torstai 15. syyskuuta 2011

Morsinkoa, indigoa ja kokenillia

Jos nyt tuon elokuun lopun värjäyksen vielä ehtisin purkaa tänne. Elokuun loppu meni ihan hujauksessa, oli lampaat ja päärakennuksen muutto ja sekava kaaos joka puolella. Sittemmin olenkin enimmäkseen istunut kotona koneella, ja tehnyt käsitöitä lähinnä päässäni, mitä nyt iltaisin telkkarin ääressä nollatessa on jotkut ompelukset edenneet sauma kerrallaan. Mutta niitä värjäyksiä nyt, kun on vihdoin hetki aikaa.

Langoista löytyi ViliNallea, Ren Ny Ullia ja toista kaupan valkoista, sekä jotain satunnaisia vyyhtejä vuosien varrelta. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Kuten aiemmin mainitsin, keväällä istutetut morsingot eivät nousseet tänä vuonna ensinkään. Alkukesän toinen yritys tuotti myös aika vähän satoa, mutta jotain sentään. Elokuun lopulla värjättiin sitten Riihivillan Leenan ohjetta mukaillen. Ämpärillinen tuoreita morsingonlehtiä huuhdeltiin siivilässä, vesi oli isossa padassa jo kuumenemassa. Kun vesi kiehui, lisättiin lehdet ja nostettiin lämpötila uudelleen kiehuvaksi, tähän meni noin 10-15 min. Kattila nostettiin pois levyltä ja liemi sai jäähtyä ilman kantta 15 min.

Morsingonlehdet jäähtymässä.

Teenvärinen liemi siivilöitiin, ja jo kaadettaessa takaisin kattilaan se oli yllättäen muuttunut tummanvihreäksi. Sama väri pysyi, kun lisättiin kylmää vettä kunnes koko liemen lämpö oli 51C. Lisättiin 2 rkl lipeää (kaustista soodaa) ja alettiin vispata. Sininen vaahto nousi heti, muuttui sittemmin vihreäksi. Vispausta jatkettiin yhteensä 15 min.


Sinistä vaahtoa.

Kun vaahtoa ei enää tullut, lisättiin 20 g puhdasta natriumditioniittia, sekoitettiin kevyesti ja annettiin liemen olla tunnin verran pitäen kuitenkin lämpötila 50 asteessa. Liemessä esiintyi ensin sakea "sinileväreaktio", joka kuitenkin loppui pian, ja öljyisyys ilmestyi. Tunnin seisotuksen jälkeen tehtiin ensimmäinen kasto.

Langat liemessä. Pinnalla öljyisyyttä, liemi kellanvihreää.

Kuinka monta museo-opasta tarvitaan käsittelemään yhtä lankavyyhtiä? (Kuva: M. Rissanen 2011)

Liemessä oli selkeästi sinistä väriä, muttei mitenkään erityisen paljon. Tulokset muistuttivat huomattavasti viimekesäisiä, ja pohdiskelimme, josko lankojen hailakkuus johtuisi yksinkertaisesti morsingonlehtien vähäisestä määrästä. Jospa sitten ensi kesänä isompi sato... Itse asiassa langoissa oli vielä noston jälkeen vähän voimakkaampi ja pikkuisen mintunvihreään vivahtava väri, mutta hapettuessaan lisää sävy muuttui enemmän siniharmaan suuntaan. Useampi kastokerta ei tuntunut vaikuttavan asiaan millään tavalla.

Langat kuivumassa - hailakkaa on.

Ensimmäisen päivän tulokset: vasemmalla kokenillia, oikealla morsinkoa. Iso osa jälkimmäisistä meni uudelleenvärjäykseen.

Seuraavana aamuna yritettiin uudestaan, tällä kertaa niillä 2-vuotisen morsingon lehtiruusukkeilla. Kyseisistä kasveista iso osa oli siis tehnyt kukkavarren, mutta nyt kerättiin vaan niitä lehtiä. Tarkoituksena oli ylipäänsä kokeilla, lähteekö kakkosvuotisesta kasvista mitään väriä.

Morsingon lehtiä siivilässä huuhtelun jälkeen.

Lehtiä oli suunnilleen yhtä paljon ja etenemistapa sama kuin tämänvuotisillakin lehdillä. Vispausvaiheessa sinistä vaahtoa tuli heti ja paljon, eikä sen tuleminen vain ottanut loppuakseen. Lopulta luovutimme ja lisäsimme kuitenkin natriumditioniitin. Se muutti vaahdon värin entistä sinisemmäksi, ja vaikka pinnalle tuli hieman öljyisyyttä, lankakastot tuottivat vain mintunvihreää. Oletus on, että kasveissa kyllä oli väriä, mutta hapettamista olisi pitänyt sitkeästi jatkaa kunnes vaahtoa ei enää olisi muodostunut. Ehkä ensi vuonna se sähkövispilä.

