Leppää, tammea ja kokenillia

Kesäkuun lopulla värjättiin lepänkuorella, tammenlehdillä ja kokenillilla. Lepänkuoret oli pussissa olevan päivämäärän mukaan kerätty lähes tarkalleen kaksi vuotta aiemmin - itse asiassa muistan kaataneeni naapurin pusikosta useammankin lepän, joista Bella teki purtsia eli isoja puusurvimia hapankaalin valmistukseen. Kuoria oli keskikokoinen paperipussillinen, reippaana tyttönä en tietenkään punninnut niitä ennen käyttöä. Sen sijaan rouhin niitä polkemalla kiinni teipattua pussia, ja laitoin sitten likoamaan viikoksi. Liotuksen jälkeen kuoret keitettiin samassa vedessä nelisen tuntia, ja siivilöity liemi sai jäähtyä yön yli.

Lepänkuoret ja liemi. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Seuraavana aamuna laitettiin liemeen alunalla esipuretetut langat: noin 50 gramman vyyhti itse kehrättyä valkoista affe-suomenlammassekoitusta, 120 g ja krappi-pähkinä-liemessä käynyttä ViliNallea ja 15 g purettamatonta luonnonväristä pellavaa, koska Karo halusi kokeilla tanniinivärin tarttumista kasvikuituun. Lämpö nostettiin tuttuun tapaan sinne 90 asteen tienoille reiluksi tunniksi, sitten langat saivat jäähtyä liemessä. Lopputulos valkoiseen lankaan oli lämmin vaaleanruskea, joka vivahtaa oranssiin - ihan kiva sävy, vaikkei mitenkään suunnattoman ihmeellinen. Mä olin aiemmin saanut tuoreehkoilla lepänkuorilla rautapadassa muistaakseni johonkin superwash-lankaan likaisehkoa vihreää, ja Karo taas joskus ei-minkään-väristä, joten siihen nähden tulos oli ihan jees. Pellavalankaankin jäi vähän väriä, mikä ei tosin kuvassa juuri erotu.

Tammenlehti valikoitui toisen liemen materiaaliksi ihan sattumalta, kun puisto-osasto oli pätkimässä museoalueen puita. 30 litraa lehtiä keitettiin noin kaksi tuntia, siivilöity liemi jäähdytettiin ja sinne laitettiin 50 g paksua Naturgarnia ja 100 g Ren ny ull -nimistä norjalaista 100 % villalankaa, jossa ei merkintöjen mukaan ole superwash-käsittelyä. Langoista tuli ensiksi melko kirkkaan peruskeltaiset, mutta ajan myötä väri tummeni ja sameni vähän ankeaksi - jos sen olisi osannut ennakoida, olisin ottanut langat pois liemestä jo siinä vaiheessa, kun ne olivat vielä kirkkaamman värisiä. Sävy ei ole luonnossa ihan niin hailakka kuin allaolevassa kuvassa, muttei kyllä mikään erityinen voittajakaan.

Tammenlehtien jälkiväriä terästettiin pienellä määrällä pikkukattilassa keitettyjen sipulinkuorien tummanoranssia lientä, ja siinä kävi kaksi vyyhtä aiemmin krappipöntössä lionnutta ViliNallea. Väri muuttui toivotusti possunpunaisesta selkeästi oranssimmaksi.

Oikealla lepänkuori ViliNalleen, käsinkehrättyyn ja pellavaan, keskellä hailakat tammenlehdet ja oikealla jälkivärjätyt ViliNallet, joissa on siis kahdelta värjäyskerralta krappi-tammenlehti-sipuli.

Jos kohta aika monet tämän kesän kokeilut ovat jääneet vähän hailakoiksi, kokenillista niin ei todellakaan voi sanoa. Kaktuskirvat oli ostettu valmiina jauheena Tetriltä. Punnitsin 30 g kokenillijauhetta ja 30 g alunaa 300 grammalle lankaa: 100 g RenNUa, 50 g Naturgarnia, 100 g kaupan suomenlammaslankaa (Pirtin?) ja 50 g aiemmin indigolla värjättyä, vaaleansinistä Novita Woolia. Liemen väri oli hurjan tumma violetti, suorastaan epätodellisen hieno. Tetrin kirja kertoo pH:n vaikuttavan suuresti kokenillin antamaan sävyyn niin, että happamassa vedessä tulee punaisempia, emäksisemmässä violetimpia sävyjä. Käyttämämme vesijohtoveden pH oli akvaariotesterillä mitattuna 8 eli lievästi emäksinen. Toisaalta olen kerran aiemminkin laittanut indigovärjätyn langan liemeen, jonka se sinisti välittömästi, joten värin irtoaminen NWoolista on myös validi vaihtoehto liemen värin synnyn syyksi.

Ensimmäinen kokenilliliemi, alunperin vaaleansininen lanka noin kello yhdessä.

Noin tunnin värjäyksen jälkeen jäähdyttelimme langat liemessä. Väriä lähti huuhtelussa sydäntäsärkevän paljon, mutta siitä huolimatta tuloksena oli hienoja ja kirkkaita violetteja sävyä. Ensimmäiseen jälkivärisettiin meni 100 g RenNua ja 50 g Naturgarnia, jotka olivat esipuretettuja, sekä 100 g vaaleansinistä indigovärjättyä suomenlammaslankaa, ja 13 g pellavaa. Näistä tuli odotetusti vähän vaaleampia mutta edelleen aika kauniita. Pellavakin otti selkeästi väriä, mikä oli ehkä vähän yllätys.

