Kutomista pystypuilla

Talvi on tullut, joulutohinat talomuseolla täydessä käynnissä, ja mulle näillä näkymin taakse jäävää elämää. Sijaisuuteni museolehtorina päättyi ja palasin toistaiseksi tuntityöntekijäksi, tehden vuoroja enemmän betonibunkkerin puolelle. Aika nopeasti menivät vuosi ja kuukausi. Onneksi kassanakissa istuessaankin voi ihminen sentään neuloa.

Toissa viikolla, tonttukierrosten lomassa, kävin Tapiolan kudonta-asemalla kutomassa oman essunpätkäni loimipainoisissa pystypuissa työväenopiston kurssiin liittyen. Kudontatyö konkretisoi miellyttävästi monia pystykangaspuilla kutomiseen liittyviä pohdintoja, ja antoi saman tien aiheita uusiin.

Ensimmäiset 20 cm. Edellisen kutojan essun ja mun työni väliin oli laitettu sanomalehteä varaamaan paikkaa hapsuille. Sininen lanka on tasoitusta ja harmaa mun ekat kudontakokeilut. Reunoista lähtevät mustat langat toimivat pingottimena. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Jonkin aikaa asiaa arvottuani käytin essun kuteena samaa Pirtin ohutta kaksisäikeistä lankaa kuin säärikääreiden loimessa, eli loimi ja kude ovat essussa samanlaiset, loimi vain on ylikierteistä. Tuleepahan sitten samansävyistä, kun essut tänä viikonloppuna värjätään. Kutomisen opettelu sujui ihan sutjakkaasti, kun homma oli teoriassa jo tuttua - vaikeinta tuntui olevan muistaa laittaa kude loimien väliin, kun oli niin iso into avata seuraava viriö. Viriöt aukesivat ihan kohtuullisesti, 2. ja 1. -niisivarsia nostamalla auennut 3-viriö kai kaikkein kapeimpana - Suskia lainatakseni kyseessä ei ole vika vaan pystypuiden ominaisuus. Ihan aluksi ihmettelin, mihin laittaisin kudontamiekan lyöntien välissä, mutta sitten totesin sen pysyvän ihan mukavasti kädessä viriön vaihtamisen ajan, ja lepäävän sitten näppärästi niisien päällä avatun viriön sisällä kuteen ylöslyömisen jälkeen.

Niisivarret ylhäältä alas 3, 2, 1 ja hieman jemmassa 0. Alhaalla näkyvät mustat langat on virkattu pitämään loimilankoja irti toisistaan. 

Putkihulpioiden kutominen sujui näppärästi, mutta kankaan leveyden pitäminen oli hyvin vaikeaa. Kiristin ilmeisesti ensimmäisen kudontasessioni aikana kankaan hyvinkin kapoisaksi, ja sen leventäminen uudelleen oli kohtuullisen hankalaa, vaikka yritinkin hyödyntää kankaan reunoihin neulattuja puuvillalankoja pingottimina. Kankaasta tuli myös tiheydeltään varsin epätasaista, loimipainoisissa pystypuissa kun ei ole vaakapuiden pirtaa vastaavaa osaa, joka pitäisi loimilangat tasaisella etäisyydellä toisistaan ja kampaisi loimen suoraksi. Tiheimmillään kangas on lähellä reunoja, mikä liittynee siihen, että vaikka kuteen syöttäisi loivan u:n linjassa, reunoihin ei juuri jää väljyyttä. Suurimpia rakoja taas muodostui niihin kohtiin, joissa eri painoihin sidotut loiminiput vaihtuivat: yritän havainnollistaa tätä seuraavissa kuvissa.

Kudoksen takana kummitteleva käsi havainnollistaa kankaan tiheyden epätasaisuutta. Ylälaidassa näkyvä vekki johtuu siitä, että alareunan tasoitusvirkkaus (se aiemman kuvan musta lanka) ei ollut tässä kohtaa kireällä. 

Loimipainoina toimivat luonnonkiviä sisältävät kangaspussit. Suurimmat epätasaisuudet kankaaseen muodostuivat eri painoihin sidottujen loiminippujen väliin. Kuvan reunoilla näkyvien muovikorien päälle nostettiin kudonnan taukojen ajaksi levy, jonka päälle painot pääsivät lepäämään - loimea ei ole syytä säilyttää venytyksessä.

Itse kutomisen vauhti oli tässä kapeassa kankaassa pystypuuensikertalaisella ehkä sellaiset 8-10 cm /tunti. Kudelangan puolaamisessa ei kovin kauaa nokka tuhissut, mutta painojen siirtäminen lointa ylätukille kierrettäessä olikin ihan oma operaationsa. Löysäsin alalaidan loimentasoitusvirkkuut, kiersin tukkia, ja siirsin sitten painoja rivi kerrallaan takaa aloittaen. Käytin aika yksinkertaisia vetosolmuja sekä loimiletissä että painopussia siihen kiinnittäessä, aukenivatpa ainakin nopeasti. Meillä oli ehkä vähän turhan vähän vähän turhan painavia painopusseja, vaikeinta painojen sitomisessa oli yrittää saada kaikki langat kiristymään edes jokseenkin tasaisesti. Lattialla istuen tehtyä hommaa muutti merkittävästi miellyttävämmäksi se, jos muisti ottaa jonkin istuinalustan mukaan.

Tässä ylätukille kierrettyä kangasta esittävässä kuvassa näkyy hyvin, miten pahasti essukangas välillä kapeni. Kolme tummempaa pystyraitaa ovat kankaan harvat kohdat.  

Putkihulpioiden kutomisessa en kokenut tässä projektissa olevan mitään ongelmaa, vaikka tuo mainittu kankaan kapeneminen saattaakin tosiaan kytkeytyä siihen. Ei niistä ehkä ihan maailman siisteimpiä tullut, mutta ovat sentään hulpiot ja putkella :) Hartiat tulivat käsien kannattelusta ja korkeista työasennoista vähän kipeäksi, mutteivät ehkä sen enempää kuin vaakapuilla kutoessakaan. Pidän yleensäkin seisten työskentelystä, eikä mulle tullut joidenkin valittamia jalkakipuja ollenkaan.

Koko homman järisyttävin puoli oli ehkä sen tolkuton aikaavievyys - sitä ei oikein voinut kunnolla tajuta, ennen kuin sen oli itse kokenut. Kahta loimea luotiin tosiaan reipas viikonloppu, kokeneemmat tekijät olisivat varmaan päässeet vähän vähemmällä. Ihan kymmenmetrisiä loimia ei rautakaudella ehkä ole myöskään kudottu, jos kohta kaikessa laittamisessa on sen verran hommaa, että helposti kuvittelisi samalla vaivalla laittavansa ainakin kahden tai useammankin essun langat. Mutta voi olla, että ajattelemme koko asiaa vähän väärästä näkökulmasta: ainakin mulla on taipumus ajatella, että nyt kun kerran luodaan loimi, niin tehdään sitten kerralla mahdollisimman paljon kangasta, kun aina sitä johonkin kuitenkin käyttää. Ja pelkkä ylellisyystavaran omistaminenkin tuo iloa, vaikkei edes käyttäisi. Loimipainoisilla pystypuilla sen sijaan ilmeisesti usein kudottiin nimenomaan määrämittainen kangas tiettyyn käyttötarkoitukseen, vaikkapa taiteltava peplos-päällysmekko tai nimenomaan tällainen essu. Kankaan mitat ovat lopullisen vaatteen mitat, sen hulpiot ja aloitus- ja lopetusnauhat hyödynnetään sellaisenaan, saksia ja neulaa käytetään vain samalla viimeistelyinä toimivien koristelujen kiinnittämiseen. Kaarinan Kirkkomäen vainajista yksi oli saanut mukaansa hautaan kaksi esiliinaa, mutta aika monen yksilön kohdalla voisi kuvitella spiraalikoristellun esiliinan olleen melko ainutkertainen vaate. Jos nyt vaikkapa miehelään mennessään olisi naiselle hänen itsensä ja/tai läheisten toimesta valmistettu yksi pahalta silmältä suojaava naineen naisen merkki, ei siinä ehkä ole paljoa mietitty, että pitäisiko samalla vaivalla kutoa samaan loimeen toinenkin essu.

Kerralla kudottavan kankaan hamstraus perustuu myös siihen, että vaikken nyt rahoissa kierikään, mä voin kuitenkin hyvin ostaa kahden sijaan kolmekin vyyhtiä vähän kalliimpaa villalankaa, jota kone on mulle kivasti valmiiksi kehrännyt. Langan kehrääminen, varsinkin värttinällä, on kuitenkin koko kankaan valmistusprosessin aikaa vievin osuus - vähän vaikeaa ajatella, että ihan vaan huvikseen olisi kehrätty hervottomat määrät lankoja varastoon odottelemaan, että niistä joskus jotakin tulisi. Loimiksi sopivien lankojen kehrääminen ei myöskään ollut ihan tumpeloimpien hommaa, kuten sananlaskukin jo sanoo, loimilankoja kehräsivät vanhat ja taitavat, kudelankoja muutkin. Nyt tosin huomasin, ettei ohutkaan lanka pyrkinyt pystypuissa katkeamaan ollenkaan niin paljon kuin säärikääreprojektissani: sen vetolujuus tuntuisi olevan ihan kohtuullinen, mutta hankauskestävyys erittäin huono. Oli miten oli, jos langat olisi tähän essuun kudottu itse, se olisi lisännyt valmistusaikaa kevyesti kymmenillä tunneilla. Ja sitä ennen ne villat olisi pitänyt keritä lampaista, jotka olisi täytynyt pitää ruoassa ja turvassa...