2-vuotisten morsinkojen liemi ei lakannut vaahtoamasta.

Mitä tästä sitten opimme? Viime vuonna laitettiin 8 lusikallista lipeää, nyt 2, mikä tuntui olevan ihan riittävä määrä. Vaahdon värin pitäisi muuttua sinisestä vihreään, ehkä keltaiseenkin, ja vaahtoamisen täytyy loppua ennen kuin ditioniitti lisätään. Ensi vuonna yritetään saada kasaan huomattavasti isompi määrä lehtiä, ja ehkä kokeillaan vihdoin jotain muutakin ohjetta kuin tätä kemikaalihirvitystä. Tulokset eivät tähän asti ole olleet kovin näyttäviä, mutta kyllä niissä morsingoissa jotain indikoväriainetta selvästi on. Mielenkiintoista olisi kenties kokeilla jonkun muun kasvattamilla lehdillä myös - onko näissä kuinka paljon lajike- tai kasvupaikkaeroja? Minähän en puutarhanhoidosta mitään ymmärrä...

Toisen päivän morsinkokokeilujen rinnalla värjättiin Tetriltä ostetulla luonnonindigojauheella. Prosessi on pääpiirteissään sama kuin morsinkovärjäyksessäkin.


Sekoitettiin 30 grammaa luonnonindigoa isoon kattilalliseen noin 30-asteista vettä, ja nostettiin liemen lämpötila 40 asteeseen.

Sekoitettiin liemeen 40 g lipeää (Tetrin ohjeessa 60 g soodaa eli natriumkarbonaattia), vispattiin kunnes vaahtoa ei enää tullut ja nostettiin samalla lämpötila 50 asteeseen. Mitattiin 60 grammaa natriumditioniittia, lisättiin varovasti liemeen ja nostettiin lämpötila 50-60 (välillä 63C) asteen välille.


Liemi oli aluksi pinnalta erittäin öljyistä, ja tämä näkyi myös ensimmäisissä kastetuissa langoissa, joista tuli kyllä tummahkoja sinisiä, mutta myös niljaisen öljyisiä. Tuntu ei lähtenyt pesussakaan pois.


Kastojen myötä pinnan öljyisyys väheni, ja liemen värikin tuli näkyviin. Yli kolmen tunnin kuluessa liemeen kastettiin yli 1400 g lankaa, ja edelleen tuli ihan hienoa vaaleansinistä. Kastokertojen pituus oli 5-15 min.

Lopulta liemen pinnalla ei enää ollut öljyisyyttä jäljellä.

Indigo siis toimi odotetusti hyvin, ja aikaan saatiin sekä hienoja sinisiä että keltaisten päälle värjättyjä vihreitä ja kokenillilankojen päälle tuotettuja violetteja.

Indigolankoja, joukossa vähän morsinkoa ja takana kokenillia.

Sinisyysyritysten lomassa värjättiin toisessa kattilassa kokenillilankoja, tarkoituksena testata, oliko viime kerran sinertävyys veden emäksisyyden (pH 8-8,5) vai heti ensimmäiseen värjäyskertaan upotetun indigolangan tulosta. Tällä kertaa pataan ei siis mennyt aluksi kuin valkoisia lankoja, mutta tulokset olivat silti yhtä violetteja. Karkkipinkkeihin tarvittaisiin siis ilmeisesti happamampaa vettä.

Kokenilliliemi oli kivan väristä.

Kokenillilankoja, oikeanpuoleisessa alla krapin jälkiväri.

Nyt olis lankaa taas niin maan kauhiast, mitähän sillä kaikella tekisi ja millä ajalla?

perjantai 9. syyskuuta 2011

Muinaissuomalaiset esiliinat

Se g-juttu on alkanut taas, tällä kertaa tositarkoituksella. Eipä tämä olekaan kuin kolmas vuosi sen pyörittelyä... Vaikka päässä soikin jostain syystä Queenin Let me live ("Why don't you take it and break it / and tear it all apart..."), olen oikeasti aika innoissani. Aikaa ei ole mitenkään hurjasti, mutta kun nyt kävin tekstitiedostojani läpi, olin oikeastaan saanut keväällä toisen aiheenvaihtokerran aiheuttamasta vitutuksesta huolimatta aikaan melkein enemmän kuin muistin. Jos aion pitäytyä suunnitelmassani valmistua tämän vuoden puolella, hoppu voi kyllä tulla silti. Niitä unettomia öitä odotellessa.

