Kangasta ja lankaa

Tulevan peliprojektin taustamatskutyön nimissä olen salaa itseltänikin alkanut pohdiskella taas uutta turnyyripukua. Tai en oikeastaan vain pohdiskella, sillä aiheutin itselleni kevyen mittaluokan talouskatastrofin ostamalla kyseistä projektia varten reilut viisi metriä harmaaraidallista pukuvillasekoitetta. Ei mun pitänyt Eurokankaaseen käymään ollenkaan eikä varsinkaan hankkia mitään tuollaista, mut hups vaan, niin nyt kuitenkin kävi. Ajatuksena olisi tehdä alemman yhteiskuntaluokan siisti kävelypuku, sen pidemmälle en ole visioinnissani vielä edennyt.

Vähän samaan tyyliin kuin vanha punainen pukuni, josta olen valitettavasti "kasvanut" ulos jo jonkin aikaa sitten. Muitakin vanhoja pukuja, joihin en enää mene sisään mitenkään päin, on kaapissa koko joukko. En oikein tiedä, mitä niillä pitäisi tehdä: useimmista ei huvittaisi luopua, kaikkia ei varmasti voi modata uusiksi kuten vanhaa empire-pukuani, mutta hölmöä niitä on vain seisottaakin. Ehkä niidenkin päivä vielä koittaa, tavalla tai toisella, vaikka sitä päivää, jolloin pienenisin vaikkapa vuoden 2001 mittoihini, tuskin tulemme näkemään.

Kun nyt aloitin tämän merkinnän hamstrauksella, voin myös päättää siihen: rakas tätini oli viime viikolla Islannissa mukanaan Lett Lopi -langan hankintapyyntö. Aina tarjouksiin tarttuva täti innastui melko lailla kuullessaan, että lanka maksoi tuolla synnyinmaassaan vain neljänneksen Suomen hinnoista, ja toi sitten lopulta mulle kahtatoista eri väristä lankaa, 100 g kutakin. Neulakinnasprojekteiltani ei näköjään pariin vuoteen sitten lopu lanka...

Voi taivahan talikynttilät!

Tänään uusi yritys talikynttilöiden parissa, ja tällä kertaa jopa tuloksia. Kävin perjantaina Mäntsälässä Hannu Vainion pienteurastamolla, mikä oli jo seikkailu sinänsä. Kanssani samaan aikaan sattui paikalle parikymmenpäinen lammaslauma, joka sittemmin pääsi hengestään silmieni edessä. Enpä ollut ennen nähnyt minkään kalaa isomman kuolevan. Hämmentävää oli se, miten lampaat pysyivät koko tilanteen läpi yllättävän rauhallisina. Naudat ja siat kuulemma kiljuvat paljon enemmän, sitä ei välttämättä huvittaisi katsella.

Teurastamokäynnin tuloksena meillä oli sitten tänään käytössämme viisi kiloa pehmeähköä ihraa, selkeästi eri tavaraa kuin edellisen yrityksen silava. Tästäkin jäi roippeita (wobli-wobli oli aika osuva nimitys), mutta tämä tavara suli kuitenkin paistumisen sijaan kattilalla hiljaisella tulella lämmitettäessä. Kuragen tapaan (kiitos linkistä, Elina!) lisäsimme sulaan rasvaan hiukkasen alunaa, ja seokseen päätyi myös hyvin pieni määrä astioissa valmiina ollutta mehiläisvahaa.

Sulaa rasvaa valupöntössä. K. Salmelainen 2009.

Laitoimme pöntön eristetynnyriin samaan tapaan kuin mehiläisvahankin kanssa. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut ehkä niin hyvä idea, koska kiehuvana kaadettu rasva ja samanlämpöinen vesi olivat talikynttilänvalantaan selkeästi liian kuumia - vasta kun olimme jäähdytelleet astiaa jonkin aikaa ovea auki pitäen, alkoivat pikku kynttilämme kasvaa kokoa. Homma oli vieläkin hitaampaa kuin vahan kanssa, ja sulatusprosessissa haju vähän äklö, mutta muutaman pienen talikynttilän saimme kuitenkin aikaan ihan samalla kastamistekniikalla kuin vaha- ja steariinikynttilöidenkin tapauksessa. Polttokokeita tehdään varmaan vasta torstaina, palataan sitten asiaan :)

Kynttiläiset olivat pitkään kovin laihoja. J. Sahramaa 2009.

Vahakynttilöitä

Syksy on ollut mulle käsityörintamalla hyvin hiljaista aikaa, kuten blogipäivitysten vähäisyydestäkin näkyy. Olen enimmäkseen tehnyt töitä, joihin ei ole sisältynyt työnäytöksiä, ja vähällä vapaa-ajallakin on intoa näpertelyyn ollut harvinaisen vähän. Vähän olen jaksanut neuloa yksiä joululahjakintaita erinäisissä kokouksissa, mutta siinä viimeisten kuukausien aikaansaaminen onkin.

Muutama viikko sitten tehtiin sentään Karon kanssa Glimsissä kastamalla mehiläisvahakynttilöitä, kun hommaa piti kokeilla ennen joulukuun työnäytöstä: Karo ei ollut tehnyt kastettuja kynttilöitä koskaan aiemmin, ja mullakin edellisestä kerrasta oli huomattavasti aikaa. Kuten muistelinkin, kynttilänteko oli oikein mukavaa hommaa, ja mehiläisvaha haisi oikein hyvälle.

Sulatimme levyinä hankitun mehiläisvahan isomman kattilan sisään asetettuun pikkukattilaan tehdyssä vesihauteessa, homma oli yllättävän hidasta mutta toimi muuten hyvin. Kastaminen suoritettiin korkeassa pläkkipeltiastiassa, joka oli asetettu heinillä vuorattuun puusaaviin lämmön säilyttämiseksi. Astian pohjalle laitettiin melkein kiehuvan kuumaa vettä, jonka päälle kaadettiin reilun viiden sentin kerros sulaa vahaa. Useimmat konsultoiduista ohjeista varoittivat vahan roiskumisesta jos vesi on liian kylmää, joten emme kokeilleet moista. Vaha jää siis tosiaan kellumaan kuuman veden pinnalle, ja kynttilä muodostuu sitä hitaasti langan ympärille keräämällä. Alla kannattaa olla vettä riittävän syvälti, jotta kynttilöihin saa jonkin verran pituutta.

Kynttilän sydämet teimme puuvillalangasta kiertämällä, ja ainakin äskeisen polttokokeen perusteella kaksisäikeinen sydän toimii ihan hyvin. Sinooperista tms. saisi toki myös valmista sydänlankaa, mutta siitä saa maksaa ihan oikeaa rahaa. Sydänlangat kiepautettiin leveähkön puuriman ympärille, kastettiin kertaalleen sulaan vahaan ja suoristettiin melkein jäähtyneinä tönköiksi.

Varsinainen työ tapahtui sitten kutakin kynttiläsatsia vuorollaan dipatessa muiden odotellessa sillä aikaa kahden tuolin välissä jäähtyen ja kuivuen. Liian lämpimänä kynttilää ei kannata kastaa uudelleen, muuten edellinenkin kerros lähinnä sulaa pois eikä kynttilä kasva yhtään. Kynttilöiden alapäihin kasvavaa sydämetöntä vahamassaa lypsettiin silloin tällöin vähän jäähtyneenä pois.

