Baby steps

Tutustuin tänä vuonna ilmaukseen "baby steps" - kuuleman mukaan se on ollut olemassa jo ties kuinka kauan, mutta jostain syystä ei ollut sattunut korvaani aiemmin. Aika usein tuntuu siltä, että kaikki käsityöprojektini etenevät todella pienin askelin, kun homman aloituksesta saattaa helposti kulua useampi vuosi, ennen kuin valmista lopputuotetta pitää käsissään. Lähetin tänään jäsenhakemuksen vastaperustettuun Suomen primitiivitaitojen seuraan, ja pohdiskelin sitä, mihin täytyisi ryhtyä, jos tahtoisi laajentaa repertuaariaan esimerkiksi Kuttelon kaltaisen kivikausiporukan toimintaan. Jos hakee vertailukohtaa, niin olen harrastanut Suomen nuorempaa rautakautta vuodesta 1999 - silloin ompelin Rautajoki-liveroolipeliä varten ompelukoneella ensimmäiset pellava-alusmekkoni väärinymmärretyllä Euran aluspuvun kaavalla, ja kiinnitin päärmäämättömän villakankaan eriparisilla Kalevala korun soljilla peplokseksi. Vyönä toimivat ensimmäiset itse kudotut lauta- ja iskunauhat, ja jalassa lienivät tädin intiaanireservaatista ostamat nahkatossut, joista olin leikannut hapsut irti. Ensimmäiset askeleet oli otettu jo pari vuotta aiemmin, kun aloitin larppaamisen Harmaasusissa syksyllä 1997. Kyseinen yhdistynyt on ollut historiaharrastukseni henkinen koti ja tärkein kaveripiirini siitä lähtien.

Nämä kotialbumista löytyneet kuvat on digitalisoitu parhaalla mahdollisella tekniikalla, eli ottamalla niistä itsestään kuva olohuoneen pöydällä:

Matkalla Viikinkilarppiin. Ihan ensimmäiset larppivaatteeni ompeli äiti. (Kuva: A. Valkama 1998)

 

Varusteiden valmistusta Rautajoki-larppiin: mä teen iskunauhaa, Esko ompelee. (Kuva: A. Valkama 1999)

Rautajoen pelaajia: oikeassa alakulmassa tätini Päivi mun vaatteet päällään. Muistikuvani siitä, että oranssissa peploskankaassa olisi jo tuolloin ollut lautanauhareunus, ovat näköjään todistetusti vääriä. (Kuva: A. Valkama 1999)

Nämä teltat taisivat olla lainassa Sommelolta. (Kuva: A. Valkama 1999)

 

Tässä odotellaan Sotkaa Pukkisaaren rannassa ehkä kesällä 2000. Sekä vaaleanruskea, viittana vuosikausia palvellut huopa, että otsalle sidotut lautanauhanpätkä ovat sittemmin kadonneet jonnekin. (Kuva: N. Talvela)

Kaksi vuotta Rautajoen jälkeen Ilkeässä isännässä oranssiin päällysmekkoon on ilmaantunut reunanauha, ja mulla on itselläni päällä saman kankaan ruskeasta versiosta tehty mekko. Vakioproppilapsi, serkkuni Siirikin on hieman kasvanut. Ruskeasta kankaasta tuli myöhemmässä elämässään pussihousut. (Kuvaaja tuntematon, 2001)

Skottilarp oli ehkä myös 2001 - olen saanut valmiiksi punaisen villamekon, jonka suurehkoissa kädenteissä on turkisreunustus. Sen alla olevaa harmaata villa-alusmekkoa käytän edelleen jatkuvasti. Kuvan pisimpänä poseeraavalla Tuukalla on myös päällään ainakin mun tekemä villatunika lautanauhareunoineen. (Kuvaaja tuntematon, ehkä 2000 tai 2001)

Eikä siitä nyt ihan hirveän kauas olla kolmessatoista vuodessa tultu, vaikka historiasta kiinnostuneesta lukiolaisesta onkin yliopistokoulutettu kulttuurintutkimuksen maisteri. Logiikalla, joka aukenee kunnolla todennäköisesti vain samassa skenessä jotenkin sisällä olevalle harrastajalle, olen edennyt tuosta alkutilanteesta "taaksepäin" - pienin askelin kohti autenttisempia menetelmiä, materiaaleja ja sisäistettyjä tekemisen tapoja. Toki kyse on siitä, minkä itse kuvittelen oikeaksi tavaksi tehdä asioita, mutta tukeudun fiiliksen ja omien työtapojen lisäksi usein myös edes jonkinmoiseen lähdeaineistojen hyötykäyttöön. Silti niillä mielikuvilla, joista osan alkuperä on hyvinkin syvällä omassa henkilöhistoriassani, on nykyisessäkin omassa historiakäsityksessä todella suuri merkitys. Ja sillä, minkä itse kokee kiinnostavaksi - ihminen on todella hyvä sulkemaan mielestään niitä asioita, jotka eivät näkemis-, kuulemis- tai kokemishetkellä tunnu tärkeiltä tai mielenkiintoisilta. Ja sitten saattaa myöhemmin huomata, että pitkään mietityttänyt asia on kyllä tullut vastaan jo jossakin ties kuinka kauan sitten luetussa materiaalissa, siihen ei ole vain juuri silloin kiinnittänyt mitään huomiota.

