2012

Vuoden viimeisten päivien ratoksi olen yrittänyt muistella, mitä sitä oikein tulikaan tehtyä vuonna 2012 (vaikka julkaisu venyikin uudelle vuodelle). Helpoiten se tuntuisi sujuvan kännykkään tallentuneita valokuvia selaamalla, muuten muistikuvat vuoden kulusta ovat yllättävänkin hatarat. Toissavuonna raportoin pääasiassa sellaisista käsitöistä, joita olin saanut vuoden aikana valmiiksi, mutta joita en ollut vielä täällä esitellyt. Nyt vastaavia ei ole ollenkaan niin paljoa, joten täytyy tyytyä raportoimaan vuodenkulusta muuten vaan: sukellusmatkoista, museokäynneistä, kaiken maailman työstä ja harrastelusta.

Alkuvuodesta reissattiin taas Egyptiin sukeltamaan. Illat olivat hieman viileitä, mutta sitkeästi niitä vietettiin kannella silti. (Kuvat paitsi kun muuta mainitaan: J. Sahramaa 2012)

Helmikuussa osoitettiin mieltä Museoviraston puolesta. Ei auttanut, irtisanomiset toteutuivat ja viraston henkilökunnan työtaakka kasvoi entisestään. Pidä siinä sitten huolta muinaisjäännöksistä ja kulttuuriympäristöstä, kun resurssit on kiristetty äärimmilleen.

Samoin helmikuussa larpattiin talvisotaa ja vähän lonkerohirviöitäkin. Sininen mekko löytyi kirpputorilta, Salme lainasi paksut sukat (nauhaliiveistäkin on kuva, mutta se jääköön julkaisematta) ja auttoi kihartamaan tukan, ja Arttu pelasi tässä vielä onnellista mutta sittemmin järkensä menettänyttä aviomiestä. (Kuva: N. Hynninen 2012)

Työpäivät talomuseossa olivat välillä aika käsityöpainotteisia - onneksi työtoverini kärsivät vastaavista hamstrausoireista kuin allekirjoittanutkin. Malinin blogista selviää, mitä tässä kuvassa on syntymässä.

Maalis-huhtikuun vaihteessa kävimme kihlautumisen vuosipäivän kunniaksi Berliinissä, ja kaveripiirin hyvää perinnettä noudattaen otimme Mussun ja Timon mukaan. Sää oli vilpoinen, mutta tekemistä ja näkemistä riitti.

Matkailijan virallinen univormu: siniset farkut ja musta takki. Taustalla Altes museum, jossa emme käyneet. Kummia nuo saksalaiset, kun eivät osaa rakentaa suoraan. (Kuva: J. Seppänen 2012)

Jukka DDR-museossa, jossa melkein kaikkeen sai koskea.

Tämä neiti esitteli Pergamon-museossa Lähi-Idän varhaisehkoa korokepohjamuotia.

Historiallisesta museosta löytyi hyvin samantyyppinen katariinanpyöräpaviisi kuin omani.

Tämä jokseenkin absurdi astalo oli kuulemma valmistettu jonkin vesieläimen (hain? valaan?) leukaperistä, ja muistaakseni 1500-luvulta.

Berliinissä riittäisi koluttavaa, ja kun sinne kerran on muuttanut kavereitakin, täytyy ehdottomasti mennä uudestaan.

Toukokuun Completorium-larppiin ompelin itselleni huntuja ja pikakoostin tämän munkinasun: ruskean villamekon ja valkoisen scapularin ompelemiseen meni kaksi tuntia, musta hartiahuppu ja pieni viitta löytyivät valmiina.

Samoin toukokuussa vietettiin ystävän synttäreitä Tallinnassa, ja kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Rocca al Maren ulkomuseossa. Ennen taloihin tutustumista oli mahdollista harjoitella matalista ovista kulkemista: Meira demonstroi.

Touko-kesäkuun vaihde kului meriarkeologian kenttätyökurssilla Hangossa, josta olenkin raportoinut useampaan otteeseen Pinnan alla -blogissa. Kuten kuvasta näkyy, Tvärminnen eläintieteellinen tutkimusasema oli vaarallinen paikka.

Kesäkuussa järjestin Pukkisaaressa muinaishenkisen minilarpin. Tämä kuva on otettu hetki pelin päättymisen jälkeen. Hattunsa alta kurkistelee Olli, taustalla Päivi. (Kuva: J. Seppänen 2012?)

Tämä sankarjoukko oli palannut ryöstöretkeltä, ja kertoi seikkailuistaan melko villejä tarinoita reippaan kesäteatterin siivittämänä.

Pelin jälkeisenä hengailuviikonloppuna lapset leikkivät Espoon paavia tuohikippo päässä. Tässä Veera.

Turun markkinoilla tuli taas pistäydyttyä, kohokohtanaan Tieteen ystävien seuran järjestämä keskustelutilaisuus, jossa tutkija ja harrastaja puhuivat samasta aihepiiristä omista näkökulmistaan.  Kuvassa miniatyyri-viikinkiteltta jossa ilahduttivat erityisesti elävöittäjänuken telttaan piilottamat kumisaappaat. 

Kesän metallitöistä on tällä kertaa todella vähän kuvia, vaikka jotain muistaakseni tuli kuitenkin tehtyä. Tässä valettiin kotimaisena käsityönä pronssikopioita kiinalaisista muovileluista.