Käsittelen jo pari vuotta sitten tulleen oivalluksen mukaisesti sekä muinaispukuvalmistuksen teoriaa että käytäntöä, yrittäen suhteuttaa sitä, mitä on jo tehty, kokeellisen arkeologian teoriaan ja miettien suuntaviivoja sille, mitä iloa rekonstruktioiden tekemisestä on ja mitä niistä voidaan oppia. Tällä kertaa en kuitenkaan pitäydy väreissä ja värikasveissa, sen verran tehokkaan tyrmäyksen aiempi aihevalintani graduohjaajaa etsiessäni sai, vaan tarkastelen muinaispukurekonstruktion valmistusprosessia kokonaisuudessaan. Kun päähän vuosien varrella kertyneitä tiedonpalasia kirjoittaa auki ja yrittää jäljittää niiden lähteitä, huomaa koko ajan, miten monta aukkoa kokonaiskuvassa vielä on. Samalla törmää koko ajan uusiin kiinnostaviin sivupolkuihin, joita ei ajan rajallisuuden tähden yleensä voi lähteä seuraamaan. Itselle suuren ahaa-elämyksen tuottaneet asiatkin voivat päätyä gradussa vain yhdeksi hassuksi lauseeksi tai maininnaksi.

Nyt oivalluksia on tuottanut Rituals and Relations. Studies on the society and material culture of the Baltic Finns -teos, jossa on useita todella mielenkiintoisia artikkeleita. Jaana Riikonen tarjoaa artikkelissaan Iron Age aprons from Southwestern Finland and other cloths and pendants worn on the waist useita erilaisia näkökulmia esiliinoihin alkaen siitä, että sana esiliina on käännös ruotsin termistä förekläd ja sen käyttö palautunee 1500-luvulle, jolloin esiliinojen käyttö tuli osaksi yläluokkaista pukua. Koska samankaltaista vaatekappaletta oli kuitenkin käytetty ennenkin, sillä on luultavasti ollut aiempi nimitys, jota tosin nykyisin on hyvin vaikea jäljittää. Ruotsalaisperäisiä ovat myös Pohjanmaalla käytetty murresana kaati (skaat on pyyhe tai rätti) ja Lounais-Suomen kerstuuki. Viron sana on põll, jonka taustalla lienee põlveline tai põlvelina eli polviliina - siitä Suomenlahden saaristossa käytetty polle. Vyöliina viittaa rautakautisista esiliinoista tuttuun tapaan käyttää kapeahkoa kangasta erillisen vyönauhan kanssa. (34)

Rautakautiset esiliinat kudottiin pystykangaspuissa yhtenä kapeahkona kappaleena, pitkät sivut putkihulpioilla vahvistaen. Jos kangas kapeni pystykangaspuissa kutoessa, leveämpi alkupää käännettiin esiliinan helmaksi. Loimen luomiseen käytetyt aloitusnauhat ja kangaskappaleen viimeistelylautanauhat on mahdollista erottaa toisistaan, ja ensinmainitut ovat löytöaineistossa selvästi harvinaisempia. Samaan loimeen on mitä ilmeisimmin voitu myös kutoa useampi vaatekappale, sillä Maskun Humikkalan haudassa 30 esiliinan molemmissa päissä on viimeistelylautanauha. (35)

Pronssispiraalikoristelun alkuperä on todennäköisimmin Baltian heimojen parissa 500-600 -luvuilla. Se tuli Suomessa käyttöön viikinkiajalla ja saavutti huippunsa ristiretkiajalle tultaessa 1000-1100 -luvuilla. Spiraalikoristellut esiliinat ovat tavallisia Suomessa Hämettä lukuun ottamatta. Niitä on löytynyt myös Liettuasta, Pohjois-Virosta ja Saarenmaalta. (31-32)

Varhaisimmat suomalaiset esiliinojen spiraalikoristeet löytyvät viikinkiajan alun Euran ja Yläneen ruumiskalmistoista. Ne olivat viuhkamaisia kulmakoristeita, joilla oli myös käytännöllinen merkitys, sillä esiliinan päätylautanauhojen päät viimeisteltiin tekemällä niistä iskunyöriä, joka sitten koristeltiin spiraaleilla (kts. Tomanterä 1978: 51). (33) Tavallisin viikinkiajan esiliinatyyppi oli noin 50 x90 cm kangas, joka oli reunustettu pronssispiraaleilla. Helmaan voitiin sijoittaa erillisiä spiraaliapplikaatioita tai leveä spiraalireunus. Esiliina oli taitettu yläreunastaan, ja erillinen vyönauha kulki tuon taitoksen kohdalta. 1000-luvulle tultaessa lounaissuomalaiset esiliinat pienenivät ja lyhenivät niin, että tavallisempi koko oli 35-40 x 75-80 cm. Yläreunaa ei enää taitettu, vaan nauhat kiinnitettiin esiliinan kulmiin. Esiliina reunustettiin edelleen spiraaleilla, mutta nämä olivat läpimitaltaan pienempiä kuin aiemmin. Raskaita spiraalireunuksia tehtiin edelleen Itä-Suomessa, jossa esiliinan alareunassa saattoi myös olla hapsut. (35-36)