Karo kastaa kynttilätikkua.

Kun vaha alkoi selkeästi jäähtyä muodostaen kynttilöiden pinnalle enemmän kökköä kuin kauniita kerroksia, päätimme pitää lounastauon. Tämä oli sikäli virhe, että reilun puolen tunnin jälkeen kuuman veden ja uuden sulan vahan lisääminenkään eivät enää auttaneet: massa oli liian kylmää siihen, että olisimme saaneet enää kaunista pintaa aikaiseksi. Valmiisiin kynttilöihin tulikin melko rustiikkinen ulkomuoto, mikä ei kuitenkaan meitä haitannut. Vahan vähenemisen näki varsin selvästi siitä, miten kerros pinnalla muuttui läpinäkyväksi. Periaatteessa kuumaa vahaa olisi siis tosiaan pitänyt voida lisätä, mutta me annoimme astiassa jo valmiiksi olleen veden ja vahan jäähtyä liikaa. Kokonaan jäähtymisen jälkeen astiaan ei jäänyt vahaa juuri yhtään.

Kynttilät viimeisen kastokerran jälkeen.

Tänään koepoltossa mehiläisvahakynttilämme toimivat oikein hyvin. Samaa ei voi sanoa yrityksestämme tehdä tänään vielä perinteisempiä talikynttilöitä: onnistuimme sekä paistamaan että keittämään lihakauppiaalta ostettua eläinrasvaa (ehkä silavaa?), mutta sulamaan emme sitä saaneet. Ei onnistunut kattilassa sinällään, ei vesihauteessa eikä suoraan vedessä keittäessä - sen sijaan me molemmat vaatteinemme haisemme ihan käristyneeltä läskisoosilta. Jos pomo suo vielä yhden kokeilukerran, täytyy koittaa ehtiä hakea teurastamolta oikeaa pehmeää ihraa. Samalla voisi ehkä poimia mukaansa pari kivaa pientä lammasta... Ikään kuin niitä olisi muka aikaa jossain välissä parkita. Ohhoh.

34 000 vuotta vanhaa pellavaa

Arkeologit löysivät sattumalta maailman vanhimmat pellavakuidut. Siitepölytutkimuksen yhteydessä oli tullut esiin jäänteitä 34 000 vuotta vanhoista pellavakuidun jäänteistä, eli kyseessä on tällä hetkellä maailman vanhin kasvikuitulöytö. Luin jutun aika pintapuolisesti, mutta siinä näytti olevan viittaus siihen, että osa kuiduista olisi myös värjätty. Miten sitä on tutkittu, en tiedä, sillä kuidut olivat ilmeisesti kuitenkin nyt jo hajonneet paljaalle silmälle näkömättömiksi.

Tämän linkin lähteenä oli Science Daily Archaeological News, johon taas päädyin Miikan uuden hienon blogin kautta. Toivon sille pitkää ikää ja ahkeraa päivitystahtia

Töissä, eikä nyt edes keskittymistä häiritsevää oravaa ikkunan takana. Tällä hetkellä käännän tulevan Ötzi-näyttelyn tekstejä suomeksi. En ole vielä ehtinyt vaatteisiin ja varusteisiin saakka, mutta sieltä toivottavasti löytyy jotain tännekin laitettavaa :)

Kysymyksiä ja oivalluksia

Tänään, kun olin pesemässä pönttövärjättyjä krappilankojani, oivalsin jotain graduuni liittyvää. Tuo perusopiskelijan elämän päättymisen suuri kynnyskysymys kun on ollut kyllä mielessäni useaan otteeseen sitten viime kevään, vaikken ole sille mitään tehnytkään. Jos kohta aivan kaikki on levällään lähdemateriaalin lukemisesta alkaen, on suurin ongelmakohta kuitenkin liittynyt nimenomaan kysymyksenasetteluun. Proseminaarityössäni käsittelin sitä, millaisin menetelmin suomalaisten tekstiililöytöjen värejä on tutkittu, ja miten muinaispukurekonstruktioiden väreihin on sittemmin päädytty. Seminaarityössäni perehdyin tarkemmin siihen, miten arkeologisten tekstiililöytöjen värejä ylipäänsä voi tutkia, ja sain hieman paremman mielikuvan väri- ja väriainetutkimuksen yleisiin kysymyksiin.

Mutta entäs gradussa? Tiedän jo, että suomalaisten muinaispukujen värit perustuvat mahdollisten värianalyysien puitteissa ennen kaikkea rekonstruktioprojektin toteuttajien mieltymyksiin. Tiedän myös, ettei muinaistekstiilin värjäämiseen käytetyn aineen selvittäminen, silloin kun se ylipäänsä on mahdollista, välttämättä kerro tekstiilin alkuperäisestä sävystä juuri mitään. Ja tiedän, että muinaisia värjäysmenetelmiä on suomalaisen aineiston perusteella käytännössä mahdoton tutkia. Mitä siis oikeastaan haluaisin selvittää? Tänään oivalsin, että voisin käsitellä näiden muinaiseen värjäykseen liittyvien kysymysten kautta nimenomaan rekonstruktioiden ja kokeilevan/kokeellisen arkeologian problematiikkaa. Yrittää siis siirtää työni painopistettä enemmän pohtivalle ja teoreettiselle puolelle kuin niihin käytännön kysymyksiin, joihin en todennäköisesti voi saada vastausta. Se antaisi mahdollisuuden perehtyä rekonstruktioproblematiikkaan myös laajemmin, ja sitä kautta antaisi valmiuksia myöhempään työskentelyyn muidenkin kuin värjäysaiheiden parissa.

Sitten kun vielä ehtisi joku päivä tehdäkin tuota gradua, kun työtilanne on ainakin lähiviikkoina melkein liian hyvä.

Kanoja ja lankoja

Taas vaihteeksi töissä talomuseossa, rauhallisia päiviä ja kanojen ruokintaa. Tsiikenit tekevät pieniä, täydellisiä munia, joiden syömisestä ei ole kyllä mahdollista olla missään määrin pahoillaan. Eivät myöskään pelkää juuri lainkaan, varsinkaan silloin, kun odottavat saavansa murustettua pullaa. Reippaita tipuja.

Alapihalla pyöriessäni kävin katsomassa myös kuun alussa saaviin jättämiäni lankoja. Kyseessä on siis sama krappiliemi, joka keitettiin jo toukokuussa, ja josta saatiin ensimmäisessä kuukauden liotuksessa selkeästi kuumavärjättyjä tummempia lankoja (kuvia, kunhan saan joskus kameran lainaan ja niitä otettua myös kotona olevista jutuista). Liemi seisoi kannen alla itsekseen koko heinäkuun, ja viimeksi täällä ollessani laitoin sinne taas pari esipuretettua vyyhtiä. Nyt tarkistettaessa liemi haisi vahvasti kotiviinille ja oli taas kasvattanut päälleen tukevan homekannen. Koska langat ovat kuitenkin painon alla syvällä pinnan alla, ei homeesta tunnu olevan mitään haittaa. Liemen väri on tumman ruskeanpunainen, langat näyttivät nesteen puristamisen jälkeen ruskeanoransseilta. Annan niiden nyt liota vielä seuraavan työjaksoni loppuun saakka eli ensi kuun alkuun.

