Löydöstä muinaispuvuksi

No nyt se on internetissä kaikkien ihmeteltävänä.

Jenni Sahramaa
Löydöstä muinaispuvuksi - arkeologisten tekstiilien ennallistaminen
Pro gradu -tutkielma
Helsingin yliopisto
humanistinen tiedekunta
filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos
arkeologian osasto

Tiivistelmä

Pukeutuminen kertoo, keitä me olemme. Se suojaa ja lämmittää, mutta kertoo myös identiteetistämme: sukupuolesta, iästä, perhesuhteista, sosiaalisesta asemasta, työstä, uskonnosta ja etnisiteetistä. Tekstiilien valmistus, käyttö ja kauppa ovat olleet merkittävä osa ihmisyhteisöjen toimintaa ainakin 10 000 vuotta. Arkeologisia tekstiililöytöjä on paljon, mutta ne ovat pieniä, fragmentaarisia ja niiden tulkitseminen vaatii erikoisosaamista. Suomalaisia nuoremmalle rautakaudelle sijoittuvia tekstiililöytöjä on kuitenkin tutkittu jo yli sadan vuoden ajan, ja niiden pohjalta on valmistettu useita ennallistuksia, muinaispukuja.

Tutkielmassa läpikäydään, millaisia muinaispukuennallistuksia Suomessa on tehty, ja mitkä ovat olleet ennallistusprojektien päämäärät. Varhemmat pukurekonstruktiot näyttäytyvät osana kansallisen menneisyyden rakennusprojektia, ja naisten halua ottaa siihen osaa. Monet vanhemmista muinaispukurekonstruktioista onkin suunniteltu nimenomaan vauraiden naisten juhla-asuiksi. 1980- ja 1990-luvuilla on valmistettu uusia muinaispukurekonstruktioita, jotka poikkeavat aiemmista sekä mekon mallin että erityisesti tieteellisen rekonstruktion valmistamisen periaatteiden seuraamisen osalta. Samaan aikaan historianelävöittämisharrastus on kasvattanut suosiotaan, ja muinaispuvut ovat päässeet myös muuhun kuin juhlakäyttöön.

Työssä selvitetään, millaisin menetelmin tekstiilejä on nuoremman rautakauden Suomessa todennäköisesti valmistettu. Arkeologisten löytöjen lisäksi lähteenä ovat lähialueiden löydöt, etnografinen tieto vanhoista käsityömenetelmistä ja kokeileva arkeologia. Lanka on kehrätty värttinällä ja kankaat kudottu loimipainoisissa pystykangaspuissa ja värjätty kasvivärein. Pronssispiraalikoristeet ja monimutkaiset lautanauhat puolestaan ovat mahdollisesti olleet erikoistuneiden käsityöläisten työtä.

Tieto kokeellisen ja kokeilevan tekstiiliarkeologian menetelmistä ja tuloksista antaa mahdollisuuden tarkastella olemassaolevien pukuennallistusten onnistumista tieteellisinä rekonstruktioina. Vain yhdessä muinaispukuversiossa, Kuralan Kylämäessa valmistetussa Kaarinan puvussa, on pyritty rekonstruktion valmistamiseen mahdollisimman autenttisin menetelmin. Muinaisten menetelmien aikaavievyys ja kalleus ovat tulos sinänsä, ja kertovat, miten arvokkaita tekstiilit ovat nuoremmalla rautakaudella olleet. Ennallistusten valmistustyössä korostuu käsityöläisen ammattitaito ja nimenomaan muinaisiin menetelmiin perehtymisen välttämättömyys.

Tekstiilitutkimus näyttäytyy prosessina, jossa alkuperäistekstiilien tutkimus ja rekonstruktiokokeilut käyvät vuoropuhelua. Rekonstruktioprojektien anti sekä nuoremman rautakauden tutkimukselle että tutkimustiedon popularisoinnille on suuri. Valmis rekonstruktio ei kuitenkaan koskaan ole valmis, vaan myös aiempia ennallistuksia tulisia voida tarkastella ja päivittää uuden tiedon valossa.

Överhögdalin seinävaate

Työkaverin pöydältä löytyi De gåtfulla Överhogdalsbonaderna - The enigmatic Överhogdal tapestries -kirja, jota en tietenkään voinut jättää lukematta. Kirjan julkaisija on Jämtlannin museojättiläinen Jamtli, jossa vierailemisesta olen jo hetken haaveillut - enkä suinkaan vähiten siksi, että sieltä löytyy nuo Överhögdalin seinävaatteet. 

Kuva: Jamtli

Seinävaatteet löytyivät Överhögdalenin kirkosta vuonna 1910, kun taiteilija Paul Jonze keräsi Härjedalenista mielenkiintoisia käsitöitä tulevaa museota varten. Seinävaatteet lojuivat pinossa muun romun joukossa, ja muutama puuttuva pala poimittiin talteen myöhemmin, mm. yksi, jota paikallisen rakennusmiehen tytär käytti nukkensa peittona. Seinävaatteet on radiohiiliajoitettu 1000-1100 -luvulle, ja ne oli ommeltu yhdeksi peitoksi langalla, joka puolestaan ajoittuu 1300-luvulle. Mitään niihin liittyviä arkistolähteitä ei tunneta, ja muutenkin seinävaatteiden päätyminen Överhögdalenin vuonna 1466 perustettuun kirkkoon on hämärän peitossa.

Seinävaatteiden kuville on esitetty monta erilaista tulkintaa. Selvää lienee se, että ne kertovat tarinan, mutta onko kyseessä kertomus Ragnarökistä, kristillisestä maailmanlopusta Johanneksen ilmestyksen tapaan, Volsungasaagan loppupuolen tapahtumista vai kenties kristinuskon saapumisesta Härjedaleniin? Kirja esittää tulkintavaihtoehdot tasapuolisesti, ja mainitsee myös Eva-Marie Y. Göranssonin, joka on tutkinut naisen ja naisellisuuden kuvaamista viikinkiajalla myös seinävaatteen kuvien pohjalta. Hänen arvionsa mukaan seinävaatteen runsaat hirvet, hevoset, koirat, linnut ja (ehkä-)leijonat voisivat kertoa eläinten tärkeydestä seinävaatteen kutoneille naisille - miesten kaivertamissa kuvakivissä puolestaan seikkailevat aseisiin, veneisiin ja taisteluihin.

 Tässä lienee keskellä maailmanpuu, mutta onko sen vieressä vasemmalla ylhäällä Fenris-susi valmiina nielaisemaan maailman? Kuva: Jamtli.

Seinävaatteiden pohjakangas on joko pellavaa tai hamppua, ja kuvat on kudottu värjätyllä villalangalla. Kirjan mukaan lanka on paikallisen lyhythäntärotuisen lampaan pitkää villaa, joka itsekseen tippuvana on nyhdetty keritsemättä, mutta sitä ei kerrota, perustuuko väite kuitututkimuksiin vai yksinkertaisesti oletukseen käytössä olleista tekniikoista. Villalanka on säilyttänyt värinsä hämmästyttävän hyvin, eivätkä seinävaatteiden etu- ja takapuoli juuri eroa toisistaan värien kirkkaudessa. Tällaiset kankaat eivät luultavasti olekaan olleet käytössä kuin juhlatilaisuuksissa, ja arkena ne säilöttiin arkkuun suojaan valolta ja tuhohyönteisiltä.

Kuviolankojen värit analysoitiin Amsterdamissa 1991, ja sininen oli odotetusti värjätty morsingolla. Punaiset sävyt sen sijaan oli värjätty krapilla Ruotsissakin kasvavien mataroiden sijaan, ja vihreän värjäämiseen oli käytetty morsingon lisäksi Reseda luteolaa. Kyseessä ovat mitä ilmeisimmin tuontivärit - tai sitten koko seinävaatteet ovat tuontitavaraa.