Euran puvun helmaspiraaleita. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/eura.htm)


Lounaissuomalaisista esiliinoista tuttuja viuhkamaisia kulmakoristeita on löytynyt liiviläisistä haudoista myös hiusnauhoista, viitankulmista ja takkien kaula-aukoista. Kahdesta suomalaisesta haudasta (Kirkkomäki 40 ja Luistari 377) on löytynyt kuusi viuhkamaista koristetta. Lehtosalo-Hilander (1982:b: 157) olettaa Luistarin ylimääräisen koristeparin kuuluneen viittaan tai huntuun, Riikonen taas kertoo Kirkkomäen haudasta 40 löytyneen kaksi eri esiliinaa. Kirkkomäeltä on löytynyt useampiakin hautauksia, joissa samaa vaatekappaletta on pantu hautaan useampi kappale. Tavalle löytyy vastineita Baltiasta, muttei muualta Suomesta. Riikonen olettaa, että useampi samanlainen vaatekappale haudassa kertoo siitä, että vainajalla olisi aikoinaan ollut, mistä valita. Rikkaimmat haudat kuuluvat yhteiskunnan yläluokalle, joka on käyttänyt raskaita koristuksia myös arjessa. (36-37)

Sahran erinomaisen hieno kuva viuhkamaisesta kulmakoristeesta (Kuvalähde: http://hibernaatio.blogspot.com/2010/04/alussa-oli-lanka.html)


Euran Lauhianmäestä on löytynyt aika mielenkiintoinen esiliina, jota Riikonen epäilee yhdeksi varhaisimmista Suomessa valmistetuista - hän jopa spekuloi, että joku maailmanmatkaaja olisi kuvaillut näkemiään koristeluja kotona, ja versio näistä olisi sitten valmistettu parhaan taidon mukaan. Esiliinan yläreunan lautanauhaan on lanka kerrallaan kiinnitetty spiraalipötkö, joka kulkee alhaalla sijaitsevan pystyrenkaan kautta ja sitten takaisin pötköä ylös, ja kiinnittyy lopulta yksittäisellä solmulla taas nauhaan. Alareunaan on lopuksi kiinnitetty vielä yksi rengasrivi vaakasuuntaan. Jos tätä vertaa Maskun Humikkalasta tai Kirkkomäeltä löydettyihin samankaltaisiin spiraalikoristeluihin, jälki on Riikosen mukaan kömpelöä. Lauhianmäen nuorimmat haudat on ajoitettu 900-luvun alkuun. Ehkä kyseessä tosiaan on yksi ensimmäisistä Suomessa tehdyistä yrityksistä spiraalikoristella esiliinaa latvialaisten mallien mukaan? (38)

Spiraalinvalmistuksen tekniikka kehittyi, kun Länsi-Suomessa alettiin luultavasti 900-luvun kuluessa valmistaa spiraalikuvioita, joissa osa kuviosta on aikaansaatu suoristamalla pätkiä spiraalista. Samoin alettiin tehdä koko helman levyisiä ristikkovyöhykkeitä, jotka valmistetaan ilman kehikkoa kahdella langalla yhtä aikaa. Länsi-Suomessa spiraalien kiinnitykseen käytettiin yleensä punaista villalankaa, Savossa hamppua tai pellavaa. Euran Yli-Nuoranteesta on löydetty yksi esiliinanhelma, jossa sekä nämä langat että monia muita eri alueille tyypillisiä tekotavan elementtejä yhdistyvät. Koriste näyttää tehdyn kehyksessä toisin kuin muuta länsisuomalaiset vastineensa. Helmuksen julkaissut Seija Sarkki luonnehtii sitä "huolimattomasti tehdyksi", ja Riikonen epäilee, että tässäkin voisi olla kyse työstä, jossa uutta tekniikkaa on vasta harjoiteltu. (39-41)

Esiliinanhelman spiraaliristikkoa, kuvavertailun perusteella voisi olla Kirkkomäki 27 (Kuvalähde: http://vanha.hum.utu.fi/arkeologia/tekstiiliprojekti/)


Eri kalmistoista on löytynyt lähes täsmälleen samanlaisia spiraalikuvioita: esimerkiksi kaksi Turun Saramäen esiliinaan kuuluneista koristekuvioita on samanlaisia kuin Luistarin haudassa 56, ja yksi samanlainen kuin Yläneen Anivehmaan haudassa 41. Ristimäen haudan VIII esiliinan leveä helmuskuvio taas on niin identtinen Köyliön Vanhakartanon löydön C 42 kanssa, että Riikonen pitää näitä saman henkilön tekeminä. Ristimäen helmus on viimeistelty epätavallisesti, ja Riikonen pohtii, oliko esiliinakangas spiraalikoristeelle alkujaan liian leveä, vai olisiko esiliinapala leikattu alunperin leveämmästä kankaasta. (41-43)

