torstai 8. marraskuuta 2012

Alunaparkkikokeiluja

Keväällä nyljin ketun. Nyt syksyllä museon pihalta on kahdesti löytynyt kuollut jänis - mystisesti vielä molempien löytöpaikka oli lähes täsmälleen sama.Löytäessä pistin ne suoraan pakkaseen, mutta viime kuun lopulla löytyi vihdoin aikaa nylkeä. Vuodenaika vähän painaa päälle, alkaa olla liian kylmä tehdä pidempiä ajanjaksoja töitä ulkona. Niinpä viime kuun loppuun tulikin alunaparkkikokeiluviikkoja.

Ehkei nylkemisestä nyt sen enempää, paitsi että repetitio est mater studiorum - muutaman eläimen kokemus teki hommasta selkeästi helpompaa ja nopeampaa kuin aiemmilla kerroilla. Eläimet olivat keskenään aika eri kokoisia, mutta vähäisellä lajituntemuksellani väittäisin, että molemmat olivat kuitenkin jäniksiä suhteessa aiemmin nylkemääni melko valtavaan rusakkoon. Molempien maha oli vihertävän sininen - onko se normaalia, liittyykö pakastamiseen vai antaisiko vihjettä kuolinsyystä? Aika outona meinaan noita kuolemia pidän, olisivatko onnistuneet syömään jotain myrkyllistä? Ruumiit menivät molemmat roskiin, itsekseen kuolleista eläimistä ei oikein paistia viitsi tehdä.

Nylkemisen jälkeisen putsauksen opetukset olivat samoja kuin viimeksi, jäniksen nahka on hervottoman ohutta ja siihen tulee reikiä jo melkein pelkästä katselemisesta. Pakastimesta kaivamani kettu sentään oli vähän tukevampaa tekoa. Skrapalla putsaamisen jälkeen pesin vuorollaan kunkin eläimen, lähinnä karvapuolen.

 
Jänönnahat telineellä (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Alunaparkkiohjeita löytyi Lotta Rahmen kirjasta Skinn - garvning och beredning med traditionella metoder. Alunaan päädyin tosiaan työkaverin suosituksesta, kokeilunhalusta ja osin siksi, että turkiskuoriaiset näyttivät syövän rasvaparkittua rusakonnahkaa erityisen hyvällä halulla. Rahmen mukaan alunalla parkitseminen oli Välimeren maissa ja muualla alunan luontaisilla esiintymisalueilla tavallista jo antiikin aikana, se olisi levinnyt Eurooppaan maurien mukana 700-luvulta alkaen, ja että menetelmä olisi Ruotsissakin yleistynyt jo 1100-luvulla. Lähteekseen näille ajoituksille hän mainitsee K.H. Gustavssonin kirjan Läder - dess kemi, tillverkning och egenskaper vuodelta 1944.

Rahmen ohjeen mukaan pienet turkiseläimet parkitaan alunakylvyssä. Resepti oli suunnattu lyhytkarvaiselle lampaantaljalle, joten tulkitsin määrien riittävän kahdelle jänölle ja yhdelle ketulle. Se kuului vapaasti suomennettuna näin:

Alunakylvetys

- Liota 300 g alunaa ja 150 g suolaa kuuteen litraan n. 30C-asteista vettä.
- Upota kuivahkoksi puristeltu nahka liemeen. Sekoittele silloin tällöin, erityisesti alkuvaiheessa. Anna olla noin 8-12 tuntia.
- Ota ylös, kuivattele, kaavi lihapuoli uudelleen. Hyvin ohuissa nahoissa kannattaa mieluummin jättää kalvoja kuin repiä nahkaa (mikä on helpommin sanottu kuin tehty).
- Lisää liemeen 200 g alunaa ja 100 g suolaa. Laita nahat uudelleen liemeen 10-12 tunniksi.

No, täällä museolla virka-aikaan puuhatessa en tietenkään noudattanut ohjeaikoja juuri ollenkaan: jäniksennahat menivät liemeen yhdessä, kettu vasta seuraavana päivänä, ja liotusajat olivat pikemminkin kokonaisen kuin puolen vuorokauden mittaisia. Tällä kokemukselle en kykene lainkaan sanomaan, mitä haittaa siitä mahdollisesti oli. Rahme mainitsee, että alunaliemessä jo liotettua nahkaa on paljon helpompi rapsutella kuin tuoretta, ja on siinä hyvin oikeassa.

 
Uitettu kettu.

Jauhotus, rasvaus ja pehmitys

- Ota nahka liemestä, linkoa pesukoneessa jos mahdollista, kuivata karvapuoli puolikuivaksi. Laita kuivumaan ilmavasti. Levitä lihapuolelle kaura- tai vehnäjauhoja. Anna jauhojen olla 2-4 vuorokautta.
- Karistele jauhot ja pehmitä nahka. Jos nahka on kuivunut kovasti, sitä voi pehmitystä varten kostuttaa hieman.
- Rasvakyllästä nahka seoksella, jossa on esim. 2 munankeltuaista ja lusikallinen ruokaöljyä.

Käytössäni ei ollut pesukonetta, jossa nahat olisi voinut lingota (tyynyliinan sisään laitettunuina ne olisi ehkä voinut viedä kotiin, mutten nyt tehnyt niin), joten kokeilin karvapuolen kuivatukseen muita konsteja. Vajasta löytynyt kuumailmapuhallin oli huono idea, käräytin sillä pariin otteeseen jäniksenkarvat muutamasta kohtaa rullalle. Työkaverin lainaan tuoma fööni toimi paremmin, mutta varsinkin ketun paksun karvan kanssa kesti todella kauan saada turkki edes auttavasti kuivaksi - jouduin jatkamaan föönäystä vielä pitkään jauhojen poiston jälkeenkin. Käytin vehnäjauhoja, ja kuivattelin nahkoja vanhojen ikkunan hyönteisverkkojen päällä vintissä - lämpimämpi tila olisi ollut parempi, mutta työpajarakennuksen ollessa edelleen remontissa ei hyviä mahdollisuuksia sellaiseen oikein ollut. Jauhot tuppasivat reunoissa tarttumaan karvoihin, muuten systeemi toimi oikein hyvin.

Vanhojen ikkunoiden hyönteisverkot kehyksissään sopivat hyvin kuivatustelineiksi. Ketunkarva ei tosin ottanut millään kuivuakseen.

   
Jäniksennahoille on levitetty vehnäjauhoa.

 Pehmittämisen osalta kettu oli mukava ja jänikset yhtä helvettiä: juuri kun luuli saaneensa jonkin kohdan hyvään kuntoon, nahka repesi. Tekniikkana käytin pienessä määrin skrapaa ja lähinnä sormien välissä venyttelyä, kun vaikutti siltä, ettei näihin mitään järeämpiä keinoja kaivattu. En vielä ole ihan päättänyt, mitä niistä teen, mutta sen olen päättänyt, että ihan helpolla en lähde jäniksennahkoja enää parkitsemaan. Kettuun sen sijaan olen erittäin tyytyväinen, nyt pitäisi vielä ommella sen sisäpuolelle pellavakangas vuoriksi ja sitten maha umpeen, ja kaveri olisi ihan puuhka. Ja päättää, jätänkö ne tassut paikoilleen - yksi tosiaan irtosi nyljentäonnettomuudessa, ja muissa on vähän turhan paljon kudoksia sisällä jäljellä. Nyt nahka on tosin roikkunut jo yli viikon tässä sisällä, tassut tuntuisivat aika hyvin kuivuneen eivät esimerkiksi haise. Tai no, läheltä nuuskittuna koko nahka haisee aivan omaltaan, joltakin, jonka arvelisin olevan urosketun haju. Sitä en ollut haistanut aiemmin.

