Näytetään tekstit, joissa on tunniste Grönlanti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Grönlanti. Näytä kaikki tekstit

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kutomista pystypuilla

Talvi on tullut, joulutohinat talomuseolla täydessä käynnissä, ja mulle näillä näkymin taakse jäävää elämää. Sijaisuuteni museolehtorina päättyi ja palasin toistaiseksi tuntityöntekijäksi, tehden vuoroja enemmän betonibunkkerin puolelle. Aika nopeasti menivät vuosi ja kuukausi. Onneksi kassanakissa istuessaankin voi ihminen sentään neuloa.

Toissa viikolla, tonttukierrosten lomassa, kävin Tapiolan kudonta-asemalla kutomassa oman essunpätkäni loimipainoisissa pystypuissa työväenopiston kurssiin liittyen. Kudontatyö konkretisoi miellyttävästi monia pystykangaspuilla kutomiseen liittyviä pohdintoja, ja antoi saman tien aiheita uusiin.

Ensimmäiset 20 cm. Edellisen kutojan essun ja mun työni väliin oli laitettu sanomalehteä varaamaan paikkaa hapsuille. Sininen lanka on tasoitusta ja harmaa mun ekat kudontakokeilut. Reunoista lähtevät mustat langat toimivat pingottimena. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Jonkin aikaa asiaa arvottuani käytin essun kuteena samaa Pirtin ohutta kaksisäikeistä lankaa kuin säärikääreiden loimessa, eli loimi ja kude ovat essussa samanlaiset, loimi vain on ylikierteistä. Tuleepahan sitten samansävyistä, kun essut tänä viikonloppuna värjätään. Kutomisen opettelu sujui ihan sutjakkaasti, kun homma oli teoriassa jo tuttua - vaikeinta tuntui olevan muistaa laittaa kude loimien väliin, kun oli niin iso into avata seuraava viriö. Viriöt aukesivat ihan kohtuullisesti, 2. ja 1. -niisivarsia nostamalla auennut 3-viriö kai kaikkein kapeimpana - Suskia lainatakseni kyseessä ei ole vika vaan pystypuiden ominaisuus. Ihan aluksi ihmettelin, mihin laittaisin kudontamiekan lyöntien välissä, mutta sitten totesin sen pysyvän ihan mukavasti kädessä viriön vaihtamisen ajan, ja lepäävän sitten näppärästi niisien päällä avatun viriön sisällä kuteen ylöslyömisen jälkeen.

Niisivarret ylhäältä alas 3, 2, 1 ja hieman jemmassa 0. Alhaalla näkyvät mustat langat on virkattu pitämään loimilankoja irti toisistaan. 

Putkihulpioiden kutominen sujui näppärästi, mutta kankaan leveyden pitäminen oli hyvin vaikeaa. Kiristin ilmeisesti ensimmäisen kudontasessioni aikana kankaan hyvinkin kapoisaksi, ja sen leventäminen uudelleen oli kohtuullisen hankalaa, vaikka yritinkin hyödyntää kankaan reunoihin neulattuja puuvillalankoja pingottimina. Kankaasta tuli myös tiheydeltään varsin epätasaista, loimipainoisissa pystypuissa kun ei ole vaakapuiden pirtaa vastaavaa osaa, joka pitäisi loimilangat tasaisella etäisyydellä toisistaan ja kampaisi loimen suoraksi. Tiheimmillään kangas on lähellä reunoja, mikä liittynee siihen, että vaikka kuteen syöttäisi loivan u:n linjassa, reunoihin ei juuri jää väljyyttä. Suurimpia rakoja taas muodostui niihin kohtiin, joissa eri painoihin sidotut loiminiput vaihtuivat: yritän havainnollistaa tätä seuraavissa kuvissa.

Kudoksen takana kummitteleva käsi havainnollistaa kankaan tiheyden epätasaisuutta. Ylälaidassa näkyvä vekki johtuu siitä, että alareunan tasoitusvirkkaus (se aiemman kuvan musta lanka) ei ollut tässä kohtaa kireällä. 

Loimipainoina toimivat luonnonkiviä sisältävät kangaspussit. Suurimmat epätasaisuudet kankaaseen muodostuivat eri painoihin sidottujen loiminippujen väliin. Kuvan reunoilla näkyvien muovikorien päälle nostettiin kudonnan taukojen ajaksi levy, jonka päälle painot pääsivät lepäämään - loimea ei ole syytä säilyttää venytyksessä.

Itse kutomisen vauhti oli tässä kapeassa kankaassa pystypuuensikertalaisella ehkä sellaiset 8-10 cm /tunti. Kudelangan puolaamisessa ei kovin kauaa nokka tuhissut, mutta painojen siirtäminen lointa ylätukille kierrettäessä olikin ihan oma operaationsa. Löysäsin alalaidan loimentasoitusvirkkuut, kiersin tukkia, ja siirsin sitten painoja rivi kerrallaan takaa aloittaen. Käytin aika yksinkertaisia vetosolmuja sekä loimiletissä että painopussia siihen kiinnittäessä, aukenivatpa ainakin nopeasti. Meillä oli ehkä vähän turhan vähän vähän turhan painavia painopusseja, vaikeinta painojen sitomisessa oli yrittää saada kaikki langat kiristymään edes jokseenkin tasaisesti. Lattialla istuen tehtyä hommaa muutti merkittävästi miellyttävämmäksi se, jos muisti ottaa jonkin istuinalustan mukaan.

