maanantai 28. maaliskuuta 2011

Vaihteleva muinaismuoti

Harmaan krapulapäivän lukemistona on ollut Lehtosalo-Hilanderin Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria. Vähän pelkäsin viikonlopun sosiaalisuuden muodostuvan esteeksi maanantain ajatustyölle, mutta niin tokkurassa en sentään ole, ettenkö olisi vähän onnistunut innostumaan pukeutumista käsittelevästä kappaleesta. Kyseinen teos on muuten hämmästyttävän huonosti saatavilla ainakin täällä pääkaupunkiseudulla: kaupunginkirjastoissa ei ole yhtään, yliopistolla yksi, ja sekin omistuskirjoituksen mukaan tullut lahjoituksena Euran kunnalta. Kyseessä on kuitenkin erityisesti rautakauden osalta yhden Suomen löytörikkaimmista ja tutkituimmista alueista kertova tuore kokonaisesitys, jonka kirjoittaja on yksi alansa tunnetuimpia nimiä - luulisi sille löytyvän enemmänkin lukijakuntaa? Kirja on pikaisen googlauksen perusteella myös jokseenkin kallis, halvimmillaankin yli 70 e, enkä ehkä ole hankkimassa sitä omaan hyllyyni ihan heti. Ja tästä kirjaston kappaleestakin joudun luopumaan, kun sen on joku mokoma varannut. Pöh.

L-H:n teksti kirvoitti ajattelemaan muinaismuodin vaihteluita niin kauan sitten kuin historianelävöittäjienkin parissa. Jälkimmäisten keskuudessa uutuudet leviävät tapahtumasta toiseen, kun joku on tehnyt jotakin uudenlaista kivaa ja muut haluavat itselleen jotain vastaavaa. Juuri nyt kuuminta hottia lähipiirissäni lienevät lammastakit ja silkkikaftaanit, joista täälläkin on ehtinyt olla puhetta.

Valtsun lammastakki Hiiden hirven hiihdossa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Sama mies silkkikaftaanissa ja paremmassa valossa. (Kuva: Odin's Guard 2011)

Viime vuosien histel-muoti-ilmiöitä ovat olleet myös naisten takit. Susien piirissä kai ensimmäinen valmistui Rotan vuoteen ja edusti valkoista, mordvalaisvaikutteista mallia. Mä tein omani vähän myöhemmin, ja nyt niitä on kai tulossa taas jokunen lisää Riazania vasten. Myös birkalaistyylisiä takkeja on nähty.

Käytämme valkoista takkia. (Kuva: V. Aspö 2008)

Salmen takki on tehty yhdessä kutomastamme keltaisesta villakankaasta. (Kuva: N. Talvela 2009)

Kesämuoti on usein levinnyt Saltvikin viikinkimarkkinoilla, joissa on perinteisesti ollut todella kuuma ja pellavavaatteilla käyttöä.

Allekirjoittanut ja pieni veli teltan edessä. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Jossain vaiheessa tuntui siltä, että jokainen muotitietoinen mies esiintyi kesän markkinoilla pussihousuissa ja piippalakissa, ilman paitaa tietysti.

Julle Kokkilassa. Munniharput ovat aina muodissa. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Kesän 2009 kuuminta muotia oli pitää neulakinnaspipoa ja piippalakkia päällekkäin, jälkimmäinen kallellaan niin, että alempi näkyy. Jäin siihen käsitykseen, että se oli jonkinlainen räppijuttu.

Joni. (Kuva N. Talvela 2009)



Konsta (ja muodin suhteen välinpitämätön Sportti). (Kuva N. Talvela 2009)

Mun yritykseni uudistaa kampausmuotia samana kesänä eivät saavuttaneet yhtä laajaa suosiota.

Helmikeesi. (Kuva N. Talvela 2009)

Vielä on epäselvää, onnistuuko Karo päähinemuodin suhteen paremmin.

Rouva hyvä, päässänne on jättimäinen siira. (Kuva: N. Hynninen 2010)

Tämä kaikki on toki paitsi erinomaisen hauskaa myös äärimmäisen luonnollista, koska juuri näin muoti toimii. Ja on varmasti toiminut aiemminkin, erilaisten sosiaalisten tilaisuuksien ja kaupankäynnin yhteydessä vaikutteet nimenomaan ovat levinneet. Jos autenttisuusvasaraa kuitenkin haluttaisiin alkaa heilutella, löytyisi sille kyllä töitä muualtakin kuin siirojen liiskamisen parista. Esimerkiksi tuollainen takki on erinomaisen käytännöllinen päällysvaate, erityisesti yhdistettynä vain alusmekkoon ja esiliinaan. Jotka L-H muuten mainitsee Euran kalmistolöytöaineistojen keskeisimmiksi naisenvaatteiksi: vaippahameen käytöstä kertovat olkasoljet ja ketjulaitteet olivat nuoremmalla rautakaudella selkeästi harvinaisempia kuin spiraalikoristeisten esiliinojen jäänteet.