Kun liemessä näytti edelleen olevan väriä, tehtiin toinenkin jälkiväri - tähän tosin sotkin terästykseksi litran pari jo kuukauden seissyttä pönttökrappilientä. Tähän liemeen meni 100 g RenNua ja 50 g NWoolia, jossa oli pohjalla hailakan oranssinruskea krapin jälkiväri. Alunaa olin ajatellut laittaa, mutta se unohtui. Valkoisista langoista tuli taas edellistä haaleampia lievästi punertavammalla vivahduksella - olimme yrittäneet muuttaa liemen pH-arvoa etikkalorauksen avulla, mutta todennäköisemmin sävyeron syy oli krappiliemilisäyksessä (värillisestä liemestä ei akvaariotesterin perusteella voi mitata pH:ta, kun sen toiminta perustuu värimuutokseen). Aiemmin krappivärjätystä langasta sen sijaan tuli ihan mahtava marjapuuronpunainen, alla olevassa kuvassa äärimmäisenä vasemmalla.

Kolmen kokenilliliemen tulokset kulkevat oikealta vasemmalle. Sinisävyisemmät langat olivat alunperin indigovärjättyjä, paksut edessä ovat Naturgarnia, niiden viereinen pieni vyyhti pellavaa ja äärimmäisenä vasemmalla oleva punainen on krapin jälkivärin päälle värjätty kokenilli.

Näihin kokenillilankoihin sekä liemen riittävyyteen olimme erinomaisen tyytyväisiä. Kokenillia täytyy kokeilla tänä kesänä vielä uudestaan, tällä kertaa niin, ettei ensimmäiseen liemeen mene indigovärjättyjä lankoja. Muutamaa näistä vyyhdeistä keriessä huomasin, että jauhemainen kokenilli irtoaa käsiin pienenä jauheena, joka oli kuitenkin helposti karistettavissa pois.

Näiden lisäksi jo kerran seisotettuun krappipönttöön meni tuolla värjäyskerralla pari ensin lepänkuoriliemessä kylmänä lionnutta vyyhteä, jotka tänään otin pois - ne ovat vielä märkiä, mutta vahvasti näyttää siltä, että niitä odottaa uusintakylpy seuraavan kokenillikerran jälkivärissä. Värjäystä on luvassa tämänkin kuun lopussa, joten palaan asiaan varmaan silloin.

Koivua, pähkinää ja krappia

Langat esipuretuksessa. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Alkukesästä, toukokuun lopulla, värjäiltiin koivulla ja pähkinänkuorella. Ensimmäinen oli vanha tuttu, melkein joka vuosi käytetty lähinnä siksi, että sitä on niin helppo saada - erityisesti luokkaretkiaikaan, kun on mahdollista valjastaa lapsityövoima riipimään lehtiä irti oksista. Keväinen koivu antaa parhaimmillaan kirkuvan neonsävyisen kellanvihreän, mutta tarjosi nyt näihin omiin lankoihin vähän hillitympiä sävyjä. Samalla tuli todettua, että myös koirankarva värjäytyy ihan kohtuullisesti: Karon kehräämöstä tilaama ViliNalle on suomenlampaanvillan ja akitan alusvillan sekoitusta.

Koivunlehtiliemi.

Resepti oli mitä yksinkertaisin keittovärjäys: langat esipuretettiin 10 g alunaa /1000 g lankaa noin tunnin ajan suunnilleen 90C, ja tuoreita koivunlehtiä keitettiin samaan aikaan padallinen. Molemmat liemet saivat jäähtyä ruokatauon ajan, langat siirrettiin siivilöityyn koivuliemeen ja lämpötila nostettiin uudelleen lähelle kiehumispistettä noin tunniksi. Jäähdytettiin liemessä yön yli ja huuhdeltiin vedellä ja lopuksi etikalla.

Tuoreet koivunlehdet: ylempi lanka ViliNallea, alempi värttinäkehrättyä ahvenanmaanlammasta.

Saksanpähkinän kuori oli uusi tuttavuus, ostin sitä Tetriltä rouhittuna. Syynä tähän oli joku hämärästi muisteltu tieto siitä, että Kaarinan Kirkkomäen haudan 1 vaipasta olisi väriaineanalyyseissä löytynyt tanniineja, ja jossakin Kaarinan muinaispuvun myöhemmässä versiossa värjäykset olisi tehty pähkinänkuorilla. Löysin Tetrin sivuilta ohjeen, että pähkinää tarvitaan 15-30 g/ 100 g lankaa.

Pähkinänkuoriliemi liossa. Liotuspussi on tekokuitua, joten se ei juuri ota väriä.

Liotimme 100 g pähkinänkuoria noin 3 tunnin ajan, jonka jälkeen ne lämmitettiin pussissa. Langat laitettiin samaan liemeen, niitä tuli 120 g ViliNallea ja 120 g itse kehrättyä ruskeaa suomenlammasta. Sekoittelimme aika paljon, ja langoissa onkin pussin käytöstä huolimatta vain yksi kohta, jossa on läikikkyyttä.

Iso vyyhti ViliNallea pähkinäliemessä. Villa-koirankarvalangan pohjaväri on harmahtava.