Tässä ylätukille kierrettyä kangasta esittävässä kuvassa näkyy hyvin, miten pahasti essukangas välillä kapeni. Kolme tummempaa pystyraitaa ovat kankaan harvat kohdat.  

Putkihulpioiden kutomisessa en kokenut tässä projektissa olevan mitään ongelmaa, vaikka tuo mainittu kankaan kapeneminen saattaakin tosiaan kytkeytyä siihen. Ei niistä ehkä ihan maailman siisteimpiä tullut, mutta ovat sentään hulpiot ja putkella :) Hartiat tulivat käsien kannattelusta ja korkeista työasennoista vähän kipeäksi, mutteivät ehkä sen enempää kuin vaakapuilla kutoessakaan. Pidän yleensäkin seisten työskentelystä, eikä mulle tullut joidenkin valittamia jalkakipuja ollenkaan.

Koko homman järisyttävin puoli oli ehkä sen tolkuton aikaavievyys - sitä ei oikein voinut kunnolla tajuta, ennen kuin sen oli itse kokenut. Kahta loimea luotiin tosiaan reipas viikonloppu, kokeneemmat tekijät olisivat varmaan päässeet vähän vähemmällä. Ihan kymmenmetrisiä loimia ei rautakaudella ehkä ole myöskään kudottu, jos kohta kaikessa laittamisessa on sen verran hommaa, että helposti kuvittelisi samalla vaivalla laittavansa ainakin kahden tai useammankin essun langat. Mutta voi olla, että ajattelemme koko asiaa vähän väärästä näkökulmasta: ainakin mulla on taipumus ajatella, että nyt kun kerran luodaan loimi, niin tehdään sitten kerralla mahdollisimman paljon kangasta, kun aina sitä johonkin kuitenkin käyttää. Ja pelkkä ylellisyystavaran omistaminenkin tuo iloa, vaikkei edes käyttäisi. Loimipainoisilla pystypuilla sen sijaan ilmeisesti usein kudottiin nimenomaan määrämittainen kangas tiettyyn käyttötarkoitukseen, vaikkapa taiteltava peplos-päällysmekko tai nimenomaan tällainen essu. Kankaan mitat ovat lopullisen vaatteen mitat, sen hulpiot ja aloitus- ja lopetusnauhat hyödynnetään sellaisenaan, saksia ja neulaa käytetään vain samalla viimeistelyinä toimivien koristelujen kiinnittämiseen. Kaarinan Kirkkomäen vainajista yksi oli saanut mukaansa hautaan kaksi esiliinaa, mutta aika monen yksilön kohdalla voisi kuvitella spiraalikoristellun esiliinan olleen melko ainutkertainen vaate. Jos nyt vaikkapa miehelään mennessään olisi naiselle hänen itsensä ja/tai läheisten toimesta valmistettu yksi pahalta silmältä suojaava naineen naisen merkki, ei siinä ehkä ole paljoa mietitty, että pitäisiko samalla vaivalla kutoa samaan loimeen toinenkin essu.

Kerralla kudottavan kankaan hamstraus perustuu myös siihen, että vaikken nyt rahoissa kierikään, mä voin kuitenkin hyvin ostaa kahden sijaan kolmekin vyyhtiä vähän kalliimpaa villalankaa, jota kone on mulle kivasti valmiiksi kehrännyt. Langan kehrääminen, varsinkin värttinällä, on kuitenkin koko kankaan valmistusprosessin aikaa vievin osuus - vähän vaikeaa ajatella, että ihan vaan huvikseen olisi kehrätty hervottomat määrät lankoja varastoon odottelemaan, että niistä joskus jotakin tulisi. Loimiksi sopivien lankojen kehrääminen ei myöskään ollut ihan tumpeloimpien hommaa, kuten sananlaskukin jo sanoo, loimilankoja kehräsivät vanhat ja taitavat, kudelankoja muutkin. Nyt tosin huomasin, ettei ohutkaan lanka pyrkinyt pystypuissa katkeamaan ollenkaan niin paljon kuin säärikääreprojektissani: sen vetolujuus tuntuisi olevan ihan kohtuullinen, mutta hankauskestävyys erittäin huono. Oli miten oli, jos langat olisi tähän essuun kudottu itse, se olisi lisännyt valmistusaikaa kevyesti kymmenillä tunneilla. Ja sitä ennen ne villat olisi pitänyt keritä lampaista, jotka olisi täytynyt pitää ruoassa ja turvassa...