Vai sorrutaanko nyt ihan turhan päiten taas tyypilliseen "meillä kaikki oli pientä ja kotikutoista" -ajatteluun? Eräs EAA-seminaarin puhujista, Sophie Bergerbrant, haastoi Britannian rautakauden kontekstissa vahvasti ajatuksen tekstiilien kotitarvevalmistuksesta: hänen aineistossaan eri tyyppiset tekstiilien valmistusvälineet tuntuivat keskittyvän eri taloihin, jopa eri kyliin. Teknisesti mikään ei estä käyttämästä pystykangaspuita laajamittaiseen kaupalliseen kankaidentuotantoon: niin tehtiin varmasti antiikin aikana Välimeren maissa, ja vastaavaan viittaisi muistaakseni Woven into the Earth -kirja Grönlannin ja/tai Islannin keskiaikaisessa kontekstissa (kirjoitin joskus muinoin pätkän vadmal-villakankaasta ja kyynärämitoista). Antiikin vaatemalleista monet olivat silti vielä määrämittaisista kangaspaloista taittelemalla valmistettuja, Grönlannin löydöt taas paloista leikattuja ja istutettuja - erityisesti jälkimmäiseen valmistustapaan ajatus kankaasta metritavarana sopii. Ehkä siirtymät pystypuut -> vaakapuut / kankaan pintakuvio näkyvissä -> kankaan pinta vanutettu ja nukka leikattu / kotitarvetuotanto -> kaupallinen tuotanto eivät olleet kovin suoraviivaisia vaan pikemminkin vaiheittaisia ja vähitellen tapahtuneita?

Viitteitä ammattimaisesta tuotannosta on Suomessa tulkittu olevan havaittavissa nimenomaan ristiretkiaikaisten spiraalikoristeltujen essujen ja hartiavaippojen tapauksessa. Olisiko (tuleva?) emäntä itse kutonut kankaan ja erikoistunut tekijä tehnyt ja kiinnittänyt siihen spiraalit? Oliko spiraalikuvioiden punominen miespuolisten vaskiseppien hommaa? Spekuloitavaa riittää.

Oli miten oli, mulla meni metrin mittaisen essun kutomiseen noin 19 tuntia. Muutaman tunnin voi laskea harjoitteluaikaa, ja painojen siirtäminen oli ihan merkittävästi aikaa haukannut työvaihe, mutta muuten vähän epäilen, olisiko työnopeutta mahdollista valtavasti tuosta nostaa - vähän harjoittelun myötä kyllä varmasti. Leveämmän kankaan kutomisen olettaisin olevan vielä hitaampaa, mutta sitäkin pitäisi kokeilla, ennen kuin voi kummemmin mitään sanoa. Ja nyt on sitten vielä viimeistelyt tiedossa: päättelylautanauhojen kutomiseen on varattu kai 8 tuntia, ja värjäämiseen vielä 6 tuntia. Itse joudun käyttämään osan kurssiajasta muuttamiseen, mutta eiköhän tuosta vielä essu tule, ehkä jo ensi kesäksi... Ja ehkä tuossa keväällä ehtii vääntämään lisää vietereitäkin :)

Krista ottaa loimenjäänteitä pois puista.

Valmiit essukankaat ja väliin kudotut sanomalehdet käärittiin rullalle odottamaan viimeistelyvaihetta.

Näiden kaikkien pohdintojen äärellä lienee syytä muistaa, että lopulta tiedämme rautakautisesta kutomisesta vielä aika vähän, ja siitäkin iso osa on valistunutta arvausta. Loimipainoiset pystypuut keksittiin uudelleen Marta Hoffmanin tutkimusten myötä 1960-luvulla, jolloin Länsi-Norjassa, Islannissa, Färsaarilla ja
saamelaisten parissa oli vielä elossa elävän pystypuukudontatradition edustajia. Enimmäkseen nuo viimeiset periferiakutojat tuottivat kuitenkin palttinasidoksisia raanuja, hyvin erityyppisiä kudonnaisia kuin rautakautiset, välillä hyvinkin hienot ja sidokseltaan monimutkaisemmat vaatetuskankaat. Jälkimmäisten kudontatekniikoita on sitten pyritty kokeilevan arkeologian menetelmin uudelleenlöytämään. Paljon pioneerityötä on tehty Tanskassa Lejressä liittyen niin sikäläisiin pronssi- ja rautakautisiin löytöihin (jotka siis Tanskassa ajoittuvat erityisesti ajanlaskumme alkua edeltävään aikaan, eli tuhat vuotta varhaisemmiksi kuin Suomen viikinki- ja ristiretkiaikaiset löydöt) ja ainakin nykyään Kööpenhaminen yliopistossa myös antiikin lähteisiin; Ruotsissa erityisesti Bäckedalissa, Suomessa Kuralassa Kaarinan muinaispuvun rekonstruktioprojektin yhteydessä ja sittemmin Mynämäellä muinaistekniikan opetuksessa. Briteissä ja Jenkeissä puuhataan sekä tutkimusta että harrastustoimintaa, ja saksankielisessä maailmassa tapahtuu varmasti jotain, mutta se on mun kielitaitoni ulkopuolella.

Loimipainoisilla pystypuilla kutomiseen löytyy etnografisen tiedon lisäksi historiallisia kuva- ja tekstilähteitä sekä kangaspuihin liitettyjä arkeologisia löytöjä, erityisesti loimipainoja. Eri paikoissa työskenteleville kutojille muodostuu kokemuksen kautta erilaisia enemmän tai vähemmän vankkoja käsityksiä siitä, miten ne tekniset ratkaisut, joista löytömateriaalia ei ole säilynyt, kannattaa toteuttaa. Huolimatta vähäisestä julkaistusta materiaalista joitakin yhtenäisiä käytäntöjä siitä, miten tietyt kysymykset ratkaistaan, on päässyt kansaivälisestikin leviämään, ja erilaisia kudontakäytäntöjä kartoittaa ainakin Christina Petty vielä tämän vuoden loppuun auki olevalla kudontakyselyllään. Tanskalaiset ovat puolestaan kiitettävästi julkaisseet systemaattisten kokeilujensa tuloksia, CTR:n sivuilta löytyy esimerkiksi suoraan pdf:nä Technical Report Experimental Archaeology Part 3 Loom weights (2007) ja aiempia tutkimuksia on julkaistu viime vuosien tekstiiliarkeologisissa artikkelikokoelmissa. Silti lopulta edessä on kokeilevan arkeologian väistämätön epävarmuus: täysin varmoja siitä, että yrityksen ja erehdyksen kautta syntyneet tekemisen tavat vastaisivat alkuperäisiä, tavoiteltuja muinaistekniikoita, ei koskaan voida olla. Sen epävarmuuden kanssa täytyy sitten vain kyetä elämään. Onneksi kutominen voi olla kivaa ihan riippumatta siitä, kuinka autenttisin menetelmin sitä lopulta puuhataan.

Tänään sitten päättelylautanauhoja kutomaan, jännää :)

Baby steps

Tutustuin tänä vuonna ilmaukseen "baby steps" - kuuleman mukaan se on ollut olemassa jo ties kuinka kauan, mutta jostain syystä ei ollut sattunut korvaani aiemmin. Aika usein tuntuu siltä, että kaikki käsityöprojektini etenevät todella pienin askelin, kun homman aloituksesta saattaa helposti kulua useampi vuosi, ennen kuin valmista lopputuotetta pitää käsissään. Lähetin tänään jäsenhakemuksen vastaperustettuun Suomen primitiivitaitojen seuraan, ja pohdiskelin sitä, mihin täytyisi ryhtyä, jos tahtoisi laajentaa repertuaariaan esimerkiksi Kuttelon kaltaisen kivikausiporukan toimintaan. Jos hakee vertailukohtaa, niin olen harrastanut Suomen nuorempaa rautakautta vuodesta 1999 - silloin ompelin Rautajoki-liveroolipeliä varten ompelukoneella ensimmäiset pellava-alusmekkoni väärinymmärretyllä Euran aluspuvun kaavalla, ja kiinnitin päärmäämättömän villakankaan eriparisilla Kalevala korun soljilla peplokseksi. Vyönä toimivat ensimmäiset itse kudotut lauta- ja iskunauhat, ja jalassa lienivät tädin intiaanireservaatista ostamat nahkatossut, joista olin leikannut hapsut irti. Ensimmäiset askeleet oli otettu jo pari vuotta aiemmin, kun aloitin larppaamisen Harmaasusissa syksyllä 1997. Kyseinen yhdistynyt on ollut historiaharrastukseni henkinen koti ja tärkein kaveripiirini siitä lähtien.

Nämä kotialbumista löytyneet kuvat on digitalisoitu parhaalla mahdollisella tekniikalla, eli ottamalla niistä itsestään kuva olohuoneen pöydällä:

Matkalla Viikinkilarppiin. Ihan ensimmäiset larppivaatteeni ompeli äiti. (Kuva: A. Valkama 1998)

 

Varusteiden valmistusta Rautajoki-larppiin: mä teen iskunauhaa, Esko ompelee. (Kuva: A. Valkama 1999)

Rautajoen pelaajia: oikeassa alakulmassa tätini Päivi mun vaatteet päällään. Muistikuvani siitä, että oranssissa peploskankaassa olisi jo tuolloin ollut lautanauhareunus, ovat näköjään todistetusti vääriä. (Kuva: A. Valkama 1999)

Nämä teltat taisivat olla lainassa Sommelolta. (Kuva: A. Valkama 1999)

 

Tässä odotellaan Sotkaa Pukkisaaren rannassa ehkä kesällä 2000. Sekä vaaleanruskea, viittana vuosikausia palvellut huopa, että otsalle sidotut lautanauhanpätkä ovat sittemmin kadonneet jonnekin. (Kuva: N. Talvela)

Kaksi vuotta Rautajoen jälkeen Ilkeässä isännässä oranssiin päällysmekkoon on ilmaantunut reunanauha, ja mulla on itselläni päällä saman kankaan ruskeasta versiosta tehty mekko. Vakioproppilapsi, serkkuni Siirikin on hieman kasvanut. Ruskeasta kankaasta tuli myöhemmässä elämässään pussihousut. (Kuvaaja tuntematon, 2001)

Skottilarp oli ehkä myös 2001 - olen saanut valmiiksi punaisen villamekon, jonka suurehkoissa kädenteissä on turkisreunustus. Sen alla olevaa harmaata villa-alusmekkoa käytän edelleen jatkuvasti. Kuvan pisimpänä poseeraavalla Tuukalla on myös päällään ainakin mun tekemä villatunika lautanauhareunoineen. (Kuvaaja tuntematon, ehkä 2000 tai 2001)

Eikä siitä nyt ihan hirveän kauas olla kolmessatoista vuodessa tultu, vaikka historiasta kiinnostuneesta lukiolaisesta onkin yliopistokoulutettu kulttuurintutkimuksen maisteri. Logiikalla, joka aukenee kunnolla todennäköisesti vain samassa skenessä jotenkin sisällä olevalle harrastajalle, olen edennyt tuosta alkutilanteesta "taaksepäin" - pienin askelin kohti autenttisempia menetelmiä, materiaaleja ja sisäistettyjä tekemisen tapoja. Toki kyse on siitä, minkä itse kuvittelen oikeaksi tavaksi tehdä asioita, mutta tukeudun fiiliksen ja omien työtapojen lisäksi usein myös edes jonkinmoiseen lähdeaineistojen hyötykäyttöön. Silti niillä mielikuvilla, joista osan alkuperä on hyvinkin syvällä omassa henkilöhistoriassani, on nykyisessäkin omassa historiakäsityksessä todella suuri merkitys. Ja sillä, minkä itse kokee kiinnostavaksi - ihminen on todella hyvä sulkemaan mielestään niitä asioita, jotka eivät näkemis-, kuulemis- tai kokemishetkellä tunnu tärkeiltä tai mielenkiintoisilta. Ja sitten saattaa myöhemmin huomata, että pitkään mietityttänyt asia on kyllä tullut vastaan jo jossakin ties kuinka kauan sitten luetussa materiaalissa, siihen ei ole vain juuri silloin kiinnittänyt mitään huomiota.