Olin toivonut oppivani vuoden mittaan uusia käsityötaitoja, ja niin kävikin, kuten tämäkin kuva todistaa. Heinäkuiseen plantaasiteemaiseen synttäriviikonloppuun Pernajassa sisältyivät hilpeät pihatalkoot, joiden lopputulemana oli muun muassa jonkin verran polttopuita. (Kuva: J. Seppänen 2012)

Heinäkuussa mennään perinteisesti Puolaan, niin nytkin. Tällä kertaa Grunwaldin taistelun elävöitystapahtumasta jäi vähän sellainen fiilis, että onhan tämä jo nähty. Matkan varrella sen sijaan oli useita mainioita kohteita, ja voi olla, että ensi kesäksi voisi melkein suunnitella road trippia ilman sitä elävöitystapahtumaakin. Tai katsotaan nyt.

Helsinkiläinen ompelukerho Tallinnanlaivan yökerhossa aamuvarhaisella.

Iloiset matkailijat Klaipedassa, taustallaan jokseenkin tyylikkäästi kaupunkirakenteeseen sulautuva otsa-aitta.

Ryhmäkuva Kuurinkynnäällä. Oli aika tuulista, ja laskeutumisen jälkeen ihan joka paikka oli täynnä hiekkaa. (Kuva: N. Hynninen 2012)

Konstan mukaan saksalaiset aavikkojoukot harjoittelivat Kuurinkynnäällä II maailmansodan aikaan. Tämä kuva on lavastettu. (Kuva: N. Hynninen 2012) 

Paksun Katariinan tykkisisarkunta keikkaili kesällä melko ahkerasti, ja yksi tämän vuoden aikana keräämistäni uusista kokemuksista olikin puhuminen headset-mikkiin kattilahattu päässä Hollolan keskiaikamarkkinoilla. 

Hollolassa oli erittäin kuumankosteaa, erityisesti toppa- ja villakangastakkiin pukeutuneena. Kuvassa Ilana, Meira, Rakka ja Papu.

Pitkää Barbaraa rakenneltiin useampaan otteeseen, vaikkei se kyllä vieläkään valmis ole. Tässä Karo demonstroi, miten kulevriinia EI ole tarkoitus käyttää.

Elokuun reissu kohdistui Länsi-Ruotsiin, ja sisälsi sekä sukellusta että kulttuurimatkailua. Yksi alkaneeseen vuoteen kohdistuvista lupauksista on opetella lisää vedenalaista kuvaamista ja myös niiden kuvien jälkikäsittelyä. Nämä otokset nyt pinnan päältä.

Hamburgsund oli kesäaikaan aika idyllinen paikka. Tässä Ibrahim''s pizza.

Länsi-Göötanmaalla oli varhaismetallikaudella raaputeltu aika lailla kuvia kallioon. Sittemmin EAA-seminaarissa kuuntelin esitelmää ruotsalaisten kalliopiirrosten vähemmän tieteellisistä tulkinnoista, ja pakko myöntää, että jonkin verran nämäkin kuvat mun mielestä antavat niihin aihetta. 

Sääsaarien kompassiruusut edustavat vähän uudempaa kalliopiirrosperinnettä. iPhonen kompassi oli samaa mieltä pohjoisen sijainnista.

Päiväunet sukellustukialuksen kannella.

Tässä solassa kuvattiin Ronja Ryövärintytärtä.

Syksy toi mukanaan monta uutta käsityötaitoa. Pystypuukurssista tulikin jo kirjoitettua, muista opetuksista on suurelta osin kiittäminen kässänopeksi opiskelevaa työtoveriani Malinia. Lisäoppia täytyy valitettavasti toistaiseksi hakea muualta, sillä museolehtorin sijaisuuteni on nyt ohi, ja tuntitöitä on luvassa aika harvoin. 

Isoäidinneliöitä kasvivärjätyistä langoista. Hartiahuiviin meni 36 isompaa ja kymmenkunta pienempää neliötä. (Kuva: M. Ekebom 2012)

Selätin vihdoin vanhan viholliseni, sukkapuikot, ja nyt on meneillään jo kolmas sukkapari. Vasemmanpuoleiset ovat nytkin jalassa, oikeanpuoleiset taas sisältyivät Jukan joulupaketteihin.

Viimeinen työpäivä lehtorina. Kaulassa muuten ensimmäinen tämän uuden virkkausinnostuksen tulos. (Kuva: K. Salmelainen 2012)

Alkaneen vuoden tavoitteiksi ajattelin ottaa ainakin puikoilla kutomisen monipuolistamisen: nyt osaan esimerkiksi vain kaventaa mutten lainkaan leventää työtä. Spiraalikoristelut voisivat päästä essuuni asti ja säärikääreetkin olisi ehkä toivoa kutoa valmiiksi, jos nyt ensin saisin siirrettyä kangaspuut uuteen kotiin. Kissa on rakastanut ruokapöydän tuolien selkänojien verhoilua vähän turhan kiihkeästi, joten voisin kokeilla päällystää niitä uudelleen. Ja olisihan sitä kaikkea muutakin pientä puuhasteltavaa varmaan vuoden mittaan tiedossa :)

Hyvää uutta vuotta 2013! Olkoon se täynnä niin uusia kuin vanhojakin mukavia asioita.