Hienoimmat ja oletettavasti myös kalleimmat spiraalikoristellut esiliinat löytyvät Kirkkomäen haudasta 27, Humikkalan haudasta 30 ja Halikon Rikalan haudasta 47 - näissä on leveä spiraalikoristelu sekä ylä- että alareunassa. Kirkkomäen haudan 27 komea esiliina on radiohiiliajoitettu noin vuoteen 1020, mutta samasta haudasta löytynyt yksinkertaisempi esiliina on iältään 40 vuotta nuorempi. Kaikkiin kolme komean esiliinan kanssa haudattua naista oli peitetty viitalla. Humikkalan ja Kirkkomäen viittojen reunaa koristi kuviollinen lautanauha, Rikalan viittaa taas spiraaleista pujoteltu koristereunus jolle on löytynyt vastineita muun muassa Perniön Yliskylästä ja Raision Ihalasta. Erityisesti Raision löytöjä tutkinut Anna-Liisa Hirviluoto ajoittaa molemmat viitankoristelutavat 1000-luvun loppuun tai 1100-luvun alkuun. Näitä esiliinoja ja viittoja voidaan pitää spiraalikoristelun teknisinä huipentumina. (43-44)

Perniön muinaispuvun viitan koristeluja ja veitsi tuppineen. (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/savonlinna/muinaispuku/sivut/index.htm)

Ristiretkiajan taitteen esiliinojen nauhat oli yleensä kiinnitetty kankaaseen. Monissa Humikkalan esiliinoissa ja Kirkkomäen haudan 23 esiliinassa tämä tapahtui niin, että ristikkonauhan pää oli vedetty kankaan läpi ja siitä oli muodostettu lenkki, josta nauha puolestaan kulki läpi. Perniön Yliskylän haudasta 1 löytyy samanlainen lenkille vedetty kiinnitysnauha, mutta tällä kertaa lenkit on vain ommeltu kiinni esiliinan reunaan. Samoin Yliskylän haudassa 6 kovasti Kirkkomäki 23:sta muistuttavan esiliinan reunusspiraalit jatkuvat kankaan reunojen yli, eikä viuhkamaisia kulmakoristeita ole ollenkaan, aivan kuin esiliinakangas olisi ollut koristeelle hieman liian kapea. Riikonen pohtii perniöläisten ostaneen valmiiksi tehdyt esiliinojen koristeet, mutta kiinnittäneen ne osin toisin kuin koristeiden tekijä oli alunperin tarkoittanut. (45-46)

Keskenään samankaltaisia spiraalikoristeita löytyy varsin laajalta alueelta Suomesta, Virosta ja Latviasta. Ne ovatkin olleet kauppiaiden levittämiä puolivalmisteita, jotka ostaja on kiinnittänyt itselleen tärkeään vaatekappaleeseen. Kankaan kutoja ja koristeen tekijä eivät välttämättä olleet sama henkilö paitsi silloin, kun spiraalikoristeet ovat elimellinen osa kankaan viimeistelyä, kuten yksinkertaisten esiliinojen kulmakoristeiden tapauksessa. Tarkempi selvitys koristeiden valmistuksesta ja alkuperästä vaatisi metallilankojen koostumuksen analysoimista (Tomanterä 1996). Tällä hetkellä voidaan arvioida, että Euran ja Köyliön alueen sekä Turun Ristimäen spiraalikoristukset ovat vanhempia, ja Maskun Humikkalan, Turun Kirkkomäen ja Halikon Rikalan löydöt puolestaan nuorempia. (47-48)

Riikonen esittelee virolaisen takapõll-pyllyliinan, jonka ylemmän osuuden spiraalikoristukset on tehty samaan tapaan kuin muutamat lounaissuomalaiset esiliinakoristeet ja liiviläiset pääkoristeet. Artikkelin kuvasta voi nähdä, että Perniön Yliskylän haudan 6 esiliina toimii mainiosti liiviläisenä huntuna. (55-56) Ehkä eri vaatekappaleiden välillä ei ole aina ollut niin valtavaa kategorista eroa? Tai samanlaisia koristeita on vain käytetty eri vaatekappaleissa eri paikoissa?