Pukkisaaressa Toukojuhlassa 2010. (Kuva: N. Talvela)

Tuossa ylläolevassa perspektiiviltään jännässä kuvassa mulla on pellava-alusmekko, jonka pään- ja kädenteiden sekä helman päärmeet on ommeltu käsin, sisäsaumat koneella. Peplokseksi on taitettu ohut ostovillakangas, joka on värjätty vaahteranlehdillä. Essukangas on vaaleaa värjäämätöntä villaa, koristettu vain lautanauhoilla ylä- ja alareunoissa. Kaikki lautanauhat on kudottu kasvivärjätyistä langoista. Olkasoljet ovat samaa paria ja oikeaa aikakautta, edelleen tosin Kalevala korun moderniin korukäyttöönkin sopivaa valmistetta. Ketjut on koottu itse eri lähteistä ostetuista materiaaleista, samoin kaulassa roikkuvat lasihelminauhat. Jalkoja ja ei näy, mutta niissä lienevät ne saapikkaat, jotka sittemmin muuttuivat suolöydöiksi. Tästä eteenpäin olen lähinnä kasvattanut tukkaa, tai siltä ainakin aikaansaannoksia listatessa tuntuu. Käsinkehrättyä lankaa on jo kohtuupaljon, muttei missään tapauksessa kankaaksi asti, ja sitä paitsi melkein kaikki vyyhdit on värjätty eri värisiksi. Ostolangoista itse kudotuista kankaista on vasta ensimmäinen muuttumassa pikkuhiljaa mekoksi. Säärikääryleet on tarkoitus kutoa osin itse kehrätyistä langoista, mutta nekin vaakakangaspuissa. Pystykangaspuukurssille voisi mennä syksyllä kutomaan essun, ja siihen saisi sitten ehkä spiraalejakin kiinni. Suurin osa projekteista on kesken, ja tulee myös olemaan kesken vielä jonkin aikaa.

Kun mä kuolen vanhan tunikani saat
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
tippuu pois jo lautanauha
näkyy koneommelsauma
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
(trad. ainakin Harmaasusien keskuudessa)

Joskus tuntuu, että nykyisillä historianelävöitysharrastuksen aloittavilla on paljon helpompaa - tietoa on ainakin netissä saatavilla paljon helpommin esimerkiksi useista loistavista blogeista, ja vanhempien harrastajien yleinen varustustaso on parantunut siten, että hyviä esimerkkejä ja neuvoja on aika helposti saatavilla. Moni aloittaa suoraan ompelemaan ensimmäiset vaatteensa käsin kunnollisista kankaista, kulkematta lakanakangasvaiheen kautta. Tai halutessaan nykyharrastaja voi tilata kaikki kamansa valmiina verkkokaupoista, tai ostaa halpaa itätuotantoa erilaisilta markkinoilta, tai tilata varusteita monilta taitavilta muinaiskäsityöläisiltä. Silti taitaa olla niin, että tiedonhakuun on kuitenkin oltava oma innostus, ja tekeminen etenee vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Käsitöitä voi opettaa vain tiettyyn rajaan saakka, sen jälkeen tarvitaan oma oivallus siitä, miten homma sujuu. Onneksi voi yrittää ottaa oppia myös muiden virheistä, mikä onkin suuri motivaatio myös tämän blogin pitämiseen.

Loppuun vielä viime aikojen pikku askeleet tämän harrastuksen, nykyään osin myös työn, parissa:

Se on valmis! Salonkikangaspuut hetkeä ennen kankaan poisottoa. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

 Harmaan pellavakankaan veto tukilta. Sitä tuli lopulta 7,5 metriä. (Kuva: N. Finnberg 2012)

Luovuutta säärisiteiden loimen luomisessa: käärinpirta oli hukassa, mutta onneksi se saattoi kapeassa loimessa korvata luhaan teipatulla villakammalla. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

Pönttövärjäystä Riihivillan ohjeen mukaan, krappilangat punertavat jo lupaavasti. Näistä tulee ehkä vielä joku päivä jonkun kankaan loimi- ja kudelankoja.(Kuva: J. Sahramaa 2012)

Seuraava viikko taas vaihteeksi pinnan alla, sitten päästään vilkaisemaan, mitä noille langoille kuuluu.

Vietereitä!

Viime viikonloppuna väänsin 50 metriä 0,7 mm vahvuista pronssilankaa vieterille, ja aika ison osan niistä vietereistä vielä eteenpäin koristekuvioiksi. Susannan Espoon työväenopistossa pitämä kurssi oli erinomaisen inspiroiva, ja spiraaliornamenttien väsäys lopulta paljon vähemmän vaikeaa ja työlästä kuin olin ajatellut. Tai siis kyllähän siihen aikaa meni ja sormet tuli kipeiksi, mutta paljon enemmän sain asioita tehtyä kuin olin etukäteen kuvitellut. Näissä käytin kuvia nuoremman rautakauden löytöaineistoista mallina kuvioita tehdessä, mutta mitään erityisiä pyrkimyksiä mittatarkkuuten tässä touhussa ei ollut mukana.

Vietereitä väännettiin sukkapuikosta käännetyn kammen ja höyläpenkin avulla. Mä käytin puikkoja, joiden läpimitta oli 3 mm ja 5 mm. Lanka kulkee penkin leukojen välistä, kampea pyöritetään ja spiraaliputkea muodostuu. Vaikeinta oli saada langan alkupää pysymään paikoillaan, sitä varten kammen päähän oli sahattu rautasahalla lovi.

Tärkeimmät työvälineet: kampi, sivuleikkurit ja pienet pihdit. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Spiraaliputkesta avattiin eri mittaisia vieterinpätkiä, joista ornamentit sitten sommiteltiin. Ensimmäisen avaamisen tein kynsillä, pidemmät venytyskohdat kannattaa tehdä jollakin tylpällä esineellä kuten lattapäisellä ruuvimeisselillä.Samalla helposti kierteella vääntyvät pätkät saa suoristettua.

Tässä näkyy alustavasti avattua vieteriä, pari muutaman lenkin pätkää, kaksi kunnolla venytettyä ristikkäin oikealla, ja useammasta vieteristä rakennettu ristikko niiden alla.

Ornamentit ommeltiin kasaan villalangalla: historiallisesti on käytetty myös hevosenjouhta ja kasvikuitulankaa kuten pellavaa. Mä käytin halkaisijaltaan isompiin vietereihin vähän paksumpaa ja pienempiin vastaavasti ohuempaa lankaa - kumpikin oli itse värjättyä kampavillaa, sininen indigojauheella ja punainen krapin kylmäväriä. Vieterit lukitaan paikoilleen laittamalla putkien päihin ja/tai kulmiin irtovietereitä, joiden läpi lanka myös kulkee.

Kulmaan tulee neljästä kolmen kierroksen irtopätkästä syntyvä lenkki.

Ornamentti ommeltiin ensin yhtä kiertoa pari-kolme kertaa.

Sitten käytiin sisäosan pötköt läpi yksi kerrallaan pariin kertaan, ja laitettiin kunkin päähän yksi kolmikierteinen lenkki.

Langan alkupäässä oli solmu jonka vedin ornamentin sisälle, mutta langan loppupäätä ei tarvinnut päätellä mitenkään, se vain vedettiin sopivaan kohtaan ja katkaistiin.

Valmis ornamentti, malli euralaisesta essunhelmasta. Stoppareina toimivat päätylenkit asettuvat eri suuntaan kuin muut.

Susanna kertoi, että useissa länsisuomalaisissa löydöissä ristikkäin asetettujen avattujen spiraaliputkien suoristettuihin kohtiin muodostuvat ristit oli jätetty päällepäin. Kuten yltä näkyy, mun risteistäni ei tullut kovin säntillisiä... Neuvona oli myös, että samaan kuvioon käytettyjen spiraalien tulisi kaikkien olla kierretty samaan suuntaan, muuten niiden asettelu on kuulemma vielä vaikeampaa. Nytkin siinä sai vähän justeerata, mutta kasaan ompeleminen onneksi taltutti vikuroivat spiraalit aika hyvin.

Perjantai-illan ja lauantain aikana syntyneet kuviot.

Sunnuntain väännökset. Oikeanpuoleisiin olen aikeissa kiinnittää korvakorukoukut.

Useimmat näistä länsisuomalaisista, kankaaseen applikoitavista ornamenteista muodostuivat jonkinlaisista neliskulmaisista muodoista. Yllä näkyvät melko pyöreät pylpyrät ovat maskulaisia viittaornamentteja, ja niiden saaminen säännöllisen muotoisiksi oli ehkä konstikkain osuus koko kurssia. Mutta ehkä harjoitus tekee mestarin, ja niistäkin tulee vielä joku päivä jotakin.

