tiistai 17. huhtikuuta 2012

Mekkojuttuja, osa 2

Kuten edellisessä merkinnässä lupailin, tämän vuoden puolella on valmistunut toinenkin mekko. Kuten tavallista, sitäkin edelsi kriisi: edessä oli Jane Austen-henkinen Tahto ja velvollisuus -larp, eikä mulla taaskaan ollut mitään päällepantavaa. Aikoinaan valmistamani empire-puku oli jo aikaa sitten muuttunut renessanssiviritykseksi. Isotädiltä peritty empire-linjainen iltapuku olisi vielä saattanut menetellä, mutta se oli tietenkin jäänyt jo mulle liian pieneksi. Lisäksi olin saanut tietää peliä koskevan pikku salaisuuden: kyseessä ei olisikaan niinkään Austen- kuin Jonathan Strange & Mr. Norrell -henkinen peli, ja mun oli tarkoitus pelata keijua. Eikä ketä tahansa keijua, vaan vaatimattomasti Morgan le Fayta. Ikiaikainen noita hahmona tarjosi toki tiettyjä vapauksia pukeutumisen suhteen, mutta halusin silti hakea vaatteisiin historialliseksi oletettuun peliin sopivaa fiilistä. Tein taustatöitä 1800-luvun romanttisen maalaustaiteen parissa, mutta useimmat kuvat olivat liian pseudokeskiaisia tähän projektiin.

Frank Dicksee: La Belle Dame sans Merci. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Edward Burne-Jones: Morgan le Fay. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Periaatteessa halusin kyllä tiettyä pseudokeskiaikaisuutta, mutta 1800-luvun alun tyyliin. Käytännössä en halunnut aloittaa mitään ompeluprojektia kokonaan alusta. Näistä eväistä olisi voinut tulla tyypillinen viime hetkellä kokoon harsittu pukukatastrofi, mutta kerrankin kaikki meni jokseenkin nappiin, ja olin lopputuloksesta keskeisen ylpeä.

Kierrätysprojektin lähtökohdaksi löytyi lopulta tummansinisestä puuvillasametista ommeltu takaa nyöritettävä mekko: se oli eräs melko varhainen projekti, jonka leikkasin muistaakseni 6. luokan kevätjuhlamekkoani kaavana käyttäen. Se oli palvellut aikoinaan alusmekkona ainakin Ruusu ja risti -pelissä, joka sijoittui muistaakseni 1400-luvun jälkipuoliskolle.

Tässä saattaa nyt olla jotain päähinesekaannusta ilmassa. Ja muutenkin on vähän hämärä otos. Kuva: N. Hynninen 2004.

Paitsi että mekko oli aikoinaan toteutettu jokseenkin huolimattomasti, olin myös "kasvanut" siitä ulos. Ei siis varsinaisesti ollut mitään syytä, miksei koko systeemiä olisi voinut pistää uusiksi. Hihat eivät istuneet millään lailla, takana oli erityisesti vyötärön kohdalla aivan liian vähän kangasta, helma oli vinossa ja kiinnitys olisi tehtävä kokonaan uusiksi.

Sovitusnukkeni Diana demonstroi, miten hyvin vanha mekko istuikaan. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Leikkasin mekkoa palasiksi sellaisella innolla, että vähän hirvitti: helmaa tasaiseksi nuken päällä hups vaan, selästä kiinnitys pois, vyötärösauma auki ja sen nosto ylemmäs rintojen alle, pääntie avarammaksi ja neliskanttiseksi, helmapaloista lisäkiilat selkään. Sametin nukka ei tietenkään osunut näissä paikkauksissa täsmälleen samaan suuntaan, mutta tummassa kankaassa se näkyi lopulta aika vähän. Hihat olivat kertakaikkiaan kelvottomat, niiden leikkausta miehustaan täytyi avartaa käsien liikkeen helpottamiseksi. Vanhoissa hihapaloissa oli liian vähän leveyttä somiin pieniin puhveihin, joten päätin lopulta tehdä hihat kokonaan eri kankaasta. Siihen tarkoitukseen löytyi viininpunainen vanha silkkiyöpaita, josta leikkasin hihapalat. Kädentiet viimeistelin mustalla satiinikantilla. Varsinaisesti mekon uusi ilme syntyi kuitenkin kullanvärisillä koristenauhoilla, joita sijoitin pääntiehen ja vyötärölinjaan, joka oli empire-henkisesti korotettu. Ne myös peittivät tälläkin kertaa vauhdilla surruutettujen päärmeiden ompelujäljen.
 
Uudeksi kiinnitykseksi tulivat hakaset. Sisäsaumoja ei ole huoliteltu, ja tuskin tullaan huolittelemaankaan. Kuva: J. Sahramaa 2012. 