Takeista löytyy myös esimerkkejä naapurimaista ja erityisesti kansanpuvuista, mutta mun tietooni ei vielä yhtään naisten takiksi tulkittua suomalaista löytöä ole tullut. Toisaalta en ole perehtynyt aiheeseen mitenkään erityisesti, ja jos naisten birkalaistakkikin perustuu lähinnä siihen, että kupurasolkien lisäksi ruotsalaishaudoista on löytynyt rinnan keskeltä sellainen solki, joka voisi sopia takkia kiinnittämään (niinkuin täällä väitetään), samaa todistelua voi soveltaa Suomeenkin: se on se tasavartinen solki siinä keskellä, joka Euran puvussa on kiinnitetty ketjulaitteeseen, mutta esiintyy usein myös irrallaan. Asia aivan erikseen sitten on, kuinka luotettavana tuollaista todistelua voi ylipäänsä pitää - sama solki olisi toki voinut kiinnittää myös aivan muuta vaatetta. Miesten takeissa ollaan sentään paljon tukevammalla pohjalla, niin Birkassa kuin Suomessakin.

Ongelmia, jos niitä sellaisina haluaa pitää, tulee siinä vaiheessa, kun on juuri nähnyt markkinoilla jonkun päällä ihanan takin, ja tahtoo tehdä itselleen samanlaisen. Mallit ja tekotavat leviävät, mutta perustelut ja taustat eivät välttämättä ehdi mukaan, eikä uuden ihanan takin omistajalla välttämättä ole juuri käsitystä, mihin aineistoon hänen lämmikkeensä perustuu - tai ei perustu. Tämän ei tietenkään ole pakko olla mikään ongelma, sillä historianelävöitys harrastuksena sisältää onneksi paljon muutakin kuin ryppyotsaista löytömateriaalin tuntemuksen vahtaamista. Yleisesti ottaen olen kuitenkin siinä käsityksessä, että monet histel-harrastajat tiedostavat ja jakavat käsityksen omasta vastuustaan menneisyyttä kuvittavien mielikuvien luojana. Moni haluaa tehdä, tai muuten hankkia, paitsi kauniita ja silmää miellyttäviä, myös mahdollisimman autenttisia vaatteita ja varusteita. Pyrkimys autenttisuuteen, tässä yhteydessä siis nimenomaan arkeologiseen löytömateriaaliin perustuvaan varustukseen, on ainakin omassa kaveripiirissäni yksi keskeinen kilpavarustelun muoto. Samalla helpottuu juuri markkinoilla korostuva harrastuksen osuus eli yleisötoiminta: elävöittäjiin suhtaudutaan usein oman periodinsa (tai ihan minkä vaan muun aiheen) asiantuntijoina, ja nämä ihmiskohtaamiset tarjoavat parhaimmillaan mahdollisuuden levittää ajantasaista ja perusteltua tietoa edeltäjiemme käytössä olleista vaatteista.

Toisaalta on helppo todeta, että muotivaihteluiden lisäksi histel-piireissä vallitsee tietty uniformismi: erityisesti Euran puvun malli dominoi suomalaisten naisten pukeutumista todella keskeisesti. Tämä ei sinänsä ole mikään ihme, onhan Euran puku saanut kaikista muinaispukurekonstruoistamme ehdottomasti eniten huomiota Linnan juhlia myöten. Eikä edes ansiotta, olihan kyseessä ensimmäinen kunnolla perusteltu ja dokumentoitu nuoremman rautakauden tekstiililöydöistä tehty tieteellinen ennallistus. Sen vaikutus on myös ollut niin vahva, että kaikki sen jälkeen julkaistut ennallistukset näyttävät vaippahameineen päällisin puolin hyvin samanlaisilta kuin Euran emännän varustus. Niiden tulkintoja en toki epäile, mitä ilmeisimmin naisten muoti on yleispiirteiltään ollut varsin samankaltaista läpi nuoremman rautakauden ja asutuksen ydinalueiden. Yksityiskohdista löytyy kuitenkin runsaasti variaatiota, mitä L-H:kin useammissa teksteissään korostaa: kaikki eivät todellakaan ole joka paikassa ja koko ajan pukeutuneet samalla lailla.

Pyöreät kupurasoljet ja pronssispiraalikoristellut esiliinat ilmaantuivat euralaiseen aineistoon 800-luvulla. Sitä aiemminkin oli kuitenkin ollut käytössä olkapäiltä soljilla kiinnitettävä vaate, soljet vaan olivat merovingiajan lopulla tasavartisia. Aika monesta haudasta on myös huomattu, ettei solkien tarvitse olla keskenään samanlaiset. Aiemmin mainittu "täydelliseen korustoon" kuuluva keskelle sijoittuva kolmas solki oli 800-luvun korustossa pyöreä, 900-luvulla tasavartinen. Esiliinan spiraalikoristeet puolestaan olivat aluksi vain pieniä koristekuvioita kulmissa, sitten ilmaantui reunustaminen spiraalirivillä, ja 900-luvulla suuret, helmaan aplikoidut kuviot. Varhemmat näistä koristeluista liittyivät itse valmistusprosessiin - kulmakuvioiden pujotuksia käytettiin esiliinan reunalautanauhojen päättelyyn - kun taas päälle ommelluilla kuvioilla ei ollut muuta funktiota kuin koristeellinen.

Vaikka haudoista löytynyt korusto usein viittaakin samankaltaiseen pukeutumiseen, ovat setit kuitenkin yksilöllisiä. Osa on aika hervottomia: Luistarin haudasta 1260, joka on ajoitettu 900-luvulle, löytyi pyöreät kupurasoljet ja tasavartinen solki, ketjunkantajat, kolminkertainen ketjulaite ja pronssisilla helmenkannattajilla varustettu kuusinkertainen helminauha, jossa on yhteensä yli 250 helmeä. Useissa L-H:n teksteissä todetaan, että tämä rouva olisi pärjännyt komeudessa jopa itselleen haudan 56 emännälle, joka tosin ajoittuu 1000-luvulle. Muoti kuitenkin muuttui: raskaiden pronssikorujen tilalle alkoi ilmestyä kevyempiä hopeisia, ja koristelun painopiste siirtyi korulaitteista spiraaleihin. 1100-luvun rikkaalla euralaisemännällä oli olkapäillään pienet hevosenkenkäsoljet ja viitassaan spiraalein koristetut päät ja aplikoituja spiraalitähdyköitä.