Muutama kurssilainen väsäili karjalaisten ristiretkiaikaisten esiliinojen laajahkoja helmakoristeita, mä en vielä ryhtynyt mihinkään niin suurisuuntaiseen. Näistä nyt valmistetuista siniset päätyvät kenties jollain aikataululla Jukalle viitankoristeiksi. Isompia punapohjaisia ornamentteja voisi harkita tekevänsä muutaman lisää ja ompelevansa johonkin essuun, mutta siinä ongelmaksi muodostuu sopivan essun puute. Mun molemmat munaissuomalaisessuni ovat vanhoja, välttävät kyllä käytössä kunnes pääsen kutomaan kunnollisen reunanauhoineen, mutteivät oikein houkuttele suurempaan koristeluun. Toisaalta on harvinaisen epäselvää, milloin sellaisen kunnollisen muka kutoisin. Työväenopistolle tulee mahdollisesti ensi syksynä pystykangaspuukudonnan jatkokurssi, mutta vähän pelkään, että oma kutomiseni olisi vielä sen verran harjoittelua, ettei ensimmäisestä tekeleestä heti ihan hienointa essua tulisi. Täytyy nyt sitten vielä miettiä, josko kuitenkin laittaisi nuo tekeleet kesää vasten johonkin kiinni, ja ratkoisi sitten vaikka halutessaan myöhemmin irti uudelleenkäytettäviksi.

Loppuun vielä Suskin versio miesten pyöreän vyön lopputupsusta: tämä perustuu eri Luistarin hautaan kuin mun tekemä, sillä tässä spiraaleja tulee välillä myös vaakasuuntaan. Suskikin teki omaansa letittämällä spiraalien yhteydessä usein mainitun iskunauhan sijaan - näiden mahdollisiin teknisiin eroavaisuuksiin täytyy varmaan palata vielä joskus...

Susannan tekemä vyöntupsu.

Saa sitten nähdä, milloin ehdin seuraavan kerran spiraalien pariin palaamaan, nyt tuntuu taas olevan todella monta rautaa tulessa samaan aikaan ja huhtikuu, nahkakuukausi, lähestyy jo sekin kovaa vauhtia.

Kuvia arkkutalkoista

Tekniikan museon FB-sivu juhlisti Naistenpäivää linkkaamalla tänään naisia työssä - hakusanoilla nainen työ löytyy Arjen historia -verkkoportaalista näköjään vaivaiset 39607 tulosta lähtien pullanpaiston laaduntarkkailusta. Täytyypä muistaa käydä tuolla katsomassa, kun seuraavan kerran etsii kuvaa jostain työvaiheesta tai vastaavasta. Päätin jatkaa teemaa muutamalla kuvalla Harmaasusien arkkutalkoista, nekin kun esittävät suurimmaksi osaksi naisia työssä. No, on siellä yksi Jullekin.

Susille rakennettiin tämän alkuvuoden kuluessa kaksi säilytysarkkua astioille puheenjohtaja Marian johdolla. Arkun mallina oli karkeasti Mästermyrin löytö, tuttavallisemmin Mestarimyyrä - samaa mallia vaihtelevilla mittasuhteilla edustavat useimmat Kuggomissa vuosien varrella rakennetut arkut. Työtilana oli Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen Kontulan ostarin alla sijaitseva puutyötila, jossa oli käytössä karkeaa muotoilua suuresti helpottavia koneita. Puumateriaali oli leveää leppälankkua, ja saranat ja naulat takoi sepäntöitä opiskeleva Miro.

Lankut pätkittiin sopivaan mittaan ja reunat suoristettiin sirkkelin kanssa. Ohentaminen tapahtui pääasiassa tasohöylällä, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa - erityisesti puruimurin mentyä rikki olimme Anniinan kanssa aivan purun peitossa.

Maria sirkkelöi. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Juuri mikään ei liene niin vaikeaa saada aikaiseksi kuin suora leveä lankku. Nämäkin olivat jo välillä kohtuullisen hyviä, mutta puu elää kosteusolosuhteiden mukana ja käyristyy aina johonkin suuntaan - parhaassa tapauksessa useampaan.

 

Julle meditoi käyrän lankun äärellä. 

Kansilankut jätettiin höylän kanssa aika paksuiksi, ohennettiin sisäpuolelta karkeasti telsolla ja viimeisteltiin kourutaltan kanssa.

Anniina telsoaa. Mä sain tuosta työasennosta pohkeeni erittäin jumiin.

Arkkujen kasaaminen on aina varsinainen episodi, kun palikat pitää saada sopimaan kohdilleen kaiken maailman mystisten upotusten kanssa. Arkku kootaan ruuvien kanssa, merkataan ongelmat, puretaan, taltataan upotuksia lisää milloin mistäkin, kootaan ruuvien kanssa... Kun se lopulta onnistui niin, että kulmat nauravat vain vähän, oli aika kiinnittää saranat. Ja sitten ruuvit irti, isommat reiät puutapeille ja tapitus.

Maria piirtää saranoita paikoilleen, Iris työstää toisen arkun päätyä ja Niina katsoo päältä. 

Saranoiden naulaus: Maria naulaa, ja Niina katsoo tällä kertaa hyvinkin konkreettisesti päältä.

Minda esittelee kannen sisäpuolta. Tässä näkyy talttatyöstön jälki ja naulojen käännetyt päät.

Kasassa! Pintakäsittely pellavaöljyseoksella odottaa vielä tekemistään. Taustalla suunnitellaan toisen arkun tapitusta.

Tänään pääsen ehkä näkemään nämä kaverit viimeisteltyinä, kun olen menossa illaksi Kuggomissa käynnissä olevan taonnan lyhytkurssin vieraaksi. Ainakin suunnitelmissa oli viedä arkut tuohon vanhaan opinahjoomme öljyttäviksi. Pelkään, että Loviisassa iskee rankasti nostalgia: miten mahtavaa olisikin taas viettää päivänsä ahjon ja alasimen tai vaihtoehtoisesti höyläpenkin ääressä ja keskittyä kokonaisuudessaan käsityöproggiksiin... Kun täällä töissä tulee herkästi enemmän puhuttua asioista kuin oikeasti tehtyä niitä. Mutta ainakin puutyöprojekteja on tälle keväälle luvassa lisääkin, kun erään toisen yhdistyksen puitteissa pitäisi väsätä uudelle vauvallemme tukki, kaikki työkalut ja kenties myös niille uusi arkku.

Pikkuinen on oikeastaan aika iso: putkella on painoa noin 13 kiloa. Kuva: K. Salmelainen 2012.

Mästermyrista löytyy lisää tietoa viikinkiaikaisista arkuista kiinnostuneille:

Historical locks - Mästermyr and Oseberg

A Replica Viking Chest, based on the Mästermyr Find By Stephen Francis Wyley

The Mästermyr Project sisältää myös piirroskuvat arkusta löytyneistä työkaluista

Amazonista saa löytöä kuvailevan kirjan halvalla: The Mästermyr Find: A Viking Age Tool Chest from Gotland

Löydöstä muinaispuvuksi

No nyt se on internetissä kaikkien ihmeteltävänä.

Jenni Sahramaa
Löydöstä muinaispuvuksi - arkeologisten tekstiilien ennallistaminen
Pro gradu -tutkielma
Helsingin yliopisto
humanistinen tiedekunta
filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos
arkeologian osasto

Tiivistelmä

Pukeutuminen kertoo, keitä me olemme. Se suojaa ja lämmittää, mutta kertoo myös identiteetistämme: sukupuolesta, iästä, perhesuhteista, sosiaalisesta asemasta, työstä, uskonnosta ja etnisiteetistä. Tekstiilien valmistus, käyttö ja kauppa ovat olleet merkittävä osa ihmisyhteisöjen toimintaa ainakin 10 000 vuotta. Arkeologisia tekstiililöytöjä on paljon, mutta ne ovat pieniä, fragmentaarisia ja niiden tulkitseminen vaatii erikoisosaamista. Suomalaisia nuoremmalle rautakaudelle sijoittuvia tekstiililöytöjä on kuitenkin tutkittu jo yli sadan vuoden ajan, ja niiden pohjalta on valmistettu useita ennallistuksia, muinaispukuja.

Tutkielmassa läpikäydään, millaisia muinaispukuennallistuksia Suomessa on tehty, ja mitkä ovat olleet ennallistusprojektien päämäärät. Varhemmat pukurekonstruktiot näyttäytyvät osana kansallisen menneisyyden rakennusprojektia, ja naisten halua ottaa siihen osaa. Monet vanhemmista muinaispukurekonstruktioista onkin suunniteltu nimenomaan vauraiden naisten juhla-asuiksi. 1980- ja 1990-luvuilla on valmistettu uusia muinaispukurekonstruktioita, jotka poikkeavat aiemmista sekä mekon mallin että erityisesti tieteellisen rekonstruktion valmistamisen periaatteiden seuraamisen osalta. Samaan aikaan historianelävöittämisharrastus on kasvattanut suosiotaan, ja muinaispuvut ovat päässeet myös muuhun kuin juhlakäyttöön.

Työssä selvitetään, millaisin menetelmin tekstiilejä on nuoremman rautakauden Suomessa todennäköisesti valmistettu. Arkeologisten löytöjen lisäksi lähteenä ovat lähialueiden löydöt, etnografinen tieto vanhoista käsityömenetelmistä ja kokeileva arkeologia. Lanka on kehrätty värttinällä ja kankaat kudottu loimipainoisissa pystykangaspuissa ja värjätty kasvivärein. Pronssispiraalikoristeet ja monimutkaiset lautanauhat puolestaan ovat mahdollisesti olleet erikoistuneiden käsityöläisten työtä.

Tieto kokeellisen ja kokeilevan tekstiiliarkeologian menetelmistä ja tuloksista antaa mahdollisuuden tarkastella olemassaolevien pukuennallistusten onnistumista tieteellisinä rekonstruktioina. Vain yhdessä muinaispukuversiossa, Kuralan Kylämäessa valmistetussa Kaarinan puvussa, on pyritty rekonstruktion valmistamiseen mahdollisimman autenttisin menetelmin. Muinaisten menetelmien aikaavievyys ja kalleus ovat tulos sinänsä, ja kertovat, miten arvokkaita tekstiilit ovat nuoremmalla rautakaudella olleet. Ennallistusten valmistustyössä korostuu käsityöläisen ammattitaito ja nimenomaan muinaisiin menetelmiin perehtymisen välttämättömyys.

Tekstiilitutkimus näyttäytyy prosessina, jossa alkuperäistekstiilien tutkimus ja rekonstruktiokokeilut käyvät vuoropuhelua. Rekonstruktioprojektien anti sekä nuoremman rautakauden tutkimukselle että tutkimustiedon popularisoinnille on suuri. Valmis rekonstruktio ei kuitenkaan koskaan ole valmis, vaan myös aiempia ennallistuksia tulisia voida tarkastella ja päivittää uuden tiedon valossa.