Täältä löytyivät myös viime työnäytöksessä värjätyt lepänlehti-pietaryrtti-, siankärsämö- ja keltasipulilangat, ihan kauniita perusvärejä kaikki. Kaiken tämän villan keskellä olisi hauska kokeilla pellavajuttujen tekemistä, sain eilen perusopastusta loukutukseen, lihtaamiseen ja häkilöintiin Kehrääjien killan tädeiltä. Mielenkiintoista, ei automaattisesti mitenkään hirveän helppoa. Ehkä tänään kuitenkin vielä ihan vaan villan karstausta ja kehräystä.

Vasemmalta katsoen lepänlehti-pietaryrtti-, siankärsämö-, keltasipuli ja sipulin jälkiväri, lankana Alaska ja Novita Wool. Puretettu alunalla värjäyksen yhteydessä.

Tykkisisaret ja keskiaikavaatteita

Ohhoh, että tämä kesä onkin vierähtänyt. Toukokuun lopusta heinäkuun alkuun olin melkein koko ajan kentällä, ensin Mankbyn keskiaikaisen kylätontin kaivauksissa ja lopuksi vielä viikon Suvisaariston Svinössä. Sitten alkoikin kesäloma, joka kului tuttuun tapaan tiiviisti tien päällä, ensin Puolassa Grunwaldin taistelussa ja sitten Ahvenanmaalla Saltvikin markkinoilla. Kaikenlaista pientä on tässä välissä tullut väsäiltyä, näytösluontoisesti tehdyt värjäykset ovat sujuneet pääsääntöisesti hyvin ja jokunen metri lautanauhaa kasvivärjätyistä langoista on myös valmistunut. Näistä kuitenkin enemmän siinä vaiheessa, kun saan taas jostain kameran käyttööni - omani sanoi sopimuksensa ilmeisesti lopullisesti irti tuossa keväämmällä.

Parempaa keskittymistä odotellessa muutamia kuvia Paksun Katariinan tykkisisarkunnan vaiheista kesän mittaan, ja samalla miehisemmästä keskiaikavaatekerrastani.

Prahalainen tykkiporukka Antikristuksen yössä 23.-24.5.2009. Kuva: N. Hynninen 2009

P. Katariinan tykkisisarkunta Grunwaldin taistelun elävöitystapahtumassa Puolassa 18.7.2009. Oikeanpuoleinen Katariinanpyöräpaviisi on myös mun. Kuva: S. Jaaramaa 2009

Jean-Pierre ilmielävänä, eli allekirjoittaneen marjapuuronpunainen asetakki, siniharmaat lahkeet ja kattilahattu poseerauskuvassa. Kypärää ja viiksiä lukuun ottamatta kaikki vaatteet itse tehtyjä. Kuva: M. von Hertzen(?) 2009

Asetakin alle sijoittuva sinisellä pellavalla päällystetty toppatakki on melkein nähtävissä tässä kuvassa, toinen oikealta. Nykyisin etukiinnitys on toteutettu nyörityksellä. Kuva: N. Hynninen 2008

Värjäyssuunnitelmia

Pari kuukautta on kulunut kuin siivillä peliä tehdessä, matkustellessa ja työharjoittelun alettua. Välissä on ollut hieman aikaa käsitöillekin, enimmäkseen melko militantissa hengessä. Kunhan vain millään kerkiän, kirjoittelen tänne seikkaperäisempää selostusta paviisikilven ja tykin lavetin valmistuksesta, ja uusille keskiaikavaatteillenikin pitäisi varmaan antaa vähän palstatilaa. Lupaan, ihan varmasti, vaikka seuraavat puolitoista kuukautta olenkin enimmäkseen kentällä ja siksi poissa koneen äärestä. Kaivamisen lomassa olisi kuitenkin tarkoitus osallistua Glimsissä kolmeen kasvivärjäysnäytökseen (4.-5.6., 1.-2.7. ja 5.-6.8.). Ja niitä olen nyt koittanut suunnitella.

Koska aika on nyt enemmän kuin kortilla, ajattelin lähestyvän ensimmäisen värjäyskerran kohdalla ratkaista itse väriaineen hankinnan ostamalla krappia Tetri-designista. Alunaa on viime aikoina kuulemma ollut vaikeaa saada apteekeista, joten sitä kyselen luultavasti samasta lähteestä. Jotain jämiä on varmaan jäljellä kotonakin, muttei mitenkään hirveästi. Samoin lankaa on viime vuodelta vielä jonkin verran valmiiksi puretettuja mutta värjäämättä, ja saatoin myös ostaa jonkun vyyhdin tässä talven aikana - tämä tilanne täytyy tarkistaa viimeistään ensi viikon alussa. Nykyiset lankani lienevät kaikki Novita Wool -tyyppistä superwash-käsiteltyä merinokampalankaa, eli erinomaisesti värjäytyvää ja sileää lankaa siistien nauhojen tekemiseen.

Pohdin kuitenkin mahdollisuutta (eli käytännössä surkean rahatilanteeni sallivuutta) hankkia jotakin tukevaa kudontalankaa, jotta saisi taas joku päivä aikaan kasvivärjätyistä langoista käsin kudottua kangasta. Osuuteni näytösvärjäyksistä voisin tehdä krapilla kuumavärjäyksenä, esimerkiksi Tetri-designin ohjeen mukaan. Jos hankkisi noita kudontalankoja, niiden kanssa voisi sen sijaan kokeilla kylmävärjäystä: Krista on nyt kovasti puhunut sen oletettavasta muinaisautenttisuudesta suhteessa kuumavärjäyksiin, ja ainakin krapin kohdalla siitä on myös hyviä kokemuksia esimerkiksi Riihivillan Leenalla. Liotusajan toki pitäisi olla huomattavan pitkä, kuukausi tai enemmän, ja paikan mieluusti kohtuullisen lämmin. Joko ulkovarasto kotona tai joku Glimsin ulkorakennuksista varmaan.

Eli ensimmäinen värjäyssuunnitelma: esipuretus alunalla ja värjäykset sekä kuumana että kylmänä krapilla, superwash-lankoihin ja mahdollisuuksien mukaan myös muuhun. Nyt pitäisikin tehdä kauppalista, sillä krappi- ja alunaostokset olisi mahdollista delegoida eteenpäin jo tänään ja lankaakin etsiskellä pikimmiten, jos sitä täytyy jostain tilata.

Värjäysasiat on olleet tapetilla muutenkin, sillä ilmoittautuminen Dyes in History and Archaeology -tapaamiseen Poznanissa Puolassa on avautunut. Laitoin oman ilmoni menemään eilen, vaikkei matkajärjestelyistä ole vielä mitään tietoa, ja zlotin kurssinkin olen ehtinyt kuluneessa vuodessa unohtaa. Näillä eväillä en aio tarjota konferenssiin edes posteria, mutta kuuntelemaan olin päättänyt lähteä jo kauan sitten. Onneksi tuohon on vielä aikaa.