Essu ja jäkäläkylpy

 Työväenopiston pystykangaspuukurssi sai päätöksensä joulukuisena viikonloppuna, kun valmiit essut värjättiin. Itse en ehtinyt osallistua essun viimeistelyosuuteen, joten päättelylautanauhat ovat edelleen kutomatta. Värjäämään sen sijaan menin muutosta huolimatta, kun oli tilaisuus kokeilla kivenkarvejäkälää (Parmelia saxatilis, kasviosta löysin nimellä kallioisokarve), jolla en ollut aiemmin itse värjännyt.

Esiliinoja ja muita kudontakokeiluja samassa loimessa. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Loimen ylijäämälankoja poimitaan päättelylautanauhojen loimiksi. Tähän meni yllättävän kauan aikaa, kun ylikierteinen lanka tahtoi kovasti kiertyä itsensä ympärille.

Krista vastasi kurssin värjäysosuudesta, joten käytin jäkälän kanssa hänen reseptiään. Jäkälät oli kuulemma kerätty aurinkoisina päivinä saariston kallioilta, ja vain sellaista jäkälää, joka oli jo syystä tai toisesta itse irronnut kallion pinnasta - sammal ja jäkälähän eivät kuulu jokamiehenoikeuden piiriin. Kuivana keräämisen eduksi mainittiin se, että märät jäkälät on hankala kuivattaa ja ne homehtuvat helposti. Jäkälää oli pussillinen, jota en tietenkään tullut punninneeksi. Erillistä puretusainetta ei käytetty.

Kuivat jäkälät ja kuiva essukangas ynnä lautanauhaloimilangat vyyhdillä kerrostettiin samaan kattilaan. Jäkälää oli joka välissä, jotta väri tarttuisi tasaisemmin. 

Vettä päälle ja kattila levylle.

Koska jäkäliä ei ollut keitetty etukäteen, liemi oli aluksi vaalean keltaista ja kankaan sävy hyvin haalea.

Pikku hiljaa liemen ja kankaan värit tummenivat.

Krista ohjeisti nostamaan liemen lämpötilan kunnolla kiehumispisteeseen, jotta väri varmasti irtoaisi jäkälistä. Melkein-keittäminen tuntui valmiissa kankaassa villan muuttumisena alkuperäistä karkeammaksi - ei nyt valtaisasti, mutta jos toistaisin prosessin, yrittäisin varmaan pitää lämpötilan juuri kiehumispisteen alapuolella. Keittoaika oli liemen saavutettua kiehumispisteen noin tunti.

Jäähtymään päästessään niin liemi kuin kangaskin olivat jo selkeästi ruskeita.

Jäähdyttelyn jälkeen putsailin jäkälänmuruja ensin vadissa, jottei viemäri tukkeentuisi. Taustalla betonikuutiotyöpaikan salamainos.

Keittäminen yhdessä jäkälien kanssa johti siihen, että valmiissa essussa oli aika paljon putsaamista: varsinkin hapsut ja lankavyyhti keräsivät itseensä aika lailla jäkälänmuruja. Jos joskus saisin jostain lisää kiventieraa, kokeilisin varmaankin värjäämistä jonkinlaisen pyykkipussiratkaisun kanssa, silläkin uhalla, että jäkälä ei siten antaisi niin paljon väriä. Nyt kankaasta tuli joka tapauksessa värjäyksen puolesta varsin tasainen ja nätti. Väri on oranssinruskea, ehkä jonkinlainen kuparin sävy - toivon mukaan sopii taustaksi myöskin punaiseen vivahtaville pronssispiraaleille. Kurssilla värjättiin myös muita toinen toistaan hienompia töitä, joista voi saada vähän vihjausta esimerkiksi Hibernaatipesäkkeestä.

Essukangas poseeraa Jukan perintöarkulla. Seuraavaksi sitten ne lautanauhat ja spiraalikoristelut...

Lähikuva putkihulpiosta ja siitä, miten kankaan toimiviiva seilaa tiheyden vaihtelujen mukana.

Harvat kohdat tasoittuivat hieman, mutta näkyvät kyllä edelleen.

Kankaaseen jääneistä harvoista raidoista juteltiin porukalla, ja kurssia vetänyt Suski oli kysynyt asiasta myös omalta opettajaltaan Hannele Könkäältä. Vaikuttaa siltä, että aiempien kutojien kankaaseen raidat eivät tulleet niin selkeinä, koska pitkän loimen alkupäässä loimi itsessään painoi vielä niin paljon, etteivät painot päässeet vetämään loimilankoja samalla tavoin erilleen kuin loimen loppupäässä, jossa mä kudoin. Loppua kohti olisi voinut jakaa painon suuremmalle määrälle pienempiä pusseja, tai tietysti alunperinkin olisi voinut käyttää esimerkiksi kiekkomaisia painoja, jotka asettuvat lähemmäksi toisiaan. Joka tapauksessa en ole ole itse lopputulokseen tyytymätön sen kauneusvirheistä huolimatta: prosessi itsessään oli hyvin opettavainen, ja luulen, että käytössä essun tiheydenvaihtelut saavat lopulta aika vähän huomiota. Kun nyt sitten vielä ehtisi joku päivä paneutua niihin viimeistelyihin...

Seuraavaksi, jos aikataulut sen sallivat, lienee luvassa nyt jo perinteinen "mitäs muuta tänä vuonna tulikaan tehtyä" -merkintä.