Överhögdalin seinävaate

Työkaverin pöydältä löytyi De gåtfulla Överhogdalsbonaderna - The enigmatic Överhogdal tapestries -kirja, jota en tietenkään voinut jättää lukematta. Kirjan julkaisija on Jämtlannin museojättiläinen Jamtli, jossa vierailemisesta olen jo hetken haaveillut - enkä suinkaan vähiten siksi, että sieltä löytyy nuo Överhögdalin seinävaatteet. 

Kuva: Jamtli

Seinävaatteet löytyivät Överhögdalenin kirkosta vuonna 1910, kun taiteilija Paul Jonze keräsi Härjedalenista mielenkiintoisia käsitöitä tulevaa museota varten. Seinävaatteet lojuivat pinossa muun romun joukossa, ja muutama puuttuva pala poimittiin talteen myöhemmin, mm. yksi, jota paikallisen rakennusmiehen tytär käytti nukkensa peittona. Seinävaatteet on radiohiiliajoitettu 1000-1100 -luvulle, ja ne oli ommeltu yhdeksi peitoksi langalla, joka puolestaan ajoittuu 1300-luvulle. Mitään niihin liittyviä arkistolähteitä ei tunneta, ja muutenkin seinävaatteiden päätyminen Överhögdalenin vuonna 1466 perustettuun kirkkoon on hämärän peitossa.

Seinävaatteiden kuville on esitetty monta erilaista tulkintaa. Selvää lienee se, että ne kertovat tarinan, mutta onko kyseessä kertomus Ragnarökistä, kristillisestä maailmanlopusta Johanneksen ilmestyksen tapaan, Volsungasaagan loppupuolen tapahtumista vai kenties kristinuskon saapumisesta Härjedaleniin? Kirja esittää tulkintavaihtoehdot tasapuolisesti, ja mainitsee myös Eva-Marie Y. Göranssonin, joka on tutkinut naisen ja naisellisuuden kuvaamista viikinkiajalla myös seinävaatteen kuvien pohjalta. Hänen arvionsa mukaan seinävaatteen runsaat hirvet, hevoset, koirat, linnut ja (ehkä-)leijonat voisivat kertoa eläinten tärkeydestä seinävaatteen kutoneille naisille - miesten kaivertamissa kuvakivissä puolestaan seikkailevat aseisiin, veneisiin ja taisteluihin.

 Tässä lienee keskellä maailmanpuu, mutta onko sen vieressä vasemmalla ylhäällä Fenris-susi valmiina nielaisemaan maailman? Kuva: Jamtli.

Seinävaatteiden pohjakangas on joko pellavaa tai hamppua, ja kuvat on kudottu värjätyllä villalangalla. Kirjan mukaan lanka on paikallisen lyhythäntärotuisen lampaan pitkää villaa, joka itsekseen tippuvana on nyhdetty keritsemättä, mutta sitä ei kerrota, perustuuko väite kuitututkimuksiin vai yksinkertaisesti oletukseen käytössä olleista tekniikoista. Villalanka on säilyttänyt värinsä hämmästyttävän hyvin, eivätkä seinävaatteiden etu- ja takapuoli juuri eroa toisistaan värien kirkkaudessa. Tällaiset kankaat eivät luultavasti olekaan olleet käytössä kuin juhlatilaisuuksissa, ja arkena ne säilöttiin arkkuun suojaan valolta ja tuhohyönteisiltä.

Kuviolankojen värit analysoitiin Amsterdamissa 1991, ja sininen oli odotetusti värjätty morsingolla. Punaiset sävyt sen sijaan oli värjätty krapilla Ruotsissakin kasvavien mataroiden sijaan, ja vihreän värjäämiseen oli käytetty morsingon lisäksi Reseda luteolaa. Kyseessä ovat mitä ilmeisimmin tuontivärit - tai sitten koko seinävaatteet ovat tuontitavaraa.

Seinävaatteet on kudottu pystykangaspuissa soumak-tekniikalla: jokainen värillinen lanka on kierretty kolmen loimilangan takaa ja sitten yhdeksän langan edestä. Kun viriön kaikki värilangat ovat paikoillaan, kudotaan samaan viriöön vielä pellavainen tai hamppuinen kudelanka, joka kiinnittää langat paikoilleen, ja sitten vasta vaihdetaan viriötä. Bäckedalin Ellinor Sydberg on kutonut seinävaatteista kopion, jota säilytetään Överhögdals forngårdissa.

Olen kuullut soumak-tekniikan pystykangaspuissa olevan melko hidas ja työläs, ja silloin tällöin onkin tullut pohdiskeltua, miksi seinävaatteet on nimenomaan kudottu - eikö vaikkapa kirjailu Bayeuxin tapaan olisi ollut nopeampi ja näppärämpi tapa? Valinnanmahdollisuutta ei kenties ole ollut, jos tekijä ei ole vaihtoehtoista tapaa tuntenut. Tai sitten nimenomaan kutominen on ollut se tapa, jolla myyttis-historiallisia kuvakudoksia on ollut tapana tehdä, eikä tästä traditiosta ole helpolla poikettu.

Tekstiilihistorian suurten linjojen mestari Elizabeth Wayland Barber kertoo kreikkalaisista kertovista kuvakudoksista, joita suurten eeposten sankarittaret kutovat: Helena Troijan sodan tapahtumia, Penelope Odysseusta odottaessaan sitä kangasta, jonka hän joka yö purkaa. Ateenassa kudottiin joka vuosi neljän naisen toimesta yhdeksän kuukauden ajan sahramivärjättyä kangasta Akropoliin Athene-jumalattaren patsaalle. Barberin mukaan kyseisen kankaaseen kudottiin purppuralla kertomus jumalten ja jättiläisten taistelusta, joka kenties oli myyttinen muistuma tulivuorenpurkauksesta 1500-luvulla eaa, ja siksi kutominen kesti niin kauan, vaikka Athenen patsas oli vain tavallisen ihmisen kokoinen.

Barber jakaa kreikkalaisen kudontatyön kaikille sosiaaliluokille: orjat ja palvelijattaret kutoivat pyyhkeitä ja lakanoita, viittoja, huopia ja paitakangasta; ylempiarvoiset rouvashenkilöt saattoivat kutoa kallisarvoisempia kankaita omia ja perheensä vaatteita varten; mutta prinsessat, kuningattaret ja papittaret kutoivat myyttistä perhe- ja klaanihistoriaa tallentaen tärkeitä tapahtumia jälkipolvienkin tiedoksi. Sama prestiisikankaiden kudonta on sittemmin jatkunut niin Europpassa kuin muuallakin maailmassa, kuten keskiajan kirkkotekstiileissä ja seinäkankaissa. Kulttuurissa, joka on vain osin lukutaitoinen tai kokonaan lukutaidoton, tällaisten kankaiden arvo on ollut valtava.

---

Hyödynsimme Överhögdalin ja gotlantilaisten riimukivien kuva-aiheita aikoinaan Hopeavirtaan valmistettuja seinäkankaita varten - toki vain painotekniikalla isoille pellavakangaspohjille, mutta kyllä siinäkin hetki askarreltiin :) Kankaat on sittemmin nähty vähän jokaisen edes etäisesti viikinkiaikaan liittyvän susitapahtuman seinällä, ja mikäpä siinä, käytettäväksihän ne on tehty.

 

Painohommissa.

Sapluunoita.

Pelinjohtopaitoja.

Pelaajia. Kuvat: J. Väliaho 2008.

Vietereitä vyöhön

Joululahjaprojektit jäivät tosiaan tänä vuonna varsin vähäisiksi, kun kiirettä piti muutenkin. On tottakai mukavaa, kun museossa riittää kävijöitä, mutta ties kuinka monennen kymmenennen jouluopastuksen jälkeen aloin hiljakseen tuntea itseni nauhuriksi. Nyt on onneksi helpottanut, ja välipäiviin mahtuu lähinnä päiväkävelyllä pistäytyviä yksityisasiakkaita, kun lapsiryhmät on onneksi päästetty lomanviettoon. Vuositilaston väsäämisen ja tulevan suunnittelun lomassa voisi olla vähän aikaa ommellakin.

Muutama homma sentään eteni valmiiksi asti. Ne jo aiemmin huomion kohteeksi päässeet keltaraidalliset sukat pääsivät riittävän suuriin jalkoihin:

Lisäksi tein ensimmäisen kokeiluversion pronssispiraalein koristellusta miesten vyöstä. Sen esikuvia ovat Euran Luistarin haudat 90 ja 100, mutta mistään mittatarkasta ennallistuksesta ei ole kyse. Inspiraation lähteinä toimivat Satu Hovin artikkeli Male Viking Finn Costume Replicas (2002) ja Sue Salmisen ennallistus Luistarin haudasta 100. Selkeää lähikuvaa siitä, miten spiraalipujotus oli kummankaan vyössä tehty, en onnistunut löytämään.

Itse vyö on pyöreäksi eli tuppiloksi kudottua lautanauhaa. Lautoja on kymmenen, kaikissa on neljä lankaa,ja kaikki langat on pujotettu samaan suuntaan. Litteäksi kudottuna tälläinen nauha menisi kierteelle itsensä ympäri, mutta kun kudetta syöttää vain yhdeltä suunnalta ja kiristää riittävästi, reunojen saumakohtaa ei edes huomaa. Lanka on jotain ohuehkoa superwash-kampavillaa, pönttövärjätty krapilla jokunen kesä sitten. Yksi haltialangoista on värjätessä ollut liian kireällä, värjäytymättömät kohdat näkyvät tipluina siellä täällä nauhan pinnassa. Spiraalit puolestaan on leikattu joskus aiemmin väännetystä pötköstä, lanka saattaa hyvin olla pikemmin kuparia kuin pronssia.

Kuvat: J. Sahramaa 2011.

Määräpäivän lähestyttyä niin nopeasti en ehtinyt perehtyä Luistarin aineistoihin kovinkaan syvällisesti, joten useimmat ratkaisut on vedetty tonttuhatusta. Tämän nauhan molemmat päät on solmittu yhteen kiertämällä yksi loimilangoista pari kertaa tupsun ympäri ja solmimalla. Sitten 3-4 lankaa on letitetty yhteen pienen matkaa, yhdistetty kaksi lettiä hetkeksi paksummaksi, laitettu spiraali. Jaettu taas kahdelle letille pätkän matkaa, ja yhdistetty verkkomaisesti toisiin viereisiin letteihin. Kolmannen spiraalikerroksen jälkeen on solmu, ja loput langat jäävät tupsuiksi.