En oikein tiedä mihin perustuen olin odottanut pähkinältä punertavaa sävyä - ehkä tämä liittyi mielikuviin siitä Kaarinan muinaispuvun viitasta, jonka ensimmäinen versio taisi olla veriseitikeillä värjätty ja siten kirkkaan oranssinpunainen. Tuloksena oli ViliNalleen aika hailakka vaaleanruskea, joka on hyvin lähellä ruskean villan luonnollista sävyä. Alunperinkin ruskeassa villalangassa puolestaan on vaikea huomata mitään eroa aikaan ennen värjäystä. Ei suoraan mikään menestyjä tämä pähkinänkuori, siis.

Pähkinänkuorivärjäykset. Ylhäällä ViliNalle, aljaalla alunperinkin ruskea lanka.

Emme kuitenkaan luovuttaneet pähkinän kanssa, vaan lisäsimme samaiseen pussiin vähän kertaalleen keitettyä krappia, ja teimme edelleen hyvin tummasta liemestä seuraavana päivänä jälkivärin. Tähän liemeen meni esipuretettuina taas 120 g ViliNallea, 50 g jotakin kehräämön suomenlammasta, ja yhteensä 55 g Novita Woolia ja jotain muuta superwash-käsiteltyä lankaa.

Pussissa on pähkinänkuoria ja krappia.

ViliNalleen lopputulos oli edellistä vähän punertavampi, mutta tällä kertaa langat jäivät myös selkeän laikukkaiksi - niitä taisi vahtia joku laiska sekoittaja. Pienet vyyhdit superwasheja sen sijaan imivät väriä tapansa mukaan tarmokkaasti, ja pidän kovasti lopputuloksena olleesta vähän punertavasta tummanruskeasta.

ViliNalle yllä, superwashit alla. Suomenlammaslanka oli häipynyt ennen kuvan ottamista.

Näiden keittovärjäysten lisäksi teimme pönttökrappia samaan tapaan kuin edellisinäkin vuosina. Nyt vähän harmittaa, etten lueskellut ajatuksella Leenan juttuja ennen hommaan ryhtymistä, koska olisimme hyvin voineet kokeilla muitakin tekotapoja. Nyt kuitenkin keitimme ensin liemen 500 grammasta krappia reilun tunnin ajan, jäähdytimme siivilöidyn liemen yön yli ja jemmasimme sitten kahteen eri sankoon esipuretetut langat. Toiseen meni 100 g Vuorelman Vetoa, 50 g jotakin suomenlammaslankaa ja 100 g hailakkaa krapin jälkiväriä, toiseen taas 240 g ViliNallea, 100 g värttinäkehrättyä yksisäikeistä suomenlammaslankaa ja 70 g ruskeaa kerrattua ahvenanmaanlampaanvillaa. Värisaldo kuukauden liotuksen ja vähän liian laiskan sekoittamisen jälkeen oli viimevuotista toistaen tiilen- ja possunpunainen. Ensi kerralla kokeilemme vaihtoehtoa, jossa krappien päälle kaadetaan kuumaa vettä, mutta niitä ei missään vaiheessa keitetä - jos sillä vaikka saisi vähän tummempia sävyjä. Nytkin tuli ihan nättejä, mutta ehkä pikkuisen tylsiä lankoja.

Kuvan vasemmassa laidassa kaupan lankoja, keskellä käsinkehrättyjä ja oikealla ViliNallea.

Toukokuun värjäyskerran keskeinen uutuus pähkinänkuoren lisäksi oli luonnonruskean villan värjäys, mutta sekään ei nyt suoraan tuottanut kovin spektakulaareja tuloksia. Pähkinänkuori ei tuottanut ruskeaan juuri mitään eroa, ja krapinkin kanssa tulos jäi vähän vaisuksi. Pitäisi jossain vaiheessa yrittää tsekkailla uudestaan, mitä mä oikein näistä ruskean päälle värjäämisistä oikein luin, ja mietiskellä, kannaattako testailla lisää.

Nyt on jo kesäkuunkin värjäyskerrat ohi, mutta niistä lisää toisen kerran.

"Älä stressaa mekosta, minä liimaan sinulle henkselit"

On mekko- ja myssy- ja huntustressi. Se nosti päätään, kun Saari AD 1389 lähestyi, ja kävi yhä selvemmäksi, etten ehdi saada siihen mennessä mitään uutta valmiiksi. Niinpä en edes aloittanut, vaan selailin vain Medieval Garments Reconstructedia hermostuneesti. Ja pukeuduin tapahtumaan ohueen vaaleaan villamekkoon, jonka kasasin vuonna 2009 - valmiiksi sitä ei oikein voi sanoa, kun mitään ei oikein ole viimeistelty, mutta pari vuotta sitten Grunwaldissa olen sitä käyttänyt. Ja sittemmin tänä keväänä Vantaalla esiintyessä ja lopulta Saaressa. Hassua, miten erilaiselta sama mekko voi kahdessa eri paikassa tuntua - Vantaan keikalla ei paljon tarvinnut murehtia, kun taas Saaressa erinäisten erinomaisten mekontekijöiden ympäröimänä tunsin itseni todella pieneksi ja huonosti puetuksi. No, keskityinkin sitten kehräämään lankaa ja pilkkomaan vihanneksia.