Kutomista pystypuilla

Talvi on tullut, joulutohinat talomuseolla täydessä käynnissä, ja mulle näillä näkymin taakse jäävää elämää. Sijaisuuteni museolehtorina päättyi ja palasin toistaiseksi tuntityöntekijäksi, tehden vuoroja enemmän betonibunkkerin puolelle. Aika nopeasti menivät vuosi ja kuukausi. Onneksi kassanakissa istuessaankin voi ihminen sentään neuloa.

Toissa viikolla, tonttukierrosten lomassa, kävin Tapiolan kudonta-asemalla kutomassa oman essunpätkäni loimipainoisissa pystypuissa työväenopiston kurssiin liittyen. Kudontatyö konkretisoi miellyttävästi monia pystykangaspuilla kutomiseen liittyviä pohdintoja, ja antoi saman tien aiheita uusiin.

Ensimmäiset 20 cm. Edellisen kutojan essun ja mun työni väliin oli laitettu sanomalehteä varaamaan paikkaa hapsuille. Sininen lanka on tasoitusta ja harmaa mun ekat kudontakokeilut. Reunoista lähtevät mustat langat toimivat pingottimena. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Jonkin aikaa asiaa arvottuani käytin essun kuteena samaa Pirtin ohutta kaksisäikeistä lankaa kuin säärikääreiden loimessa, eli loimi ja kude ovat essussa samanlaiset, loimi vain on ylikierteistä. Tuleepahan sitten samansävyistä, kun essut tänä viikonloppuna värjätään. Kutomisen opettelu sujui ihan sutjakkaasti, kun homma oli teoriassa jo tuttua - vaikeinta tuntui olevan muistaa laittaa kude loimien väliin, kun oli niin iso into avata seuraava viriö. Viriöt aukesivat ihan kohtuullisesti, 2. ja 1. -niisivarsia nostamalla auennut 3-viriö kai kaikkein kapeimpana - Suskia lainatakseni kyseessä ei ole vika vaan pystypuiden ominaisuus. Ihan aluksi ihmettelin, mihin laittaisin kudontamiekan lyöntien välissä, mutta sitten totesin sen pysyvän ihan mukavasti kädessä viriön vaihtamisen ajan, ja lepäävän sitten näppärästi niisien päällä avatun viriön sisällä kuteen ylöslyömisen jälkeen.

Niisivarret ylhäältä alas 3, 2, 1 ja hieman jemmassa 0. Alhaalla näkyvät mustat langat on virkattu pitämään loimilankoja irti toisistaan. 

Putkihulpioiden kutominen sujui näppärästi, mutta kankaan leveyden pitäminen oli hyvin vaikeaa. Kiristin ilmeisesti ensimmäisen kudontasessioni aikana kankaan hyvinkin kapoisaksi, ja sen leventäminen uudelleen oli kohtuullisen hankalaa, vaikka yritinkin hyödyntää kankaan reunoihin neulattuja puuvillalankoja pingottimina. Kankaasta tuli myös tiheydeltään varsin epätasaista, loimipainoisissa pystypuissa kun ei ole vaakapuiden pirtaa vastaavaa osaa, joka pitäisi loimilangat tasaisella etäisyydellä toisistaan ja kampaisi loimen suoraksi. Tiheimmillään kangas on lähellä reunoja, mikä liittynee siihen, että vaikka kuteen syöttäisi loivan u:n linjassa, reunoihin ei juuri jää väljyyttä. Suurimpia rakoja taas muodostui niihin kohtiin, joissa eri painoihin sidotut loiminiput vaihtuivat: yritän havainnollistaa tätä seuraavissa kuvissa.

Kudoksen takana kummitteleva käsi havainnollistaa kankaan tiheyden epätasaisuutta. Ylälaidassa näkyvä vekki johtuu siitä, että alareunan tasoitusvirkkaus (se aiemman kuvan musta lanka) ei ollut tässä kohtaa kireällä. 

Loimipainoina toimivat luonnonkiviä sisältävät kangaspussit. Suurimmat epätasaisuudet kankaaseen muodostuivat eri painoihin sidottujen loiminippujen väliin. Kuvan reunoilla näkyvien muovikorien päälle nostettiin kudonnan taukojen ajaksi levy, jonka päälle painot pääsivät lepäämään - loimea ei ole syytä säilyttää venytyksessä.

Itse kutomisen vauhti oli tässä kapeassa kankaassa pystypuuensikertalaisella ehkä sellaiset 8-10 cm /tunti. Kudelangan puolaamisessa ei kovin kauaa nokka tuhissut, mutta painojen siirtäminen lointa ylätukille kierrettäessä olikin ihan oma operaationsa. Löysäsin alalaidan loimentasoitusvirkkuut, kiersin tukkia, ja siirsin sitten painoja rivi kerrallaan takaa aloittaen. Käytin aika yksinkertaisia vetosolmuja sekä loimiletissä että painopussia siihen kiinnittäessä, aukenivatpa ainakin nopeasti. Meillä oli ehkä vähän turhan vähän vähän turhan painavia painopusseja, vaikeinta painojen sitomisessa oli yrittää saada kaikki langat kiristymään edes jokseenkin tasaisesti. Lattialla istuen tehtyä hommaa muutti merkittävästi miellyttävämmäksi se, jos muisti ottaa jonkin istuinalustan mukaan.

