Nuolia

Olen tehnyt Ötzi-työnäytöksissä nahkajuttujen lisäksi myös nuolia. Aiheesta kirjoittaminen on venynyt, koska en ole kokenut olevani aiheen kanssa ihan omillani. Jenkkiläisen Primitiiviteknologian seuran julkaisemasta Primitive Technology: A Book of Earth Skills -kirjasta (jonka pieni veljeni kätevästi joskin yllättäen mulle lainasi, mutta näyttäisi kivasti löytyvän myös Googlebooksista) löytyy Errett Callahanin lyhyt artikkeli What is experimental archaeology? Siinä Callahan kertaa eritasoisen kokeilevan arkeologian historiaa ja määrittelee mielestäni terminologisesti kätevästi väsäilylle kolme tasoa:

I Epäautenttinen ja epätieteellinen (play sanoo Callahan, ehkä siis "leikin taso")

Taso, jolla tuotetaan primitiiviteknologiaan viittaavia esineitä, jotka joko eivät toimi oikein tai ovat tehtyjä epäautenttisilla välineillä.

II Autenttisia mutta epätieteellisiä (kokeileva taso)

Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, mutta prosessia ei dokumentoida tieteellisesti pätevästi.

III Autenttisia ja tieteellisiä (kokeellinen taso)

Taso, jolla tuotetaan autenttisin menetelmin toimivia esineitä, joita testataan, ja koko prosessi dokumentoidaan niin, että sitä voi pitää tieteellisesti pätevänä tutkimuksena.

Callahanin mukaan III-tason projekteihin ei tule pyrkiä ennen riittävää II-tason hommista saatua teknistä pätevyyttä, mutta I-tasolta sen sijaan tulisi parhaansa mukaan pyrkiä pois heti kuin mahdollista. Ja tähän nyt paikantuu mun ongelmani nuolien kanssa: jos olenkin monessa kohtaa pyrkinyt monessa kohtaa käyttämään autenttiseksi oletettavia menetelmiä, lopputuloksena ei mitä todennäköisimmin ole kovinkaan hyviä nuolia. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että kyseessä on ollut oppimisprosessi. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni ylipäänsä sekä tehnyt kivityökaluja että käyttänyt niitä, hyödyntänyt koivuntuohitervaa eli tököttiä asioiden kiinnittämiseen, keittänyt liimaa ja halkonut sulkia. Silti vähän hävettää, että todennäköisesti silloin, kun kesää kohden pääsen noita nuolia kokeilemaan, ne eivät mitenkään erityisen hyviksi osoittaudu.

Piistä valmistettuja nuolenkärkiä, sahateräiseksi retusoitu pieni kaavin ja näiden valmistuksessa käytetty retusointityökalu, teräväkärkinen sarvipuikko.

HY:n arkeologian Kivikauden esineistö-oppimateriaalissa on nähtävissä Suomesta löytyneitä piinuolenkärkiä. Niitä löytyy toki useita eri perustyyppejä, mutta kaiken kaikkiaan olisi ilmeisesti syytä pyrkiä rombimaisempaan muotoon ja jättää kärjen keskiosa leveämmäksi. Tämä auttaisi todennäköisesti myös kestävyyteen, jos kohta Oulun yliopistossa kuolleeseen poroon tehdyissä ammuntakokeissa oli kuulemma huomattu, että kivikärjet melko säännöstään rikkoutuivat ainakin luuhun osuessaan. Koska mua kätevämmissä käsissä tuollaiset kärjet kuitenkin syntynyt hyvin nopsaan, ei niiden vaihtaminen uusiin vaikka jokaisen kaadon jälkeen liene ollut mikään merkittävä ongelma.

Kärjet lähikuvassa.