Virolainen takapõll Virunukan kalmiston löydön mukaan rekonstruoituna (Kuvalähde: http://www.etnostils.lv/lv/galerija/terpi/arhiologterpi.php#;)


Vaatetuksen koristelun merkitys ei ole ollut vain esteettinen, vaan sillä on aina ja kaikissa kulttuureissa ollut myös useita erilaisia symbolisia tasoja. Tietyt kuviot karkoittavat pahoja voimia, lisäävät hedelmällisyyttä tai tuovat onnea. Taidokas koristelu teki tekijänsä taidot tai kantajansa varallisuuden tiettäväksi, ja heiluvilla tupsuilla, kilisevillä kulkusilla ja muilla härpättimillä oli kenties myös mahdollisuus houkutella vastakkaista sukupuolta. (55) Riikonen mainitsee Elizabeth Wayland Barberin teorian erilaisten vyötärönseudun hapsukoristusten periytymisestä kivikautisista naruhameista, jotka ovat symboloineet tytön tuloa hedelmälliseen ikään ja myös intiimialueiden karvoitusta - se on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja ennen kaikkea pitkä juttu, että ansaitsee joskus oman kirjoituksensa.

Arkaaisessa maailmankuvassa pahat voimat vaanivat joka puolella, ja erityisesti arimmat ja tärkeimmät kehonosat, kuten pää, kaula, rinnat ja sukuelimet tarvitsevat varjelusta. Pään- ja kädenteiden ja helman suojeluun voidaan käyttää koruja ja koristeluja, kuten hapsuja ja punaista lankaa. Erityinen symbolisen suojelun tarve liittyy naisen hedelmälliseen ikään, avioliittoon ja lasten saamiseen. Imettävä äiti, joka on vastuussa myös toisen ihmisen elämästä, tarvitsee erityistä suojelusta rinnoilleen. Mareilla ja udmurteilla tämä tapahtui historiallisena aikana voimakkaasti kirjailluilla paidoilla, mordvalaisilla suurilla soljilla. Mari-paitojen kirjailut kertoivat aikoinaan myös kantajansa perhetaustasta. (56-57) Mihinköhän rautakautiset rinnan päälle asettuvat raskaat soljet ketjulaitteineen voisivat viitata?

Voimakasta symboliikkaa sisältyy myös latvialaisten lauta- ja pirtanauhojen kuvioihin, ja samoja symboleja tavataan jo esihitoriallisissa tekstiileissä. Aikalaisilla ei luultavasti ollut mitään ongelmia lukea nauhojen kuvioiden tai esiliinojen ja viittojen spiraalikoristusten symbolista kieltä. Aikojen kuluessa kirjailumateriaali vaihtui pronssispiraaleista lankoihin ja nauhoihin, ja joidenkin symbolien merkitys muuttui tai laajeni: esimerkiksi monista esiliinaspiraaleista tuttu hakaristi symboloi aikoinaan aurinkoa, kaiken elämän lähdettä, mutta laajeni karjalaisessa kirjonnassa yleiseksi hyvän onnen symboliksi. Latvialaisissa myöhäisrautakautisissa haudoissa hakaristi löytyy kaikkein kalleimmista esineistä ja rikkaimmista haudoista, ja on siten saattanut olla vainajan korkean yhteiskunnallisen aseman tunnus. (57)

Vaatteet ja korut kertoivat jo ammoin kantajansa sosiaalisesta asemasta, etnisiteetistä ja elämänkulusta. Suomessa luumateriaali säilyy huonosti, joten vainajan ikää ei yleensä voida määrittää. Sukukansoilta tunnetun etnografisen materiaalin perusteella nuorten naisten koristukset olivat hautaan laskettaessa kaikkein runsaimmat, ja vanhemmat naiset saattoivat lahjoittaa vaatteitaan ja korujaan tyttärilleen. Toisaalta naisten hienoin juhla-asu, usein hääpuku, saatettiin myös säästää hautaa varten. (45; 57-58)

Nykyinen esiliina on tarkoitettu suojaamaan varsinaisia vaatteita likaantumiselta. Runsaasti koristeltujen rautakautisten esiliinojen on ajateltu olevan vain kantajansa varakkuutta esitteleviä statussymboleita, mutta Riikonen korostaa niiden symbolista yhteiskunnallista ja suojelevaa maagista merkitystä. Historiallisesti esiliina oli Suomessa naimisissa olevan naisen merkki, ja sen käyttö oli välttämätöntä tärkeissä tilaisuuksissa,
kuten kirkossa tai oikeudessa todistettaessa. Virossa vaimon piti aina käyttää esiliinaa työskennellessään pelloilla, ja erityisesti sadonkorjuuaikaan hyvää onnea ei saanut vaarantaa sopimattomalla pukeutumisella. (58-59)

Kielitieteilijä R.E. Nirviin ja folkloristiikan uudempiin suuriin nimiin kuten Satu Apoon nojautuen Riikonen kertoo, että raskaana oleva nainen on hyvin haavoittuvainen, mutta vaarantaa toisaalta tilallaan myös muut ihmiset. Ylipäänsä naisen maaginen voima, väki, asuu jalkovälissä, joka on reitti tämänpuolisen ja tuonpuoleisen maailman välillä - tietäähän sen jo siitä, että sieltä ne lapset tulevat. Tämän vaarallisen aukon tuonpuoleiseen saattoi peittää ja suojata esiliinalla. Ja kukas se enemmän olikaan raskaana kuin naimisissa oleva nainen. Oli jopa olemassa sananlasku, että vailla esiliinaa kulkeva vaimo oli vailla lain suojelusta. Nirvi viittaa myös sanontaan "olla jonkun esiliinana", jossa vanhempi (esiliinalla varustettu) nainen lähtee nuoren naimattoman parin mukaan, jotta sopivaisuussääntöjä ei rikottaisi. (59-60)