Jos tarkastelun laajentaa Luistarista muihin länsisuomalaisiin pukuihin, huomaa, että koruston lisäksi myös pukurekonstruktioiden vaatekappaleissa on vaihtelua. Kaarinan pukuun, joka on Euran puvun kanssa suunnilleen samanaikainen, toteutettiin alusmekko, jonka ylä- ja alaosa ovat eri kangasta: yläosa harvaa harmaata toimikasta ja helma tiheämpää sinistä. Saumat ovat rinnan alla ja edessä keskellä, ja malli on mahdollisimman yksinkertainen niin, ettei edes hihoja ole viistottu. Kaarinan puvun rekonstruoinut Jaana Riikonen mainitsee Sinihameet kultavyöt -muinaispukukirjassa, että tämä valinta perustuu löytötekstiilien sijaintiin, ja harmaa paita ja sininen vyötäröhame olisivat olleet ihan yhtä mahdollisia. Vyötäröhame, jollaista en muista elävöittäjäpiireissä juuri koskaan nähneeni, löytyy puolestaan 1100-luvulle ajoitetusta Maskun puvusta. Se on neliskulmainen kappale vaaleaa murtotoimikasta, joka kiinnitetään lautanauhalla ja jää oikealta sivultaan avoimeksi. Sen pariksi on valittu pellavapaita, koska yhdestä Maskun Humikkalan haudasta on löytynyt myös pellavapalttinaa.

Myös vaippahameissa on eroja: Kaarinan puvussa ei ole yhtä yhtenäistä leveää kangasta kuten euralaisessa, vaan kaksi irrallista, mutta samasta vedenvihreästä kankaasta valmistettua kappaletta, jotka kiinnitetään olkapäiltä pyöreillä kupurasoljilla. Vain etukappale on taitettu ylälaidastaan, ja tämä taitos on koristettu harmaalla langalla tehdyllä etupistopujottelulla. Selkäpuolelle puolestaan sijoittuu ylimääräinen kangaskaitale, johon muodostuu kukonaskelkuvio kudontaan käytetyistä erivärisistä langoista. Itse en ole koskaan täysin ymmärtänyt tuolle kaitaleelle ajateltua merkitystä, ja varmaankin joku toinen vaatekappale olisi myös ollut mahdollinen. Kaarinan päällyspuvussa on myös loimi poikittain ja hitaasti kudottavat (?) huolittelulautanauhat kankaiden pitkillä sivuilla. Riikonen toteaakin, että tämä tuntuu epätarkoituksenmukaiselta ja hameen rakenne on ehkä alunperin ollut toinen. Ehkä vielä jonain päivänä näemme uuden version Kaarinankin puvusta, samoin kuin vanhasta Perniön puvusta on tehty vaippahameellinen versio, ja Tuukkalan puvusta Mikkelin muinaispuku? Todettakoon vielä, että Maskun puvussa vaippahame on yhdestä kappaleesta, mutta ommeltu vasemmasta sivustaan helmasta vyötärön yläpuolelle asti kiinni.

Muinaispukuihin perehtynyt lukija saattaa tässä huomata, että olen keskittynyt niihin vaatekappaleisiin, jotka ovat itselleni tutuimpia, ja jättänyt täysin huomiotta esimerkiksi esiliinoihin, viittoihin ja päähineisiin liittyvän variaation. Myös monta periaatteellista ja käytännöllistä seikkaa odottaa käsittelyään. Tämä teksti on kuitenkin venähtänyt jo sen verran pitkäksi (ja sen kirjoittaminen seuraavan, vähän valoisamman ja vähemmän krapulaisen päivän puolelle), että tällä erää näin saa ollakin. Löytyikö keskeinen pointti? Ehkä niin, että ihanteellisessa, mahdollisesti utopistisessa tilanteessa histel-harrastajienkin parissa muoti-ilmiöt ja vaatetuksen variaatio kuvastaisivat löytöaineiston variaatiota, ja useimmille ratkaisuille olisi olemassa jokin tutkimustyöhön tai valistuneeseen arvaukseen pohjaava perustelu. Tämä ei tietenkään ole kaikille harrastuksen keskeinen pointti, eikä sen missään tapauksessa tarvitse sitä olla. Materiaalia ja ideoiden lähteitä kuitenkin löytyy, jos niitä jaksaa ja haluaa etsiä. Joskus se työ jopa palkitsee koko joukolla uusia ideoita ja oivalluksia :)

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tötteröhattuja ja silkkikaftaaneja

Riazanin laulu, ainakin mulle kevyesti kevään odotetuin peli, lähestyy uhkaavasti. Hahmokin tupsahti eilen, ja odotukset ovat korkealla. Kyseessähän on projekti, jota olisin mieluusti itsekin ollut järjestämässä, mutta tietyt g-kirjaimella alkavat priorisoitavat projektit tekivät musta tällä kertaa ihan vaan pelaajan. Olin myös pyytänyt, että saisin hahmon, jolle ei juuri tarvitsisi tehdä mitään uusia vaatteita. Mutta eihän siinä toki sitten niin käynyt - sain korkeasukuisen mongoliaatelisrouvan - ja niinpä olen jo reippaan kuukauden puuhastellut ihan pähkinäisenä niin tiedonhaun kuin silkkikankaidenkin parissa. Kaupan päälle Jukka pelaa korealaissyntyistä jousiampujaa, ja pienelle veljellenikin olisi mahdollisesti syytä tuottaa joku uusi päällysvaate. Katsotaan nyt sitten, mitä tässä oikeasti ehtii.