Valmiiksi saamaani nuoleen syntyi neliskulmainen, nykyisiä ratakärkiä muistuttava kärki peuransarven kärkiosasta. Tälle mallille ei ollut muuta suurempaa perustelua kuin sellaisen valmistamisen nopeus nykyaikaisilla työkaluilla (rautasaha ja viila) ja toivottava käyttökelpoisuus tauluammunnassa. Metsästykseen tällaista kärkeä ei käsittääkseni ole järkeä käyttää, koska riittävällä voimalla ammuttaessa moinen nuoli saattaa jopa mennä saaliista läpi. Luu- ja sarvikärjet sinänsä ovat varmasti olleet kivikaudella käytössä, ja esimerkiksi Tacituksen mukaan fenneillä vielä paljon myöhemminkin. Niiden etuna on luumateriaalin joustavuus kiveen verrattuna: kärki ei edellämainituissa koeammunnoissa ollut luuhun osuessaankaan rikkoutunut, vaan kimmahtanut ikään kuin kiertäen luun ohi.

Sarvisen kärjen kiinnitys tapahtui nuolenvarren upotukseen koivuntuohitervalla, minkä lisäksi kiedoin kiinnityskohdan ympärille jännettä. Tämä kiinnitys hajosi sittemmin pakkassäässä kuljetettaessa, mutta lienee uudelleenkiinnitettävissä melko helposti tököttiä kuumentamalla.

Ehkä kaikkein suurimpaan laiskuuteen sorruin nuolenvarsien suhteen, ja poimin niihin käyttämäni mäntyrimat suoraan työpaikan nuolitarvikkeita sisältävästä hyllystä. Luin jostakin (taas on reippaasti hyvin dokumentoitu lähteet), että Suomessa olisi käytetty nuolipuuna varsin suorana kasvavaa pajua. Sitä täytynee kokeilla vaikka joskus kesää kohden, jos saisi aikaiseksi väsäillä vähän lisää erilaisia nuolia koeammuntoja varten. Ulkona paraikaa vallitseva lähes kahdenkymmenen asteen pakkanen ja metristä lähestyvät kinokset eivät ole olleet parhaita motivoijia uusien materiaalien etsiskelyyn ulkoa.

Sarvikärkinuoli kokonaisuudessaan. Kuvausalustana muuten museon pedakokoelmaan kuuluva nepalilainen hamppukangas.

Sulituksesta meinasi ennen ensimmäistä näytöstä muodostua suorastaan kriisi, kun en tietenkään ollut osannut jo kesällä varautua etsiskelemällä sulkia silloin, kun niitä ulkoa olisi vielä voinut löytää. Puhtaasti ulkonäkösyistä en tässä yhteydessä myöskään tahtonut turvautua kaupalliseen nuolitarvikevarastoon, sillä ostosulat ovat varsin teollisen näköisiä. Lopulta kävi sitten niin, että kesällä museolla syntyneet kukkopojat pääsivät sopivasti hengestään vähän ennen työnäytöstä, ja sain niiden siivistä nypittyä muutaman vahvemman sulan (Note to self: älä enää ikinä, ikinä, lyö kenenkään päätä irti pikkujoulujen jälkeisenä krapulapäivänä - se oli yksinkertaisesti kamalaa). Nuo sulat ovat kuitenkin niin pehmoiset ja hennot, että saapa nähdä, miten nuolet jaksavat lentää. Toisaalta Grunwald-kokemuksista tiedän, että jopa paperisulitettuja pehmeällä toppapäällä varustettuja nuolia voi ampua kaaressa kauas, joten ehkä ne jonkin matkaa lentävät.

Sulitus on myös kiinnitetty tökötillä ja kiinnitys vahvistettu jännettä kierittämällä.

Parasta olisi kai käyttää isompien vesilintujen leveitä, kovia sulkia. Jotta nuoli pyörisi lentäessään sujuvasti, tulisi kaikki sulat valita samasta siivestä. Vesilinnunsulkien metsästys lisättäköön kokeiltavien seikkojen pitkään listaan.