Mikkelin muinaispuvun esiliina (Kuvalähde: http://www.kaspaikka.fi/koti/savonlinna/spiraalikoristelu/Muinaispuvut%20ja%20kansanrunous.html)


Jos naimaton neito tuli raskaaksi, hänen täytyi alkaa pukeutua esiliinaan ja peittää päänsä. Naimisissa olevalle naiselle oli häpeä kulkea ilman esiliinaa ja päähinettä, ja päinvastoin taas nuorelle neidolle esiliinan käyttö oli sopimatonta.Toisaalta joissain tapauksissa lapsillakin saattoi olla esiliina. Suomessa joistakin lasten haudoista on löytynyt esiliinan spiraalikoristeen jäänteitä. Kyse voi olla lapsen hautaamisesta äidin esiliinaan käärittynä kuten Lehtosalo- Hilander on ehdottanut, mutta esimerkiksi Luistarin haudassa 891 kaksi kulmakoristetta sijaitsivat vain 15 cm päässä toisistaan. (60) Tässä lienee tarpeen muistaa, että mikään kulttuurinen sääntö tuskin on ollut niin vahva, etteikö sitä olisi joissakin erikoistapauksissa tavalla tai toisella rikottu - ehkä on ollut jokin erityinen syy sille, että kyseinen lapsi on saanut mukaansa esiliinan, vaikkei haudan koon perusteella olekaan vielä ollut hedelmällisessä iässä.

Naisten hedelmällisyyden varmistamiseksi, suojelemiseksi ja lisäämiseksi on koristeltu erityisesti rintojen ja sukuelinten aluetta, ovathan ne ihmisrodun lisääntymisen kannalta välttämättömimmät paikat. Suomesta ei ole juuri säilynyt aluspaitojen tai -mekkojen jäänteitä, mutta Siksalin kalmistosta Lounais-Virosta tunnetaan 1100-1200 -luvuilta naisten paitoja, joiden ranteet ja hartianseutu on koristeltu jo kutomavaiheessa sinisellä ja punaisella langalla tehdyin hakaristikuvioin. Näille löytyy vastineita viikinkiajan Birkasta ja myöhemmästä suomensukuisesta etnografisesta aineistosta. Hihansuiden koristelu esti pahojen henkien pääsyn aukosta vaatteen sisään, ja samaa tarkoitusta saattoivat toteuttaa myös Luistarin haudoista 56 ja 1260 löytyneet moninkertaisen pronssirannerenkaat, joissa oli vieläpä käärmettä kuvastava siksak-kuviointi. (61)

Pronssispiraalit, erityisesti vereen ja hedelmällisyyteen viittaavalla punaisella langalla ommellut, lisäsivät esiliinan genitaaleja suojaavaa vaikutusta. Kiiltävä metalli käänsi pahan silmän, tai paha tahto eksyi geometrisiin kuvioihin. Ristikkokuvio saattoi liittyä pellon kyntämiseen ristikkäin ja auraan yhdistettyihin hedelmällisyysmaagisiin riitteihin ja mielikuviin. Myös vyöllä oli suuri symboliarvo, se kertoi kantajansa sosiaalisesta asemasta ja kuului tärkeänä osana moniin siirtymäriitteihin. Suomalaisissa häissä morsian lahjoitti sulhasen perheelle erilaisia vyönauhoja vielä 1900-luvun alussa. Erityisen suuri naista suojeleva voima oli punaisesta langasta tehdyillä vyönauhoilla, jollainen sisältyy myös Luistarin hautaan 56 ja Kirkkomäen hautaan 1. Punaisella vyöllä voitiin suojella syntymätöntä lasta, ja punainen lanka sidottiin myös vastasyntyneen kaulan tai ranteen ympärille. Riikonen korostaa punaisen värjäämisen ja mataranjuurien keräämisen vaikeutta Suomessa, ja kertoo vähäisenkin punaisen värin riittävän suojelukseen. Erityisen voimakas suojavaikutus oli vyöllä, joka oli kierretty useaan kertaan vartalon ympäri. (62-63)

Punakuvioisia kansanomaisia nauhoja (Kuvalähde: http://www.avoinmuseo.fi/craftmuseum/kasityonurkka/suomen_nauhatyyppien.php