Pukkisaaressa Toukojuhlassa 2010. (Kuva: N. Talvela)

Tuossa ylläolevassa perspektiiviltään jännässä kuvassa mulla on pellava-alusmekko, jonka pään- ja kädenteiden sekä helman päärmeet on ommeltu käsin, sisäsaumat koneella. Peplokseksi on taitettu ohut ostovillakangas, joka on värjätty vaahteranlehdillä. Essukangas on vaaleaa värjäämätöntä villaa, koristettu vain lautanauhoilla ylä- ja alareunoissa. Kaikki lautanauhat on kudottu kasvivärjätyistä langoista. Olkasoljet ovat samaa paria ja oikeaa aikakautta, edelleen tosin Kalevala korun moderniin korukäyttöönkin sopivaa valmistetta. Ketjut on koottu itse eri lähteistä ostetuista materiaaleista, samoin kaulassa roikkuvat lasihelminauhat. Jalkoja ja ei näy, mutta niissä lienevät ne saapikkaat, jotka sittemmin muuttuivat suolöydöiksi. Tästä eteenpäin olen lähinnä kasvattanut tukkaa, tai siltä ainakin aikaansaannoksia listatessa tuntuu. Käsinkehrättyä lankaa on jo kohtuupaljon, muttei missään tapauksessa kankaaksi asti, ja sitä paitsi melkein kaikki vyyhdit on värjätty eri värisiksi. Ostolangoista itse kudotuista kankaista on vasta ensimmäinen muuttumassa pikkuhiljaa mekoksi. Säärikääryleet on tarkoitus kutoa osin itse kehrätyistä langoista, mutta nekin vaakakangaspuissa. Pystykangaspuukurssille voisi mennä syksyllä kutomaan essun, ja siihen saisi sitten ehkä spiraalejakin kiinni. Suurin osa projekteista on kesken, ja tulee myös olemaan kesken vielä jonkin aikaa.

Kun mä kuolen vanhan tunikani saat
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
tippuu pois jo lautanauha
näkyy koneommelsauma
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
(trad. ainakin Harmaasusien keskuudessa)

Joskus tuntuu, että nykyisillä historianelävöitysharrastuksen aloittavilla on paljon helpompaa - tietoa on ainakin netissä saatavilla paljon helpommin esimerkiksi useista loistavista blogeista, ja vanhempien harrastajien yleinen varustustaso on parantunut siten, että hyviä esimerkkejä ja neuvoja on aika helposti saatavilla. Moni aloittaa suoraan ompelemaan ensimmäiset vaatteensa käsin kunnollisista kankaista, kulkematta lakanakangasvaiheen kautta. Tai halutessaan nykyharrastaja voi tilata kaikki kamansa valmiina verkkokaupoista, tai ostaa halpaa itätuotantoa erilaisilta markkinoilta, tai tilata varusteita monilta taitavilta muinaiskäsityöläisiltä. Silti taitaa olla niin, että tiedonhakuun on kuitenkin oltava oma innostus, ja tekeminen etenee vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Käsitöitä voi opettaa vain tiettyyn rajaan saakka, sen jälkeen tarvitaan oma oivallus siitä, miten homma sujuu. Onneksi voi yrittää ottaa oppia myös muiden virheistä, mikä onkin suuri motivaatio myös tämän blogin pitämiseen.

Loppuun vielä viime aikojen pikku askeleet tämän harrastuksen, nykyään osin myös työn, parissa:

Se on valmis! Salonkikangaspuut hetkeä ennen kankaan poisottoa. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

 Harmaan pellavakankaan veto tukilta. Sitä tuli lopulta 7,5 metriä. (Kuva: N. Finnberg 2012)

Luovuutta säärisiteiden loimen luomisessa: käärinpirta oli hukassa, mutta onneksi se saattoi kapeassa loimessa korvata luhaan teipatulla villakammalla. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

Pönttövärjäystä Riihivillan ohjeen mukaan, krappilangat punertavat jo lupaavasti. Näistä tulee ehkä vielä joku päivä jonkun kankaan loimi- ja kudelankoja.(Kuva: J. Sahramaa 2012)

Seuraava viikko taas vaihteeksi pinnan alla, sitten päästään vilkaisemaan, mitä noille langoille kuuluu.