Lopputulos on ihan soma, mutta tuskin vastaa alkuperäistä kovin tarkasti: mikäli Luistari-kirjan vähän suttuisista kuvista voi jotain päätellä, spiraalipätkät ovat olleet hyvin tiiviinä riveinä, muistikuvieni mukaan myös niin, että spiraalirivi levenee alaspäin. Lisäksi spiraalien sisällä kulkevien nyörien jäännösten mainitaan kirjallisuudessa olevan iskunauhaa. Tähän voi halutessaan suhtautua pikkuisen skeptisesti - löydetyt pätkät ovat varsin vähäisiä, enkä ihan tiedä, kuinka tarkkaan ne on tutkittu - mutta iskunauhatekniikka nyt ainakin on ollut spiraalien kiinnityksessä käytössä. Vielä pitäisi selvittää, onko jossain tietoa siitä, kuinka monella langalla noita on tehty, ja onko kyseessä pyöreä vai litteä nauha: jälkimmäinen vaihtoehto eroaa letityksestä hyvin vähän. Ehkä auttaisi, jos konsultoisi niitä lähteitä? Seuraava yritys paremmalla taustatyöllä, siis.

Kaksinkertainen vyö kiinnitetään tekemällä toiseen päähän lenkki, josta tupsupää vedetään läpi, inspiraatio taas Suelta. Saapa nähdä, milloin vyö pääsee käyttöön.

Muinaissuomalaiset esiliinat

Se g-juttu on alkanut taas, tällä kertaa tositarkoituksella. Eipä tämä olekaan kuin kolmas vuosi sen pyörittelyä... Vaikka päässä soikin jostain syystä Queenin Let me live ("Why don't you take it and break it / and tear it all apart..."), olen oikeasti aika innoissani. Aikaa ei ole mitenkään hurjasti, mutta kun nyt kävin tekstitiedostojani läpi, olin oikeastaan saanut keväällä toisen aiheenvaihtokerran aiheuttamasta vitutuksesta huolimatta aikaan melkein enemmän kuin muistin. Jos aion pitäytyä suunnitelmassani valmistua tämän vuoden puolella, hoppu voi kyllä tulla silti. Niitä unettomia öitä odotellessa.

Käsittelen jo pari vuotta sitten tulleen oivalluksen mukaisesti sekä muinaispukuvalmistuksen teoriaa että käytäntöä, yrittäen suhteuttaa sitä, mitä on jo tehty, kokeellisen arkeologian teoriaan ja miettien suuntaviivoja sille, mitä iloa rekonstruktioiden tekemisestä on ja mitä niistä voidaan oppia. Tällä kertaa en kuitenkaan pitäydy väreissä ja värikasveissa, sen verran tehokkaan tyrmäyksen aiempi aihevalintani graduohjaajaa etsiessäni sai, vaan tarkastelen muinaispukurekonstruktion valmistusprosessia kokonaisuudessaan. Kun päähän vuosien varrella kertyneitä tiedonpalasia kirjoittaa auki ja yrittää jäljittää niiden lähteitä, huomaa koko ajan, miten monta aukkoa kokonaiskuvassa vielä on. Samalla törmää koko ajan uusiin kiinnostaviin sivupolkuihin, joita ei ajan rajallisuuden tähden yleensä voi lähteä seuraamaan. Itselle suuren ahaa-elämyksen tuottaneet asiatkin voivat päätyä gradussa vain yhdeksi hassuksi lauseeksi tai maininnaksi.

Nyt oivalluksia on tuottanut Rituals and Relations. Studies on the society and material culture of the Baltic Finns -teos, jossa on useita todella mielenkiintoisia artikkeleita. Jaana Riikonen tarjoaa artikkelissaan Iron Age aprons from Southwestern Finland and other cloths and pendants worn on the waist useita erilaisia näkökulmia esiliinoihin alkaen siitä, että sana esiliina on käännös ruotsin termistä förekläd ja sen käyttö palautunee 1500-luvulle, jolloin esiliinojen käyttö tuli osaksi yläluokkaista pukua. Koska samankaltaista vaatekappaletta oli kuitenkin käytetty ennenkin, sillä on luultavasti ollut aiempi nimitys, jota tosin nykyisin on hyvin vaikea jäljittää. Ruotsalaisperäisiä ovat myös Pohjanmaalla käytetty murresana kaati (skaat on pyyhe tai rätti) ja Lounais-Suomen kerstuuki. Viron sana on põll, jonka taustalla lienee põlveline tai põlvelina eli polviliina - siitä Suomenlahden saaristossa käytetty polle. Vyöliina viittaa rautakautisista esiliinoista tuttuun tapaan käyttää kapeahkoa kangasta erillisen vyönauhan kanssa. (34)

Rautakautiset esiliinat kudottiin pystykangaspuissa yhtenä kapeahkona kappaleena, pitkät sivut putkihulpioilla vahvistaen. Jos kangas kapeni pystykangaspuissa kutoessa, leveämpi alkupää käännettiin esiliinan helmaksi. Loimen luomiseen käytetyt aloitusnauhat ja kangaskappaleen viimeistelylautanauhat on mahdollista erottaa toisistaan, ja ensinmainitut ovat löytöaineistossa selvästi harvinaisempia. Samaan loimeen on mitä ilmeisimmin voitu myös kutoa useampi vaatekappale, sillä Maskun Humikkalan haudassa 30 esiliinan molemmissa päissä on viimeistelylautanauha. (35)

Pronssispiraalikoristelun alkuperä on todennäköisimmin Baltian heimojen parissa 500-600 -luvuilla. Se tuli Suomessa käyttöön viikinkiajalla ja saavutti huippunsa ristiretkiajalle tultaessa 1000-1100 -luvuilla. Spiraalikoristellut esiliinat ovat tavallisia Suomessa Hämettä lukuun ottamatta. Niitä on löytynyt myös Liettuasta, Pohjois-Virosta ja Saarenmaalta. (31-32)

Varhaisimmat suomalaiset esiliinojen spiraalikoristeet löytyvät viikinkiajan alun Euran ja Yläneen ruumiskalmistoista. Ne olivat viuhkamaisia kulmakoristeita, joilla oli myös käytännöllinen merkitys, sillä esiliinan päätylautanauhojen päät viimeisteltiin tekemällä niistä iskunyöriä, joka sitten koristeltiin spiraaleilla (kts. Tomanterä 1978: 51). (33) Tavallisin viikinkiajan esiliinatyyppi oli noin 50 x90 cm kangas, joka oli reunustettu pronssispiraaleilla. Helmaan voitiin sijoittaa erillisiä spiraaliapplikaatioita tai leveä spiraalireunus. Esiliina oli taitettu yläreunastaan, ja erillinen vyönauha kulki tuon taitoksen kohdalta. 1000-luvulle tultaessa lounaissuomalaiset esiliinat pienenivät ja lyhenivät niin, että tavallisempi koko oli 35-40 x 75-80 cm. Yläreunaa ei enää taitettu, vaan nauhat kiinnitettiin esiliinan kulmiin. Esiliina reunustettiin edelleen spiraaleilla, mutta nämä olivat läpimitaltaan pienempiä kuin aiemmin. Raskaita spiraalireunuksia tehtiin edelleen Itä-Suomessa, jossa esiliinan alareunassa saattoi myös olla hapsut. (35-36)

Euran puvun helmaspiraaleita. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/eura.htm)

Lounaissuomalaisista esiliinoista tuttuja viuhkamaisia kulmakoristeita on löytynyt liiviläisistä haudoista myös hiusnauhoista, viitankulmista ja takkien kaula-aukoista. Kahdesta suomalaisesta haudasta (Kirkkomäki 40 ja Luistari 377) on löytynyt kuusi viuhkamaista koristetta. Lehtosalo-Hilander (1982:b: 157) olettaa Luistarin ylimääräisen koristeparin kuuluneen viittaan tai huntuun, Riikonen taas kertoo Kirkkomäen haudasta 40 löytyneen kaksi eri esiliinaa. Kirkkomäeltä on löytynyt useampiakin hautauksia, joissa samaa vaatekappaletta on pantu hautaan useampi kappale. Tavalle löytyy vastineita Baltiasta, muttei muualta Suomesta. Riikonen olettaa, että useampi samanlainen vaatekappale haudassa kertoo siitä, että vainajalla olisi aikoinaan ollut, mistä valita. Rikkaimmat haudat kuuluvat yhteiskunnan yläluokalle, joka on käyttänyt raskaita koristuksia myös arjessa. (36-37)

Sahran erinomaisen hieno kuva viuhkamaisesta kulmakoristeesta (Kuvalähde: http://hibernaatio.blogspot.com/2010/04/alussa-oli-lanka.html)


Euran Lauhianmäestä on löytynyt aika mielenkiintoinen esiliina, jota Riikonen epäilee yhdeksi varhaisimmista Suomessa valmistetuista - hän jopa spekuloi, että joku maailmanmatkaaja olisi kuvaillut näkemiään koristeluja kotona, ja versio näistä olisi sitten valmistettu parhaan taidon mukaan. Esiliinan yläreunan lautanauhaan on lanka kerrallaan kiinnitetty spiraalipötkö, joka kulkee alhaalla sijaitsevan pystyrenkaan kautta ja sitten takaisin pötköä ylös, ja kiinnittyy lopulta yksittäisellä solmulla taas nauhaan. Alareunaan on lopuksi kiinnitetty vielä yksi rengasrivi vaakasuuntaan. Jos tätä vertaa Maskun Humikkalasta tai Kirkkomäeltä löydettyihin samankaltaisiin spiraalikoristeluihin, jälki on Riikosen mukaan kömpelöä. Lauhianmäen nuorimmat haudat on ajoitettu 900-luvun alkuun. Ehkä kyseessä tosiaan on yksi ensimmäisistä Suomessa tehdyistä yrityksistä spiraalikoristella esiliinaa latvialaisten mallien mukaan? (38)