Kaiken kaikkiaan koin tässä nuoliseikkailussa oppineeni paljon uutta, ja ehkä myös välittäneeni jotain siitä työnäytöksiä katsomaan tulleelle yleisölle. Museokävijöiden kannalta voisi kuvitella olevan olennaista se, että pääsee katsomaan läheltä, koskettamaan ja haistamaan esineuudennoksia, sekä esittämään kysymyksiä niitä valmistavalle henkilölle. Primitiiviteknologista uskottavuutta sen sijaan toisi se, että pyrkisi välttämään puolivillaisia kompromisseja ja suuntaisi ennen kaikkea kohti efektiivisyyttä. Se ei toisaalta ole lainkaan mahdollista ilman nuolenvalmistuksen rinnalla tapahtuvaa jatkuvaa koeammuntaa, jota en nyt säähän vedoten ole lainkaan tehnyt. Varsinaiseen ammuntaan puolestaan liittyy se nuolenvalmistuksen kannalta kaikkein suurin motivaatio-ongelma: että suurin osa enemmän tai vähemmän huolella valmistetuista tekeleistä lopulta kuitenkin häviää jonnekin pusikkoon. Ehkä pitäisi siis kuitenkin tehdä niin, kuin joku perinnejousi.fissä reippaasti ehdotti, ja sulittaa nuolensa vaikka papukaijansulilla...

Jousipuukin odottelisi ties kuinka monetta vuotta ovensuussa, jos vaikka jo ensi kesänä ehtisi sitä muotoon höyläilemään. Silloin Ötzi-näyttely on kuitenkin jo ohi, ja metallityökalujen käyttö jälleen sallittua myös näytöstyöskentelyssä :)

Kallonavaus ja aivoparkkia

Blogissa on ollut hiljaista. Se ei johdu siitä, etteikö olisi tullut tehtyä kaikenlaista, pikemminkin päinvastoin. Joulukuu oli melkoista hulinaa töissä, mutta välissä ehti sentään syntyä muutama lahja. Itse joulu sujui suvun voimin mummolassa varsin leppoisissa merkeissä päätähtenään tädin pikkuinen kissanpentu Helmi.

Pikkuveli on kuvassa se, jolla on isompi nenä. (Kuva: J. Sahramaa 2010)

Tammikuussa olen puuhastellut pääosin gradusäädön parissa, etsinyt kirjoja ja yrittänyt päästä kärryille porvariselämästä 1600-1700-lukujen Torniossa. Ja käynyt viikon sukellusreissulla Punaisella merellä, mikä oli erinomaisen kivaa. Muttei nyt menisi ihan vaan kuulumisten kirjaamiseksi, niin yritän nyt edetä itse aiheeseen. Varoituksen sanana heikkovatsaisille: loppuosa tästä postauksesta sisältää aika paljon vähemmän somia valokuvia.

Lokakuussa kirjoittelin peurannahoista ja pikkukivistä. Kyseinen projekti on edennyt pikkuhiljaa Ötzi-työnäytöksissä (vielä ehtii kuukauden verran näyttelyä katsomaan, vink vink) kahvoittamattomia piikiviteriä työkaluina käyttäen. Kiviterien teko oli yllättävän kivaa - en todellakaan ole mikään iskentämestari, mutta ihan toimivia muutaman käyttökerran työkaluja saa näköjään aikaan lähes pelkällä innostuksella ja isommalla vasarakivellä lyömällä. Sittemmin väsäsin myös pienen sarvipuikon retusointityökaluksi ja opettelin uudelleenteroittamaan noita napsimalla pienenpieniä siruja reunoista pois. Varsin vähäisellä käyttökokemuksella vaikuttaisi siltä, että suoraan lohkotut ohuet terän ovat nahan kanssa työskentelyyn liian teräviä, joutuu koko ajan varomaan sivuttaisviiltoja, ettei tule vekkejä. Vähän paksummilla, reunasta retusoidulla siruilla voi ottaa pikkuisen ronskimmin.