Esimerkkini aatelisen mongolinaisen pukeutumisesta: Kublai-kaanin vaimo Chabi.

Jotta asiat eivät menisi liian helpoiksi, peli tapahtuu sekä ulkona että sisällä. Päämääränä onkin siis tuottaa sekä käytännöllisehkö ulkoiluvaatetus että riittävän pömpöösi hovipuku venäläisbarbaarien ihmeteltäväksi. Ainakin tällä hetkellä suunnitelmaan sisältyy vielä tuottaa myös tuo päähineiden kuningatar, boghtag aka käsittämätön tötterö. Mongoli-imperiumissa matkaillut fransiskaanimunkki Vilhelm Rubruk kuvailee kyseistä päähinettä Itinerarium-teoksessaan näin:

Furthermore they have a head-dress, which they call bocca, made of bark, or such other light material as they can find, and it is big and as much as two hands can span around, and is a cubit and more high, and square like the capital of a column. This bocca they cover with costly silk stuff, and it is hollow inside, and on top of the capital, or the square on it, they put a tuft of quills or light canes also a cubit or more in length. And this tuft they ornament at the top with peacock feathers, and round the edge (of the top) with feathers from the mallard's tail, and also with precious stones. The wealthy ladies wear such an ornament on their heads, and fasten it down tightly with an amess [J: a fur hood], for which there is an opening in the top for that purpose, and inside they stuff their hair, gathering it together on the back of the tops of their heads in a kind of knot, and putting it in the bocca, which they afterwards tie down tightly under the chin. So it is that when several ladies are riding together, and one sees them from afar, they look like soldiers, helmets on head and lances erect. For this bocca looks like a helmet, and the tuft above it is like a lance.

Ja jatkaa mongolien kauneusihanteista: And the women there are wonderfully [J: astonishingly] fat, and she who has the least nose is held the most beautiful. Lihotuskuurille en kuitenkaan peliä varten ole ryhtynyt, eikä nenäkään ole tähän mennessä painunut tavallista enempää littaan.

Luonnokset hovipuvusta ja lyhyemmästä, käytännöllisemmästä asusta, jossa mennä metsään seikkailemaan.

Kankaita en ole peliä varten joutunut ostamaan, sen verran monta metriä Kiinasta pariinkin otteeseen kuskattua silkkiä ja käyttämätöntä villaa sekä vuoriksi sopivaa pellavaa hyllyihini ja laatikoihini on kertynyt. Vähän aikaa täytyi tietysti käyttää sen murehtimiseen, ettei moderni brokadisatiini oikeasti sopisi 1300-luvulle ja lohikäärmeet ja feeniks-linnut tuovat vielä vähän vääriä mielikuviakin. Tällä kertaa voittivat kuitenkin näyttävyys ja käytännöllisyys: yhtään mistään en olisi parempaa kangasta tähän hätään saanut, ja lopputuloksen pitäisi kuitenkin näillä eväillä olla kohtuullisen vaikuttava.

Päällyskaftaanin punainen silkki.

Ohjeita erilaisiin mongolivaatteisiin löytyi SCA-henkiseltä sivustolta Traditional Mongol Clothing, johon sisältyvä Gobi Home Companion (pdf) sisältää myös useita erilaisia kaavavaihtoehtoja kaftaanin leikkaamiseen. Onneksi suurin osa mongolivaatteista on leikkaukseltaan kiitettävän yksinkertaisia, eikä niiden tarvitse istua kauhean tarkasti. Kuviollisen silkkikankaan saksimisessa saa kaltaiseni erittäin huonolla avaruudellisella hahmotuskyvyllä varustettu ihminen käyttää ihan riittävästi päätään, jotta kaikki palat tulevat varmasti oikein päin. Leikkasin vuoripalat ensin pellavasta, sovitin neuloitettuna ja tein tarvittavat muutokset, ja aloin sitten vasta saksia silkkiä.

Vuoripalat kaavoina silkkiä leikatessa.

Jos jotain olen muiden kankaiden kuin villan leikkaamisesta oppinut, niin sen, että kannattaa vaivautua silittämään ne ensin.

Sovitusnukkeni Diana pukeutuneena punaisen kaftaanin vuoriin.

Materiaaleista pidän ehdottomasti eniten villasta, koska se on niin helppoa ja vaivatonta: ei juuri rypisty, helppo pidellä paikoillaan, kankaan puolesta ei useinkaan tarvitse välittää, ja monet siitä toteuttamani vaatteetkin ovat yleensä aika palikkakaavaisia. Silkkisatiini puolestaan on liukasta ja ärsyttävää ommella, ja muistuttaa jatkuvasti siitä, että kaikki vaiheet kannattaisi alusta asti tehdä huolella, hutiloimatta ja antamatta periksi kiusaukselle mennä ihanan suunnitteluvaiheen jälkeen toteutuksessa siitä, missä aita on matalin. Ihan siihen asti, että mummoni ihailtavaan tapaan vaivautuisin harsimaan kaikki vaatteet ennen varsinaista ompelua, en ole ratkennut. Mutta neuloittanut sentään ja pyrkinyt vähän tavallista tarkemmin katsomaan, mitä oikein olen tekemässä. Koska kyseessä eivät ole niinkään histel- kuin larppikäyttöön tarkoitetut, sarjatuotan kaikki sisäsaumat ompelukoneella. Näkyvät käänteet ym. olisi kuitenkin tarkoitus pistellä käsin.