Nauhojen kuvioista rombi oli hedelmällisyyssymboli ja siksak-kuvio puolestaan suojeleva käärme. Jälkimmäinen löytyy myös useamman hautalöydön viitanreunoista pronssispiraaleilla toteutettuna. Viittoihin ei välttämättä ole applikoitu spiraalikoristeita tasaisesti koko reunan matkalle, vaan ne on voitu keskittää kohtiin, jotka viittaa käytettäessä asettuvat kaulan ja rinnan seudulle. Myös lounaissuomalaisen kaarihunnun spiraalit ja hapsut suojasivat kaulan- ja niskanseutua. Hapsut mahdollisesti viittasivat myös häpykarvoitukseen, ja Riikonen viekin pään ja alapään välisen analogian vielä pidemmälle kertoessaan, että erityisesti huntukankaissa käytetyn murtotoimikkaan kalanruotokuvio symboloi naisen sukuelimiä. Murtotoimikasta käytettiin päähineiden lisäksi Kirkkomäen haudan 27 säärikääreissä ja ilmeisesti joissakin alushameissa, jotka asettuvat luontevasti samaan ajatteluun. Häärituaalissa suomensukuisille kansoille oli olennaista peittää morsiamen pää. Huntu olikin historiallisesti naineen naisen tunnus, mutta Riikonen arvelee, että se olisi vielä olennaisemmin ollut ylipäänsä hedelmällisessä iässä olleen naisen tunnus, oli tämä naimisissa tai ei. (59; 63-64)

Varsinaissuomalainen kaarihuntu (Kuvalähde: http://www.katajahovi.org/SatuHovi/suomalainenMuinaispuku.html, alunperin ilmeisesti Sinihameet, kultavyöt -kirja)


Vyötärölle asettuvia koristeita oli monenlaisia ja niitä tehtiin monista eri materiaaleista, mutta hyvin todennäköisesti useimmat niistä liittyivät suojelus- ja hedelmällisyysmagiaan. Länsisuomalainen suuri pronssinen veitsentuppi oli yksi tällainen elementti, ja veitsi itsessään saattoi suojata kantajaansa harmilliselta magialta. Raskaana olevaa naista suojaava merkitys saattoi olla myös liiviläisillä valtavan pitkillä ketjulaittella, jotka ulottuivat jopa polviin saakka. Kun vatsa kasvoi, ketjut muodostivat sen ympärille suojaavan kehyksen. (66)

1000-luvun naisenhaudan korustoa Salaspils Lakskolasta Latviasta. (Kuva: J. Sahramaa 2011)


Esiliina, ainakaan runsaasti koristeltu kappale, ei Riikosen mukaan ollut mikään arkivaate vaan liittyi erityisiin tehtäviin ja juhlatilaisuuksiin. (67) Spekuloimatta jää, oliko käytössä kuitenkin myös jokin esiliinan nykyistä käyttötarkoitusta edustava vaate, jonka tarkoitus oli suojata muita vaatteita työnteon lomassa. Oman kokemukseni perusteella arkiessulle tuntuisi olevan käyttöä - vai olisiko muinainen ihminen yksinkertaisesti pukenut työntekoa varten ylleen yksinkertaisen, esimerkiksi nahasta tai karkeasta kankaasta tehdyn työvaatteen eikä niitä hyviä villamekkoja ollenkaan?

---

Riikosen artikkeli tuotti todella paljon uusia ajatuksia ja sisälsi myös jonkin verran mielenkiintoista kuvamateriaalia, jota en valitettavasti voi tekijänoikeudellisista syistä tähän liittää.Sen läpikäymiseen ja tämän tekstin tuottamiseen meni ihan tuhottomasti aikaa, vaikken lopulta juuri edes eksyillyt sivupoluille, mitä nyt vähän googlailin kuvia latvialaisista vaatteista ja virolaisen Jaana Rataksen valokuvia käsitöistään - Riikosen mukaan tuo yllä linkitetty takapõll on Rataksen käsialaa. Surffailu muistutti myös Satu Hovin mainiosta muinaispukusivustosta ja ilmeisesti nyt Narvaan seikkailleesta virolaisesta kalmistolöytönäyttelystä, jonne olisi kyllä huippua päästä. Baltian maissa tapahtuu tekstiilitutkimuksen saralla tällä hetkellä paljon ja lujaa, ja siihen olisi todella mielenkiintoista perehtyä joskus enemmän. Rituals ja relations -kirja sisältää myös latvialaisen tutkijan Irita Žeieren yleisluontoisen kuvauksen liiviläisistä pukulöydöistä. Seuraavaksi mun pitäisi kuitenkin suoriutua Viikkiin tarkistamaan muutama lampaisiin liittyvä viite.

Matkan varrella kävi muuten myös ilmi, että eräässä Muumilaakson tarinoita -sarjan jaksossa nähdään Muumimamma ilman esiliinaa. Hui kauhistus!