, mistä ei toisaalta sen suunnitellussa käytössä makuu- ja istuinalustana ole suurempaa harmia. Jos ja kun noita taljoja kevään mittaan kertyy, täytyy ommella savustusteltta kasaan jossain välissä. Parista lampaasta haaveilen tekeväni nahkaa, jos vain aika ja jaksa riittävät parkin kanssa säätämiseen. Useampi huhtikuun työnäytös on joka tapauksessa nahkatöitä...

Muuten olen lähinnä tullut siihen tulokseen, että heti kun on rahaa, ostan Dominique Cardonin kirjan Natural Dyes: Sources, Tradition, Technology and Science. Tänään kirjastosta kotiin kantamani yli seitsemänsataasivuinen järkäle sisältää tietoa yli 300 värikasvista ja 30 väriä tuottavasta eläimestä jaoteltuna värjäävän kemiallisen aineen mukaan, noiden aineiden molekyylirakenteet, tietoa kasveista itsestään, niiden levinnäisyydestä, historiallisesta käytöstä, nimistä eri kielillä... Ja hillittömän määrän värikuvia. Huokaus. Tahtoo.

Tahtoisin tosi kovasti myös tilata jotakin Naturtuchen tolkuttoman ihanaa villaa kaikista noista pinoissa odottavista huolimatta. Vielä on huominen aikaa päättää, sorrunko vai en.

Syrjähyppy Venetsiaan

Pitäisi tehdä seminaariesitelmän kalvot valmiiksi, mutta olen taas eksynyt pukuhaaveilun pariin. Olen menossa viikonloppuna Festevolmente-larppiin, joka sijoittuu vuoden 1508 Venetsiaan - hahmokseni sain salaperäisen nuoren Elena-kurtisaanin, joka on vastikään noussut seurapiirien tietoisuuteen. Hetken pohdinnan jälkeen päätin yrittää rakentaa venetsialaistyylisen puvun vanhoja pukujani kierrättämällä - useat vaatteet, jotka on ommeltu silloin, kun olin itse Elenan tapaan 18, eivät yllättäen mene enää sellaisinaan päälleni.

Vittore Carpaccio, 1505: Two Venetian Courtesans

Otin lähtökohdaksi vuonna 2001 Austen-peliin persikanvärisestä silkistä tehdyn empire-puvun (valitettavasti siitä ei löydy kuvaa), johon en ole enää vuosiin mahtunut. Korkean vyötärölinjan vaatteissa ongelma ei ole niinkään sinänsä myös pyöristyneessä mahassani, vaan radikaalisti levenneissä hartioissa ja käsivarsissa: viimeksi kokeillessani sain käteni mahtumaan puvun hihasta melkein kyynerpään kohdalle asti. Ratkottuani hihat irti kokeilin pukuun viime kesänä Tahto ja velvollisuus -peliä varten tehtyä uutta hakaskiinnitystä, joka meni kiinni juuri ja juuri - olen selkeästi paitsi aiempaa itseäni myös pukua lainannutta tyttöä isompi. Se saa nyt kuitenkin tällä erää välttää. Puvun pääntien linja on neliskanttinen eikä ollenkaan niin avoin kuin esimerkiksi ylläolevilla leideillä, mutta onneksi myös neliskanttinen decolté saa tukea maalaustaiteesta. Joka tapauksessa joudun laittamaan siihen päälle jonkun huivin tai vastaavan, etteivät vetoa sietämättömät hartiani sano sopimustaan irti.

Albrecht Durer, 1505: Young Venetian Lady

Katselin sillä silmällä myös aluspukujani: kaikki pellava-alusmekoni ovat tarkoitukseen aivan liian peittäviä, vanhanaikaista mallia ja karkeaa kangasta. Löysin lopulta barokkityylisen vanhojentanssipukuni kermanvärisestä silkistä valmistetun alusmekon, jonka kaula-aukon avoimuus ei ainakaan jää jälkeen venetsialaisneitojen anteliaista puvuista. Tämä puvun sovittaminen oli edellistä hilpeämpi episodi - pitkän kiemurtelun jälkeen pääsin kyllä sisään mekkoon, joka istui erinomaisesti vyötäisiltä ja kohotti kauniisti rintoja, mutta sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en päässyt sieltä enää pois. Tämä johti myös FB-statukseni muuttumiseen muotoon "apua olen vankina tässä tolkuttoman avokaulaisessa liian tiukassa silkkimekossa, voisiko joku pelastaa mut?" Lopulta ei auttanut muu kuin leikata mekko keskeltä halki normaalin elämän jatkumisen mahdollistamiseksi.