Vai sorrutaanko nyt ihan turhan päiten taas tyypilliseen "meillä kaikki oli pientä ja kotikutoista" -ajatteluun? Eräs EAA-seminaarin puhujista, Sophie Bergerbrant, haastoi Britannian rautakauden kontekstissa vahvasti ajatuksen tekstiilien kotitarvevalmistuksesta: hänen aineistossaan eri tyyppiset tekstiilien valmistusvälineet tuntuivat keskittyvän eri taloihin, jopa eri kyliin. Teknisesti mikään ei estä käyttämästä pystykangaspuita laajamittaiseen kaupalliseen kankaidentuotantoon: niin tehtiin varmasti antiikin aikana Välimeren maissa, ja vastaavaan viittaisi muistaakseni Woven into the Earth -kirja Grönlannin ja/tai Islannin keskiaikaisessa kontekstissa (kirjoitin joskus muinoin pätkän vadmal-villakankaasta ja kyynärämitoista). Antiikin vaatemalleista monet olivat silti vielä määrämittaisista kangaspaloista taittelemalla valmistettuja, Grönlannin löydöt taas paloista leikattuja ja istutettuja - erityisesti jälkimmäiseen valmistustapaan ajatus kankaasta metritavarana sopii. Ehkä siirtymät pystypuut -> vaakapuut / kankaan pintakuvio näkyvissä -> kankaan pinta vanutettu ja nukka leikattu / kotitarvetuotanto -> kaupallinen tuotanto eivät olleet kovin suoraviivaisia vaan pikemminkin vaiheittaisia ja vähitellen tapahtuneita?

Viitteitä ammattimaisesta tuotannosta on Suomessa tulkittu olevan havaittavissa nimenomaan ristiretkiaikaisten spiraalikoristeltujen essujen ja hartiavaippojen tapauksessa. Olisiko (tuleva?) emäntä itse kutonut kankaan ja erikoistunut tekijä tehnyt ja kiinnittänyt siihen spiraalit? Oliko spiraalikuvioiden punominen miespuolisten vaskiseppien hommaa? Spekuloitavaa riittää.

Oli miten oli, mulla meni metrin mittaisen essun kutomiseen noin 19 tuntia. Muutaman tunnin voi laskea harjoitteluaikaa, ja painojen siirtäminen oli ihan merkittävästi aikaa haukannut työvaihe, mutta muuten vähän epäilen, olisiko työnopeutta mahdollista valtavasti tuosta nostaa - vähän harjoittelun myötä kyllä varmasti. Leveämmän kankaan kutomisen olettaisin olevan vielä hitaampaa, mutta sitäkin pitäisi kokeilla, ennen kuin voi kummemmin mitään sanoa. Ja nyt on sitten vielä viimeistelyt tiedossa: päättelylautanauhojen kutomiseen on varattu kai 8 tuntia, ja värjäämiseen vielä 6 tuntia. Itse joudun käyttämään osan kurssiajasta muuttamiseen, mutta eiköhän tuosta vielä essu tule, ehkä jo ensi kesäksi... Ja ehkä tuossa keväällä ehtii vääntämään lisää vietereitäkin :)

Krista ottaa loimenjäänteitä pois puista.

Valmiit essukankaat ja väliin kudotut sanomalehdet käärittiin rullalle odottamaan viimeistelyvaihetta.

Näiden kaikkien pohdintojen äärellä lienee syytä muistaa, että lopulta tiedämme rautakautisesta kutomisesta vielä aika vähän, ja siitäkin iso osa on valistunutta arvausta. Loimipainoiset pystypuut keksittiin uudelleen Marta Hoffmanin tutkimusten myötä 1960-luvulla, jolloin Länsi-Norjassa, Islannissa, Färsaarilla ja
saamelaisten parissa oli vielä elossa elävän pystypuukudontatradition edustajia. Enimmäkseen nuo viimeiset periferiakutojat tuottivat kuitenkin palttinasidoksisia raanuja, hyvin erityyppisiä kudonnaisia kuin rautakautiset, välillä hyvinkin hienot ja sidokseltaan monimutkaisemmat vaatetuskankaat. Jälkimmäisten kudontatekniikoita on sitten pyritty kokeilevan arkeologian menetelmin uudelleenlöytämään. Paljon pioneerityötä on tehty Tanskassa Lejressä liittyen niin sikäläisiin pronssi- ja rautakautisiin löytöihin (jotka siis Tanskassa ajoittuvat erityisesti ajanlaskumme alkua edeltävään aikaan, eli tuhat vuotta varhaisemmiksi kuin Suomen viikinki- ja ristiretkiaikaiset löydöt) ja ainakin nykyään Kööpenhaminen yliopistossa myös antiikin lähteisiin; Ruotsissa erityisesti Bäckedalissa, Suomessa Kuralassa Kaarinan muinaispuvun rekonstruktioprojektin yhteydessä ja sittemmin Mynämäellä muinaistekniikan opetuksessa. Briteissä ja Jenkeissä puuhataan sekä tutkimusta että harrastustoimintaa, ja saksankielisessä maailmassa tapahtuu varmasti jotain, mutta se on mun kielitaitoni ulkopuolella.

Loimipainoisilla pystypuilla kutomiseen löytyy etnografisen tiedon lisäksi historiallisia kuva- ja tekstilähteitä sekä kangaspuihin liitettyjä arkeologisia löytöjä, erityisesti loimipainoja. Eri paikoissa työskenteleville kutojille muodostuu kokemuksen kautta erilaisia enemmän tai vähemmän vankkoja käsityksiä siitä, miten ne tekniset ratkaisut, joista löytömateriaalia ei ole säilynyt, kannattaa toteuttaa. Huolimatta vähäisestä julkaistusta materiaalista joitakin yhtenäisiä käytäntöjä siitä, miten tietyt kysymykset ratkaistaan, on päässyt kansaivälisestikin leviämään, ja erilaisia kudontakäytäntöjä kartoittaa ainakin Christina Petty vielä tämän vuoden loppuun auki olevalla kudontakyselyllään. Tanskalaiset ovat puolestaan kiitettävästi julkaisseet systemaattisten kokeilujensa tuloksia, CTR:n sivuilta löytyy esimerkiksi suoraan pdf:nä Technical Report Experimental Archaeology Part 3 Loom weights (2007) ja aiempia tutkimuksia on julkaistu viime vuosien tekstiiliarkeologisissa artikkelikokoelmissa. Silti lopulta edessä on kokeilevan arkeologian väistämätön epävarmuus: täysin varmoja siitä, että yrityksen ja erehdyksen kautta syntyneet tekemisen tavat vastaisivat alkuperäisiä, tavoiteltuja muinaistekniikoita, ei koskaan voida olla. Sen epävarmuuden kanssa täytyy sitten vain kyetä elämään. Onneksi kutominen voi olla kivaa ihan riippumatta siitä, kuinka autenttisin menetelmin sitä lopulta puuhataan.

