Vierailin eilen Pompallier Mission -lähetysasemalla Russell-nimisessä kylässä Northlandissa, Uuden-Seelannin pohjoissaaren pohjoisosassa. Historiallista taloa ja erityisesti opastettua kierrosta oli kehuttu omatoimimatkaajien Raamatussa Lonely Planetissa, mutta olin silti varsin riemastunut opastuksen mielenkiintoisuudesta ja erityisesti siitä, että talossa yhä parkittiin nahkaa ja sidottiin kirjoja.
1800-luvun alussa Russell tunnettiin nimellä Kororareka (vapaasti suomennettuna "somien pingviinien kylä"). Paikallisten maorien elämä oli muutoksen kourissa, kun yhä useampi valkoinen valaanpyytäjä, Australiasta karannut rangaistusvanki tai muu seikkailunhaluinen yksilö löysi tiensä tuohon silloisen Aotearoan vilkkaimpaan satamaan. Lähetyssaarnaajien silmissä kyseessä oli Tyynenmeren helvetinloukko, sillä maorit myivät merimiehille paitsi ruokaa ja tarvikkeita myös naisseuraa, ja myös valkoisten tuomaa alkoholia oli laajalti saatavilla. Pikaisella ja lyhytaikaisella avioitumisella valkoisen miehen kanssa maorinainen saattoi tuottaa perheelleen ja heimolleen koko joukon tuontitavaraa, ennen kaikkea himoittuja musketteja, jotka olivat tehneet Ngapuheista pohjoisen voittoisimman heimon. Välillä syntyi yhteenottoja: 1930 Kororarekassa sodittiin niin kutsuttu Girls' war, kun useamman korkea-arvoisen maorinaisen välille syntyi kiistaa valaanpyytäjäkapteeni Brindin huomiosta. Perheiden ryhdyttyä puolustamaan kunniaansa kahakoissa kuoli satoja ihmisiä ennen kuin lähetyssaarnaajat onnistuivat neuvottelemaan rauhan osapuolten välille.
Samoihin aikoihin ranskalainen piispa Pompalier oli saanut harteilleen raskaan vastuun: käännyttää koko Tyynenmeren saaristo oikeaan katoliseen uskoon. Pompallier oli opiskellut maoria oleskellessaan Hokiangassa, ja päässyt paikallisten päälliköiden suosioon, vastasihan katolinen piispa paljon paremmin paikallisten käsitystä uskonnollisesta auktoriteetista kuin koruttomat protestantit. 1830-luvulla monet pohjoisen maorit osasivat lukea, sillä kaksi heidän päälliköistään oli ollut mukana luomassa maorin kirjakieltä Oxfordissa, ja kysyntä maorinkieliselle kirjallisuudelle oli suurta. Tähän saumaan piispa Pompallier panosti: hän kutsui maristiveljiään Kororarekaan, ja yhdessä ranskalaisen kirjanpainajan ja irlantilaisen nahkurin kanssa nämä paitsi rakensivat varsin massiivisen painotalon ja koko joukon pienempiä työpajoja, myös onnistuivat painamaan yli 40 000 maorinkielistä hartauskirjaa.
Iso-Britannia pelkäsi Ranskan havittelevan Uuden-Seelannin hallintaa (eikä ollut tässä väärässä), ja 1840 englantilaiset saivat paikalliset maorit allekirjoittamaan Waitangin sopimuksen, jonka englanninkielisessä versiossa maoriheimot alistuivat Britannian kruunun alaisuuteen. Missä määrin maorinkielisen version sanamuoto vastaa englanninkielistä, on kiistan alla edelleen, mutta joka tapauksessa Waitangin sopimus on nykyisen Uuden-Seelannin perustava asiakirja. Piispa Pompallier muuten neuvoi päälliköitä olemaan allekirjoittamatta sopimusta ja vaati siihen lisättäväksi uskonnonvapauden sallivaa pykälää, mistä englantilaiset eivät vähemmän yllättäen olleet kovin innoissaan.
Elämä Britannian kruunun alla ei vastannut maoripäälliköiden odotuksia. Vuonna 1945 Ngapuhi-päällikkö Hone Heke oli niin tuskastunut, että lähetettyään miehensä kylään aiheuttamaan sekasortoa hän kiipesi Kororarekan sataman viereiselle kukkulalle hakkaamaan Iso-Britannian lipun alas maahan jo neljännen kerran. Valkoiset uudisasukkaat pakenivat satamassa oleviin laivoihin, ja paikallishallinto päätti saman tien siirtää heidät turvaan etelämmäs uuteen pääkaupunkiin, Aucklandiin. Sotalaiva HMS Hazard pommitti kylän lähes maan tasalle. Pystyyn jäi vain kaksi rakennusta: ChristChurch-kirkko ja Pompallier Mission. Sota Uudesta-Seelannista oli syttynyt, ja se on toinen tarina.
Maristiveljien muutettua Aucklandiin nahanparkinta Pompallier-talossa jatkui, ja kun aika jätti nahkuri James Callaghanista, talosta tuli yksityisasunto. 1940-luvulla talo restauroitiin virheellisesti piispanasunnoksi, ja sitä esiteltiin yleisölle sellaisena. 1990-luvun arkeologiset kaivaukset paljastivat totuuden (ja joukon muumioituneita rottia talon uumenista), ja nykyään Pompallier-talon oppaat voivat kehua työskentelevänsä Uuden-Seelannin vanhimmassa yhä toimivassa teollisuuslaitoksessa. Osa käytetyistä työkaluista ja itse painokoneet ovat alkuperäisiä, osa taas replikoita, mutta maorien aikanaan tapuksi nimeämä talo on mitä mielenkiintoisin vierailukohde.
Kirjaimet nuijittiin tasaiseksi sivuksi.
Heti alkoi tehdä mieli vähän parkita nahkaa taas ;)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti