Pohtivia ilmeitä neuvottelupöydän ääressä. (Kuvat: J. Sahramaa 2013)
Valmistettavasta pukukokonaisuudesta päätettiin Heinin ehdotuksesta käyttää termiä elävöittämispuku. Sana on pitkä ja hieman kömpelö, mutta kuvaava: nythän kyseessä ei ole minkään tietyn puvun ennallistus, kuten esimerkiksi muinaispukujen tapauksessa, vaan nimenomaan näyttelyä elävöittämään tarkoitettu puku. Lähtökohtana on yleinen pukuhistoriallinen tietämys 1400-luvun pukeutumisesta, minkä pohjalta on pyritty koostamaan espoolaisen keskiaikaisen maalaiskylän emännälle sopiva asukokonaisuus - sellaiset vaatteet, jotka päällä voisi mennä vaikka lypsylle. Mankbysta ei kangaslöytöjä tunneta, joten villaista päällyspukua varten kudottavan kankaan malliksi Heini oli valinnut Turun laajoista kangaslöydöistä erään tilkun, jossa toimikkaan vinoviiva näkyy erityisen hyvin. Loimi ja kude olivat kahta eri väriä, ja niistä väreistä käytiinkin pitkä ja harras keskustelu... Mutta tästä toivottavasti lisää pukublogin edetessä seuraaviin osiinsa :)
Elävöittämispuvun kankaiden, lankojen ja värien pohdinnan lomassa Heini kertoi tutkimuksistaan Turun kangaslöytöjen ja erityisesti piispa Hemmingin pyhimysarkusta löytyneestä villamekon kappaleesta. Hän myös esitelmöi aiheesta Keskiajantutkimuksen seura Glossa ry:n Uusi keskiaika -seminaarissa 1.2., ja sittemmin aiheesta on ilmestynyt myös Turun sanomien juttu. Koko stoori on mainio jännityskertomus: mekonkappale löytyi jo 1920-luvulla kirkon restaurointitöiden yhteydessä pyhimysarkusta, mutta luokiteltiin ensin räsyksi. Vuonna 2007 alkaneessa Turun tuomiokirkon reliikit -projektissa Heini Kirjavainen aloitti yläosastaan säilyneen "pyhimyksen villamekon" tutkimukset, ja kaksivärinen (loimi punainen, kude vihreä) kangas ajoitettiin 1300-1400 -lukujen taitteeseen. Hieno kampavillakangas ja miehustan tiukka rypytys viittasivat 1400-luvun alun muotipukuun, mutta tarkemmat tutkimukset paljastivat, että puku oli aikuiselle ihmiselle aivan liian pieni. Lisäksi ompelulangoista tehdyt ajoitukset jakautuivat 1200-luvulta 1500-luvulle, ja ompeleissakin oli aikamoisia eroja: ilmeisesti alkuperäiset saumat olivat kuluneet osin olemattomiin ja uusia ompeleita taas oli tehty hyvinkin karkein pistoin. Puvun hiha-aukotkin olivat jotenkin omituiset, käsiä olisi voinut pitää vain tietyssä asennossa.
Arvoitus alkoi selvitä: kyseessä saattoi todellakin olla "pyhimyksen villamekko", nimittäin pyhimyspatsaan. Suomessa tunnetaan asiakirjamaininta Turun tuomiokirkon Pyhän Laurentiuksen alttarin Neitsyt Marian patsaalle kuuluneesta vaatteesta ja muista koristuksista, ja katolisessa kirkossa on tapana pukea pyhimyspatsaille vaatteita erilaisten juhlien yhteydessä yhä edelleen. Tunnetaan myös tapauksia, joissa rikas rouvashenkilö on testamentannut vaatteitaan kirkolle - tällä tavoin on tämänkin villamekon tarina saattanut alkaa. Jotkut patsaille puetut asut ovat olleet niin kallisarvoisia, että niitä vahtimaan on täytynyt palkata vartiat. Seminaarin kahvitauolla vitsailtiin sukupuolistereotyyppisesti, että ehkä lahjoitus pyhimyspatsaalle selittäisi myös mekon varsin huolimattomat ompeleet: joku apupappiparka olisi joutunut ottamaan neulan kauniiseen käteensä ja kursimaan mekon patsaan päälle ihan omatoimisesti. Tiedä häntä, mutta patsasteoria vaikuttaa musta varsin uskottavalta ja kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoiselta stoorilta. Itse mekkoa vanhemmille ompelulangoille, jotka muuten olivat keltaista silkkiä, löytyi muuten vertailukohta: myös kuningatar Margareetan kultaisessa mekossa on kuulemma käytetty itse mekkoa selvästi vanhempaa ompelulankaa.
Esimerkki pyhimyspatsaasta: tämä pyhä Anna on nykyään Turun linnassa. Sylissä on pieni neitsyt Maria ja tämän sylissä vielä Jeesuksen takapuoli.
Tähän väliin täytynee todeta, että kävin nyt alkuvuodesta tiedeviestinnän kurssin avoimessa yliopistossa ja opin, että juuri tällaiset löytämistä, ratkaisemista ja muita tieteen sankaritekoja esittelevät uutiset ovat niitä, jotka todennäköisimmin pääsevät läpi mediassa. Onneksi sellaisia tehdään välillä myös tekstiiliarkeologian puolella.
Talvikuukausiin on mahtunut useampi muu mielenkiintoinen tapahtuma ja seminaari, joista riittäisi kirjoitettavaa ja pohdiskeltavaa. Vrouw Maria veden alla -hanke päättyi viime vuonna, ja päätösseminaarissa Kotkassa 9.-10.11.2012 puhuttiin paljon myös väriaineista. Museoviraston tutkija Riikka Alvik kertoi siellä ja tarkemmin Venemessujen yhteydessä järjestetyssä Hylkysukellusseminaarissa Vrouw Marian lastin sisältämistä väriaineista: krappia, indigoa ja brasil-puuta upposi laivan mukana tynnyrikaupalla, ja kyseessä oli aikamoinen taloudellinen menetys. Omasta näkökulmastani hämmästyttävin tieto oli kuitenkin se, että lojuttuaan vuosisatoja merenpohjassa lähes hapettomissa olosuhteissa krappi oli muuttunut myrkylliseksi. Vahvasti kuvittelisin merkinneeni johonkin lippulappuun muistiin kyseisen myrkyn nimen, mutta nyt en kykene sitä enää jäljittämään. Höh. Täytyy palata asiaan, jos muistiinpanoni myöhemmin päättävät löytyä tai aiheesta tulee lisätietoa jotain muuta kautta.
Apropos krappi, toissapäivänä tuli Leenalta viestiä, että tuota ylemmässä kuvassa näkyvää punaista lankaa olisi puolisen kiloa vielä tarjolla. Minähän en mitään lankaa tietenkään tarvitse mutkun noin kivaa punaista... Noh, katsotaan :)