Tänään sitten päättelylautanauhoja kutomaan, jännää :)

torstai 18. helmikuuta 2010

Termit ja palttinasidoksinen nauha

Esitelmöin 7.2. susien Valistus ja Edistys -vuorolla suomalaisista tekstiililöydöistä, mitä edeltäneen valmistelupyrähdyksen jälkeen olen pitänyt gradunteossa aika lailla taukoa. Nopeasti aika tuntuisi kuluvan myös työnteon, erinäisten näyttelyprojektien ja muuton valmistelun parissa. Tänään sain vihdoin kaivettua Grönlanti-kirjan taas vähän esille. Huomaan olevani vähän väliä pulassa erilaisten tekstiili- ja vähän muidenkin termien kanssa: Østergård vielä iloisesti käyttää englanninkielisiä ja skandinaviskan termejä sekaisin. Sitten aina seuraa hurja googletus- ja pohdintasessio, jonka avulla yritän käsittää, mistä lukemassani on kyse. Onkohan joku koonnut erikielisten käsityötermien sanastoa johonkin? Selittävät kuvat vieressä olisivat ihan parhautta myös :)

Selvittelimme tänään O:n kanssa jonkin aikaa termiä alen, englannin ell, joka on siis mitä ilmeisimmin suomen kyynärä. Østergård antaa sen mitaksi 490 mm toki mainiten, että mitta on vaihdellut eri paikoissa ja eri aikoina. Tuo 49 cm vastaa aika hyvin esimerkiksi sitä, minkä mittainen mun kyynäräni eli mitta kyynärpäästäni sormien päihin on. Sen sijaan wikipedian mukaan Suomessa aiemmin käytetty ruotsalainen kyynärä on 59 cm, sama kuin kahden jalan mitta. Autonomian aikana käytetty venäläinen kyynärä eli arsina oli puolestaan jopa 71,12 cm.

Ja islantilainen pappi sai palkaksi 192 kyynärää vadmalia (villakangasta), jonka arvo vastasi noin puoltatoista lehmää. Mutta minkä levyisenä? Se tuntuisi ainakin Islannissa vaihdelleen 2 ja 3,5 kyynärän välillä, eli metristä jopa 170 senttiin. Jälkimmäisen leveyden kutominen pystypuissa tuntuisi ensipohtimalla hurjalta, vaikka myös Lehtosalo-Hilander puhuu aina pystykangaspuiden yhteydessä lyhyistä ja leveistä kankaista. Työkaveri mainitsi pystykangaspuukurssilta tultuaan, että siellä katsotussa kansatieteellisessä filmissä kaksi saamelaisnaista kutoo samaa leveää loimea kahdestaan, ja spekuloi anoppien ja miniöiden iloisilla yhteiskudontasessioilla. Olen tuon pätkän joskus itsekin nähnyt, mutta enpä moista yksityiskohtaa muistanut. Hmm hmm.

Oikeastaan mun piti kyynäröiden sijaan kuitenkin ottaa puheeksi tabby-woven band, eli mun käännöksenä palttinasidoksinen nauha. Sellainen löytyy Østergårdin mukaan muutamista grönlantilaisista tekstiileistä aloitusnauhana ainakin suomalaisista kankaista tutumman lautanauha-aloituksen sijaan. Mikähän tuo mahtaisi olla, ja miten kudottu? Mulle tulisi ensinnä mieleen pirtanauha, jonka sidos on palttinaa, mutta enpä ole aiemmin tuohon ilmaukseen törmännyt. Olisiko jollain lukijallani tietoa tästä?

torstai 14. tammikuuta 2010

Tekniikoita ja työvälineitä Grönlannin näkökulmasta

Maanantaina ja tänään olen lueskellut Woven into the Earthin taustalukua materiaaleista, tekniikoista ja työvälineistä (sivut 36-60). Tämä on omia vaihtelevia kiinnostuksenkohteitani painottava tiivistelmä niistä.

Lampaat ja vuohet

Islantilainen lakikokoelma Grágás sisältää tietoa eläinten arvosta: lammas ja vuohi samanarvoisia. Kuusi vuohta kileineen vastaa yhtä normaalikokoista lehmää, joka myös syö kuusi kertaa enemmän rehua kuin vuohi.

Grönlantiin viedyt lampaat kuuluivat pohjoiseen lyhythäntäiseen lammasrotuun, joka tunnetaan sitkeydestään. Näillä lampaiden villa jakautuu alus- ja päällyskarvaan. Rodun nykyisiä jälkeläisiä ovat Orkney Ronaldsayssa, Spaelsau Norjassa ja gotlantilaiset goottilampaat. Lampaat voivat olla sarvellisia tai sarvettomia, Grönlannissa olivat enimmäkseen "vuohensarvisia". Villa voi olla harmaata, ruskeaa, mustaa tai kirjavaa. Tällaisia pohjoisia lyhythäntiä on kasvatettu luultavasti ainakin Euroopan rautakaudelta asti. Mahdollisesti vielä vanhempi lammasrotu on Hebridien Soay, jota vielä löytyy St. Kildasta ja joka periytyy luultavasti pronssikautisesta lammasrodusta. Monia Pohjois-Atlantin saaria on nimetty lampaiden mukaan, mm. Färsaaret (<-får). Lampaiden säkäkorkeus oli Grönlannissa 55-70 cm, keskimäärin 65 cm. Suurimman osan vuotta lampaat elivät ulkona, talven kylmimpään aikaan kenties otettiin sisään. Maatilarakenteista löydetty kiviseinäisiä lammaskarsinoita, joita on käytetty kenties eläinten lypsämiseen ja pesuun ennen kerintää. Lampaita teurastettiin syksyllä niin, että jäljelle jääneet riittivät tuottamaan karitsoita - lisäksi rehun määrä vaikutti siihen, montako eläintä voitiin säästää. Sikojen ja koirien luista on löytynyt jälkiä merenelävien syönnistä, karjaeläimistä ei juurikaan.

Kun eläin teurastettiin, kaikki käytettiin. Veri ja sisäelimet ruoaksi, jopa utareet ja kivekset voitiin säilöä happamassa herassa. Kivespussit parkittiin säilytyskäyttöön, suolissa ja mahalaukussa voitiin säilöä ruokaa. Pään ja jalkojen keittämisessä irronnutta rasvaa voitiin käyttää apuna hyvin ohuen langan kehräyksessä. Pienet luut pääsivät pelinappuloiksi, isommista valmistettiin käyttöesineitä, kuten myös sarvista. Myös kuolleiden lampaiden villa käsiteltiin ja siitä tehtiin vaatteita, mutta ne eivät olleet kovin kestäviä (Adalsteinsson, S. Importance of Sheep in Early icelandic Agriculture. The Norse of the North Atlantic. acta Archaeologica Vol. 61-1990. Kööpenhamina 1991, 285-291).

Jos lampaat olivat kovin heikkona, karitsat saatettiin joutua teurastamaan heti syntymänsä jälkeen. Kun lampaat keväällä siirrettiin taas ulkoruokintaan, lampolan pohjalle lannasta ja pehmikkeistä kertynyt "turve" otettiin ulos, kuivatettiin ja käytettiin polttoaineena. Islantilaiset ja norjalaiset 1600-1700 -lukujen lähteet kertovat, että yhden ihmisen vaatteita varten tarvitaan vuodessa 5 kiloa villaa. Jos perheessä oli enemmän lapsia kuin lampaita, täytyi villaan sekoittaa vuohenkarvaa tai kuolleen lampaan villaa. Herjolfnæsin löydöistä lähes kokonainen mekko painoi noin 1000 g, huppu 120 g ja sukka 150 g. Nämä olivat kuivapainoja, tuoreena painaneet luultavasti vähän enemmän. Näiden valmistamiseen tarvittu villa on käsittelemättömänä painanut ehkä tuplasti. Jos ihmisella on päällekkäin kaksi mekkoa, lahkeet tai sukat, huppu ja viitta, vaatteiden yhteispaino on ehkä 8-10 kg.

Laskelma: viisihenkinen perhe tarvitsee vuodessa 25 kg raakaa villaa vaatetusta varten. Yhdestä lampaasta saadaan 1,5-2 kg villaa, joten yhteensä perhe tarvitsee 25-30 lammasta vaatteita varten. Lisäksi tarvitaan taljoja ja petivaatteita, lisää villaa palvelusväen palkkavaatteisiin, purje- ja telttakankaisiin, pakkausmateriaaliksi ja käärinliinoiksi. 80-100 lammasta on liikaa elätettäväksi yhden farmin mailla Islannin tai Grönlannin karuissa oloissa. Vaatteet ovat oletettavasti kestäneet käytössä useamman vuoden.

Raakavillan käsittely


Primitiivisten lampaiden villa tippuu alkukesästä itsekseen isoina tuppoina. Tähän aikaan vuodesta muuten vapaana laiduntavat lampaat oletettavasti koottiin aitauksiin villan keräämistä ja keritsemistä varten. Kustakin lampaasta saatiin noin 1,5-2 kg villaa, pässeistä enemmän kuin uuhista. Itsekseen irtoavat vain pidemmät karvat, keritty villa taas on pituudeltaan epätasaista. GUSilta löytyi raakavillatuppoja, joista oli mahdollista nähdä, että villaa sekä poimittiin lampaista että kerittiin irti. Grönlannista on myös saksi/keritsinlöytö Sandnæsista ja useampi keritsinkotelo.

Ennen kehräystä villa, tai keritsemätön lammas, pestiin talven aikana varastoidulla urealla. Villa myös lajiteltiin ennen kehräystä, paremmat niska- ja selkävillat eroteltiin likaisemmasta vatsa- ja jalkavillasta. Islantilainen Búalög ("Talonpojan laki") kertoo, että villat eroteltiin toisistaan käsin nyppimällä. Sandnæsista löydettiin todennäköisesti villakampojen jäänteet. Villa eroteltiin Islannissa ja Färsaarilla perinteisesti kolmeen osaan: pitkä päällivilla, pehmeä alusvilla ja sekalaatu. Loimeen käytettiin ensisijaisesti pitkiä ja kuteeseen lyhyitä villoja. Grönlannista on löydetty myös jäänteitä koreista, joita on luultavasti käytetty villan säilyttämiseen.

Langan valmistus

Vain harvoista arkeologisista löydöistä voi päätellä, missä kohtaa värttinää kehrä on sijainnut. Osebergista tunnetaan kivinen kehrä värttinän yläosasta, ja Bergenista kaksi keskiaikaista värttinää, joiden kehrä on alaosassa. Kehrän sijoitus ja paino vaikuttavat aikaansaatavan langan paksuuteen ja kierteeseen. Valmiista tuotteesta voi kuitenkin olla hyvin vaikea sanoa, millä menetelmällä se on tehty.

Frigg oli muinaisskandinaavinen kotitöiden jumalatar, Orionin vyön tähdet tunnettiin nimellä "Friggin värttinä". Kristillisessä ikonografiassa puolestaan Eeva nähdään usein kehräämässä peittääkseen alastomuutensa vaatteilla.

Laskelmien mukaan langan kehräämisen menee 5-10 kertaa enemmän aikaa kuin kankaan kutomiseen. Kokeilun perusteella 1*1,5 metrin kangaspalaan, jonka langantiheys on 10/10 lankaa/cm, tarvitaan 3000 metriä yhden millimetrin paksuista lankaa, eikä tässä laskelmassa ole mukana päättelylankoja.

Jos käytetään värttinää, jossa ei ole kehrää, laitetaan värttinään aluksi pieni paino: myöhemmin kertyvän langan paino riittää pitämään värttinän liikkeessä. Erilaisia koukkumaisia kehräpuita on käytetty ympäri maailmaa mm. hevosenjouhien ja ihmisen hiusten kehräämiseen. Grönlannin löydöt vastaavat kooltaan länsisuomalaisia: värttinän pituus on 450 mm, poikkipuun 260 mm.

Kehrättävää materiaalia saatettiin pitää tikun (distaff) päässä, kuten monet kirkkojen kattomaalaukset osoittavat. Yksi Olaus Magnuksen kuvista esittää naisen kehräämässä materiaali kiinnitettynä nauhalla päähän.

Grönlannista on löydetty eri muotoisia kehriä. Useimmat on valmistettu vuolukivestä (steatiitti), muutama puusta ja luusta. Yhdessä on riimukirjoitettu teksti "Sidrid teki", muissa usein ristikuvioita ja muuta koristelua. Kehrien läpimitta on 25-85 mm ja paino 12-90g. Yli 50 g painoisia kehriä on luultavasti käytetty kertaamiseen tai nyörin kehräämiseen. Suurimmat, yli 400 gramman kehrät ovat luultavasti porien vauhtipyöriä.

Yhteensä grönlantilaisia kehriä on löytynyt satoja. Piispanistuimen paikalta Gardarista on löydetty yhdeksän kehrää keittiöstä, yksi kirkon kuorista ja yksi kellotornista: todennäköisesti naiset kehräsivät, missä kulkivatkin. On löydetty myös vuolukivestä valmistettuja valumuotteja, joilla olisi voitu valmistaa kehriä, mutta metallisia kehriä ei ole tavattu mistään Pohjoismaista.

Grönlannin löytöjen loimi on yleensä Z- ja kude S-kehrättyä. Hyvin hieno ompelulanka on Z-kehrättyä ja S-kerrattua, kertauksen jälkeenkin vain noin 1 mm halkaisijaltaan.

Tutkituista vaatteista on löydetty hyvin vähän sykkyrälle mennyttä lankaa, vaikka varsinkin loimilangat ovat hyvin tiukkakierteisiä. Norjasta tiedetään, että valmis lanka kierrettiin tikun ympärille ja laitettiin kolmeksi päiväksi kylmään veteen. Lanka voitiin myös höyryttää kierteen tasaamiseksi. Kudelangat puolestaan voitiin keriä löysemmiksi keriksi ja haudata suojapussissa kuivaan lampaanlantaan kolmeksi viikoksi langankierteen "tappamiseksi". Tällaisista toimenpiteistä ei Grönlannista ole löytynyt arkeologisia jälkiä.

Pystykangaspuut

Islannin vefstadur: "kudontapaikka" tai "kivipainoinen loimi", norjan oppstadvev: "pystyssä seisova loimi". Clonterfin taistelusta kertova runo Darradarljód Njallin saagasta (n. 1280) kuvaa valkyrioita kutomassa taistelun tapahtumia pystypuilla. Se on kattavin tunnettu kooste keskiaikaisesta kudontasanastosta. Yksi käännös tästä löytyy Viking Answer Ladylta.