Kesän tyylikkäin asuste, sipulinippu. (Kuva: M. Pasanen 2011)

Kuten kuvasta näkyy, puutetta ei ole yksinomaan mekosta: lisäksi tarvittaisiin siveämpi myssy (esimerkiksi tällainen), joka peittäisi kunnolla tukan, joka on liian lyhyt pysymään leteillä. Ja sen päälle sitten varmaan myös huntu, leukaliinoineen. Olen laiminlyönyt keskiaikasiveyttäni aika kauan, mutta siitä pitäisi tulla ennen Visbya loppu. Onneksi Neulakosta löytyy aloittelevan hunnunpukijan opas! Täytyy varmaan laittaa tämän vuoden Grunwaldin-kävijöille pyyntö tuoda sieltä neuloja - jonain vuonna niitä ostinkin, mutta mokomat hävisivät muistaakseni melkein ennen kuin ehdin kävellä markkina-alueelta takaisin omalle teltalle. Niin, ja tuo huppu: siinä ei tosiaan vieläkään ole yhtään nappia. Kaiken lisäksi kangas on niin ohut, että olisi varmaan järkevää laittaa vuori. Tai tehdä kokonaan uusi huppu.

Tähän kohtaan voi kukin lisätä haluamansa määrän otsaryppyjä ja huokauksia.

Niin, se Visby. Tarkoitus olisi mennä muutamaksi päiväksi Battle of Wisby 1361-2011 -tapahtumaan, ja sehän tietenkin vaatisi uusia vaatteita. En ole siniseen pellavaiseen etunyöritettyyn kirtleeni yhtään sen tyytyväisempi kuin vaaleaan villamekkoonkaan, sekin istuu huonosti erityisesti tissien kohdalta. Ongelmahan on se, että kuten olen ehkä joskus saattanut sanoakin, en oikeastaan ole kovinkaan hyvä, tai varsinkaan intohimoinen ompelija. Tarvittaisiin enemmän taustatyötä, huolellisempaa sovittamista, pienempiä tikkejä, runsaampaa viitseliäisyyttä ja sen verran nöyryyttä, että kehtaisi pyytää viisaammilta apua. Ja kaiken lisäksi pitäisi vielä päättääkin, millaisen mekon oikein tekisi ja mistä kankaasta. Voi herran pieksut.

Tähän kohtaan vähän lisää syviä huokauksia.

Mulla olisi sellainen keltainen, itse kudottu palttinasidoksinen villakangas, josta kovin mieluusti tekisin jotain. Nyt alan vähän kallistua sille kantille, ettei se kuitenkaan nyt muutu sellaiseksi melko istuvaksi, kenties lyhythihaiseksi mekoksi, johon käyttäisin Herjolfnes-kaavaa. Sen sijaan siitä voisi hyvinkin tulla jonain päivänä uusi viikkarialusmekko, tai pikemminkin sellainen löysähkö mekko, joka soveltuisi pohjoiseen ilmastoon periodista toiseen. Mikä ei kuitenkaan missään määrin ratkaise sitä, että sopiakseni edes jotenkin joukkoon Visbyssa, tarvitsen edelleen sen uuden mekon. Mihin pitäisi siis valita kangas, ja mieluiten vielä tuolta olemassaolevien joukosta. Voi apua. Ehkä on parasta vain jatkaa tätä murehtimista huomenna.

Otsikon lainaus on Jukalta, joka ei ehkä ihan täysin ymmärtänyt, miksi vanha mekko ei ole yhtä hyvä kuin pussillinen uusia. Liimasi kuitenkin kuivapukuni irronneen henkselin takaisin paikoilleen sillä aikaa, kun kirjoitin tätä tilitystä. Ainakin joku saa tässä taloudessa jotain myös aikaiseksi...

Villaa ja pellavaa

Aika se vaan kuluu, eikä sen vauhti juuri tunnu hidastuvan, vaikka töissä kiireisin luokkaretkiaika onkin vihdoin ohi. Livistin yhden lammasviikon kun lähdimme helatorstailta museokierrokselle Tanskaan - tai no ehdittiin siellä vähän vierailla muuallakin, mutta pääasiallinen käyntikohde olivat kyllä erilaiset mielenkiintoiset museot, ja niitähän Tanskassa riitti. Täytyy pureksia siellä opittua jossain välissä enemmänkin, mutta jos nyt lyhyestä virsi kaunis, niin mitä hienoa rautakauden tanskalaiset käsiinsä saivatkin (ja paljon saivat, kun niin kivasti sijaitsivat Keski-Euroopan puolella ja monien vesireittien varressa), niin heittivät sen sitten aina suohon. Ja niistä soista onkin sitten löytynyt kaikkea ihmisuhreista jättimäisten käyrätorvien kautta kultaisiin murokulhoihin. Opin, että erityyppiset suot säilyttävät eri asioita, toiset paremmin eläinkuitua ja nahkaa, toiset taas selluloosa- eli kasvikuituja. Ja että tanskalaisissa kumpuhaudoissa on tammiarkkujen sisällä säilynyt kuin säilykepurkissa sellaisia vainajia, joilla on kaikki vaatteet ja korut vielä päällään... Mutta siitä tosiaan lisää toisen kerran, kuvien kera.

Muuten kehruuintoilu sen kun jatkuu. Vietin Tanskanreissun jälkeen lopun lomaviikostani mökillä, jonne pakkasin mukaan keskeneräisten neulakinnassukkien lisäksi muutaman mustapoltetun savisen värttinänkehrän. Nopeasti kävi hyvin selväksi, että suorien kehrävarsien valmistaminen ilman sorvia on jokseenkin hankalaa, mutta yhden kohtuullisesti pyörivän sain sitten kuitenkin aikaan. Se pääsi tositoimiin viime viikolla Pukkisaaressa, kun istuin ensin yksikseni sateisen maanantain ja sittemmin Saari AD 1389 -tapahtuman tarjoamassa hyvässä seurassa koko viikonlopun kehräämässä. En ollut ottanut omia villojani mukaan, kun tiesin, että saaressa on ties kuinka monta säkkiä vanhaa villaa. Ensimmäisenä sattui ketään todella pitkää tummanruskeaa, jota kehräilinkin sitten yhden ison värttinällisen. Päässäni on hiljakseen alkanut itää ajatus, että voisin kutoa kankaan, jonka loimena olisivat ostetut lampaanmustat affelangat, ja kuteena sitten yksisäikeiset itsekehrätyt... Mutta eipäs nyt taas hypätä asioiden edelle.

Värttinä ja tummanruskeaa lankaa. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Kokeilin nyt käytännössä ensimmäistä kertaa sitä, etten karstannut tai kammannut villaa ollenkaan, vaan nypin sen vain sormin auki. Itse asiassa pitkää tummaa saattoi vain kiskoa pitkänä hahtuvana irti siitä sekavasta möykystä, jonka olin säkistä ottanut. Se kehräytyi aika nätisti, välillä tietysti tuli möykkyjä ja lankaan jäi enemmän roskaa kuin paremmin putsatussa villassa, mutta olin lopputulokseen silti aika tyytyväinen. Toisen erän kehräsin selkeästi lyhyempää valkoista, jonka myös availin vain käsin - sen kohdalla täytyi kyllä nyppiä tapulit yhtenäiseksi möykyksi kämmenpohjaan, ja katkeiluakin tapahtui enemmän, mutta mahdollista tuokin oli.

Tummaa villaa möykyssä.

Vähän kiinnostaisi koettaa tehdä sellainen karttajousi eli savitsin ja kokeilla, auttaisiko villojen hakkaaminen asiaa jotenkin. Ihan pelkkien tekstilähteiden perusteella vain epäilyttää, voiko hommasta mitään tulla. Onko joku joskus nähnyt karttajousta käytössä? Vahterin (kai?) mukaan se oli vielä 1800-luvulla erityisesti Itä-Suomessa joka talossa tuttu työkalu, mutta sittemmin tuntuu kadonneen aika lailla kokonaan. Pohjois-Karjalan museossa näyttää olevan yksi, ja käyttökuvaus on aika samanlainen myös Vuorelan kansanperinteen sanakirjassa: jännettä täryytettiin kiivaasti lyöden liisteiden päälle asetettuja villoja. Työn suorittivat tavallisesti miehet. Tulisikohan tuohon kokeilemalla tolkkua?

Töissäkin olen kehrännyt melkein joka päivä tunnin pari. Toinen sekavärinen Greta-värttinällinen on kohta valmis ja se tuleva vyyhti siis kertausta vaille. Alan kallistua sille kantille, ettei sitä ehkä kannata yrittää värjätä, sen verran sekaväristä ja sellaisenaan kivaa lanka nimittäin on. Sen sijaan voisi seuraavaan erään valkkailla vain niitä teräksenharmaita villatapuleita ja pyrkiä yhtenäisemmän väriseen lankaan. Tai kehrätä suosiolla väliin lisää valkoista, kun heti juhannuksen jälkeen pitäisi taas olla jotain värjättävää eikä morsinkoa päästä tekemään, kun ei museon pellosta näköjään mitään noussut. Viimevuotiset morsingot kyllä kukkivat komeasti, mutta niissä ei enää lehtiruusukkeita ole, eivätkä ne käsittääkseni enää juuri väriä anna.

Toisen vuoden morsinkomaa.

Koska aina pitää olla monta rautaa tulessa (välillä konkreettisestikin), aloimme myös Helenan kanssa laittaa loimea pieniin salonkikangaspuihini. Vähän hävettää, että aikoinaan kovasti hinkuamani puut ovat seisseet vuosikaudet käyttämättöminä, ja kun nyt sopivasti sattui loimenlaittoon paljon mua perehtyneempi ja vielä auttamishaluinenkin työtoveri olemaan käytettävissä, on jo jokunen kierros luonnonharmaata pellavalankaa päätynyt luomapuiden ympärille. Hommaa sinänsä riittää vielä vaikka kuinka, ja mutkiakin voi tulla matkaan, joten ei ehkä vielä kannattaisi niin kovasti haaveilla niistä tuota pellavaa seuraavista kankaista... Toivoa vaan sopii, että lanka osoittautuu kudonnassakin yhtä kestäväksi kuin miltä luodessa on näyttänyt. Pellavalla on kyllä paha tapa katkeilla, mutta ainahan sitä saa toivoa. Kun nyt ensin pääsisi sinne kutomiseen asti :)

Saaressa istuskellessa tuli myös kiinnitettyä huomiota siihen, että jossain vaiheessa olisi myös aika tehdä uudet kengät. Nykyisissä on ulkoisesti selkeä suolyödön fiilis, toinen nauha poikki ja yhden pohjasauman kohdalla reikä. Aika monta kesää ne ovat satunnaista käyttöä kestäneetkin, mutta lisätään listaan.

Kehruuta ja kertausta

Kevätpäivät ovat jatkuneet lanoliinintuoksuisina, kun loputkin lampaat pääsivät taas villoistaan. Tämän viikon alkupäivät olivat kyllä niin kylmiä, että melkein kävi varsinkin Elviiraa vähän sääliksi. Toisaalta loppuviikon auringonpaisteessa on kuitenkin yllättävän helppo unohtaa, miten äsken vielä olin pitkät kalsarit jalassa ulkona. Oi kevät!

Greta aloitti päivän pienenä myskihärkänä... (Kuva: V. Aspö 2011)

...mutta muuttuikin poroksi. (Loput kuvat J. Sahramaa 2011)

Kerinnän jälkeiset iltapäivät olen kehräillyt, ja siihen on taas tullut aikamoinen himo. Ahvenanmaanlampaan villaa on ihan tolkuttoman kiva kehrätä, kun siinä on niin paljon pitkiä kuituja ja yhdestä kampauskerrasta tulee todella monta hahtuvaa. Loppuviikon värjäyspadat mielessäni etenin kertaamaan parikin jo jonkin aikaa sitten aloitettua lankaa, yhden valkoisen ja yhden keskiruskean.

Olen aiemmin yleensä kerrannut kahdelta kerältä niin, että langat tulevat selän takaa kumpikin oman olkansa yli. Viime kesänä onnistuin kuitenkin kertaalleen sotkemaan itsekseenkin kertautumaan pyrkiviin yksisäikeisiin lankoihin sekä hiukseni että kaulahuivini hapsut, olen pohdiskellut hommalle vaihtoehtoisia tapoja. Aikoinaan kävi nimittäin niin, että opin työväenopistossa pitämällä kurssilla kyllä kehräämään värttinällä ihan mukavasti ja rukillakin pikkuisen, mutta kertaamisen kävimme läpi lähinnä teoreettisella tasolla. Kansatieteellisestä matskusta tiedän, että käytössä on ollut moninaisia tapoja aina siitä lähtien, että värttinällisestä puolet kierretään jotenkin kyynärvarren ympäri vyyhdelle, ja sitten vaan lähdetään kertaamaan. Jos jollakulla on jostakin tämänkaltaisesta jotain käytännön kokemusta, kuulisin siitä mielelläni. Tai ylipäänsä hyviksi havaituista kertausmenetelmistä.

Tämä on siis yleinen ajatus: kaksi myötäpäivään kehrättyä lankaa kerrataan vastapäivään. Kuvissa on tosi huono valo, koska ne on otettu museon sisäpuolella ilman salamaa.

Nyt kokeilin uudenlaista härdelliä, joka perustuu kattoon (tässä tapauksessa orteen) asetettuun metallilankahenkariin. Yksisäikeiset langat kulkevat henkarin vähän alaspäin taivutettujen reunojen läpi, ja kerät pyörivät itsekseen lattialla. Nekin olisi varmasti fiksua laittaa kumpikin omaan purkkiinsa, mutten viitsinyt etsiä sopivia astioita, joihin lanka ei jäisi kiinni. Tämän menetelmän erityisenä etuna on se, että kerrattavat langat tulevat kehrääjän edestä eivätkä takaa.

Yleiskuva, jossa myös värttinä on lattialla.

Henkari orressa.

Tällä menetelmällä kahden 30-50 gramman yksisäikeisen lankakerän yhteenkertaamiseen menee pari kolme tuntia. Langan pituuden mittaamiseen en ole vielä jaksanut ryhtyä, vaikka vyyhditettynä sekin olisi varmasti mahdollista. Vyyhdittämiseen käytin tällä kertaa museon rekkikokoelmaan kuuluvaa kammella kierrettävää laitetta, jota en suoraan osaa nimetä: se on jossain määrin nopeampi kuin tavallinen viipsinpuu, jos langan vaan saa kiertymään värttinän kehrävarrelta esteettä. Yhdestäkään käyttämästäni värttinästä ei saa yläpään koukkua näppärästi irti, joten lanka tuppaa aina takertumaan siihen. Jos kuitenkin irrottaa itse kehrän eli painokiekon, voi pitää koukullisesta päästä kiinni. Ei varmaan olisi mahdotonta väsätä kehrävarrelle omaa telinettäkään kerimistä ja vyyhtimistä varten, jos oikein innostuisi.

Vyyhdityshärveli, millähän nimellä tätä on aiemmin kutsuttu? Takaosassa on kampi, josta puita voidaan pyörittää.

Yksi kerratuista vyyhdistä oli tosiaan valkoista ja toinen ruskeaa ahvenanmaanlampaan puolipitkää villaa, molemmat ostettu Häggblomin Maijalta. Kumpikin on vähän niillä rajoilla, onko sitä järkevää käsitellä kammoilla, kun päällikarvojen ei ole annettu kasvaa valtaisan pitkiksi. Ei sitä toisaalta kuitenkaan karstatakaan tee mieli, ja ainakin mun pikkukammoilla homma kuitenkin luonnistuu. Ihan vain käsin nyppimällä erottelemista voisi joskus kokeilla, vaikka villa onkin aika roskaista.

Ruskea vyyhti uv-kalvotetun ikkunan valossa. Ihan en tiedä, miksen viitsinyt mennä ulos kuvaamaan. Painoi pesemättömänä noin 70 g, pestynä unohdin punnita.

Ruskeiden ja valkoisten lankojen päädyttyä väripataan päätin kokeilla kehrätä Gretan villaa. Koska Greta keritään vain kahdesti vuodessa, villa on todella pitkäkuituista. Kuten ylläolevista kuvista näkyy, neiti ei myöskään ole missään määrin tasavärinen. Olisi varmasti mahdollista erotella villat niin, että ottaisi esimerkiksi ruskeanmustat läiskät erikseen perusharmaasta aluskarvasta, joka päättyy kellertävänvaaleisiin karkeisiin päällikarvoihin. Päätin tällä kertaa kuitenkin pyrkiä meleerattuun harmaaseen lankaan, toiveenani käyttää sitä morsingonsinisen pohjavärinä. Kun kampaan asettelee erivärisiä villoja sekaisin, on lopputulos kuitenkin aika hervoton salt'n 'pepper -lanka, jonka väri vaihtelee kellanvaaleasta kauniin teräksenharmaan kautta melkein mustaan. Tätä syntyi yksi 50 gramman kerä hurjaa kyytiä, tai sitten se vain tuntui niin vauhdikkaalta, kun väripataa vahtiessa oli monta tuntia aikaa kehrätä.

Villoja, kammat, kammattu hahtuva ja värttinä. Vasemman laidan raidallinen kangas on mun työessu ja oikeassa yläkulmassa pilkistää viipsinpuu.

Näillä pitkien päällikarvojen ja pehmeän alusvillan eroilla olisi kehräyksessä ja kankaankudonnassa myös mahdollisuus kikkailla. Medieval Garments Reconstructed -kirjassa Anna Nørgaard kertoo, että keskiaikaisissa grönlantilaisissa kankaissa käytettiin kangaspuissa aikamoiselle rasitukselle joutuvana loimena päällivillaa ja kuteena taas alusvillaa. Monilla vähemmän pitkälle jalostetuilla lampailla nämä kaksi eroavat toisistaan väriltään, näin suurimmaksi osaksi myös Gretalla. Villatyypit erotellaan toisistaan jo kampausvaiheessa niin, että kammasta vedetään ensin irti pelkästään päällivilla, mikä tapahtuukin melko lailla luonnostaan. Kun kangas kudotaan kahdesta erivärisestä villasta toimikkaaksi, siitä tulee hauskan vinoraidallista. Toinen mahdollisuus olisi lampaan tapaan hyödyntää alusvillat alusvaatteissa ihoa vasten ja karkeammat päällivillat säänkestäväksi tarkoitetuissa kankaissa.

Näitä vaihtoehtoja olisi huomattavan hauska kokeilla joskus, mutta tähän mennessä olen päätynyt tekemään suomalaiseen tyyliin kerrattua lankaa, jossa molemmat villatyypit ovat sekaisin. Länsisuomalaisissa viikinki- ja ristiretkiaikaisissa löytökankaissa on käsittääkseni pääosin käytetty loimena vahvempaa kerrattua ja kuteena taas yksisäikeistä lankaa. Mun mahdollisuuksiani käyttää omia lankojani mihinkään kovin järkevää tosin heikentää se, että erilaisten värjäyskokeilujen jälkeen kaikki vyyhdit ovat keskenään erivärisiä... Pitäisi vaan ehtiä kehräämään enemmän, mutta kun maailmassa olisi vähän turhan paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista puuhaa. Toinen vaihtoehto olisi ryhtyä systemaattisesti tekemään yhdenväristä lankaa, ja olla käyttämättä sitä erilaisissa värjäyskokeiluissa. Tai sitten täytyy vaan joku päivä kutoa raidallista tai ruudullista kangasta. Tai lautanauhaa. Vaihtoehtoja on niin paljon, ja helposti sitä vain päätyy hamstraamaan itselleen erilaisia materiaaleja ilman suurempaa päämäärää. Vielä minä joku päivä näistä jotakin teen! :)

Lammashistoriaa

Viime viikolla ja huomenna töissä taas kerintää. Sen kunniaksi Lammas & Vuohi -lehden artikkelien pohjalta vähän perustietoa lampaiden ja pikkuisen vuohienkin historiasta.

Vili on jo keritty, tytöillä on vielä tosi kuuma. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lammas ja vuohi ovat mitä ilmeisimminkin ensimmäiset ihmisen kesyttämät tuotantoeläimet. Ne ovat eläneet ihmisen kanssa jo 10 000 vuotta. Kesytystyö tapahtui Lähi-idässä samalla hedelmällisen puolikuun alueella, josta myös tuttujen viljakasviemme jalostus on alkanut. Lampaat ja vuohet olivat muihin alueen riistaeläimiin verrattuna rauhallisia, ja laumakäyttäytyminen helpotti niiden käsittelyä. Todennäköisesti lampaiden kesytys tapahtui yhteistyössä ihmisen vielä varhemman kotieläimen, koiran kanssa. Nykyisistä villilajeista muflonin ja besoaarivuohen katsotaan vastaavan parhaiten noita alkuperäisiä lajeja.

Itse kesytystoiminnasta ei ole arkeologisia tai juuri muunkaan laisia jälkiä. Kenties eläimiä houkuteltiin viljan ruoan avulla tai otettiin nuoria karitsoita ja kilejä eläteiksi. Mahdollisesti on jopa aidattu kokonaisia villieläinlaumoja. Joka tapauksessa uusi elämä ihmisten kanssa muutti lampaita ja vuohia lajitasolla. Osa muutoksista, kuten esimerkiksi sarvien pieneneminen, johtui luonnonvalinnan heikkenemisestä. Toiset taas olivat ihmisten tarkoituksella jalostamia. Jo 5000 vuotta sitten oli olemassa toisistaan eroavia lammasrotuja, ja viimeistään 4000 vuotta sitten erilaisia villatyyppejä. Eurooppalainen lammas kehittyi koko ajan pienemmäksi aina keskiajalle asti. Myös sen jalat lyhenivät ja sydän, silmät ja aivot pienenivät. Nykyisten vallitsevien lammasrotujen aivot ovat suunnilleen 20% pienemmät kuin villilampaan, ja 8% pienemmät kuin primitiiviseksi luokiteltujen rotujen. Eläimet sopeutuivat myös erilaiseen ravintoon ja tiiviimmissä laumoissa eläessä niille kehittyi parempi taudinsietokyky.

Nuorakeraamisen kulttuurin harjoittaman maatalouden levitessä keskiseen Eurooppaan 6500-6000 vuotta sitten vuohi tuli ilmeisesti ensin, ollen tärkeä pusikkojen raivaaja. Lampaiden merkitys puolestaan kasvoi laajojen ruohikkoalueiden synnyttyä. Keski-Euroopassa tärkein kotieläin oli kuitenkin nauta. Viljelyelinkeinoja harjoitettiin mahdollisesti jo tuolloin Etelä-Skandinaviassa, vaikka uudet elinkeinot levisivätkin lauhkean ilmaston alueilla hitaasti. Suomesta ensimmäiset viitteet kotieläimistä ovat kenties jo pronssikaudelta, mutta varmasti lampaita ja vuohia on pidetty täällä rautakaudella, ainakin 3000 vuoden ajan.

Suomenlammas virallisesti määriteltynä rotuna syntyi 1900-luvun alussa, mutta lammaskannat olivat totta kai paljon tätä vanhempia. Suomenlampaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella rodun iäksi on arveltu noin tuhat vuotta. Suomenlampaaseen ei ole juurikaan sekoittunut muiden rotujen perimää, vaikka Suomeen onkin 1500-luvulta alkaen tuotu myös muita lammasrotuja. Tärkeitä syitä suomenlampaan menestykseen ovat sen suuri sikiävyys, varhainen sukukypsyys ja nopea karitsoinnin jälkeinen tiinehtyvyys. Vuonuekoko on ensikaritsoinnissa keskimäärin 1,8 karitsaa ja vanhemmilla uuhilla 2,5 karitsaa. Myös viitosia ja kuutosia syntyy. Suomenlammasta onkin viety runsaasti myös maailmalle ja sitä on käytetty monien yhdistelmärotujen pohjana.

Suomen nykyiset alkuperäisrodut suomenlammas, ahvenanmaanlammas ja kainuunharmas kuuluvat pohjoisten lyhythäntäisten rotujen ryhmään. Suomenlampaan perinnöllinen muuntelu on suurta. Tämä kertoo siitä, että rotu on kehitetty suuresta perustajapopulaatiosta, Suomen eri alueiden vanhoista lammaskannoista. Kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat uhanalaisia rotuja, joiden tehollinen populaatiokoko on pieni. Tehollinen populaatiokoko ilmaisee perinnöllisen muuntelun suuruuden sukupolvesta toiseen, eikä siis ole suorassa suhteessa rodun koko yksilömäärään. Koska yksilön geeneistä puolet tulee äidiltä ja puolet isältä, roduilla, joilla on esimerkiksi vähän siitospässejä uuhien määrään verrattuna, harvinaisemman sukupuolen geenien vaikutus seuraavaan sukupolveen on suurempi ja perinnöllinen muuntelu vähäisempää.

Niin Suomen itä- kuin länsipuoleltakin löytyy samaan roturyhmään kuuluvia lammasrotuja. Kainuunharmaksen lähisukulaisia löytyy Vienan Karjalasta, mikä selittynee eritysesti asutushistoriallisin syin: Vienan länsiosat ovat saaneet suuren osan asutuksestaan Kainuusta ja Pohjanmaalta 1600-1700-luvuilla. Ahvenanmaanlampaan lähisukulaiseksi taas oletetaan ainakin Gotlannin gutefåria. Ahvenanmaanlammas tunnistettiin omaksi rodukseen osana 2000-luvulla suoritettua suomenlampaan geenikartoitusta. Tämä suomenlampaasta ulkonäöltään selkeästi poikkeava, primitiivistyyppisempi rotu on ollut kasvavan kiinnostuksen kohde jo parinkymmenen vuoden ajan sekä ahvenanmaalla että mantereen puolella. Historiaharrastajien keskuudessa se lienee erityisen tunnettu siksi, että sen kaksiosainen pitkään päällyskarvaan ja pehmeään alusvillaan jakautuva turkki muistuttaa muinaistekstiililöytöjen kuituja. Alkuperäisiä valmistusmenetelmiä tavoitellen tehtyyn Kaarinan muinaispukuversioon onkin käytetty ahvenanmaanlampaan villaa.

Pieniä affenoita Maija Häggblomin tilalla (Kuva: N. Talvela 2009)

Lyhyt katsaus kaipaa kiihkeästi syventämistä. MTT:n monitieteisen Suomalaista arkeologista genetiikkaa: Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettinen polveutuminen ja jalostusstrategia sekä hyödyntäminen Lounais-Suomessa -hankkeen kuvaus vihjaa, että Muinaistutkijassa 1/2010 olisi ilmestynyt aihetta käsittelevä artikkeli. Taas harmittaa, että menin lopettamaan Muinaistutkijan tilaukseni - en ehkä tullut lukeneeksi lehtiä heti niiden ilmestyttyä, mutta referenssikirjaston kannalta olisi mahtavaa, että nuo kaikki voisi vain poimia omasta hyllystä. Luettavaa riittäisi myös Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat -raportista, mutta se saa nyt jäädä toiseen kertaan. Vielä pitäisi nimittäin illan ratoksi tyhjentää yksi noista kirjahyllyistä, joka huomenna vaihtuu toiseen yksilöön. Huhhuijakkaa, tieto painaa...

Operaatio pehmeä jänis

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.