Paljon vähemmän tuskastuttavaa silkkiä on tulvavuoden Saltvikista alennushintaan saamani alusvaatekangas, josta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vielä jossain vaiheessa tulee keltainen alusmekko. Koska kangasta kuitenkin oli jokseenkin monta metriä, liikeni siitä pieni pätkä aluspaitaan ja pussihousuihin. Ensin mainittu on asukokonaisuuden ainoa kokonaan valmistunut osa.

Alusvaatteet lattialla.

Osa kankaasta oli saanut tulvan aiheuttamia värivaurioita viereisestä kangaspakasta, mistä sain kätevän syyn värjätä housuihin käytetyn pätkän tummanvihreäksi. Väriaineena toimi tällä kertaan ihan tavallinen Nitorin tummansininen yleisväri. Lopputulos on vähän tummempi kuin olisin toivonut, mutta ihan käyttökelpoinen.

Keltainen alkuperäisväri ja sinisellä sävytetty versio, joka on luonnossa kyllä vihreämpi kuin näytöllä.

Kuten mainitsin, työn alla on erinäisiä vaatteita myös Jukalle. Koska hahmon taustatarina sen sallii, kaikki niistä eivät ole itämaistyylisiä vaan myös joululahjaksi valmistamani venäläistyylinen takki päässee pelissä käyttöön.

Luonnokset Venäjälle päätyneen korealaisen jousiampujan sisä- ja ulkovaatteista.

Aiemmissa kuvissa seikkaillut musta silkki on päätymässä Jukan kaftaaniksi/takiksi, johon mun vaatteistani poiketen tulee kiinnitys keskelle eteen. Jos ikinä päätyisin ompelemaan jotain tosielämää varten tarkoitettuja vaatteita, tekisin varmaan tuosta kankaasta jääneistä paloista itselleni pikkumustan kotelomekon. Ihan lähitulevaisuudessa moista ei kyllä ole luvassa.


Musta lohikäärmesilkki.

Mun vaatekerrassa kaikki osat päähinettä lukuun ottamatta ovat työn alla, Jukan luonnoksissa näkyvät pinkit pussihousut sen sijaan ovat vielä kokonaan leikkaamatta. Ja saako Jontsu jonkun päällystakin, sen näyttää vain aika.

Asiallinen pihatonttuposeeraus.

Nyt jos vähän söisi soppaa, niin sitten voisi loppuillan taas jaksaa hurisuttaa ompelukonetta. Vielä tuntuisi olevan ihan hyvin aikaa jäljellä - nähtäväksi sitten jää, kuinka kiire näiden kanssa lopulta tulee...

Kuten tavallista, Reetta on auttanut kaikissa vaiheissa parhaansa mukaan.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Säämiskäteoriaa

Olen täällä jo muutamaan otteeseen maininnut hissukseen etenevistä yrityksistäni tehdä peurasäämiskää. Tilasin jo aikaa sitten Matt Richardsin klassikkoteoksen Deerskins into buckskinns - How to Tan with Natural Materials, mutta olen ehtinyt tosissani alkaa lukea sitä vasta nyt. Sinänsä hyvä, sillä huhtikuu, Glimsin virallinen parkintakuukausi, kurkistelee jo nurkan takaa. Richards oli kirjoittanut hauskan ja kansantajuisen esityksen siitä, mitä säämiskää valmistettaessa kemiallis-fysikaalisella tasolla oikeastaan tapahtuu. Yritän nyt tässä referoida aihetta ja samalla selventää itsellenikin asioita suomen kielellä. Termistössä esiintyy varmasti jotain kummallisuuksia tai epätarkkuuksia, joita saa mieluusti kommentoida.

Olen kääntänyt sanan buckskin tässä säämiskäksi, koska kyseessä on nimenomaan tietyntyyppinen, tietyllä valmistusmenetelmällä aikaansaatu pehmeä mokkapintainen nahka, jota tehdään paljon muistakin eläimistä kuin pukeista. Nahkateollisuuden sanasto vuodelta 1951 kertoo säämiskän olevan rasvaparkitusta käyttäen valmistettu, luonnolliselta väriltään kellertävä, erittäin pehmeä nahkalaji. Raaka-aine tav. lammasta, poroa, hirveä tai hevosta. Richards tarkentaa, että raakavuodan käsittely rasvojen, fyysisen muokkauksen ja usein myös savun avulla jättää sen tilaan, joka on jotakin kankaan ja nahan väliltä: vahvaa, kestävää, pehmeää, pestävää ja lämmintä. Säämiskää on perinteisesti valmistettu Euroopassa ja Amerikassa kotitarvetyönä, eikä perinteistä rasvaparkituksena toteutettua menetelmää ole koskaan teollistettu. Päällisin puolin samannäköinen modernein menetelmin valmistettu ruskea mokkanahka on fysikaaliselta rakenteeltaan erilaista. Populaareimmat mielikuvat säämiskän käytöstä löytyvät villistä lännestä: nimenomaan buckskin on niin inkkareiden kuin länkkäreidenkin vaaleanruskeiden hapsuvaatteiden materiaali.