Pyöreämuotoisia piinpaloja nahankaavintaan. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Pienen pilkullisen bambitaljan rapsuttelu vei vain kaksi kahden tunnin työnäytöskertaa, mikä oli paljon vähemmän kuin pelkäsin. Ei sillä tahdilla perheelle talvivaatteita tehdä, muttei onneksi tässä tapauksessa ole pakkokaan. Varsinkin ensimmäisellä kerralla, nahan ollessa vielä melko tuore, osa kalvoista lähti isoina suikaleina sormin repimällä, kun vähän oli terällä ottanut alkua. Nahka ei haissut kovinkaan kummoiselle, ja yleisön reaktiot tähän lopulta aika siistiin sisätyönäytökseen olivat varsin positiivisia. Näytöksen lisämateriaalina mulla oli toki kaikenlaista muuta käsinparkittua nahkatavaraa ihmeteltäväksi, ja kohtuullinen osa työajasta menee aina sen esittelyyn. Samalla pääsee pitämään taukoa lattialla polvillaan tai istuen työskentelystä.

Mieli viety pää jätetty
aivot otsasta otettu

Kun nahka oli puhdas, kuskautin sen takaisin talomuseolle (aiemmin olin joutunut lyömään kehikon kahdesta kulmasta irti, kun se ei kokonaisena mahtunut pikkufiiuuni, josta viisastuneena pummasin sille pakukyydin). Olin päättänyt vihdoin kokeilla tavallisen kananmunankeltuais-öljyseoksen sijaan tähän varsin primitiiviin menetelmin valmisteltuun taljaan aivoparkkia. Oletus on, että rasva+savustus olisi mahdollisesti varhaisimpia ihmisen käyttämiä parkitusmenetelmiä, ja aivojen erinomaisuus tähän tarkoitukseen johtuu siitä, että usein toistetun hokeman mukaan kunkin eläimen aivot ovat yleensä sen kokoiset, että riittävät parkitsemaan sen nahan. Väitetysti aivoilla ja keltuaisilla on suunnilleen sama rasvahappokoostumus - kaivelen ehkä aiheesta jotain lähteitä myöhemmin, jos viitsin.

No mistä niitä aivoja sitten saa? Huhujen mukaan kauppahallista, itse en ole koskaan kokeillut. Sen sijaan meille oli nahkojen mukana tullut pari kauriinpäätä, joten alkuviikosta otin toisen niistä pakastimesta sulamaan.

Bambi oli kovin soma, ihan kuin se nukkuisi... (Kuva: J. Sahramaa 2011)

En ollut koskaan aiemmin nylkenyt peuran päätä, joten Konsta tuli auttamaan. Kahdestaan homma sujui suhteellisen näpsäkästi niin, että toinen pitää kiinni ja vetää nahkaa irti, toinen auttaa puukolla leikkaamalla kalvoja poikki. Kaupunkilaislapsuus oli havaittavissa "yök, älä osu silmään!" -ääntelyn määrässä. Jos aloittaisi kokonaisesta kauriista, se toki ripustettaisiin jaloistaan roikkumaan ja päänahan voisi oletettavasti irrottaa myös muun taljan mukana.

Nylkemisen jälkeen ihkutus vähän väheni. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Kokemus oli anatomian oppituntina varsin antoisa, en ollut tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, miten paljon lihaksia pään alueella oikeasti on. Koska emme halunneet sahata kalloa auki, pyrimme saamaan aivot ulos valmiiden aukkojen kautta. Hetken ihmettelyn jälkeen tulimme siihen tulokseen, että selkärangan kiinnittymisaukko voisi olla paras arvaus... Sitten vaan ronkkimaan kallonpohjaa lusikan terävällä päällä.

Konsta työssä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Pinkkiä tahnaa valuu ulos kallosta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Aivomassaa astiassa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Ronkkimalla saatiin ulos pinkkiä rasvaista tahnaa, ja päätös oli, että jos se ei ole aivot, niin ei bambilla taida niitä ollakaan. Vispasin tahnan rakenteen rikki vispilällä. Jälkikäteen ajatellen siihen olisi ehkä voinut lisätä vähän vettä levittämisen helpottamiseksi. Sittemmin selvisi myös, että jonkin verran massaa jäi ronkkimisoperaation jäljeltä kallon sisään, sillä se kypsyi kalloa puhtaaksi keitettäessä. Kallon avaamalla varmaan saisi kaiken massan paremmin talteen.