Suunnittelen laittavani siihen eteen nyt tiheäkön nyörityksen, joka mahdollistaa sekä mekon pukemisen suuremmitta ongelmitta että sen käytön aluspukuna aiempaan tapaan. Historiallista perusteluja aluspukujen nyöritykselle en tunne, ja tämän ratkaisun pohja onkin puhtaasti käytännöllinen. Kuitenkin jotkut esimerkiksi kuningas Vaclavin Raamatun kuvituksessa esitellyt mekot ovat niin tiukkoja, että vaikea kuvitella neitojen mahtuneen niihin ilman jotain kiinnitystä. Toisaalta kyseessä voi olla myös naiskauneuteen mieltyneen kuninkaan silmää hivelemään suunniteltu fantasiakuvitus, jolla ei ole pohjaa todellisissa aluspuvuissa.

Muutamat aluspuvussa aikoinaan tekemäni ratkaisut ovat melko hassuja, toteutus aika ajoin hieman kehno (jotain mäkin olen sentään vuosien varrella oppinut), eivätkä pitsit kai vielä oikein sovi 1500-luvun alkuun, mutta ne voi jättää piiloon ja muutenkin kierrätysalusmekko saa nyt kelvata. Sen sijaan puvun vain kyynärvarteen ulottuvat hihat ovat renessanssipursuiluun aivan liian vähäiset, ongelma, josta ajattelin selvitä harsimalla niiden päälle runsaat irtohihat ohuesta valkoisesta puuvillasta. Vähän hirvittää, miten paljon kaikki nämä sekavat sovellutukset näkyvät jokseenkin ohuiden pukukankaiden läpi, mutta tässä projektissa ja tällä aikataululla mulla ei ole suurta intoa tai aikaa tarkkuuteen ja suurempaan paneutumiseen. Kun nyt ehtisin ommella nämäkin suunnitellut modaukset käsin viimeistään huomenna töissä.

Silkkisen aluspuvun hiha näkyy vihreän vanhojentanssipuvun pienen puhvihihan alta, ja kaula-aukon pitsireunusta kurkistaa pääntiellä. Kuva: A. Valkama 2000.

Viimeiseksi varsinaiseksi palaseksi jää päällispuvun irtohihojen valmistaminen. Sen suurin ongelmakohta on kangas: useammissa periodikuvissa hihat näyttävät olevan jonkinlaista brokadia (kuten toki yleensä puvutkin), ajoittain ehkä samettia tai silkkiä. Sinänsä ihan sama, sillä sekä väriltään että ominaisuuksiltaan täysin sopivaa kangasta mulla ei ole suoraan mistään noista kategorioista. Sitä persikanväristä silkkiä on jäljellä jonkin verran, mutta se on niin ohutta, ettei siitä ainakaan vuorittamatta saa samanlaista vaikutelmaa kuin kuvissa - lisäksi sitä on mitä luultavimmin liian vähän tai ainakin kangas on omituisen muotoisina paloina. Kermanväristä samettia löytyisi, mutta se tuntuu aluspuvun valkoisten hihojen kanssa tylsältä vaihtoehdolta, ja persikansävyinen thai-silkki puolestaan heikohkosti periodiin sopivalta. Ehkä teen vielä toivioretken vintin syövereihin ennen asian lopullista päättämistä.

Kangaskauppaan päätymistä yritän välttää, sillä alkuvuoden kankaan- ja langanostokielto ei ole mitenkään syyttä julistettu. Jälkimmäistä rikoin vaihteeksi viime viikolla, mutta siihen oli hyvä syy, kun keskeneräisestä neulakinnastyöstä uhkaa loppua lanka. Johonkin nauhaan tai nyöriin saatan tässä pukuprojektissa vielä sortua irtohihojen kiinnityksen suhteen. Lopuksi täytyy vielä ihmetellä päällispuvun koristeluja: sen kaula-aukossa on tummaa oranssia koristenauhaa, jonka korvaamista jollakin toisella nauhalla harkitsen, ja vyötärönauhaksi voisi kenties laittaa jotakin kimaltavaa. Mutta ne viimeistelyt jäävät luultavasti loppuviikkoon elleivät perinteiseen tapaan viime hetkeen pelipaikalle.