Spiraalinvalmistuksen tekniikka kehittyi, kun Länsi-Suomessa alettiin luultavasti 900-luvun kuluessa valmistaa spiraalikuvioita, joissa osa kuviosta on aikaansaatu suoristamalla pätkiä spiraalista. Samoin alettiin tehdä koko helman levyisiä ristikkovyöhykkeitä, jotka valmistetaan ilman kehikkoa kahdella langalla yhtä aikaa. Länsi-Suomessa spiraalien kiinnitykseen käytettiin yleensä punaista villalankaa, Savossa hamppua tai pellavaa. Euran Yli-Nuoranteesta on löydetty yksi esiliinanhelma, jossa sekä nämä langat että monia muita eri alueille tyypillisiä tekotavan elementtejä yhdistyvät. Koriste näyttää tehdyn kehyksessä toisin kuin muuta länsisuomalaiset vastineensa. Helmuksen julkaissut Seija Sarkki luonnehtii sitä "huolimattomasti tehdyksi", ja Riikonen epäilee, että tässäkin voisi olla kyse työstä, jossa uutta tekniikkaa on vasta harjoiteltu. (39-41)

Esiliinanhelman spiraaliristikkoa, kuvavertailun perusteella voisi olla Kirkkomäki 27 (Kuvalähde: http://vanha.hum.utu.fi/arkeologia/tekstiiliprojekti/)

Eri kalmistoista on löytynyt lähes täsmälleen samanlaisia spiraalikuvioita: esimerkiksi kaksi Turun Saramäen esiliinaan kuuluneista koristekuvioita on samanlaisia kuin Luistarin haudassa 56, ja yksi samanlainen kuin Yläneen Anivehmaan haudassa 41. Ristimäen haudan VIII esiliinan leveä helmuskuvio taas on niin identtinen Köyliön Vanhakartanon löydön C 42 kanssa, että Riikonen pitää näitä saman henkilön tekeminä. Ristimäen helmus on viimeistelty epätavallisesti, ja Riikonen pohtii, oliko esiliinakangas spiraalikoristeelle alkujaan liian leveä, vai olisiko esiliinapala leikattu alunperin leveämmästä kankaasta. (41-43)

Hienoimmat ja oletettavasti myös kalleimmat spiraalikoristellut esiliinat löytyvät Kirkkomäen haudasta 27, Humikkalan haudasta 30 ja Halikon Rikalan haudasta 47 - näissä on leveä spiraalikoristelu sekä ylä- että alareunassa. Kirkkomäen haudan 27 komea esiliina on radiohiiliajoitettu noin vuoteen 1020, mutta samasta haudasta löytynyt yksinkertaisempi esiliina on iältään 40 vuotta nuorempi. Kaikkiin kolme komean esiliinan kanssa haudattua naista oli peitetty viitalla. Humikkalan ja Kirkkomäen viittojen reunaa koristi kuviollinen lautanauha, Rikalan viittaa taas spiraaleista pujoteltu koristereunus jolle on löytynyt vastineita muun muassa Perniön Yliskylästä ja Raision Ihalasta. Erityisesti Raision löytöjä tutkinut Anna-Liisa Hirviluoto ajoittaa molemmat viitankoristelutavat 1000-luvun loppuun tai 1100-luvun alkuun. Näitä esiliinoja ja viittoja voidaan pitää spiraalikoristelun teknisinä huipentumina. (43-44)

Perniön muinaispuvun viitan koristeluja ja veitsi tuppineen. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/index.htm)

Ristiretkiajan taitteen esiliinojen nauhat oli yleensä kiinnitetty kankaaseen. Monissa Humikkalan esiliinoissa ja Kirkkomäen haudan 23 esiliinassa tämä tapahtui niin, että ristikkonauhan pää oli vedetty kankaan läpi ja siitä oli muodostettu lenkki, josta nauha puolestaan kulki läpi. Perniön Yliskylän haudasta 1 löytyy samanlainen lenkille vedetty kiinnitysnauha, mutta tällä kertaa lenkit on vain ommeltu kiinni esiliinan reunaan. Samoin Yliskylän haudassa 6 kovasti Kirkkomäki 23:sta muistuttavan esiliinan reunusspiraalit jatkuvat kankaan reunojen yli, eikä viuhkamaisia kulmakoristeita ole ollenkaan, aivan kuin esiliinakangas olisi ollut koristeelle hieman liian kapea. Riikonen pohtii perniöläisten ostaneen valmiiksi tehdyt esiliinojen koristeet, mutta kiinnittäneen ne osin toisin kuin koristeiden tekijä oli alunperin tarkoittanut. (45-46)

Keskenään samankaltaisia spiraalikoristeita löytyy varsin laajalta alueelta Suomesta, Virosta ja Latviasta. Ne ovatkin olleet kauppiaiden levittämiä puolivalmisteita, jotka ostaja on kiinnittänyt itselleen tärkeään vaatekappaleeseen. Kankaan kutoja ja koristeen tekijä eivät välttämättä olleet sama henkilö paitsi silloin, kun spiraalikoristeet ovat elimellinen osa kankaan viimeistelyä, kuten yksinkertaisten esiliinojen kulmakoristeiden tapauksessa. Tarkempi selvitys koristeiden valmistuksesta ja alkuperästä vaatisi metallilankojen koostumuksen analysoimista (Tomanterä 1996). Tällä hetkellä voidaan arvioida, että Euran ja Köyliön alueen sekä Turun Ristimäen spiraalikoristukset ovat vanhempia, ja Maskun Humikkalan, Turun Kirkkomäen ja Halikon Rikalan löydöt puolestaan nuorempia. (47-48)

Riikonen esittelee virolaisen takapõll-pyllyliinan, jonka ylemmän osuuden spiraalikoristukset on tehty samaan tapaan kuin muutamat lounaissuomalaiset esiliinakoristeet ja liiviläiset pääkoristeet. Artikkelin kuvasta voi nähdä, että Perniön Yliskylän haudan 6 esiliina toimii mainiosti liiviläisenä huntuna. (55-56) Ehkä eri vaatekappaleiden välillä ei ole aina ollut niin valtavaa kategorista eroa? Tai samanlaisia koristeita on vain käytetty eri vaatekappaleissa eri paikoissa?

Virolainen takapõll Virunukan kalmiston löydön mukaan rekonstruoituna (Kuvalähde: http://www.etnostils.lv/lv/galerija/terpi/arhiologterpi.php#;)

Vaatetuksen koristelun merkitys ei ole ollut vain esteettinen, vaan sillä on aina ja kaikissa kulttuureissa ollut myös useita erilaisia symbolisia tasoja. Tietyt kuviot karkoittavat pahoja voimia, lisäävät hedelmällisyyttä tai tuovat onnea. Taidokas koristelu teki tekijänsä taidot tai kantajansa varallisuuden tiettäväksi, ja heiluvilla tupsuilla, kilisevillä kulkusilla ja muilla härpättimillä oli kenties myös mahdollisuus houkutella vastakkaista sukupuolta. (55) Riikonen mainitsee Elizabeth Wayland Barberin teorian erilaisten vyötärönseudun hapsukoristusten periytymisestä kivikautisista naruhameista, jotka ovat symboloineet tytön tuloa hedelmälliseen ikään ja myös intiimialueiden karvoitusta - se on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja ennen kaikkea pitkä juttu, että ansaitsee joskus oman kirjoituksensa.

Arkaaisessa maailmankuvassa pahat voimat vaanivat joka puolella, ja erityisesti arimmat ja tärkeimmät kehonosat, kuten pää, kaula, rinnat ja sukuelimet tarvitsevat varjelusta. Pään- ja kädenteiden ja helman suojeluun voidaan käyttää koruja ja koristeluja, kuten hapsuja ja punaista lankaa. Erityinen symbolisen suojelun tarve liittyy naisen hedelmälliseen ikään, avioliittoon ja lasten saamiseen. Imettävä äiti, joka on vastuussa myös toisen ihmisen elämästä, tarvitsee erityistä suojelusta rinnoilleen. Mareilla ja udmurteilla tämä tapahtui historiallisena aikana voimakkaasti kirjailluilla paidoilla, mordvalaisilla suurilla soljilla. Mari-paitojen kirjailut kertoivat aikoinaan myös kantajansa perhetaustasta. (56-57) Mihinköhän rautakautiset rinnan päälle asettuvat raskaat soljet ketjulaitteineen voisivat viitata?

Voimakasta symboliikkaa sisältyy myös latvialaisten lauta- ja pirtanauhojen kuvioihin, ja samoja symboleja tavataan jo esihitoriallisissa tekstiileissä. Aikalaisilla ei luultavasti ollut mitään ongelmia lukea nauhojen kuvioiden tai esiliinojen ja viittojen spiraalikoristusten symbolista kieltä. Aikojen kuluessa kirjailumateriaali vaihtui pronssispiraaleista lankoihin ja nauhoihin, ja joidenkin symbolien merkitys muuttui tai laajeni: esimerkiksi monista esiliinaspiraaleista tuttu hakaristi symboloi aikoinaan aurinkoa, kaiken elämän lähdettä, mutta laajeni karjalaisessa kirjonnassa yleiseksi hyvän onnen symboliksi. Latvialaisissa myöhäisrautakautisissa haudoissa hakaristi löytyy kaikkein kalleimmista esineistä ja rikkaimmista haudoista, ja on siten saattanut olla vainajan korkean yhteiskunnallisen aseman tunnus. (57)

Vaatteet ja korut kertoivat jo ammoin kantajansa sosiaalisesta asemasta, etnisiteetistä ja elämänkulusta. Suomessa luumateriaali säilyy huonosti, joten vainajan ikää ei yleensä voida määrittää. Sukukansoilta tunnetun etnografisen materiaalin perusteella nuorten naisten koristukset olivat hautaan laskettaessa kaikkein runsaimmat, ja vanhemmat naiset saattoivat lahjoittaa vaatteitaan ja korujaan tyttärilleen. Toisaalta naisten hienoin juhla-asu, usein hääpuku, saatettiin myös säästää hautaa varten. (45; 57-58)

Nykyinen esiliina on tarkoitettu suojaamaan varsinaisia vaatteita likaantumiselta. Runsaasti koristeltujen rautakautisten esiliinojen on ajateltu olevan vain kantajansa varakkuutta esitteleviä statussymboleita, mutta Riikonen korostaa niiden symbolista yhteiskunnallista ja suojelevaa maagista merkitystä. Historiallisesti esiliina oli Suomessa naimisissa olevan naisen merkki, ja sen käyttö oli välttämätöntä tärkeissä tilaisuuksissa,
kuten kirkossa tai oikeudessa todistettaessa. Virossa vaimon piti aina käyttää esiliinaa työskennellessään pelloilla, ja erityisesti sadonkorjuuaikaan hyvää onnea ei saanut vaarantaa sopimattomalla pukeutumisella. (58-59)