Lampaanrasvausta ja aurinkoa

Reilu kuukausi sitten Kemiön teurastamolta saamistani lampaantaljoista yksi on nyt parkittu työnäytöksenä Glimsissä. Työnimekseen Pietari saanut pitkäkarvainen ruskea talja onnistui ihan kohtuullisesti lukuun ottamatta niskaa, josta villa lähtee isoina tuppoina. Oletan sen johtuvan siitä, että teurastuksen jäljiltä niskavilloihin oli jäänyt aika lailla verta, joka alkoi mädättää nahkaa lihapuolen suolauksesta huolimatta.

Kuluneen viikon sää on onneksi ollut parkintaan aivan täydellinen, aurinkoista ja lämpimähköä, muttei vielä tietoakaan ärsyttävistä ötököistä tai muista. Tai no, yksi pökertyneen oloinen kukkakärpänen laskeutui perjantaina hetkeksi Pietarin päälle lepäämään. Käytin keskiviikkoiltapäivän taljan lihapuolen rapsutteluun ja sen valmiiksi saatuani pesuun: ensin runsas huuhtelu kylmällä vedellä letkun ja paljun avulla pihalla, sitten varsinainen pesu lämpimässä vedessä tiskiaineen ja mäntysuovan avulla, ja lopuksi huuhtelu runsaalla vedellä. Nyt Pietu haisee enää mäntysuovalta ja villalta, ei enää lihalta ja urealta.

Rapsuttelun ja pesun jälkeen jätin Pietarin kuivumaan telineelle lihapuoli sisäänpäin niin, että nahkapuolen väliin jäi vain vähän ilmaa. Läpimärän villan kuivattaminen pesukoneessa linkoamalla olisi ollut hyvä lisä, mutta siihen ei tällä kertaa ollut mahdollisuuksia. Palasin hommiin perjantaina, jolloin totesin villan kuivuneen osittain, ja lihapuolen olevan jo melkein sopivan nihkeä rasvaparkkia varten. Otin Pietarin hetkeksi ulos aurinkoon paistattelemaan, ja valmistin sillä aikaa parkin: 1 huoneenlämpöinen munankeltuainen, reilu desi rypsiöljyä, loraus mäntysuopaa, ja vatkaus. Tuota seosta hieroskelin sitten nahkapintaan useampaan otteeseen päivän mittaan, ensin ehkä puoli tuntia yhtä kyytiä ja sittemmin silloin tällöin lisää hieroskelua. Väliajat Pietari otti aurinkoa museon pihalla, kävin vain välillä kääntämässä eri puolen paisteeseen päin.

Parkinnan onnistumisen kannalta olennaisia kohtia ovat siis se, että rasva imeytyy hyvin, ja että talja kuivuu sekä karva- että lihapuolelta. Putsauksen tarkkuus ja pehmitys vaikuttavat puolestaan sitten lopputuloksen laatuun. Lämpötila ulkona olisi parkituksen onnistumisen kannalta voinut olla korkeampikin, mutta toisaalta aurinko paistoi niin lämpimästi, että tein töitä pelkässä pitkähihaisessa paidassa, vaikka lumi on vielä maassa. Päivän paistattelun ja rasvan imeytymisen jälkeen Pietari palasi sisälle pyykkitelineen päälle kuivumaan loppuun. Tänään tarkistettaessa näytti olevan niskaa ja joitakin poimuja lukuun ottamatta kuiva ja hyvännäköinen.

Kolme lammasta odottaisi vielä kotona ulkovarastossa, ainakin yhden taljan yritän parkita vielä tämän kuun aikana. Alunperin olin haaveillut ehtiväni tekemään näin huhtikuussa myös nahkaa, mutta aika ei yksinkertaisesti taida riittää karvanpoiston miettimiseen ja parkkiliemien keittelyyn. Sen sijaan voisi harkita yrittävänsä pehmittää Pietaria ja sitä toista kaveria, kunhan nyt ensin saa sen tehtyä. Mitä jäljelle oleville nahoille sitten käy, jää nähtäväksi: runsaalla suolauksella niiden pitäisi kai mahdollisesti selvitä kesästäkin parkitsematta, mutta jos oikeasti tulee lämmintä, en ehkä uskalla luottaa siihen. Mutta katsotaan, jos vaikka kesäviikonloppuina jossain vaiheessa ehtisi ja viitsisi...

Lauantaina puolestaan pitkästä aikaa puutöitä, mutta palannen niihin myöhemmin, toivottavasti valokuvien kera.

Kangaskaupoista lyhyesti

Toijalan kangastukku oli pettymys, tosin ehkä voi syyttää vain itseään, jos tähän aikaan vuodesta hakee villaa. Pellavaa siellä oli ihan kohtuullisesti, ja silkkejä olisi ollut tosi kivojakin, mutta sitä en nyt mihinkään tarvitse. Enkä oikeasti kyllä villaakaan, tämä oli enemmän tarkistusmielessä tehty reissu. Jos nyt tosiaan jotain haluaisi, voisi varmaan tilata Naturtucheltakin: vaikka hinnat ei ole hirveän halvat, ainakin tavara on hyvää ja asenne kannatettava.

Henkilökohtaisesti olen onneksi siinä tilanteessa, että kangasta yksinkertaisesti on riittävästi kaikkiin tämän kevään ja kesän tarpeisiin ja enempäänkin. Muille täytynee suositella edelleen Petikon Eurokangasta ja Matan tekstiiliä Hakaniemessä.

Pitkiä pellavia, uusia lähteitä

Olin suunnitellut tällä viikolla kirjoittavani seminaarityötäni puhtaaksi, mutta se projekti ei ole ainakaan tähän mennessä edistynyt ollenkaan - sen sijaan olen kutistuspessyt ja silittänyt 22 metriä mummon ystävättären Viipurista tuomaa täysleveää pellavaa. Kun toissaviikolla ostin Eurokankaasta ja Ikeasta uusia pellavia, olin kokonaan unohtanut joulunaikaan tekemäni tilauksen. Sitten se tietysti tulikin heti muiden pellavaostosten päälle, eli pellavaa ainakin nyt vähäksi aikaa riittää. Osa kankaista on vähän turhan kirkkaan sävyisiä mun makuuni, mutta kuten viimeistään gradua tehdessä on selkeästi tullut ilmi, omien väriajatusten välittäminen toiselle on huomattavan vaikeaa. Ja kun toinen kerran viitsii raahata omien ostostensa ohella jokseenkin painavan pinon melkein vieraalle ihmiselle, ei ehkä ole syytä valittaa.

Viime lauantain Kasvien maailmaa -seminaari oli kovin kiinnostava, ja erityisesti Aki Arposen 1700-1800 -luvun ruotsalaisia kasvivärjäysoppaita käsitellyt esitelmä oli potentiaalisesti hyödyllinen. Aikeenani on yrittää purkaa juttuja tänne jossain vaiheessa, katsotaan nyt sitten, miten käy. Uusia gradulähteitä pukkaa muutenkin, N. on tehnyt omaa isoa G:tään Museoviraston arkistossa ja ystävällisesti lähettänyt viitteitä viime vuosisadan alussa tallennettua kasvivärjäysmuistitietoa sisältäviin lähteisiin mullekin. Ja jottei lukeminen loppuisi kesken, sain vihdoin myös jostain syystä tullipostiin eksyneen Woven into Earth -kirjani kotiin. Maailmassa on aivan liikaa kaikkea mielenkiintoista, johon pitäisi yrittää ehtiä perehtyä.