Nahka (kaavakuvassamme ihmisiho) jakautuu kolmeen kerrokseen: orvasketeen (epidermis), verinahkaan (dermis) ja ihonalaiseen rasvakudokseen (subcutis). Verinahka koostuu orvasketeen työntyvistä nystyistä (grain) ja sidekudosverkostosta (fiber network). Orvaskesi on nahan uloin kerros, joka koostuu kuolleista keratiinisoluista. Se on karvaeläimillä selkeästi ohuempi kuin ohutturkkisilla ihmisillä. Verinahan nystyt sisältävät suurimman osan nahan elävistä soluista. Niistä myös muodostuu pintanahkaa valmistettaessa nahan kiiltävä pinta.

Säämiskää valmistettaessa raakavuodasta poistetaan kaikki muut kerrokset paitsi sidekudos. Tämän kudoksen kollageenisäikeet kietoutuvat toisiinsa tiukaksi, spiraalikierteistä muodostuvaksi verkoksi. Sidekudoksen yläosassa on nuorempia ja pienempiä säikeitä, jotka sisältävät enemmän limaa (mucus) kuin syvemmällä sijaitsevat säikeet. Lima mahdollistaa kasvavien säikeiden ruokkimisen ravinteilla ja aminohapoilla. Tämän liman suodattavat ja vettä sitovat ominaisuudet näyttelevät ratkaisevaa osaa parkintaprosesseissa, sillä ehjä limarakanne estää rasvoja imeytymästä syvemmälle nahan kuiturakenteeseen. Kaavittaessa raakavuodan pintaa tylpällä työkalulla poistetaan kaikki pintakerrokset verinahan kuitukerrokseen asti. Ihonalainen rasvakudos, eli lihaa ja nahkaa erottavat kalvot sun muut, poistetaan myös parkitessa mahdollisimman hyvin.

Jos raakavuotaa ei käsitellä mitenkään, se joko kuivuu ja kovettuu tai pysyy kosteana ja mätänee ajan myötä. Kaikilla parkintamenetelmillä pyritään siihen, että nahka tai talja olisi sekä kuiva että pehmeä. Tämä tavoite voidaan saavuttaa hyvin erilaisin menetelmin. Säämiskää valmistettaessa sidekudoskerroksen säikeet, jotka kietoutuvat toisiinsa satunnaisesti, pyritään eristämään toisistaan niin, että ne voivat liikkua myös kuivina. Tämä tavoite saavutetaan poistamalla kaikki muut nahan kerrokset paitsi sidekudos. Tylsähköllä työkalulla kaavitaan ensin irti lihanjäänteet ja rasvakudos. Seuraavaksi poistetaan karva, orvaskesi ja verinahan päällimmäiset osat, ja lopuksi viimeiset heikomman sidekudoksen jäänteet.

Nämä työvaiheet ovat huomattavan fyysisiä. Työskentelyn helpottamiseksi nahat voidaan upottaa emäksiseen tuhka-vesi-seokseen (bucking), joka heikentää pintakerroksen sisäisiä sidoksia. Upottaminen happamaan liuokseen sen sijaan tiukentaa näitä, minkä vuoksi sitä käytetään taljojen valmistuksessa, kun karvat halutaan pitää kiinni nahassa. Kotikemistin molekyylitasolla tämä tarkoittaa sitä, että tuhkalius on emäksistä eli sisältää paljon OH- ioneja. Nämä negatiiviset ionit tahtoisivat kovasti sitoutua vetyatomiin H+, jolloin tuloksena olisi neutraalia H2O:ta. Jos sitoutuminen ei ole mahdollista, ionit hengailevat minkä tahansa H2O:n kanssa jakaen väliaikaisesti sen H+ atomit. Näiden välille syntyy heikko sidos, mikä kuitenkin mahdollistaa niiden liikkumisen yhdessä. Oman H+ atomin etsinnässään OH- ionit tunkeutuvat nahkaan ja vievät H2O:n mukanaan, aiheuttaen nahan turpoamisen.

Kun sidekudoskerros pyritään puhdistamaan kokonaan, täytyy poistaa myös niitä suojaava limakerros. Tämä lima muodostuu useista molekyyleistä, joiden keskinäiset vetyatomin (se H+) jakamiseen perustuvat sidokset muistuttavat toistensa vierellä ja päällä sikin sokin sijaitsevia pulloharjoja. Tämä muoto mahdollistaa ravinteiden ja pienten molekyylien kulkeutumisen liman läpi, mutta pitää suuremmat molekyylit kuten bakteerit ja parkitusöljyt limakerroksessa.

Raakavuodat ovat myös täynnä eri tavoin sitoutunutta vettä: osa siitä liikkuu vapaasti kudoksissa, osa taas on kiinnittynyt kuituihin tai erityisesti limaan vetysidoksin. Elävälle kudokselle suojaava limakerros on tärkeä, kun taas parkitessa se täytyy rikkoa, jotta suuri rasvamolekyyli pääsisi tunkeutumaan sidekudokseen. Limakerroksen rikkomiseen on monia keinoja, kuten upottaminen emäksiseen tai happamaan liuokseen, rasvaaminen useita kertoja tai kuivien raakavuotien säilyttäminen vuoden ajan. Kaikilla näistä menetelmistä on hyötynsä ja haittansa.

Raakavuotien upottaminen emäksiseen tuhka- tai lipeäliuokseen oli jo varhain paljon käytetty keino. Kuten jo mainittiin, vettä, limaa ja sidekudosta sitoo toisiinsa vetyatomien jakaminen. Negatiivisen OH- atomin saapuminen vapauttaa tämän sidoksen, jolloin lima voidaan huuhtoa ja puristella pois. Emäksiseen liuokseen upottaminen on yksinkertainen ja tehokas tapa, joka vaatii vain vähän työtä ja kolme päivää aikaa. Se irroittaa samalla myös karvat.