Useimmat Grönlannista löytyneet loimipainot vuolukiveä. Tasakokoiset painot ovat tärkeitä tasaisen kudonnaisen saamiseksi, mutta näiden eroja voitiin tasapainottaa sitomalla painoihin eri määrä lankoja. GUSilta löytyneet painot 415, 595 ja 680 grammaa, mutta Grönlannin löytöjen joukossa myös huomattavasti pienempiäkin painoja. Painoissa kaiverruksia, mm. ristejä, mahdollisesti suojelevia riimuja ja nimiä, joista osa miesten. On mahdollista, että samoja painoja on käytetty sekä loimi- että verkonpainoina tarpeen mukaan. Miesten nimet painoissa voisivat viitata myös kosiolahjoihin - käsityötarvikkeiden antaminen toivotulle morsiamelle on ollut pohjoismaissa tavallista.

Kude lyödään tasaiseksi viriön vaihtamisen jälkeen "miekalla": tällaisten osia on löytynyt myös Grönlannista. Nämä ovat kenties olleet tyypillisiä naisten hauta-antimia? Osa löydöistä mahdollisesti myös lelumiekkoja, yhteen on kaiverrettu kaksi miekoin ja kilvin taistelevaa hahmoa. Lyömämiekkojen materiaaleja ovat puu, luu ja Skandinaviassa myös rauta. Löydöt enimmäkseen fragmentaarisia, kokonaisina säilyneiden pituus noin 60-80 cm. 1800-luvulla pystykangaspuilla kutoneet sanovat, että kude täytyi lyödä paikoilleen neljä kertaa, ensin keskelle ja sitten reunoihin. Siihen vaadittiin voimaa. Jos kudottiin vadmalia, täytyi lyödä paljon enemmän, jopa 20 kertaa.

Ensimmäinen kude on varmaan poimittu loimeen jo ennen kangaspuiden yläpalkin sijoitusta paikoilleen. Aloitettaessa jouduttiin varmaan seisomaan tuolilla. Valon vähäisyys on ainakin nykynäkökulmasta ollut ongelma.

Naisten tekstiilityöhuoneen nimitys keskiajalla dyngja. Oslon vanhasta kaupungista löytö, jossa palaneesta talosta 26 loimipainoa rivissä: kudotun kankaan leveys luultavasti noin 1200 mm. Ausmannadalenista on tutkittu kaksi kudontahuonetta, josta molemmista löytynyt paljon loimipainoja samasta kohtaa. Loimipainojen sijainti usein huoneen pohjoisseinustalla ovea vastapäätä - ehkä niin saa eniten valoa? Grönlantilaisessa kontekstissa on havaittu sama sijainti, muttei ulko-ovea, josta valoa tulisi.

Ensimmäinen löytö, joka paljasti GUSin sijainnin, oli 1880 mm pitkä pystypuiden yläpalkki. Kavennukset molemmissa päissä kertovat, että palkkia on voinut pyörittää pystypuiden päällä. Palkissa on 34 reikää loimilangoille 1400 mm alueella. Loimen kummallakin puolella on oltava 300-400 mm "kyynärpäätilaa". GUSista löytyi myös 920 mm ja 1270 mm pitkät palkit, tosin nämä luultavasti fragmentaarisia eli alunperin pidempiä. GUSin löydöissä myös hræll (pieni puutikki loimilankojen setvimiseen), loimipainoja ja jakkara. Kudontahuoneen tulisija koko talon suurin, ehkä valon vuoksi.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Ikiroutaan kudottua

Etenemissuunnitelmani taustatekstien suhteen ei ole mitenkään erityisen selkeä, olen aloittanut lukemisen enemmänkin herkuttelemalla kuin systemaattisesti. Keskeinen ajatus ehkä olisi, että koska olen jo jossain useampaan otteeseen tutustunut varsinaiseen ydinmateriaaliini, suomalaisiin muinaispukuihin ja niitä käsittelevään kirjallisuuteen, voisi nyt olla toimiva lähestymistapa vähän kierrellä ja kaarrella: lukea puku- ja väriainetutkimusta laajemmalti ja yrittää sitä kautta saada uutta perspektiiviä vanhaan aineistoon. On tosin vähän tekopyhää väittää niin, sillä oikeasti en vain malttanut olla tarttumatta ensin Else Østergårdin Woven into the Earthiin :)

Kaivaukset Grönlannissa, sivut 21-35

Herjolfnæsin maatilan yhteydessä sijaitsevalta kirkkomaalta on löytynyt tekstiilejä jo 1800-luvulla, kaiveltu satunnaisesti. Kaivausolosuhteet kamalat. Onnistuneimmat ja tieteellisimmät laajat kaivaukset kesällä 1921 johtajanaan tanskalainen Poul Nørlund. Kirkkomaa on melko laaja, 86 m2. Hautoja tiukasti vierekkäin ja päällekkäinkin 3-4 kerrosta, Nørlund löysi yhteensä 110-120 hautaa. Meri on huuhtonut hautausmaan eteläiset osuudet pois.