Seinävaatteet on kudottu pystykangaspuissa soumak-tekniikalla: jokainen värillinen lanka on kierretty kolmen loimilangan takaa ja sitten yhdeksän langan edestä. Kun viriön kaikki värilangat ovat paikoillaan, kudotaan samaan viriöön vielä pellavainen tai hamppuinen kudelanka, joka kiinnittää langat paikoilleen, ja sitten vasta vaihdetaan viriötä. Bäckedalin Ellinor Sydberg on kutonut seinävaatteista kopion, jota säilytetään Överhögdals forngårdissa.

Olen kuullut soumak-tekniikan pystykangaspuissa olevan melko hidas ja työläs, ja silloin tällöin onkin tullut pohdiskeltua, miksi seinävaatteet on nimenomaan kudottu - eikö vaikkapa kirjailu Bayeuxin tapaan olisi ollut nopeampi ja näppärämpi tapa? Valinnanmahdollisuutta ei kenties ole ollut, jos tekijä ei ole vaihtoehtoista tapaa tuntenut. Tai sitten nimenomaan kutominen on ollut se tapa, jolla myyttis-historiallisia kuvakudoksia on ollut tapana tehdä, eikä tästä traditiosta ole helpolla poikettu.

Tekstiilihistorian suurten linjojen mestari Elizabeth Wayland Barber kertoo kreikkalaisista kertovista kuvakudoksista, joita suurten eeposten sankarittaret kutovat: Helena Troijan sodan tapahtumia, Penelope Odysseusta odottaessaan sitä kangasta, jonka hän joka yö purkaa. Ateenassa kudottiin joka vuosi neljän naisen toimesta yhdeksän kuukauden ajan sahramivärjättyä kangasta Akropoliin Athene-jumalattaren patsaalle. Barberin mukaan kyseisen kankaaseen kudottiin purppuralla kertomus jumalten ja jättiläisten taistelusta, joka kenties oli myyttinen muistuma tulivuorenpurkauksesta 1500-luvulla eaa, ja siksi kutominen kesti niin kauan, vaikka Athenen patsas oli vain tavallisen ihmisen kokoinen.

Barber jakaa kreikkalaisen kudontatyön kaikille sosiaaliluokille: orjat ja palvelijattaret kutoivat pyyhkeitä ja lakanoita, viittoja, huopia ja paitakangasta; ylempiarvoiset rouvashenkilöt saattoivat kutoa kallisarvoisempia kankaita omia ja perheensä vaatteita varten; mutta prinsessat, kuningattaret ja papittaret kutoivat myyttistä perhe- ja klaanihistoriaa tallentaen tärkeitä tapahtumia jälkipolvienkin tiedoksi. Sama prestiisikankaiden kudonta on sittemmin jatkunut niin Europpassa kuin muuallakin maailmassa, kuten keskiajan kirkkotekstiileissä ja seinäkankaissa. Kulttuurissa, joka on vain osin lukutaitoinen tai kokonaan lukutaidoton, tällaisten kankaiden arvo on ollut valtava.

---

Hyödynsimme Överhögdalin ja gotlantilaisten riimukivien kuva-aiheita aikoinaan Hopeavirtaan valmistettuja seinäkankaita varten - toki vain painotekniikalla isoille pellavakangaspohjille, mutta kyllä siinäkin hetki askarreltiin :) Kankaat on sittemmin nähty vähän jokaisen edes etäisesti viikinkiaikaan liittyvän susitapahtuman seinällä, ja mikäpä siinä, käytettäväksihän ne on tehty.

 

Painohommissa.

Sapluunoita.

Pelinjohtopaitoja.

Pelaajia. Kuvat: J. Väliaho 2008.