Limanpoiston jälkeen työn alla oleva vuota täytyy kuitenkin neutraloida. Emäkset ovat hyvin aktiivisia ja etsivät mahdollisuutta muodostaa neutraloivan sidoksen minkä tahansa aineen kanssa. Jos vuodan laittaa vesisaaviin, emäksiä irtoaa vuodasta kunnes niitä on yhtä paljon sekä vedessä että vuodassa. Sitten neutraloituminen päättyy. Niinpä paras tapa poistaa emäkset on liottaa vuotaa juoksevassa vedessä tai isossa lammikossa yön yli. Saavissa neutraloitumista voi yrittää edistää tekemällä liotusvedestä hapanta esimerkiksi etikan avulla. Kun emäkset ovat poistuneet vuodasta, myös turvotus on hävinnyt.

Seuraava vaihe on vuodan puristelu mahdollisimman kuivaksi. Tällöin kuidut jäävät vielä kosteiksi eivätkä kuivu yhteen, mutta niiden väliin ei jää vesimolekyylejä, jotka estäisivät rasvan tunkeutumisen kudokseen.

Nyt vuota sisältää enää lähes yksinomaan puhtaita kuituja. Ne koostuvat kollageenista, joka on liiman pääraaka-aine. Jos vuota kuivuu, se liimautuu itsekseen yhdeksi levyksi, raakanahaksi. Jotta niin ei kävisi, vuota upotetaan emulgoituun rasvaan. Emulsiossa rasva pääsee tunkeutumaan veteen, johon se on sekoitettu, ja kuidut peittyvät pienellä määrällä rasvaa tekemättä itse nahkaa rasvaiseksi. Emulgoidulla rasvamolekyylillä on kaksi päätä: toinen on rasvapisara ja toinen vetyatomi. Kuiduilla ei enää ole sidosta vesimolekyylien kanssa, joten ne voivat muodostaa uuden suhteen emulsion vetyyn. Rasvapää jää pilkistämään ulos ja auttaa kuituja liikkumaan toisiaan vasten. Niinpä ne eivät enää voi kovettua yhteen edes kuivuessaan. Loppu parkintatyö on nahan fyysistä manipulaatiota eli pehmittämistä.

Monet säämiskänahat kuitenkin myös savustetaan. Savustuksella on kaksi vaikutusta: ensinnäkin se peittää kuidut vettähylkivällä hartsilla, joten liimaominaisuudet eivät enää voi uudelleenaktivoitua. Toiseksi se on erittäin tiivistynyttä kaasumuotoista formaldehydia. Tämä luonnollinen formaldehydi muuttaa kollageenisäikeiden kemiallisen rakenteen luoden pieniä lisäsidoksia säikeestä toiseen. Nämä "sillat" pitävät säikeet pysyvästi irtonaisina toisistaan ja säilyttävät siten säämiskän pehmeyden. Sidokset ovat myös hyvin vahvoja eikä niitä voi pestä pois. Siksi savustetun säämiskän voi jopa pestä, ja märästä säämiskästä on helppo puristaa vesi ulos. Savustaminen myös nostaa sitä lämpötilaa, jolle kuidut voidaan altistaa niiden katkeamatta, ja suojaa niitä bakteereilta ja mädäntymiseltä. Moderneilla kromiparkituilla nahoilla on vielä parempi lämmönkestävyys, mutta ne eivät puolestaan kestä altistumista esimerkiksi saippualle tai hielle. Siksi rasvaparkittu, savustettu säämiskä onkin vaatetusmateriaalina ominaisuuksiltaan ylivoimaista.

---

Deerskins into buckskins tuntuisi näin ensimmäisten lukujen perusteella erinomaiselta auttamaan sen ymmärtämisessä, mitä säämiskän valmistuksessa oikeastaan tapahtuu ja miksi. Mä olen kyllä suorittanut kaikki nuo työvaiheet, joissain tapauksissa useastikin, mutta kykenemättä selittämään, mihin niiden toiminta perustuu. Seuraavaksi sitten konkreettisempia ohjeita antavien lukujen pariin.

Päivän linkkivinkki on Hiitolan parkitsemista käsittelevä viestiketju, johon Miika näyttää kirjoitelleen sekä ansiokkaan yleisesityksen että kattavan ohjeen yhteen kasviparkitusmenetelmään. Lisäksi täytyy huomioida, että olen saanut tunnustusta. Ahkera lukijani Sahra antoi mulle tällaisen palkinnon:


Kiitos! :)

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Lammasturkki Pukkisaaressa

Viime viikonloppu kului ulkoilutunnelmissa Pukkisaaressa, ensin lauantaina pelaamassa ja sitten laskiaissunnuntaina katsomassa Hiiden hirven hiihtoa. Muinaisampumahiihtoon osallistui tänä vuonna vain viisi joukkuetta ja susien ykkösjoukkueen voitto oli aika ylivoimainen (hyvä mun sukset jee! :), mutta sen sijaan kamppailun loppupuolelle saatiin suuren urheilujuhlan tuntua kun Riku ja Topi taistelivat kiihkeästi neljännestä sijasta. Valokuvia hiihdosta.