Tässä ylätukille kierrettyä kangasta esittävässä kuvassa näkyy hyvin, miten pahasti essukangas välillä kapeni. Kolme tummempaa pystyraitaa ovat kankaan harvat kohdat.  

Putkihulpioiden kutomisessa en kokenut tässä projektissa olevan mitään ongelmaa, vaikka tuo mainittu kankaan kapeneminen saattaakin tosiaan kytkeytyä siihen. Ei niistä ehkä ihan maailman siisteimpiä tullut, mutta ovat sentään hulpiot ja putkella :) Hartiat tulivat käsien kannattelusta ja korkeista työasennoista vähän kipeäksi, mutteivät ehkä sen enempää kuin vaakapuilla kutoessakaan. Pidän yleensäkin seisten työskentelystä, eikä mulle tullut joidenkin valittamia jalkakipuja ollenkaan.

Koko homman järisyttävin puoli oli ehkä sen tolkuton aikaavievyys - sitä ei oikein voinut kunnolla tajuta, ennen kuin sen oli itse kokenut. Kahta loimea luotiin tosiaan reipas viikonloppu, kokeneemmat tekijät olisivat varmaan päässeet vähän vähemmällä. Ihan kymmenmetrisiä loimia ei rautakaudella ehkä ole myöskään kudottu, jos kohta kaikessa laittamisessa on sen verran hommaa, että helposti kuvittelisi samalla vaivalla laittavansa ainakin kahden tai useammankin essun langat. Mutta voi olla, että ajattelemme koko asiaa vähän väärästä näkökulmasta: ainakin mulla on taipumus ajatella, että nyt kun kerran luodaan loimi, niin tehdään sitten kerralla mahdollisimman paljon kangasta, kun aina sitä johonkin kuitenkin käyttää. Ja pelkkä ylellisyystavaran omistaminenkin tuo iloa, vaikkei edes käyttäisi. Loimipainoisilla pystypuilla sen sijaan ilmeisesti usein kudottiin nimenomaan määrämittainen kangas tiettyyn käyttötarkoitukseen, vaikkapa taiteltava peplos-päällysmekko tai nimenomaan tällainen essu. Kankaan mitat ovat lopullisen vaatteen mitat, sen hulpiot ja aloitus- ja lopetusnauhat hyödynnetään sellaisenaan, saksia ja neulaa käytetään vain samalla viimeistelyinä toimivien koristelujen kiinnittämiseen. Kaarinan Kirkkomäen vainajista yksi oli saanut mukaansa hautaan kaksi esiliinaa, mutta aika monen yksilön kohdalla voisi kuvitella spiraalikoristellun esiliinan olleen melko ainutkertainen vaate. Jos nyt vaikkapa miehelään mennessään olisi naiselle hänen itsensä ja/tai läheisten toimesta valmistettu yksi pahalta silmältä suojaava naineen naisen merkki, ei siinä ehkä ole paljoa mietitty, että pitäisiko samalla vaivalla kutoa samaan loimeen toinenkin essu.

Kerralla kudottavan kankaan hamstraus perustuu myös siihen, että vaikken nyt rahoissa kierikään, mä voin kuitenkin hyvin ostaa kahden sijaan kolmekin vyyhtiä vähän kalliimpaa villalankaa, jota kone on mulle kivasti valmiiksi kehrännyt. Langan kehrääminen, varsinkin värttinällä, on kuitenkin koko kankaan valmistusprosessin aikaa vievin osuus - vähän vaikeaa ajatella, että ihan vaan huvikseen olisi kehrätty hervottomat määrät lankoja varastoon odottelemaan, että niistä joskus jotakin tulisi. Loimiksi sopivien lankojen kehrääminen ei myöskään ollut ihan tumpeloimpien hommaa, kuten sananlaskukin jo sanoo, loimilankoja kehräsivät vanhat ja taitavat, kudelankoja muutkin. Nyt tosin huomasin, ettei ohutkaan lanka pyrkinyt pystypuissa katkeamaan ollenkaan niin paljon kuin säärikääreprojektissani: sen vetolujuus tuntuisi olevan ihan kohtuullinen, mutta hankauskestävyys erittäin huono. Oli miten oli, jos langat olisi tähän essuun kudottu itse, se olisi lisännyt valmistusaikaa kevyesti kymmenillä tunneilla. Ja sitä ennen ne villat olisi pitänyt keritä lampaista, jotka olisi täytynyt pitää ruoassa ja turvassa...

Vai sorrutaanko nyt ihan turhan päiten taas tyypilliseen "meillä kaikki oli pientä ja kotikutoista" -ajatteluun? Eräs EAA-seminaarin puhujista, Sophie Bergerbrant, haastoi Britannian rautakauden kontekstissa vahvasti ajatuksen tekstiilien kotitarvevalmistuksesta: hänen aineistossaan eri tyyppiset tekstiilien valmistusvälineet tuntuivat keskittyvän eri taloihin, jopa eri kyliin. Teknisesti mikään ei estä käyttämästä pystykangaspuita laajamittaiseen kaupalliseen kankaidentuotantoon: niin tehtiin varmasti antiikin aikana Välimeren maissa, ja vastaavaan viittaisi muistaakseni Woven into the Earth -kirja Grönlannin ja/tai Islannin keskiaikaisessa kontekstissa (kirjoitin joskus muinoin pätkän vadmal-villakankaasta ja kyynärämitoista). Antiikin vaatemalleista monet olivat silti vielä määrämittaisista kangaspaloista taittelemalla valmistettuja, Grönlannin löydöt taas paloista leikattuja ja istutettuja - erityisesti jälkimmäiseen valmistustapaan ajatus kankaasta metritavarana sopii. Ehkä siirtymät pystypuut -> vaakapuut / kankaan pintakuvio näkyvissä -> kankaan pinta vanutettu ja nukka leikattu / kotitarvetuotanto -> kaupallinen tuotanto eivät olleet kovin suoraviivaisia vaan pikemminkin vaiheittaisia ja vähitellen tapahtuneita?

Viitteitä ammattimaisesta tuotannosta on Suomessa tulkittu olevan havaittavissa nimenomaan ristiretkiaikaisten spiraalikoristeltujen essujen ja hartiavaippojen tapauksessa. Olisiko (tuleva?) emäntä itse kutonut kankaan ja erikoistunut tekijä tehnyt ja kiinnittänyt siihen spiraalit? Oliko spiraalikuvioiden punominen miespuolisten vaskiseppien hommaa? Spekuloitavaa riittää.

Oli miten oli, mulla meni metrin mittaisen essun kutomiseen noin 19 tuntia. Muutaman tunnin voi laskea harjoitteluaikaa, ja painojen siirtäminen oli ihan merkittävästi aikaa haukannut työvaihe, mutta muuten vähän epäilen, olisiko työnopeutta mahdollista valtavasti tuosta nostaa - vähän harjoittelun myötä kyllä varmasti. Leveämmän kankaan kutomisen olettaisin olevan vielä hitaampaa, mutta sitäkin pitäisi kokeilla, ennen kuin voi kummemmin mitään sanoa. Ja nyt on sitten vielä viimeistelyt tiedossa: päättelylautanauhojen kutomiseen on varattu kai 8 tuntia, ja värjäämiseen vielä 6 tuntia. Itse joudun käyttämään osan kurssiajasta muuttamiseen, mutta eiköhän tuosta vielä essu tule, ehkä jo ensi kesäksi... Ja ehkä tuossa keväällä ehtii vääntämään lisää vietereitäkin :)

Krista ottaa loimenjäänteitä pois puista.

Valmiit essukankaat ja väliin kudotut sanomalehdet käärittiin rullalle odottamaan viimeistelyvaihetta.

Näiden kaikkien pohdintojen äärellä lienee syytä muistaa, että lopulta tiedämme rautakautisesta kutomisesta vielä aika vähän, ja siitäkin iso osa on valistunutta arvausta. Loimipainoiset pystypuut keksittiin uudelleen Marta Hoffmanin tutkimusten myötä 1960-luvulla, jolloin Länsi-Norjassa, Islannissa, Färsaarilla ja
saamelaisten parissa oli vielä elossa elävän pystypuukudontatradition edustajia. Enimmäkseen nuo viimeiset periferiakutojat tuottivat kuitenkin palttinasidoksisia raanuja, hyvin erityyppisiä kudonnaisia kuin rautakautiset, välillä hyvinkin hienot ja sidokseltaan monimutkaisemmat vaatetuskankaat. Jälkimmäisten kudontatekniikoita on sitten pyritty kokeilevan arkeologian menetelmin uudelleenlöytämään. Paljon pioneerityötä on tehty Tanskassa Lejressä liittyen niin sikäläisiin pronssi- ja rautakautisiin löytöihin (jotka siis Tanskassa ajoittuvat erityisesti ajanlaskumme alkua edeltävään aikaan, eli tuhat vuotta varhaisemmiksi kuin Suomen viikinki- ja ristiretkiaikaiset löydöt) ja ainakin nykyään Kööpenhaminen yliopistossa myös antiikin lähteisiin; Ruotsissa erityisesti Bäckedalissa, Suomessa Kuralassa Kaarinan muinaispuvun rekonstruktioprojektin yhteydessä ja sittemmin Mynämäellä muinaistekniikan opetuksessa. Briteissä ja Jenkeissä puuhataan sekä tutkimusta että harrastustoimintaa, ja saksankielisessä maailmassa tapahtuu varmasti jotain, mutta se on mun kielitaitoni ulkopuolella.

Loimipainoisilla pystypuilla kutomiseen löytyy etnografisen tiedon lisäksi historiallisia kuva- ja tekstilähteitä sekä kangaspuihin liitettyjä arkeologisia löytöjä, erityisesti loimipainoja. Eri paikoissa työskenteleville kutojille muodostuu kokemuksen kautta erilaisia enemmän tai vähemmän vankkoja käsityksiä siitä, miten ne tekniset ratkaisut, joista löytömateriaalia ei ole säilynyt, kannattaa toteuttaa. Huolimatta vähäisestä julkaistusta materiaalista joitakin yhtenäisiä käytäntöjä siitä, miten tietyt kysymykset ratkaistaan, on päässyt kansaivälisestikin leviämään, ja erilaisia kudontakäytäntöjä kartoittaa ainakin Christina Petty vielä tämän vuoden loppuun auki olevalla kudontakyselyllään. Tanskalaiset ovat puolestaan kiitettävästi julkaisseet systemaattisten kokeilujensa tuloksia, CTR:n sivuilta löytyy esimerkiksi suoraan pdf:nä Technical Report Experimental Archaeology Part 3 Loom weights (2007) ja aiempia tutkimuksia on julkaistu viime vuosien tekstiiliarkeologisissa artikkelikokoelmissa. Silti lopulta edessä on kokeilevan arkeologian väistämätön epävarmuus: täysin varmoja siitä, että yrityksen ja erehdyksen kautta syntyneet tekemisen tavat vastaisivat alkuperäisiä, tavoiteltuja muinaistekniikoita, ei koskaan voida olla. Sen epävarmuuden kanssa täytyy sitten vain kyetä elämään. Onneksi kutominen voi olla kivaa ihan riippumatta siitä, kuinka autenttisin menetelmin sitä lopulta puuhataan.