Kuiva, puhtaaksi raaputettu talja odottaa aivomassan levitystä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Levitin massan lattialla vaakatasossa olevan taljan lihapuolelle. Kuiva nahka imi kaiken massan aika lailla heti, ja vähän jäi sellainen olo, että enemmänkin olisi voinut laittaa.

Nahan pinta aivorasvauksen jälkeen. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Koska lämmön pitäisi edistyy rasvaparkin onnistumista, laitoin koko taljakehikon pariksi tunniksi suihkukoppiin lämmittelemään kuumailmapuhaltimen kanssa. Huvitti, kun taljasta lähtevä haju oli käytännössä sama kuin nykyihmiselle paljon vähemmän ällötysreaktoita aiheuttavan keltuais-öljyseoksen tuottama.

Nahka imi kaiken rasvan itseensä ja näyttää nyt luonnossa vähän kuvaa kellertävämmältä. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lopputulemana oli pinnalta lievästi rasvaisen tuntuinen, hieman kellertävän sävyinen kuiva nahkalevy. Seuraava homma olisi irrottaa talja kehyksistä, jotta saisin toisen säämiskäksi tehtävän peuran niihin kiinni. Ja sitten pitäisi malttaa jonnekin huhtikuulle ennen kuin on mitään järkeä alkaa pehmittää, sillä erilaiset venytysmenetelmät eivät tuolla hankien keskellä kovin hyvin suju. Vasta silloin lopulta selviää, mikä tämän kokeilun lopputulema on, eli pehmeneekö nahka ja miltä se sen jälkeen alkaa tuntua.

Pihistelin ihan vähän aivomassa purkin pohjalle, ja laitoin sen jääkaappiin odottamaan yhdessä peuraparan naamanahan kanssa. Nyt kun vaan keksisi, miten tuon tulevan bambinaamion saisi pidettyä kiinni pöydänreunassa niin, että pääsisi käyttämään puhdistukseen molempia käsiä... Vähän tuntuu rajulta laittaa korvista kiinni puristimilla, mutta jossain siellä suunnalla ratkaisu silti piillee. Tänään syön kuitenkin lounaan _ennen_ kuin menen säätämään lisää irtopään osien kanssa ;)

Kiviä ja nahkaa

Vaihteeksi töissä ja mystisen peuranparkintainnostuksen vallassa. Mietin tuossa viikolla, että jos elämässä on tärkeää vain peuranparkinta (eikä sekään ole kovin tärkeää), elän kyllä ajallisesti ja paikallisesti vähän huonossa ympäristössä. Toisaalta, kun kuitenkin täytyy elää tässä ajassa ja melko lailla paikassakin, on nykyinen tilanteeni parkinnan kannalta lopulta aika optimaalinen: useimpien ihmisten elämässä tätä kyseistä mielihalua olisi vielä vaikeampi toteuttaa.

Viime viikolla kävin töissä juuri sen verran, että ehdin virittää pilkullisen taljan kehykseen. Sitä ei siis ole laisinkaan putsattu, vaan kuivatettu kalvot ja mähnät pintaan (valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun talitintti yritti auttaa mua puhdistustöissä). Ajatus on, että tuota voi käyttää työnäytöskohteena sisätiloissa pidemmän aikajakson kuluessa. Pikkaisen se tuntuisi haiskahtavan, eli voi olla, että pääsee vain käymään Kamun siisteissä sisätiloissa silloin kun Ötzi-näyttelyssä nahkatyönäytöksiä teen... Täytyy kysellä täällä enemmän työskentelevien työtovereiden mielipidettä.