Nyt vinttiin katsomaan, löytyisikö sen kätköistä jotain kivaa.

A la mode 1886

Olen jo jonkin aikaa pursuillut turnyyripukuintoa, kiikarissa kuukauden päästä pelattava Pahan kukkia. Projektin pohjana minulla oli valmiiksi Kätkettyihin kasvoihin, joka sijoittui vuodenvaihteeseen 1899-1900) ommeltu korsetti, ja joskus muinoin jonnekin 1870-luvulle sijoittuneessa Alaska-pelissä käyttämäni pyllytyyny. Alimmaksi sijoittuvan pitkän paidan päätin muokata vanhasta lakanakankaisesta mekosta, joten varsinaisesti tehtäväksi jäivät vain alushame ja päällimmäinen kerros: ei varsinaisesti mikään yksinkertainen homma, varsinkaan kun koristelut eivät suinkaan ole vahvin puoleni, mutta toiveita projektin valmistumisesta jopa jossain määrin ajoissa on epätavallisesti ilmassa.

Kotoa olisi löytynyt Kiinasta tuotua kukallista mustaa satiinia ja hieman samettia, mutta musta ei suoraan innostanut. Alustavat katselut keskustan Eurokankaassa eivät olleet kovin rohkaisevia - haaveilin tukevahkosta suklaanruskeasta kankaasta, mieluiten puuvillasametista, mitä ei näyttänyt olevan tarjolla lainkaan. Samanvärisenä olisi saanut tukevahkoa asetaattisatiinia, sinänsä oikein kaunista, mutta materiaaliinsa nähden huomattavan hintavaa. Päätin lähestyä tilannetta aivan toiselta kantilta, ja ostin lopulta Tikkurilan kierrätyskeskuksesta yhteensä 8,50 eurolla kahdet verhot. Alushameeksi pääsi ohut ja pehmoinen valkoinen valmiiksi rimssureunoilla varustettu puuvilla-polyesterkangas. Kaupan päälle saimme ompelumyssyiksi soveltuvat rimssuiset verhotampit, joita Virpi nimitti Ompelin hameen nappikiinnitystä lukuun ottamatta eilen, ja lopputulos oli korsetti päällä sovitettuna varsin kermakakkuinen. Laitan kuvan tänne heti kun saan sen käsiini.


Päällyspuvusta tulee nyt lämpimän keltainen, hankkimani verhosetti on käsittääkseni puuvillasatiinia. Helman saanee melko lailla suoraan puoliksi leikatuista verhoista, joissa on ylhäällä jo valmiiksi rypytysnauha. Yläkapat ja muu lisämateriaali pääsevät turnyyrin päälle takapuolta korostamaan. 1880-luvun puoliväli oli toista turnyyrikautta parhaimmillaan, jolle olivat ominaisia veistokselliset linjat, epäsymmetriset leikkaukset ja erittäin suuri takapuoli. Hahmolleni ei ole mitenkään välttämätöntä tai edes realistista pukeutua täysin muodin mukaiseen pukuun, ja itseäni miellyttävät hieman pienempi turnyyri sekä symmetrisyys. Katsotaan nyt sitten...


Yläosan leikkaus ja koristelu ovat nyt erityisesti pohdinnan alla. Vaihtoehtoina keltaisen satiinin seuraksi ovat ruskea, musta tai tummanpunainen satiini- tai samettinauha, tai mahdollisesti minkkiturkis. Yllä olevan kuvan oikeanpuolimmaisessa sinisessä puvussa on eräs mahdollinen miehustavaihtoehto, toinen mahdollisuus olisi neliömäinen leikkaus viereisen kuvan tyyliin. Ideaalitilanteessa kaulus olisi takaa korkea erittäin vedonaran niskani suojelemiseksi, mutta edessä voisi olla vain ohut harsomainen kangas. Sitä minulla ei kuitenkaan vielä ole, joten jäämme odottamaan tilanteen kehittymistä... Seuraava ompeluilta on sovittu ensi maanantaiksi, sitä ennen olisi syytä ainakin piirtää vähän kaavoja.

Muutama linkki 1880-luvun muotikuvien ja pukujen katseluun:
http://100megspop3.com/adira/victoria/1880s.htm
http://laracorsets.com/Womens_Fashion_History_1880s.htm
http://www.digitalchangeling.com/sewing/periodResources/SAndC-Winter1885to1886/index.html