Tänään sitten päättelylautanauhoja kutomaan, jännää :)

Alunaparkkikokeiluja

Keväällä nyljin ketun. Nyt syksyllä museon pihalta on kahdesti löytynyt kuollut jänis - mystisesti vielä molempien löytöpaikka oli lähes täsmälleen sama.Löytäessä pistin ne suoraan pakkaseen, mutta viime kuun lopulla löytyi vihdoin aikaa nylkeä. Vuodenaika vähän painaa päälle, alkaa olla liian kylmä tehdä pidempiä ajanjaksoja töitä ulkona. Niinpä viime kuun loppuun tulikin alunaparkkikokeiluviikkoja.

Ehkei nylkemisestä nyt sen enempää, paitsi että repetitio est mater studiorum - muutaman eläimen kokemus teki hommasta selkeästi helpompaa ja nopeampaa kuin aiemmilla kerroilla. Eläimet olivat keskenään aika eri kokoisia, mutta vähäisellä lajituntemuksellani väittäisin, että molemmat olivat kuitenkin jäniksiä suhteessa aiemmin nylkemääni melko valtavaan rusakkoon. Molempien maha oli vihertävän sininen - onko se normaalia, liittyykö pakastamiseen vai antaisiko vihjettä kuolinsyystä? Aika outona meinaan noita kuolemia pidän, olisivatko onnistuneet syömään jotain myrkyllistä? Ruumiit menivät molemmat roskiin, itsekseen kuolleista eläimistä ei oikein paistia viitsi tehdä.

Nylkemisen jälkeisen putsauksen opetukset olivat samoja kuin viimeksi, jäniksen nahka on hervottoman ohutta ja siihen tulee reikiä jo melkein pelkästä katselemisesta. Pakastimesta kaivamani kettu sentään oli vähän tukevampaa tekoa. Skrapalla putsaamisen jälkeen pesin vuorollaan kunkin eläimen, lähinnä karvapuolen.

 

Jänönnahat telineellä (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Alunaparkkiohjeita löytyi Lotta Rahmen kirjasta Skinn - garvning och beredning med traditionella metoder. Alunaan päädyin tosiaan työkaverin suosituksesta, kokeilunhalusta ja osin siksi, että turkiskuoriaiset näyttivät syövän rasvaparkittua rusakonnahkaa erityisen hyvällä halulla. Rahmen mukaan alunalla parkitseminen oli Välimeren maissa ja muualla alunan luontaisilla esiintymisalueilla tavallista jo antiikin aikana, se olisi levinnyt Eurooppaan maurien mukana 700-luvulta alkaen, ja että menetelmä olisi Ruotsissakin yleistynyt jo 1100-luvulla. Lähteekseen näille ajoituksille hän mainitsee K.H. Gustavssonin kirjan Läder - dess kemi, tillverkning och egenskaper vuodelta 1944.

Rahmen ohjeen mukaan pienet turkiseläimet parkitaan alunakylvyssä. Resepti oli suunnattu lyhytkarvaiselle lampaantaljalle, joten tulkitsin määrien riittävän kahdelle jänölle ja yhdelle ketulle. Se kuului vapaasti suomennettuna näin:

Alunakylvetys

- Liota 300 g alunaa ja 150 g suolaa kuuteen litraan n. 30C-asteista vettä.
- Upota kuivahkoksi puristeltu nahka liemeen. Sekoittele silloin tällöin, erityisesti alkuvaiheessa. Anna olla noin 8-12 tuntia.
- Ota ylös, kuivattele, kaavi lihapuoli uudelleen. Hyvin ohuissa nahoissa kannattaa mieluummin jättää kalvoja kuin repiä nahkaa (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).
- Lisää liemeen 200 g alunaa ja 100 g suolaa. Laita nahat uudelleen liemeen 10-12 tunniksi.

No, täällä museolla virka-aikaan puuhatessa en tietenkään noudattanut ohjeaikoja juuri ollenkaan: jäniksennahat menivät liemeen yhdessä, kettu vasta seuraavana päivänä, ja liotusajat olivat pikemminkin kokonaisen kuin puolen vuorokauden mittaisia. Tällä kokemukselle en kykene lainkaan sanomaan, mitä haittaa siitä mahdollisesti oli. Rahme mainitsee, että alunaliemessä jo liotettua nahkaa on paljon helpompi rapsutella kuin tuoretta, ja on siinä hyvin oikeassa.

 

Uitettu kettu.

Jauhotus, rasvaus ja pehmitys

- Ota nahka liemestä, linkoa pesukoneessa jos mahdollista, kuivata karvapuoli puolikuivaksi. Laita kuivumaan ilmavasti. Levitä lihapuolelle kaura- tai vehnäjauhoja. Anna jauhojen olla 2-4 vuorokautta.
- Karistele jauhot ja pehmitä nahka. Jos nahka on kuivunut kovasti, sitä voi pehmitystä varten kostuttaa hieman.
- Rasvakyllästä nahka seoksella, jossa on esim. 2 munankeltuaista ja lusikallinen ruokaöljyä.