Raamitetun peuran lihapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Ja soman pilkullinen karvapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Keskiviikkona yritin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni (tai ainakin sitten lapsuuden, jolloin olin äärimmäisen innoissani kivikautisista tekniikoista) lyödä kiveä toisella. Jonkin aikaa hyvin satunnaisia iskoksia ja sotkua tuotettuani onnistuin saamaan isommista piikivistä irti jonkin verran sellaisia siruja, joita voin ensimmäisessä työnäytöksessä käyttää tuon kuivataljan rapsutteluun. Kiveniskennän suhteen ehdottomasti fiksuinta olisi, jos aikataulut vain jotenkin antaisivat myöten, yrittää saada joku aiheeseen perehtynyt opettamaan perusteita, sillä satunnaiskokeiluilla tuntuu vähemmän yllättäen saavan aikaiseksi varsin satunnaista jälkeä. Katsotaan - ensiapuna saavat ehkä toimia pari primitekniikkakirjaa ja John C. Whittakerin Flintknapping - Making and undestanding stone tools, jotka hämmästyksekseni löytyivät pienen veljeni kirjahyllystä. Rapostointia siitä, kuinka tuskallista kahvoittamattomilla kivensiruilla on kuivanahkaa tehdä, tullee tämänpäiväisen työnäytöksen jälkeen.

Keskiviikkoiltapäivänä kävin sitten loppujen ensimmäisessä yllätyssäkissä saapuneiden peurojen kimppuun. Ensin huomasin, ettei kyseessä ollutkaan kaksi pientä nahkaa, kuten olin kuvitellut, vaan yhden peuran molemmat kyljet. Toisen hylkäsin liian reiällisenä (tämä kaveri taisi olla jäänyt auton alle), toisesta tuli vielä ihan kohtuullisen kokoinen pala. Saatuani lihapuolen rapsuteltua jätin taljan yöksi likoon kylmään vajaan.

Peuravati. Punertava on puheen alla oleva talja, harmaanruskea pääsee käsittelyyn ensi viikolla (kuva J. Sahramaa 2010).

Torstaina aloitin sitten aamun karvanpoistolla. Satoi vettä, mutta sadetakilla, isolla kumiessulla ja saappailla varustautuneena kastuin vain pyllystä.

Keltainen sadetakki aitan kulmalla (kuva A. Osola 2010)

Kalkkiliotetuista lampaista poistimme keväällä karvoja pyöreän pukin päällä puupalikalla, ja samassa asennossa aloitin nytkin, kunnes päätin hartiakipujen vuoksi yrittää jotain vähän ergonomisempaa. Pukki (joka on entinen lasten leikkihevonen, nykyisin vailla päätä) nousi sopivalle korkeudelle vinoon penkin päälle, ja nahka pysyi paikallaan siihen mahalla nojaamalla. Työvälineenä käytin kuorimarautaa: se oli ehkä vähän turhan terävä, mutta toimi lopulta aika hyvin nahkaan, josta on joka tapauksessa tarkoitus poistaa myös orvaskesi eli tehdä säämiskää.

Peura pukilla, karvanpoistaja etunojassa (kuva A. Osola 2010)

Nahka lähempää (kuva A. Osola 2010)

Karva lähti yllättävän hyvin siihen nähden, ettei sen irrottamiseksi ollut käytetty mitään apuaineita. Todennäköisesti talja, joka oli aika lailla veressä, oli ehtinyt alkaa pikkuisen mädätä lihapuolen suolauksesta huolimatta, ja se irroitti karvaa. Karva tuntui irtoavan pikkuisen paremmin myötäsukaan, mutta kaikista kohdista siihen suuntaan ei voinut työskennellä. Jonkin verran jäi karvoja, mutta kuivasäämiskäksi tehtävässä nahassa tämä ei tosiaan suuresti haittaa.

Lopuksi huuhtelin nahan, rapsuttelin siitä vielä vähän irtokarvoja skrapalla pois, ja pingotin sen kehikkoon kuivumaan. Nahka oli sen verran ohut, että pingotukseen riitti kalastajanlanka - taljan olin pistänyt sisal-narulla. Nahka kuivui vuorokaudessa ohueksi, läpikuultavaksi raakanahaksi - samalla liian huterasti naulattu kehikko oli hajonnut kahdesta kulmasta, mikä tuotti tälle aamulle jonkin verran lisäaskartelua. Nahasta näkyy, missä kohtaa se oli imenyt verta itseensä: saa nähdä, onko sillä esimerkiksi pehmityksen kannalta sitten merkitystä.

Tänään kuskasin sitten molemmat kehikot tänne Kamuun, mutta tämä postaus on nyt odottanut niin kauan, että se saa luvan olla toinen tarina.