Mekkojuttuja, osa 2

Kuten edellisessä merkinnässä lupailin, tämän vuoden puolella on valmistunut toinenkin mekko. Kuten tavallista, sitäkin edelsi kriisi: edessä oli Jane Austen-henkinen Tahto ja velvollisuus -larp, eikä mulla taaskaan ollut mitään päällepantavaa. Aikoinaan valmistamani empire-puku oli jo aikaa sitten muuttunut renessanssiviritykseksi. Isotädiltä peritty empire-linjainen iltapuku olisi vielä saattanut menetellä, mutta se oli tietenkin jäänyt jo mulle liian pieneksi. Lisäksi olin saanut tietää peliä koskevan pikku salaisuuden: kyseessä ei olisikaan niinkään Austen- kuin Jonathan Strange & Mr. Norrell -henkinen peli, ja mun oli tarkoitus pelata keijua. Eikä ketä tahansa keijua, vaan vaatimattomasti Morgan le Fayta. Ikiaikainen noita hahmona tarjosi toki tiettyjä vapauksia pukeutumisen suhteen, mutta halusin silti hakea vaatteisiin historialliseksi oletettuun peliin sopivaa fiilistä. Tein taustatöitä 1800-luvun romanttisen maalaustaiteen parissa, mutta useimmat kuvat olivat liian pseudokeskiaisia tähän projektiin.

Frank Dicksee: La Belle Dame sans Merci. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Edward Burne-Jones: Morgan le Fay. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Periaatteessa halusin kyllä tiettyä pseudokeskiaikaisuutta, mutta 1800-luvun alun tyyliin. Käytännössä en halunnut aloittaa mitään ompeluprojektia kokonaan alusta. Näistä eväistä olisi voinut tulla tyypillinen viime hetkellä kokoon harsittu pukukatastrofi, mutta kerrankin kaikki meni jokseenkin nappiin, ja olin lopputuloksesta keskeisen ylpeä.

Kierrätysprojektin lähtökohdaksi löytyi lopulta tummansinisestä puuvillasametista ommeltu takaa nyöritettävä mekko: se oli eräs melko varhainen projekti, jonka leikkasin muistaakseni 6. luokan kevätjuhlamekkoani kaavana käyttäen. Se oli palvellut aikoinaan alusmekkona ainakin Ruusu ja risti -pelissä, joka sijoittui muistaakseni 1400-luvun jälkipuoliskolle.

Tässä saattaa nyt olla jotain päähinesekaannusta ilmassa. Ja muutenkin on vähän hämärä otos. Kuva: N. Hynninen 2004.

Paitsi että mekko oli aikoinaan toteutettu jokseenkin huolimattomasti, olin myös "kasvanut" siitä ulos. Ei siis varsinaisesti ollut mitään syytä, miksei koko systeemiä olisi voinut pistää uusiksi. Hihat eivät istuneet millään lailla, takana oli erityisesti vyötärön kohdalla aivan liian vähän kangasta, helma oli vinossa ja kiinnitys olisi tehtävä kokonaan uusiksi.

Sovitusnukkeni Diana demonstroi, miten hyvin vanha mekko istuikaan. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Leikkasin mekkoa palasiksi sellaisella innolla, että vähän hirvitti: helmaa tasaiseksi nuken päällä hups vaan, selästä kiinnitys pois, vyötärösauma auki ja sen nosto ylemmäs rintojen alle, pääntie avarammaksi ja neliskanttiseksi, helmapaloista lisäkiilat selkään. Sametin nukka ei tietenkään osunut näissä paikkauksissa täsmälleen samaan suuntaan, mutta tummassa kankaassa se näkyi lopulta aika vähän. Hihat olivat kertakaikkiaan kelvottomat, niiden leikkausta miehustaan täytyi avartaa käsien liikkeen helpottamiseksi. Vanhoissa hihapaloissa oli liian vähän leveyttä somiin pieniin puhveihin, joten päätin lopulta tehdä hihat kokonaan eri kankaasta. Siihen tarkoitukseen löytyi viininpunainen vanha silkkiyöpaita, josta leikkasin hihapalat. Kädentiet viimeistelin mustalla satiinikantilla. Varsinaisesti mekon uusi ilme syntyi kuitenkin kullanvärisillä koristenauhoilla, joita sijoitin pääntiehen ja vyötärölinjaan, joka oli empire-henkisesti korotettu. Ne myös peittivät tälläkin kertaa vauhdilla surruutettujen päärmeiden ompelujäljen.
 

Uudeksi kiinnitykseksi tulivat hakaset. Sisäsaumoja ei ole huoliteltu, ja tuskin tullaan huolittelemaankaan. Kuva: J. Sahramaa 2012. 

Ylimmäksi vielä yksi nappi. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Kaiken kaikkiaan lopputuloksesta tuli lähtökohtiin verrattuna nähdäkseni ällistyttävän hyvä. Mitä nyt hakasia olisi voinut olla enemmän (ne loppuivat varastoistani kesken enkä ehtinyt ostamaan lisää), mutta mustan aluspaidan kanssa lopputulos ei pistänyt silmään liikaa. Ja helma on pikkuisen lyhyempi kuin soisi, mutta ompelin puvun alle mustan taftialushameen, joka kahisee kivasti liikkuessa ja ulottuu nilkkoihin asti. Asusteiksi sitten vielä pitkät mustat hansikkaat ja samettikaulapanta helmineen, ja a vot, kyllä kelpasi pistää bileissä tuulemaan.

Tällainen siitä sitten tuli. Kuva: M. Heimola 2012.

Näihin mun mekkoprojekteihin tuntuu aina kuuluvan loputtomasti selostusta siitä, mikä muuttui matkanvarrella ja mikä meni pieleen ja miten paljon tulikaan sählättyä. Ne kun eivät yleensä ehkä sitten kuitenkaan ole niin alusta loppuun saakka mietittyjä, saati sitten kovin historiallisin menetelmin toteutettuja, joitakin muinais- ja keskiaikavaatteita lukuun ottamatta. Mutta ehkä näistä merkinnöistä saa edes kohtuullisen käsityksen siitä, miten jokainen puku on prosessi, välillä pitkä, välillä taas hyvinkin nopeasti toteutettu. Ja mulle itselleni tuottaa aivan erityistä tyydytystä kierrättää vanhoja, aikoinaan vähintäänkin puolivillaisesti toteutettuja mekkoja johonkin uuteen, käyttökelpoisempaan olomuotoon. Tai vaikka vanhoja verhoja, jos niikseen tulee. Nämä projektit sijoittuvat päässä aika eri kategoriaan kuin sellaiset histel-vaatteet, jotka tehdään alusta alkaen mahdollisimman huolella. Jostain kumman syystä jälkimmäisen kategorian vaatteita on olemassa aika vähän... Mutta ehkä niitä tässä pikku hiljaa vielä syntyy :)