Ylimmäksi vielä yksi nappi. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Kaiken kaikkiaan lopputuloksesta tuli lähtökohtiin verrattuna nähdäkseni ällistyttävän hyvä. Mitä nyt hakasia olisi voinut olla enemmän (ne loppuivat varastoistani kesken enkä ehtinyt ostamaan lisää), mutta mustan aluspaidan kanssa lopputulos ei pistänyt silmään liikaa. Ja helma on pikkuisen lyhyempi kuin soisi, mutta ompelin puvun alle mustan taftialushameen, joka kahisee kivasti liikkuessa ja ulottuu nilkkoihin asti. Asusteiksi sitten vielä pitkät mustat hansikkaat ja samettikaulapanta helmineen, ja a vot, kyllä kelpasi pistää bileissä tuulemaan.

Tällainen siitä sitten tuli. Kuva: M. Heimola 2012.

Näihin mun mekkoprojekteihin tuntuu aina kuuluvan loputtomasti selostusta siitä, mikä muuttui matkanvarrella ja mikä meni pieleen ja miten paljon tulikaan sählättyä. Ne kun eivät yleensä ehkä sitten kuitenkaan ole niin alusta loppuun saakka mietittyjä, saati sitten kovin historiallisin menetelmin toteutettuja, joitakin muinais- ja keskiaikavaatteita lukuun ottamatta. Mutta ehkä näistä merkinnöistä saa edes kohtuullisen käsityksen siitä, miten jokainen puku on prosessi, välillä pitkä, välillä taas hyvinkin nopeasti toteutettu. Ja mulle itselleni tuottaa aivan erityistä tyydytystä kierrättää vanhoja, aikoinaan vähintäänkin puolivillaisesti toteutettuja mekkoja johonkin uuteen, käyttökelpoisempaan olomuotoon. Tai vaikka vanhoja verhoja, jos niikseen tulee. Nämä projektit sijoittuvat päässä aika eri kategoriaan kuin sellaiset histel-vaatteet, jotka tehdään alusta alkaen mahdollisimman huolella. Jostain kumman syystä jälkimmäisen kategorian vaatteita on olemassa aika vähän... Mutta ehkä niitä tässä pikku hiljaa vielä syntyy :)

Mekkojuttuja, osa 1

Muistatteko viimekesäisen mekkokriisin? No nyt on taas uuden aika. Completorium-larp lähestyy, eikä mulla suoralta kädeltä ole mitään sellaista päällepantavaa, jossa olla 1230-luvun sistersiläisnunna. Lisäksi myöhästyin parhaasta villakangassesongista, eikä sopivaa kangasta ihan helpolla ole löytynytkään - ainakaan sellaista, jonka Anu olisi itselleen halunnut. Suunnittelimme nimittäin, että mä olisin voinut ommella mekon ja Anu maksaa siitä, ja saada sen sitten pelin jälkeen itselleen. Joitakin värejä toki löytyy, mutta kuvalähteitä löytyy vain siniseen, ruskeaan tai harmaaseen mekkoon pukeutuneista nunnista. Mikä siis eteen? En ihan oikeasti vielä tiedä. Sen sijaan ajattelin kertoa parista aiemmasta, viimeisen vuoden sisään valmistuneesta mekosta.

Ikäjärjestyksessä: marjapuuronpunaisen, ohuesta villakankaasta tehdyn päällysmekon valmistaminen alkoi ensin, ja päättyi myöhemmin. Sen piti alunperin noudatella Herjolfnes 1b-tyyppiä, josta saanee mielikuvan I. Marc Carlsonin mainioilta sivuilta. Käytin Medieval Garments Reconstructed -kirjan kaavaa, mutta leikkasin palat aika väljiksi. Varsinaiset muutokset alkoivat kuitenkin vasta, kun en ehtinytkään ommella mekkoa kasaan ennen lähtöä Visbyyn viime elokuussa. Ja kun ompelin sitä automatkalla, huomasin pakkaussähläyksessä hukanneeni hihapalat jonnekin. Salme henkisenä tukenani päätinkin sitten tehdä hihattoman päällyspuvun. Näin jälkikäteen mekon esikuvaksi voi päättää vaikka tällaisen Codex Manesse -kuvan 1300-luvun alusta.

Hitto, olisi sittenkin pitänyt osallistua röyhelöhuntukurssille. Vai riittääkö, jos hankkii pienen koiran? Kanin? Hillerin? Kuvalähde: Wikimedia Commons.