Toinen N. lähetti linkin paitsi värjäysmanuskripteihin, joihin niihinkin pitäisi tutustua kunnolla ja ajan kanssa, myös norjalaisten Uvdal-löytöjen pohjalta tehtyyn rekonstruktioon 1300-luvun lopun puvusta. Pellavan mataravärjäys tuli puheeksi Hämeenlinnan historiallisen museon nyt jo menneisiin Väriä! ja Väristyksiä -näyttelyihin tutustuessa - ainakin kuvien perusteella myös Eva Anderssonin tulos on varsin vaalea pinkki. Käytössä ollut menetelmä oli ymmärtääkseni kylmävärjäys, jota on parissakin keskustelussa heitetty nykyään tavallisempaa keittovärjäystä todennäköisemmäksi vanhaksi värjäysmenetelmäksi. Pitäisi todellakin yrittää ehtiä perehtyä krapin (Rubia tinctoria) eri väriaineiden kemialliseen käyttäytymiseen jossain vaiheessa paremmin. Ja tehdä niitä kokeiluja - ainakin Riihivillan Leena oli aikaan saanut todella kauniita kylmävärjättyjä krappilankoja.

Tuossa Uvdal-puvussa on myös varsin mielenkiintoinen, vyötäisiltä rypytetty (vai olisiko oikeampi termi laskostettu?) päällysmekko. Vastaavia on kuulemma löytynyt useammastakin haudasta, mutta kuvalähteistä tuollaista mekkoa ei tunneta. Samankaltainen rypytys on ollut käytössä myös skandinaavisissa kansanpuvuissa. Jotenkin intuitiivisesti ajattelisi, että rypytys olisi tarkoitettu tekemään mekosta istuvampi. Andersson kuitenkin toteaa, että jotta kiinnityksettömän mekon voisi pukea, sen täytyy olla joka kohdasta riittävän iso mennäkseen rintojen yli. Hän huomauttaa tuollaisten mekkojen löytyneen erityisesti nuorten tyttöjen haudoista, ja epäilee näiden kärsineen vähemmän isojen rintojen tuomista linjamuutoksista. Tulee kuitenkin mieleen Jennin kirjoitus rintoja tukevista alusmekoista, joihin päästäkseen täytyy vähän kiemurrella, mutta joissa ei myöskään ole mitään kiinnitystä.

Hmm hmm, pohdintaa rintojen tukemisesta ja alus- ja päällyspukujen leikkauksista olisi kovin mielenkiintoista käydä joskus pidemmällekin, mutta tällä kertaa taidan mennä vain syömään viiliä ja jatkamaan uuden idarimyssyni kirjontaa.

Lanka-arkun uumenissa

Laitoin tänään lanka-arkkuni järjestykseen. Kaikki alkoi, kun etsin aamulla lankoja iltapäivän nauhatyönäytöstä varten: jouduin lähtemään aamuille tyypillisellä kiireellä, ja kaikki jäi ihan levälleen. Onneksi kissa ei ollut päivän aikana halunnut leikkiä langoissa sen kummemmin... Illan ratoksi päätin sitten jaotella langat jotenkin järkevästi. Lankakategoriat muotoutuivat semanttisesti ja manifestoituivat valkoisissa kangaskasseissa, joiden sisältö on seuraava:
-kasvivärjätyt ohuet eli lautanauhantekoon sopivat villalangat
-paksummat villa- ja hahtuvalangat neulakintaan tekoon
-valkoiset, mustat ja luonnonharmaat nauhalangat
-muut villalangat
-pellavalangat
-keränloput ja muut langanjämät sekä joitakin säästettyjä vyyhdinvyötteitä

Tämän lisäksi omaa paikkaansa hakevat aiemmin arkussa sijainneet jostain syystä keskeneräiset projektit: neulakintaanalut ja -harjoitelmat, vuodentakaisen kankaankudonnan kanervankeltainen ylijäämälanka, muinaiset teollisesti värjätyistä langoista tehdyt lautanauhaloimet, viimeistelemättömät paksut tammiset nauhalaudat, kerinnässä sotkeentuneet lankavyyhdit. Tilaustyönä tehtyjen ja myytyjen nauhojen säilytetyistä pätkistä pitäisi koota mallikirjasto. Muutama hassu puuvilla- ja tekokuitulankakerä joutuu olohuoneen lipastoon siellä jo odottavien epämääräisten lankojen seuraksi. Sekin lipasto, ja ylipäänsä kaikki käsityötarvikkeet, olisi hyödyllistä ja viisasta järjestää.

Viimeisen tunnin istuin setvimässä erinäisten langanpätkien kirjontakehyksen ympärille muodostamaa sotkua. Työssä ei varsinaisesti ollut mitään järkeä - suurin osa langoista oli sellaisia pätkiä, ettei niillä enää tee mitään fiksua. Vaikka Aleksanteri Suuri tuli pariin kertaan mieleen, mummo on opettanut, ettei solmua saa leikata auki, ja muutenkin aloin vaipua sellaiseen koomaan, etten olisi pystynyt oikein muuhunkaan. Toivoin saavani tänään vielä enemmän aikaan, mutta viisaampaa lienee vain siirtyä yöpuulle.

Kasvien maailmaa

Kun päivä yllättäen vapautui, olen sittenkin pääsemässä kirjahistoriallisen seuran järjestämään Kasvien maailmaa -seminaariin la 14.3. Menee vähän päällekkäin erään leffaillan kanssa, mutta ehkä siihen ei mikään kaadu - ohjelman mielenkiintoisin osa nimittäin tulee vasta ihan lopuksi:

XIII kirjahistoriallinen seminaari 14.3.2009 klo 10-16

Kasvien maailmaa

Tarua, kauneutta ja hyötykäyttöä vanhojen julkaisujen valossa

Paikka: Cercle Franco-Finlandais ry, Meritullinkatu 20 A, Helsinki

Ohjelma

10.00 Tilaisuuden avaus

Dos. Henry Väre, Vanhat yrttikirjat Dioskorideesta Til-Landziin

Dos. Henry Väre, Kasvitiede Suomessa ennen Linnétä

12.00-13.30 Lounastauko (omatoiminen)

13.30 Professori, LKT Arno Forsius, Kasveista lääkkeiksi

14.15 Kahvitauko

14.30 Toimittaja Seppo Oja, Kasvit ja yrtit Ruotsin vallan virallisjulkaisuissa

15.15 Konservaattori Aki Arponen, Kasvivärjäystietoa 1700- ja 1800-luvuilta

16.00 Loppukeskustelu ja tilaisuuden päätös

---

Olen viime päivien aikana hiljalleen oivaltanut, miten valtaisa määrä erilaisia käsityöprojekteja mulla onkaan kesken. Ajatus on vähän ahdistava, mutta palaan siihen myöhemmin.