Kielitieteilijä R.E. Nirviin ja folkloristiikan uudempiin suuriin nimiin kuten Satu Apoon nojautuen Riikonen kertoo, että raskaana oleva nainen on hyvin haavoittuvainen, mutta vaarantaa toisaalta tilallaan myös muut ihmiset. Ylipäänsä naisen maaginen voima, väki, asuu jalkovälissä, joka on reitti tämänpuolisen ja tuonpuoleisen maailman välillä - tietäähän sen jo siitä, että sieltä ne lapset tulevat. Tämän vaarallisen aukon tuonpuoleiseen saattoi peittää ja suojata esiliinalla. Ja kukas se enemmän olikaan raskaana kuin naimisissa oleva nainen. Oli jopa olemassa sananlasku, että vailla esiliinaa kulkeva vaimo oli vailla lain suojelusta. Nirvi viittaa myös sanontaan "olla jonkun esiliinana", jossa vanhempi (esiliinalla varustettu) nainen lähtee nuoren naimattoman parin mukaan, jotta sopivaisuussääntöjä ei rikottaisi. (59-60)

Mikkelin muinaispuvun esiliina (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/koti/savonlinna/spiraalikoristelu/Muinaispuvut%20ja%20kansanrunous.html)

Jos naimaton neito tuli raskaaksi, hänen täytyi alkaa pukeutua esiliinaan ja peittää päänsä. Naimisissa olevalle naiselle oli häpeä kulkea ilman esiliinaa ja päähinettä, ja päinvastoin taas nuorelle neidolle esiliinan käyttö oli sopimatonta.Toisaalta joissain tapauksissa lapsillakin saattoi olla esiliina. Suomessa joistakin lasten haudoista on löytynyt esiliinan spiraalikoristeen jäänteitä. Kyse voi olla lapsen hautaamisesta äidin esiliinaan käärittynä kuten Lehtosalo- Hilander on ehdottanut, mutta esimerkiksi Luistarin haudassa 891 kaksi kulmakoristetta sijaitsivat vain 15 cm päässä toisistaan. (60) Tässä lienee tarpeen muistaa, että mikään kulttuurinen sääntö tuskin on ollut niin vahva, etteikö sitä olisi joissakin erikoistapauksissa tavalla tai toisella rikottu - ehkä on ollut jokin erityinen syy sille, että kyseinen lapsi on saanut mukaansa esiliinan, vaikkei haudan koon perusteella olekaan vielä ollut hedelmällisessä iässä.

Naisten hedelmällisyyden varmistamiseksi, suojelemiseksi ja lisäämiseksi on koristeltu erityisesti rintojen ja sukuelinten aluetta, ovathan ne ihmisrodun lisääntymisen kannalta välttämättömimmät paikat. Suomesta ei ole juuri säilynyt aluspaitojen tai -mekkojen jäänteitä, mutta Siksalin kalmistosta Lounais-Virosta tunnetaan 1100-1200 -luvuilta naisten paitoja, joiden ranteet ja hartianseutu on koristeltu jo kutomavaiheessa sinisellä ja punaisella langalla tehdyin hakaristikuvioin. Näille löytyy vastineita viikinkiajan Birkasta ja myöhemmästä suomensukuisesta etnografisesta aineistosta. Hihansuiden koristelu esti pahojen henkien pääsyn aukosta vaatteen sisään, ja samaa tarkoitusta saattoivat toteuttaa myös Luistarin haudoista 56 ja 1260 löytyneet moninkertaisen pronssirannerenkaat, joissa oli vieläpä käärmettä kuvastava siksak-kuviointi. (61)

Pronssispiraalit, erityisesti vereen ja hedelmällisyyteen viittaavalla punaisella langalla ommellut, lisäsivät esiliinan genitaaleja suojaavaa vaikutusta. Kiiltävä metalli käänsi pahan silmän, tai paha tahto eksyi geometrisiin kuvioihin. Ristikkokuvio saattoi liittyä pellon kyntämiseen ristikkäin ja auraan yhdistettyihin hedelmällisyysmaagisiin riitteihin ja mielikuviin. Myös vyöllä oli suuri symboliarvo, se kertoi kantajansa sosiaalisesta asemasta ja kuului tärkeänä osana moniin siirtymäriitteihin. Suomalaisissa häissä morsian lahjoitti sulhasen perheelle erilaisia vyönauhoja vielä 1900-luvun alussa. Erityisen suuri naista suojeleva voima oli punaisesta langasta tehdyillä vyönauhoilla, jollainen sisältyy myös Luistarin hautaan 56 ja Kirkkomäen hautaan 1. Punaisella vyöllä voitiin suojella syntymätöntä lasta, ja punainen lanka sidottiin myös vastasyntyneen kaulan tai ranteen ympärille. Riikonen korostaa punaisen värjäämisen ja mataranjuurien keräämisen vaikeutta Suomessa, ja kertoo vähäisenkin punaisen värin riittävän suojelukseen. Erityisen voimakas suojavaikutus oli vyöllä, joka oli kierretty useaan kertaan vartalon ympäri. (62-63)

Punakuvioisia kansanomaisia nauhoja (Kuvalähde: http://www.avoinmuseo.fi/craftmuseum/kasityonurkka/suomen_nauhatyyppien.php

Nauhojen kuvioista rombi oli hedelmällisyyssymboli ja siksak-kuvio puolestaan suojeleva käärme. Jälkimmäinen löytyy myös useamman hautalöydön viitanreunoista pronssispiraaleilla toteutettuna. Viittoihin ei välttämättä ole applikoitu spiraalikoristeita tasaisesti koko reunan matkalle, vaan ne on voitu keskittää kohtiin, jotka viittaa käytettäessä asettuvat kaulan ja rinnan seudulle. Myös lounaissuomalaisen kaarihunnun spiraalit ja hapsut suojasivat kaulan- ja niskanseutua. Hapsut mahdollisesti viittasivat myös häpykarvoitukseen, ja Riikonen viekin pään ja alapään välisen analogian vielä pidemmälle kertoessaan, että erityisesti huntukankaissa käytetyn murtotoimikkaan kalanruotokuvio symboloi naisen sukuelimiä. Murtotoimikasta käytettiin päähineiden lisäksi Kirkkomäen haudan 27 säärikääreissä ja ilmeisesti joissakin alushameissa, jotka asettuvat luontevasti samaan ajatteluun. Häärituaalissa suomensukuisille kansoille oli olennaista peittää morsiamen pää. Huntu olikin historiallisesti naineen naisen tunnus, mutta Riikonen arvelee, että se olisi vielä olennaisemmin ollut ylipäänsä hedelmällisessä iässä olleen naisen tunnus, oli tämä naimisissa tai ei. (59; 63-64)

Varsinaissuomalainen kaarihuntu (Kuvalähde: http://www.katajahovi.org/SatuHovi/suomalainenMuinaispuku.html, alunperin ilmeisesti Sinihameet, kultavyöt -kirja)

Vyötärölle asettuvia koristeita oli monenlaisia ja niitä tehtiin monista eri materiaaleista, mutta hyvin todennäköisesti useimmat niistä liittyivät suojelus- ja hedelmällisyysmagiaan. Länsisuomalainen suuri pronssinen veitsentuppi oli yksi tällainen elementti, ja veitsi itsessään saattoi suojata kantajaansa harmilliselta magialta. Raskaana olevaa naista suojaava merkitys saattoi olla myös liiviläisillä valtavan pitkillä ketjulaittella, jotka ulottuivat jopa polviin saakka. Kun vatsa kasvoi, ketjut muodostivat sen ympärille suojaavan kehyksen. (66)

1000-luvun naisenhaudan korustoa Salaspils Lakskolasta Latviasta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Esiliina, ainakaan runsaasti koristeltu kappale, ei Riikosen mukaan ollut mikään arkivaate vaan liittyi erityisiin tehtäviin ja juhlatilaisuuksiin. (67) Spekuloimatta jää, oliko käytössä kuitenkin myös jokin esiliinan nykyistä käyttötarkoitusta edustava vaate, jonka tarkoitus oli suojata muita vaatteita työnteon lomassa. Oman kokemukseni perusteella arkiessulle tuntuisi olevan käyttöä - vai olisiko muinainen ihminen yksinkertaisesti pukenut työntekoa varten ylleen yksinkertaisen, esimerkiksi nahasta tai karkeasta kankaasta tehdyn työvaatteen eikä niitä hyviä villamekkoja ollenkaan?

---

Riikosen artikkeli tuotti todella paljon uusia ajatuksia ja sisälsi myös jonkin verran mielenkiintoista kuvamateriaalia, jota en valitettavasti voi tekijänoikeudellisista syistä tähän liittää.Sen läpikäymiseen ja tämän tekstin tuottamiseen meni ihan tuhottomasti aikaa, vaikken lopulta juuri edes eksyillyt sivupoluille, mitä nyt vähän googlailin kuvia latvialaisista vaatteista ja virolaisen Jaana Rataksen valokuvia käsitöistään - Riikosen mukaan tuo yllä linkitetty takapõll on Rataksen käsialaa. Surffailu muistutti myös Satu Hovin mainiosta muinaispukusivustosta ja ilmeisesti nyt Narvaan seikkailleesta virolaisesta kalmistolöytönäyttelystä, jonne olisi kyllä huippua päästä. Baltian maissa tapahtuu tekstiilitutkimuksen saralla tällä hetkellä paljon ja lujaa, ja siihen olisi todella mielenkiintoista perehtyä joskus enemmän. Rituals ja relations -kirja sisältää myös latvialaisen tutkijan Irita Žeieren yleisluontoisen kuvauksen liiviläisistä pukulöydöistä. Seuraavaksi mun pitäisi kuitenkin suoriutua Viikkiin tarkistamaan muutama lampaisiin liittyvä viite.

Matkan varrella kävi muuten myös ilmi, että eräässä Muumilaakson tarinoita -sarjan jaksossa nähdään Muumimamma ilman esiliinaa. Hui kauhistus!