Pelasin Pukkis-kampanjassa nyt toista kertaa kroonisesti valehtelevaa renki Kutvoa. Ruskean tunikan ompelin Jukalle viime kesäksi, mutta se ei päässyt Grunwaldin helteissä vielä kertaakaan käyttöön. Vaaleat villahousut valmistuivat tammikuun peliin, ja vaativat näköjään kuitenkin sen lisäkiilan, vaikkei mun haaroissa mitään ulokkeita roikukaan. Vähän olivat ompeleet kahdella käyttökerralla jo alkaneet ratkeilla. Jossain vaiheessa täytyy kyllä kokeilla sitä Thorsbergin housujen kaavaa (yksi versio täällä), sen kun pitäisi sallia vaikka minkälainen kekkaloiminen housujen repeämättä. Vihreää hartiahuppua pidin kaulaliinan korvikkeena, mihin tarkoitukseen se erinomaisesti sopiikin. Liian iso lammashattu on kirppikseltä ja lapikkaat isotädin lahjoittamat.

Kutvo. (Kuva N. Salminen 2011)

Viikonlopun vaatetuksen olennainen uutuus oli savustetuista lampaannahoista viime tingassa kokoon ommeltu takki, joka pääsi pelissä ulkoilemaan ensimmäistä kertaa. Leikkasin takin kolmesta taljasta, joista kaksi oli hyvin isokokoisia ja erittäin lyhyeksi kerittyjä ruskeita kuten etupalojen käänteissä näkyy, ja selkäpalaan käytetty puolestaan vähän pitempikarvainen musta. Nahat olen parkinnut useamman vuoden aikana Kuggomissa ja Glimsissä, ja savustanut vähän vettähylkivämmiksi viime kesänä Pukkisaaressa. Savustuksen tuottama väri on paikoin varsin epätasainen, mikä näkyy erityisesti selkäpuolella.

Takin kaava on hyvin yksinkertainen, vartalokappaleet levenevät pikkuisen alaspäin ja hihat kapenevat kädentietä kohti. Kainaloissa on salmiakin muotoiset kiilat ja takana helmassa kolmiomainen levennyskiila. Takin malli ei perustu mihinkään erityiseen lähteeseen, vaan muistuttaa niin suomalaiseen kuin lähialueidenkin talviseen kansanpukeutumiseen kuuluneita lammasturkkeja. 1800-luvun lähteissä mainittiin, että naiset tapasivat kalkita valkoisia (oletettavasti rasvaparkittuja mutta savustamattomia) turkkejaan ennen kirkkoon menoa, mikä saattoi johtaa vieressä istuneiden vaatteiden yhtälaiseen valkaistumiseen.

Kaikki saumat on ommeltu käsin pellavalangalla edes-takaisin tikkaamalla. Yhden hihasauman tuotti Jukka, kun mä olin saanut hartiani megalojumiin vuoroin nyrkkeilyä, kehruuta ja nahkaompelua sisältäneiden parin päivän tuloksena. Kaikki viimeistelyt ja kiinnitys ovat vielä tekemättä - todennäköisesti seuraavaksi vahvistan saumat jollakin päälleommellulla kaitaleella ja mahdollisesti kanttaan takin reunat. Kiinnitys tuskin tulee ulottumaan helmaan saakka, tai sitten täytyy avata sivusaumoja hieman ja laittaa niihinkin pienet levennyskiilat. Kiinnityssysteemi on vielä täysin hakusessa, mutta jotain nappeja setodennäköisesti tulee sisältämään.

Takki edestä. (Kuva N. Salminen 2011)

...ja takaa. (Kuva N. Salminen 2011)

Takin ehdottomasti paras puoli oli sen tuulenpitävyys, sillä saaressa oli aurinkoisista päivistä huolimatta todella pureva puhuri. Vähän on vielä epäselvää, miten sitä pystyy käyttämään naistenvaatteiden kanssa: jos alle laittaisi pelkän mekon, mitään ongelmaa tuskin tulee, mutta mihinkään peplos-tyyliseen päällyspukuun sitä ei voi yhdistää. Kokeilin sunnuntaiaamuna, ja lopputulema oli vähintäänkin, hmh, harteikas... Jos ensi viikonloppuna Rosalassa täytyy olla paljon ulkona, tätä lienee mahdollisuus testailla lisää.

Sunnuntaina olin sitten kääriynyt valtaisaan määrään villaa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tuli huomattua, että mieheksi pystyn pukeutumaan ilman ainuttakaan modernia vaatekappaletta (jos lapikkaiden kumipohjia ei lasketa), mutta pitkin helmoin epäröin lähteä liikkeelle ilman villakalsareita. Jos joskus ehtisi kutomaan itselleen säärisiteet, se ratkaisisi ainakin osan tästä ongelmasta. Joku päivä, jos lampaita ehtii taas parkitsemaan, haaveilen tekeväni myös turkiksesta ommellun alushameen, joista myös löytyy esimerkkejä kansanpuvuista. Sellaisen kanssa tuskin ainakaan pylly palelisi.

Viikonlopun vähemmän aurinkoisiin puoliin kuului varhopatsastalon uuninpohjan tulipalovaara, joka lopulta johti siihen, että palokunta purki koko uunin. Vaikka pohjan halkeaminen ja kekäleiden pääsy pohjaan olisivat vaatineet purkutyötä joka tapauksessa, oli jäljelle jäänyt näky aika lohduton. Kunhan lumet sulavat on luvassa ensin siivoustalkoot ja sittemmin uuninrakennusoperaatio.


Näkymä varhopatsastaloon palokunnan vierailun jälkeen. (Kuva: J. Sahramaa 2011)