Viimeaikaisia

Very Italian Persons. Kuva: J. Häkkinen

Renessanssi-pelistä on nyt melkein viikko, ja siellä oli oikeastaan jopa hauskempaa kuin odotin. Pukukin onnistui ihan kohtuullisesti, vaikkei muutamille luomuksille vetänytkään vertoja. Kuvia on ilmaantunut nettiin hyvin vähän, nyt harmittaa, etten jaksanut kuvauttaa itseäni täydessä tällingissä omalla kamerallani. Toisesta Jennin ottamasta kuvasta leikatussa palassa näkyy edes vähän pääntien linjaa ja lopulta puvun kanssa samasta kankaasta tehtyjä hihoja.

Kuva: J. Häkkinen

Sain eilen töissä loppuun jo lokakuussa aloittamani lampaannahkojen pehmityksen. Oli hiljalleen jo aikakin, sillä keskeneräiset taljat veivät aika lailla tilaa museon alakerran pakkasessa, ja seuraavat neljä Kemiön teurastamolta tilaamaani lammasta odottavat jo ulkovarastossa säiden lämpenemistä niin, että viitsii taas työskennellä enemmän ulkona. Olen varsin tyytyväinen lyhyeen ja vaaleanruskeaan taljaan, josta tuli paikoin ihan mielettömän pehmeä. Pitempikarvainen tumma puolestaan jäi vähän ratisevaksi, mistä ei toisaalta sen suunnitellussa käytössä makuu- ja istuinalustana ole suurempaa harmia. Jos ja kun noita taljoja kevään mittaan kertyy, täytyy ommella savustusteltta kasaan jossain välissä. Parista lampaasta haaveilen tekeväni nahkaa, jos vain aika ja jaksa riittävät parkin kanssa säätämiseen. Useampi huhtikuun työnäytös on joka tapauksessa nahkatöitä...

Muuten olen lähinnä tullut siihen tulokseen, että heti kun on rahaa, ostan Dominique Cardonin kirjan Natural Dyes: Sources, Tradition, Technology and Science. Tänään kirjastosta kotiin kantamani yli seitsemänsataasivuinen järkäle sisältää tietoa yli 300 värikasvista ja 30 väriä tuottavasta eläimestä jaoteltuna värjäävän kemiallisen aineen mukaan, noiden aineiden molekyylirakenteet, tietoa kasveista itsestään, niiden levinnäisyydestä, historiallisesta käytöstä, nimistä eri kielillä... Ja hillittömän määrän värikuvia. Huokaus. Tahtoo.

Tahtoisin tosi kovasti myös tilata jotakin Naturtuchen tolkuttoman ihanaa villaa kaikista noista pinoissa odottavista huolimatta. Vielä on huominen aikaa päättää, sorrunko vai en.

Syrjähyppy Venetsiaan

Pitäisi tehdä seminaariesitelmän kalvot valmiiksi, mutta olen taas eksynyt pukuhaaveilun pariin. Olen menossa viikonloppuna Festevolmente-larppiin, joka sijoittuu vuoden 1508 Venetsiaan - hahmokseni sain salaperäisen nuoren Elena-kurtisaanin, joka on vastikään noussut seurapiirien tietoisuuteen. Hetken pohdinnan jälkeen päätin yrittää rakentaa venetsialaistyylisen puvun vanhoja pukujani kierrättämällä - useat vaatteet, jotka on ommeltu silloin, kun olin itse Elenan tapaan 18, eivät yllättäen mene enää sellaisinaan päälleni.

Vittore Carpaccio, 1505: Two Venetian Courtesans

Otin lähtökohdaksi vuonna 2001 Austen-peliin persikanvärisestä silkistä tehdyn empire-puvun (valitettavasti siitä ei löydy kuvaa), johon en ole enää vuosiin mahtunut. Korkean vyötärölinjan vaatteissa ongelma ei ole niinkään sinänsä myös pyöristyneessä mahassani, vaan radikaalisti levenneissä hartioissa ja käsivarsissa: viimeksi kokeillessani sain käteni mahtumaan puvun hihasta melkein kyynerpään kohdalle asti. Ratkottuani hihat irti kokeilin pukuun viime kesänä Tahto ja velvollisuus -peliä varten tehtyä uutta hakaskiinnitystä, joka meni kiinni juuri ja juuri - olen selkeästi paitsi aiempaa itseäni myös pukua lainannutta tyttöä isompi. Se saa nyt kuitenkin tällä erää välttää. Puvun pääntien linja on neliskanttinen eikä ollenkaan niin avoin kuin esimerkiksi ylläolevilla leideillä, mutta onneksi myös neliskanttinen decolté saa tukea maalaustaiteesta. Joka tapauksessa joudun laittamaan siihen päälle jonkun huivin tai vastaavan, etteivät vetoa sietämättömät hartiani sano sopimustaan irti.

Albrecht Durer, 1505: Young Venetian Lady

Katselin sillä silmällä myös aluspukujani: kaikki pellava-alusmekoni ovat tarkoitukseen aivan liian peittäviä, vanhanaikaista mallia ja karkeaa kangasta. Löysin lopulta barokkityylisen vanhojentanssipukuni kermanvärisestä silkistä valmistetun alusmekon, jonka kaula-aukon avoimuus ei ainakaan jää jälkeen venetsialaisneitojen anteliaista puvuista. Tämä puvun sovittaminen oli edellistä hilpeämpi episodi - pitkän kiemurtelun jälkeen pääsin kyllä sisään mekkoon, joka istui erinomaisesti vyötäisiltä ja kohotti kauniisti rintoja, mutta sinnikkäistä yrityksistä huolimatta en päässyt sieltä enää pois. Tämä johti myös FB-statukseni muuttumiseen muotoon "apua olen vankina tässä tolkuttoman avokaulaisessa liian tiukassa silkkimekossa, voisiko joku pelastaa mut?" Lopulta ei auttanut muu kuin leikata mekko keskeltä halki normaalin elämän jatkumisen mahdollistamiseksi.

Suunnittelen laittavani siihen eteen nyt tiheäkön nyörityksen, joka mahdollistaa sekä mekon pukemisen suuremmitta ongelmitta että sen käytön aluspukuna aiempaan tapaan. Historiallista perusteluja aluspukujen nyöritykselle en tunne, ja tämän ratkaisun pohja onkin puhtaasti käytännöllinen. Kuitenkin jotkut esimerkiksi kuningas Vaclavin Raamatun kuvituksessa esitellyt mekot ovat niin tiukkoja, että vaikea kuvitella neitojen mahtuneen niihin ilman jotain kiinnitystä. Toisaalta kyseessä voi olla myös naiskauneuteen mieltyneen kuninkaan silmää hivelemään suunniteltu fantasiakuvitus, jolla ei ole pohjaa todellisissa aluspuvuissa.