Herjolfnæsin vainajat on haudattu joko arkussa, vanhoihin vaatteisiin tai kokonaiseen vaatteeseen käärittynä. Arkkulöydöt ovat kirkon seinustan vieressä ja eteläpuolella, samasta yhteydestä hienoimmat puuristit. Vaatimattomat ristit ja vain vaatteisiin käärityt ruumiit sijaitsevat kirkon pohjoispuolella. Suuri osa vaatelöydöistä ei siis ole ollut ruumiiden päällä vaan käärinliinoina, esimerkiksi huppujen sisältä on löydetty jalan luita. Vaatteita on leikattu auki ja viillelty, jotta olisivat helpommin käärittävissä ruumiiden ympärille. Osa löydöistä on selkeästi vain "rättejä". Kaikki vaatelöydöt ovat villaa. Muutamia pellava- ja hamppulanganpätkiä on löytynyt muutaman ruumiin yhteydestä, mutta selkeää jälkeä vaatteiden vuorituksista ei ole. Nørlund ei usko, että vaatteissa olisi ollut vuori. Melko kokonaisia vaatekappaleita (mekkoja?) vuoden 1921 kaivauksista on yhteensä 23, joista kolme lasten vaatteita; lisäksi 16 huppua, 4 hattua, yksi sukkapari ja kolme paritonta sukkaa.

Grönlannin kylmyys ja jäätyminen säilyttävät tekstiiliä. Ensimmäiset haudat paikalla olisivat ehkä jo 900-luuvn lopulta, jolloin ilmasto lämpimämpi: näistä ei mitään jäänteitä vaan ovat maatuneet kokonaan. 1200-luvulla tapahtui käänne kylmempään, jonka seurauksena maassa ikirouta ja tekstiileillä parempi säilyttävyys. Löydöt enimmäkseen puuta ja tekstiiliä, luu paljolti maatunut. Monien löytöesineiden läpi on kasvanut paljon juuria, eli ovat sijainneet melko lähellä maanpintaa, myöhemmin uponneet ikiroutaan. Nämä parhaiten säilyneitä. Hautaustapahtuman vuodenajalla on Nørlundin mukaan ollut vaikutusta tekstiilien säilymiseen. Löytöaineiston syvyys vaihtelee runsaasti, mutta tämä ei suoraan kuvasta alkuperäistä hautaussyvyyttä. Ajoitus hautaussyvyyden perusteella on Nørlundin mukaan mahdotonta.

Monet tekstiileistä olivat löydettäessä punaruskeita, mutta väriainetta ei ole yrityksistä huolimatta tunnistettu. Värjäytyminen on ehkä rauta- tai okrapitoisesta maaperässä tapahtunutta.

Löydöt kuljetettiin pois Grönlannista joessa kasvaneella sammaleella peitettyinä. Tanskan kansallismuseossa Kööpenhaminassa suoritettiin pesu ja konservointitoimenpiteet, korjausompelua ja tukevaa vuoritusta, jotta vaatteet saadaan esille. Herjolfnæsin tekstiilit olivat näytteillä 1920-luvulta eteenpäin. 1980-luvulla suoritettiin uudet konservointitoimenpiteet ja uusi vuoritus. Havaittiin haalistumista, koska tekstiilit olivat olleet esillä niin pitkään. Uusi säilytys tapahtuu nyt paremmissa olosuhteissa pimeässä ja viileässä. Vain osa vaatteista kerralla esillä, muista rekonstruktiot.

Islantilainen kristillinen laki 1100-luvulta: ruumista ei saa haudata alasti.

Monilta muilta Grönlannin kaivauksilta myös tekstiilifragmentteja. Landnáma farmilta itäisestä asutuksesta kolme erityisen mielenkiintoista fragmenttia, poikkeuksellisia kudonnaisia ja kirjailua. "Taloa hiekan alla" (Gården Under Sandet, GUS) kaivettiin vuosina 1992-1997 joka kesä, kunnes työolosuhteet kävivät läheisen joen takia mahdottomiksi ja kaivaukset jouduttiin keskeyttämään. GUS oli todella iso kompleksi, yhteensä havaittu 44 huonetta, tosin kaikki eivät olleet käytössä samaan aikaan. Vanhin osa oli ilmeisesti pitkätalo 1000-luvulta.

GUSin löydöissä jäänteitä pellavasta. Mielenkiintoisin löytöyhteys kudontahuone, jonka lattia sijaitsi muita tasoja matalammalla. Kudontahuone sijaitsi talon koillispäässä, mikä vastaa muita kudontahuonelöytöjä. Se oli rakennettu 1200-luvulla, ja pysyi käytössä ehkä vuosisadan ajan. Löytöjen joukossa oli puunkappaleita, jotka ovat jäänteitä pystykangaspuista. Lisäksi löytyi värttinänkehriä ja loimipainoja. GUSista otettiin talteen myös 174 tekstiilifragmenttia, jotka olivat vaihtelevassa kunnossa. Osa näistä oli vanhojen vaatteiden kappaleita, osa kenties uusien vaatteiden leikkaamisesta jääneitä tilkkuja.

---

Nørlundin kirjaan perustuvia piirroksia Herjolfnæsin löydöistä löytyy aiemminkin linkatulta Marc Carlsonin sivuilta.Østergårdilta ja kumppaneilta olisi pitänyt jo viime vuonna ilmestyä uusia kaavaversioita sisältävä teos Medieval Garments Reconstructed: Norse Clothing Patterns, mutta sitä ei näytä ainakaan vielä saavan Amazonista. Odotamme mielenkiinnolla.

Mietin, että nimi Poul Nørlund soittaa jotain kelloa, ja pian kävikin ilmi, että sama herra työskenteli myös Visbyn taistelun kaivauksilla ja oli siten viimekesäisestä Ropecon-esitelmästämme tuttu. Kyseessä taitaakin olla Tanskan arkeologian suuri nimi.