 Mekkoa tehdessä halusin harjoitella käsinompelun tekniikoita - kuten olen jo monta kertaa todennut, se ei ole suurten intohimojeni kohde, mutta käsinompelun jälki ON todella eri näköistä kuin koneella tehty, ja ajan myötä harrastuspiirien standardien noustua sillä on alkanut olla yhä enemmän väliä. Yksi aiempien käsinompeluprojektieni kompastuskivistä on ollut liian paksun lanka: tämän punaisen päällyspuvun kanssa käytin pitkiin saumoihin ja helman kääntämiseen ohuehkoa mutta vahvaa, Puolasta ostettua pellavaista ompelulankaa. Pään- ja kädenteiden sekä saumavarojen huolittelut tein puolestaan kankaasta puretuilla langoilla. Kaikkien ompelutekniikoiden lähteenä oli yllämainittu Medieval Garments Reconstructed, ja näitä saumatyyppejä käytetty Grönlannin Herjolfnesista löydetyissä vaatteissa.

Etupisto ja katesauma. Piirrokset: K. Salmelainen 2011.

Kaikki pitkät sisäsaumat on ommeltu yksinkertaisesti etupistoilla, ja huoliteltu sitten käätämällä molemmat saumavarat samalle puolelle ja ompelemalla niiden yli yksi pistorivi kankaasta puretulla langalla. Olkasaumat ovat tukevampaa katesaumaa, ja ommeltu kokonaan kankaasta puretulla langalla. Pään- ja kädentiet on huoliteltu ompelemalla ensin etupistorivi mekon sisäpuolelle taitetun kankaan taitteen puoleiseen reunaan, ja sitten tekemällä pikkuisia luotospistoja itse kankaan reunaan. Tämä oli jossain määrin aikaavievää, mutta lopputulos on erittäin siisti. Kuva löytyy kirjasta, mulla ei sellaista valitettavasti ole.



 Käden- ja päänteiden ompelujälki sisäpuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2012.


 ...ja ulkopuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2012.

 Pystysuunnassa mekon pitkiä sisäsaumoja, vaakasuunnassa helma. Kuva: J. Sahramaa 2012.


Oikealle puolelle näkyy lähinnä pieniä pistonjälkiä kankaan värisellä langalla. Kuva: J. Sahramaa 2012.
 
Mekkoa siis tein Visbyn keskiaikaviikolle viime elokuussa, ja käytinkin sitä siellä, muttei se suinkaan valmiiksi ehtinyt tulla - viimeiset helmakäänteet ompelin vasta alkuvuodesta 2012 eräässä käsityöillassa ystävän luona. Valmiina sitä ei ole koskaan vielä käytettykään, mutta helmasta kääntämättä ja saumoja huolittelemattakin se palveli hyvin aurinkoisessa mutta tuulisessa Gotlannissa. Siellä oli meinaan hämmästyttävän kylmää elokuun päivien kauneudesta huolimatta. Ja jos musta on jotain asiallisia poseerauskuvia, niin en ole niitä ainakaan saanut käsiini. No, näistä ei ainakaan näy keskeneräiset ompeleet.

  Herraseura Visbyssä oli selvästi ihailtavaa... Kuva: H. Vahtikari 2011

 ...paitsi välillä vähemmän. Kuva: H. Vahtikari 2011

Merivesi oli kylmää, ja pohkeetkin näkyvät, hui! Kuva: H. Vahtikari 2011

Kuten kuvista huomaa, huntukriisini on ratkennut vain osittain. Muttei hätää, nunnaksi pukeutuminen vaatii sekä sen alusmyssyn että leukaliinan, joita en viime kesänä koskaan saanut aikaiseksi. Täältä siis tullaan, siveät hiuslaitteet, varokaa vaan!

Raivasin jo eilen olkkariin vähän lattiatilaa mahdollista kankaanleikkuuoperaatiota varten - kuten todettua, mulla ei ole riittävää määrää sopivaa kangasta, mutta yksi pala, joka ehkä saattaisi kikkailemalla riittää... Ja pari sellaista takkivillaa, jotka ovat liian paksuja ja silmäänsattuvan rumia, mutta ajavat asiansa, jos mikään muu ei auta. Ja sitten sellainen tosi nätti harmaalla murrettu luonnonvalkoinen villakangas, josta tulisi aika kiva mekko - ostin sen ihan vahingossa ollessani etsimässä oikeanväristä villaa. Paha vaan, että flunssa on kaatunut sekä mut että Jukan sängynpohjalle, tai ehkä konkreettisemmin sohvalle. Hunnun päärmeiden ompelu ja matkailudokumenttien katselu sujuu ihan hyvin, ja tässä koneellakin jaksaa istua. Ehkä se leikkuukin, jos ei kauheasti riehu.