Poistin jauhoja ensin ravistelemalla, sitten rypistelemällä ja pikkuisen myös raaputtamalla - viimeksimainitun kanssa kannattaa olla todella varovainen. Kevyesti sumutuspullolla uudelleenkostutettuna jäniksennahat kestivät vähän paremmin pehmitystä, mutta repesivät edelleen todella helposti.

 
Jauho oli osin tarttunut alunakylvetetyn nahan lihapuolelle aika tiukasti.

 
Rasvaus tapahtui sisällä lämpimässä. Olisi ehkä pitänyt käyttää rypsiöljyä, oliiviöljy haisee nahassa vähän oudolta. (Kuva: M. Ekebom 2012)

 Rasvattu ketunnahka lämmittelee. Föönillä pystyi vielä kuivaamaan turkkia kehikon altapäin.

 
Jänöjen lihapuoli valmiina. Vähän on repeämiä paikattavaksi.

Kettu ja jänöt karvapuoli ylöspäin.

Vähän on sellainen kutina, että tämä turkisnahkojen alunaparkkikokeilu saattaa jäädä viimeiseksi parkintaprojektikseni vähään aikaan. Äitiyslomasijaisuuteni täällä Glimsissä alkaa olla ohi, ja vaikka jäänkin ainakin joulukuuksi tekemään tuntitöitä oppaana, mahdollisuuteni parkinta nahkaa vähenevät toistaiseksi merkittävästi. Valmiita nahkoja on toki jonkin verran jemmassa, kuten myös keskeneräisiä ja vasta suunnitteluasteella olevia nahkaompeluprojekteja, joten kokonaan eivät nahkatyöt toki ole elämästäni loppumassa. Vaikka vähän on kyllä ollut siistejä sisäkäsitöitä ilmassa, kun olen viime aikoina keskittynyt ennen kaikkea virkkaamaan isoäidinneliöitä ja aloittanut vihdoin elämäni ensimmäisen puikoilla kudotun villasukan. Näilläkin projekteilla on vähän tuli hännän alla, kun arkityön myötä myös päivittäinen avunpyyntömahdollisuus tulevalta käsityönopettajalta katoaa. Mutta niin se nyt on, että nurjat silmukat ja kantapää, here I come!

Elämäni ensimmäiset isoäidinneliöt. Näihin on tarkoitus upottaa kasvivärjätty langanpätkä jos toinenkin.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Kauramaitoloimet

Säärikääreprojekti edistyy hi-taas-ti. Loimen luominen sujui lopulta ihan hyvin, jos kohta korjatessani ensimmäisen niisintäkerran virhettä tein sitten lopulta sinne toisen, onneksi vähemmän näkyvän. Ehkä on tarkoitettu, ettei säärikääreiden murtotoimikasta vaan voi kutoa symmetriseksi. Olin aika innoissani, kun huomasin, putkihulpioiden kutominen onnistui - kunnes se sitten lakkasi onnistumasta. Fiksumpi tai laajemmalla kudontakokeumuksella varustettu henkilö olisi ehkä tajunnut jo etukäteen, ettei vaakapuissa pirran kanssa kutoessa kankaan reunoja oikein voi kääntää rullalle kuluttamatta pirralla reunalankoja poikki. Mä olin kuitenkin vain ihmetellyt, miksi muinaispukuohjeissa ja näkemissäni säärikääreissä reunat on kyllä niisitty löytöaineistoa mukaillen loimivaltaiseksi palttinaksi, mutta niitä ei ole käännetty putkihulpioksi. Nyt se selvisi, kantapään kautta. Pienten salonkipuideni mukana tulleet metalliniidet ja erittäin ohut, pehmoinen loimilanka tuskin ainakaan paransivat tilannetta.

Aloituspäässä murtotoimikkaan kuvio näkyy selkeästi, vaalella kuteella ei juurikaan. Ja siellä se niisitävirhekin piileksii, toinen raita oikealta on liian leveä ja kolmas vastaavasti liian kapea. Alun jälkeen reunat kääntyvät putkihulpiolle. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Sitten alkoi mennä huonommin, reunat lärpättivät katkeiluosuuksissa aika pahasti.