Muutamat aluspuvussa aikoinaan tekemäni ratkaisut ovat melko hassuja, toteutus aika ajoin hieman kehno (jotain mäkin olen sentään vuosien varrella oppinut), eivätkä pitsit kai vielä oikein sovi 1500-luvun alkuun, mutta ne voi jättää piiloon ja muutenkin kierrätysalusmekko saa nyt kelvata. Sen sijaan puvun vain kyynärvarteen ulottuvat hihat ovat renessanssipursuiluun aivan liian vähäiset, ongelma, josta ajattelin selvitä harsimalla niiden päälle runsaat irtohihat ohuesta valkoisesta puuvillasta. Vähän hirvittää, miten paljon kaikki nämä sekavat sovellutukset näkyvät jokseenkin ohuiden pukukankaiden läpi, mutta tässä projektissa ja tällä aikataululla mulla ei ole suurta intoa tai aikaa tarkkuuteen ja suurempaan paneutumiseen. Kun nyt ehtisin ommella nämäkin suunnitellut modaukset käsin viimeistään huomenna töissä.

Silkkisen aluspuvun hiha näkyy vihreän vanhojentanssipuvun pienen puhvihihan alta, ja kaula-aukon pitsireunusta kurkistaa pääntiellä. Kuva: A. Valkama 2000.

Viimeiseksi varsinaiseksi palaseksi jää päällispuvun irtohihojen valmistaminen. Sen suurin ongelmakohta on kangas: useammissa periodikuvissa hihat näyttävät olevan jonkinlaista brokadia (kuten toki yleensä puvutkin), ajoittain ehkä samettia tai silkkiä. Sinänsä ihan sama, sillä sekä väriltään että ominaisuuksiltaan täysin sopivaa kangasta mulla ei ole suoraan mistään noista kategorioista. Sitä persikanväristä silkkiä on jäljellä jonkin verran, mutta se on niin ohutta, ettei siitä ainakaan vuorittamatta saa samanlaista vaikutelmaa kuin kuvissa - lisäksi sitä on mitä luultavimmin liian vähän tai ainakin kangas on omituisen muotoisina paloina. Kermanväristä samettia löytyisi, mutta se tuntuu aluspuvun valkoisten hihojen kanssa tylsältä vaihtoehdolta, ja persikansävyinen thai-silkki puolestaan heikohkosti periodiin sopivalta. Ehkä teen vielä toivioretken vintin syövereihin ennen asian lopullista päättämistä.

Kangaskauppaan päätymistä yritän välttää, sillä alkuvuoden kankaan- ja langanostokielto ei ole mitenkään syyttä julistettu. Jälkimmäistä rikoin vaihteeksi viime viikolla, mutta siihen oli hyvä syy, kun keskeneräisestä neulakinnastyöstä uhkaa loppua lanka. Johonkin nauhaan tai nyöriin saatan tässä pukuprojektissa vielä sortua irtohihojen kiinnityksen suhteen. Lopuksi täytyy vielä ihmetellä päällispuvun koristeluja: sen kaula-aukossa on tummaa oranssia koristenauhaa, jonka korvaamista jollakin toisella nauhalla harkitsen, ja vyötärönauhaksi voisi kenties laittaa jotakin kimaltavaa. Mutta ne viimeistelyt jäävät luultavasti loppuviikkoon elleivät perinteiseen tapaan viime hetkeen pelipaikalle.

Nyt vinttiin katsomaan, löytyisikö sen kätköistä jotain kivaa.

Värianalyysimenetelmät tapetilla

Hoh. Seminaarityön valmiiksisaattaminen on aika tuskaa, vaikka materiaali on ihan hyvin kasassa enkä voi syyttää tyhjän paperin syndroomaakaan: yhdeksän sivua sekalaisia muistiinpanoja ja ranskalaisia viivoja on jo kirjattu. Tämän illan aikana niistä pitäisi saada aikaiseksi jotenkin järkevä ja koherentti noin viisitoistasivuinen teksti, joka toimittaa oikolukuun ja tarkistettavaksi - varsinainen palautus on onneksi vasta torstaina, joten saatan keritä tehdä liitteetkin. Ajatukseni oli alunperin kirjata työnteon vaiheita laajemmin täällä, mutta eipä siitä olisi paljoa matkan varrella irronnut. Laitan varsinaisen työn nettiin sitten, kun se on käynyt seminaarissa ja graduohjaajallani kommentoitavana.

Aiheenahan tosiaan ovat arkeologisen tekstiilin värin analysoimiseen käytettävät menetelmät, joista en ole ainakaan tähän mennessä löytänyt yhtään järkevää kokonaisesitystä. Useimmissa yleisemmin tekstiileihin keskittyvissä julkaisuissa, kuten suomalaisissa muinaispukukirjoissa, aihe kuitetaan varsin pintapuolisesti. Dyes in History and Archaeology -sarjassa ja muissa tieteellisissä lehdissä julkaistut artikkelit puolestaan ovat luonteeltaan erittäin teknisiä ja usein keskittyneet kuvaamaan tiettyä analyysiprosessia lähes työohjeen tavoin - tästä on varmasti paljon hyötyä niille, jotka analyysejä tekevät, mutta se myös tekee tekstien oleellisen sisällön hahmottelun mulle huomattavan vaikeaksi. Ja kuitenkin, erityisesti rekonstruktioita tai muuten vaan histelvaatteita valmistaessa sillä, millä aineilla ja menetelmillä värjäykset suoritetaan, on lopputuloksen kannalta huomattavasti merkitystä.

Lukemieni artikkelien kemianteknisyydestä huolimatta olen jo nyt paljon viisaampi kuin aloittaessani - ehkä jossain vaiheessa kasvanut ymmärrykseni muuntuu myös muille ymmärrettävään tekstimuotoon. Tänään Billy&Charlien paketissa tullut Pyhä Katariina katselee mua kannustavasti pöydänkulmalta. Pari helyä pääsi jo hattuunkin:

Paluu keskiaikavaatteiden pariin on edessä heti, kun tämä kirjoitusurakka on saatettu päätökseen. Tosin tavoitteena on saada tämän kevään aikana myös toinen luku gradua kasaan - mahdollisesti kuitenkin huomattavasti vähemmän raskaasta aiheesta.

Seminaarityö ja värjäyskemiaa

Uuden tietokoneen, käyttöjärjestelmävaikeilun ja tiedostojen siirron lomassa olen yrittänyt aloittaa seminaarityön tekemisen. Tarkoitus olisi saada aikaiseksi se osa gradua, joka käsittelee erilaisia tapoja analysoida arkeologisen tekstiilin alkuperäistä väriä ja käytettyä väriainetta. Aikaa ei varsinaisesti ole liikaa: tästä palautukseen neljä ja puoli viikkoa. Ei niin, että itse työn täytyisi olla niin laaja, alle 20 sivua, mutta niiden pitäisi olla ajateltuja ja pureksittuja sivuja. Syvempi tietoni ja ymmärrykseni aiheesta on vielä kohtuullisen vähäinen, mutta vanhoja aineistojani läpikäymällä uskoisin kykeneväni saamaan jostain langanpätkästä kiinni. Ja jos hyvin käy, saan Dyes in History and Archaeology -lehdet lukusalilainaan ensi viikon alussa. Niiden avulla pitäisi olla mahdollista päästä vähän enemmän eteenpäin. Huono puoli tässä kaikessa on se, että erinomainen käsityömaniaputki katkesi, ja olen tänään ja eilen keskittynyt lähinnä aloittamisvaikeiluun ja satunnaiseen säätöön. No, ehkä tässä ehtii vielä joku päivä ommellakin.

Verstasta vailla

Sormissa on pieniä viiltohaavoja ja niissä hiomisesta tullutta metallipölyä, mikä tekee olon kovin kotoisaksi. Tämän illan puuhastelun, puukonkahvan muotoilun ja viimeistelyn, ongelma on ollut nimenomaan siinä, että olen kotona: vuoleminen, viilaaminen, hiominen ja öljyäminen onnistuvat kyllä tietyin rajoituksin olohuoneessakin, mutta leikkisän kissan suosiollisella avulla aikaansaatu sotku oli ennen imurointia kohtuullisen hirveä. Eikä kirjahyllyn työtasoon kiinnitetty pikkuinen ruuvipuristin täysin vastaa ominaisuuksiltaan höyläpenkkiä, jos kohta tarpeen vaatiessa asiansa ajaakin. Ollapa oma verstas, autotalli tai mikä tahansa sellainen työtila, jossa voisi rauhassa levittäytyä ja sotkea!

Sovellettu työpöytä ja surkean pieni saha

Mut on Kuggomissa hemmoteltu pilalle hyvillä työkaluilla ja -tiloilla, joten tuntui joka tapauksessa hyvältä huomata, että tammikahvan teko onnistui myös ihan puukolla muotoilemalla. Messinki- ja eebenpuuheloihin käytin Porvoon Vanhasta rautakaupasta ostamaani jokseenkin järeää viilaa, ja peritystä työkalukaapista löytyi ilokseni paria eri hiomapaperia. Voisin kyllä harkita ostavani vielä jotain 60 ja 400:n väliltä... Saatuani pinnan suunnilleen sileäksi (jätin jonkin verran vuolujälkiä), pyyhin sen kostealla ja öljysin Ikean mineraaliöljyllä. Mieluummin olisin käyttänyt pellavaöljyä, mutta täällä kaupungissa mennään nyt sillä, mitä on. Ajattelin öljytä kahvan vielä toisen kerran ennen nukkumaanmenoa, ehtii sitten kuivua ainakin huomiseen ennen kuin alan ommella tuppea - rasvatahrat nahassa eivät ole erityisen hyvän näköisiä.

Puukko keittiön pöydällä kuivumassa

Töissä huomautettiin, että olen näköjään taas maanisessa vaiheessa, ja se taitaa pitää paikkansa: mielihalu aloittaa jatkuvasti lisää projekteja ja jatkaa vanhoja on todella suuri. Kankaanleikkuun, ompelun ja neulakintaan tekemisen lisäksi sain eilen vihdoin koottua jo vuosia sitten lahjaksi saamani pienet salonkikangaspuut ja luonnonharmaa pellavaloimi odottaa kassissa luomistaan. Huomiselle on tupenteon lisäksi sovittu korjausompelupäivä, ja sunnuntaina suunnittelin palaavani töissä vihdoin keskeneräisten lampaantaljojeni pehmittämisen pariin. Nähtäväksi jää...

Keksiaikavaatteita

Huomaa, että pitäisi tehdä kouluhommia, kun ompeluinnostus on aivan valtaisa. Posti toi viime merkinnässä tilaamani Lontoon kaupunginmuseon Textiles and clothing 1150-1450, ja sen lisäksi olen lueskellut Tukholmasta vuosi sitten ostamaani Else Marie Gjutarpin Hurusom man sig klädde - En bok om medeltida dräkt -kirjasta, joka on varsin kohtuullinen kevyt yleiskatsaus erityisesti gotlantilaiseen keskiaikaiseen pukeutumiseen. Osansa lienee silläkin, että saimme vihdoin pelin julkaistua, ja 1400-luku on ollut jokseenkin pinnalla yli koko joululoman.

Eilen käytin suurimman osan päivästä yhden vaaleanharmaan villakankaan silppuamiseksi erinäisiksi palasiksi - ehkä vielä enemmän aikaa meni sen käsittämiseen, miten miesten sukallisen lahkeen jalkaosa oikein menee. Lopulta sain piirrettyä kaavat yhden lontoolaisen sukan mukaan, ja ensimmäisen sovituksen perusteella tuntuisivat olevan ihan toimivat.Kuvalähde: http://www.personal.utulsa.edu/~marc-carlson/cloth/london.html

Omassa kaavassani tein sellaisen epähistoriallisen sovelluksen, että tein jalkapohjasta puolisen, enkä tuollaista symmetristä soikiota. Perustelen sitä sillä, että jos tuollaista kaavaa rakentaa tyhjästä, eli mun logiikallani piirtämällä jalan mukaan, niistä tulee erikseen oikea ja vasen melko väkisin. Neulakossa opetetaan tekemään sukat kokonaan ilman pohjapalaa: Keskiaikainen kangassukka.

Alunperin lähdin leikkaamaan samaisesta kankaasta kohtuullisen istuvaa alusmekkoa, jossa on varsin yksinkertainen, suoriin paloihin ja kiiloihin perustuva kaava (esim. Bokstenin suomies). Ajattelin kuitenkin tehdä mekkoon kainalokiilan sijasta samanlaisen käden taakse tulevan kolmionmuotoisen kiilan, jollaista Matilda la Zouche näyttäisi käyttävän kaikissa puvuissaan, näin:

Kuvalähde: http://matildalazouche.livejournal.com/1365.html

Raportoin sitten, miten se tuntuisi toimivan. Lopputulokseen pääsemiseen voi kuitenkin mennä hetki, koska ensimmäistä kertaa eläissäni ajattelin ommella ja huolitella myös pitkät sisäsaumat käsin. En jatkossakaan aio luopua ompelukoneesta muiden ihmisten vaatteiden tai kovin kiireisten projektien kohdalla, mutta omat viikkari- ja keksiaikahistelini yritän jatkossa tehdä neulalla. Taustalla lienee lähinnä ryhmäpainostus, kun kaikki muutkin tekevät nykyään niin, mutta myös se, että kun kerran on aikaa ja mahdollisuuksia, niin miksei. Nykyään käsinompeluni jälki ei edes ole niin hirveää kuin joskus aikanaan.

Kankaanlopun suhteen harrastin aika luovaa kaavoittamista:

Olen siinä käsityksessä, että usein hartiahuppuja olisi tehty erinäisistä yhteen ommelluista jämäpaloista, kuten järkevää olisikin. Tämä menee sikäli kuvioon, että sekin on tehty nimenomaan jämäpalasta, jos kohta se varsin suuri ja yhtenäinen olikin. Ehkä pääsen kokeilemaan tilkkusilpun hyödyntämistä seuraavalla kerralla.

Ja kun nämä on tehty (osa on lahjoja, eli toivottu valmistumisaikataulu on vähän eri kuin omissa mekoissa), on edessä se yksi vaaleanruskea kangas, ja sitten se ohut marjapuuronvärinen villa ja sitten... :)

Loppuun vielä pari hyödyllistä linkkiä:

Heather Rose Jonesin hämmentävästi nimetty, mutta havainnollinen Archaelogical Sewing, joka esittelee käsinompelun eri saumatyyppejä.

Marie Chantal Cadieuxin Front-laced Kirtles, jossa on paljon kuvalähteitä kirtleistä yksityiskohtiin painottuen.