Käytössäni ei ollut pesukonetta, jossa nahat olisi voinut lingota (tyynyliinan sisään laitettunuina ne olisi ehkä voinut viedä kotiin, mutten nyt tehnyt niin), joten kokeilin karvapuolen kuivatukseen muita konsteja. Vajasta löytynyt kuumailmapuhallin oli huono idea, käräytin sillä pariin otteeseen jäniksenkarvat muutamasta kohtaa rullalle. Työkaverin lainaan tuoma fööni toimi paremmin, mutta varsinkin ketun paksun karvan kanssa kesti todella kauan saada turkki edes auttavasti kuivaksi - jouduin jatkamaan föönäystä vielä pitkään jauhojen poiston jälkeenkin. Käytin vehnäjauhoja, ja kuivattelin nahkoja vanhojen ikkunan hyönteisverkkojen päällä vintissä - lämpimämpi tila olisi ollut parempi, mutta työpajarakennuksen ollessa edelleen remontissa ei hyviä mahdollisuuksia sellaiseen oikein ollut. Jauhot tuppasivat reunoissa tarttumaan karvoihin, muuten systeemi toimi oikein hyvin.

Vanhojen ikkunoiden hyönteisverkot kehyksissään sopivat hyvin kuivatustelineiksi. Ketunkarva ei tosin ottanut millään kuivuakseen.

   

Jäniksennahoille on levitetty vehnäjauhoa.

 Pehmittämisen osalta kettu oli mukava ja jänikset yhtä helvettiä: juuri kun luuli saaneensa jonkin kohdan hyvään kuntoon, nahka repesi. Tekniikkana käytin pienessä määrin skrapaa ja lähinnä sormien välissä venyttelyä, kun vaikutti siltä, ettei näihin mitään järeämpiä keinoja kaivattu. En vielä ole ihan päättänyt, mitä niistä teen, mutta sen olen päättänyt, että ihan helpolla en lähde jäniksennahkoja enää parkitsemaan. Kettuun sen sijaan olen erittäin tyytyväinen, nyt pitäisi vielä ommella sen sisäpuolelle pellavakangas vuoriksi ja sitten maha umpeen, ja kaveri olisi ihan puuhka. Ja päättää, jätänkö ne tassut paikoilleen - yksi tosiaan irtosi nyljentäonnettomuudessa, ja muissa on vähän turhan paljon kudoksia sisällä jäljellä. Nyt nahka on tosin roikkunut jo yli viikon tässä sisällä, tassut tuntuisivat aika hyvin kuivuneen eivät esimerkiksi haise. Tai no, läheltä nuuskittuna koko nahka haisee aivan omaltaan, joltakin, jonka arvelisin olevan urosketun haju. Sitä en ollut haistanut aiemmin.

Poistin jauhoja ensin ravistelemalla, sitten rypistelemällä ja pikkuisen myös raaputtamalla - viimeksimainitun kanssa kannattaa olla todella varovainen. Kevyesti sumutuspullolla uudelleenkostutettuna jäniksennahat kestivät vähän paremmin pehmitystä, mutta repesivät edelleen todella helposti.

 

Jauho oli osin tarttunut alunakylvetetyn nahan lihapuolelle aika tiukasti.

 

Rasvaus tapahtui sisällä lämpimässä. Olisi ehkä pitänyt käyttää rypsiöljyä, oliiviöljy haisee nahassa vähän oudolta. (Kuva: M. Ekebom 2012)

 Rasvattu ketunnahka lämmittelee. Föönillä pystyi vielä kuivaamaan turkkia kehikon altapäin.

 

Jänöjen lihapuoli valmiina. Vähän on repeämiä paikattavaksi.

Kettu ja jänöt karvapuoli ylöspäin.

Vähän on sellainen kutina, että tämä turkisnahkojen alunaparkkikokeilu saattaa jäädä viimeiseksi parkintaprojektikseni vähään aikaan. Äitiyslomasijaisuuteni täällä Glimsissä alkaa olla ohi, ja vaikka jäänkin ainakin joulukuuksi tekemään tuntitöitä oppaana, mahdollisuuteni parkinta nahkaa vähenevät toistaiseksi merkittävästi. Valmiita nahkoja on toki jonkin verran jemmassa, kuten myös keskeneräisiä ja vasta suunnitteluasteella olevia nahkaompeluprojekteja, joten kokonaan eivät nahkatyöt toki ole elämästäni loppumassa. Vaikka vähän on kyllä ollut siistejä sisäkäsitöitä ilmassa, kun olen viime aikoina keskittynyt ennen kaikkea virkkaamaan isoäidinneliöitä ja aloittanut vihdoin elämäni ensimmäisen puikoilla kudotun villasukan. Näilläkin projekteilla on vähän tuli hännän alla, kun arkityön myötä myös päivittäinen avunpyyntömahdollisuus tulevalta käsityönopettajalta katoaa. Mutta niin se nyt on, että nurjat silmukat ja kantapää, here I come!

Elämäni ensimmäiset isoäidinneliöt. Näihin on tarkoitus upottaa kasvivärjätty langanpätkä jos toinenkin.