Lankojen runsas katkeileminen johti kriisiin, vitutukseen, loputtomaan määrään paikkailuja ja erittäin hitaaseen etenemiseen. Sitten tulikin jo työväenopiston "esiliina pystykangaspuissa" -kurssin aloitusviikonloppu, johon menin vähän sekavassa mielentilassa - kudonta-zen oli totaalisen hukassa, ja lisäksi aikatauluni kyseiselle viikonlopulle olivat vähintäänkin katastrofaaliset. Jouduinkin lähtemään kurssilta joka päivä etuajassa ehtiäkseni milloin leffafestareille, milloin tykkikeikalle kaatosateessa, ja kun loimen luonnin aikataulut muutenkin venyivät, missasin lopulta niisinnän opetuksen kokonaan. Vähän harmittaa oma hölmöys aikataulujen kanssa, mutta ehkä ehdin hahmottaa sitä osuutta lisää myöhemminkin.

Kaikesta sählingistä huolimatta olen nyt toiveikas essuloimen suhteen, vaikka se onkin ihan samaa erittäin ohkaista Pirtin lankaa kuin säärikääreloimenikin: Krista nimittäin kertoi loimen vahvistamisen kauramaidolla olevan nyt kuuminta hottia Ruotsissa, tuolla muinaiskudonnan edelläkävijämaassa (ainakin Suomeen nähden). Sitä olen nyt kokeillut vaakapuissa, ja hyvin tuntuisi toimivan: hyvin harva lanka on katkennut enää putkihulpioista luopumisen ja kauramaitokäsittelyn jälkeen. Pellavaloimeahan kudoin märkänä, mutta villaa kasteleminen vain haurastuttaa. Olin aiemminkin kuullut villaloimia käsiteltävän rasvattomalla maidolla loimen vahvistamiseksi - ilmeisesti ajatuksena on pinnoittaa lanka proteiinilla, jolloin se ei kulu hankauksesta niin helposti poikki. Miksi juuri rasvattomalla, sitä en muista kuulleeni - ja nyt tämä kauramaitovaihtoehto oli mulle ihan uutta. Etuna lienee ainakin haju, haittapuoliin kuuluu ilmeisesti se, että kumpikin maito on pestävä pois viileässä vedessä, ettei proteiini pala langan pintaan kiinni. Ei siis suoraan värikylpyyn kannata laittaa ainakaan.

Käytin kauramaidon levitykseen sumutuspulloa ja suojana pientä pyyhettä. Jotta langat eivät kuivuisi kiinni toisiinsa, olen pitänyt viriötä maitokäsittelyn ajan levällään.

Autenttisuuskannalta niin rasvaton maito kuin erityisesti kauravaihtoehtokin lienevät aika epätodennäköisiä, jonkinlainen loimen kestävyyskäsittely puolestaan ihan mahdollinen. Loimilangoissa on tosin varmasti ollut aika paljon enemmän kierrettä, ja primitiivistyyppisen lampaan pitkäkuituisen päällivillan käyttäminen langassa on vahvistanut lankaa entisestään. Sikäli onkin vähän hassua käyttää ostolankaa, joka ei ylikierteisenäkään (Suski oli tilannut sellaista essuloimiin) kestä juuri lainkaan hankausta. Mutta ehkä pystypuissa, joissa ei ole pirtaa ja niidetkin ovat langasta, lankoihin myös kohdistuu vähemmän hankausta? Loimilangan valinnan sanelevat kuitenkin ennen kaikkea käytännön syyt: ei multa todellakaan olisi löytynyt riittävästi itse kehrättyjä, edes auttavasti tasalaatuisia lankoja. Vähän vielä himottaisi ajatus itsekehrätyn langan käyttämisestä essuprojektinkin kuteena, mutta käytännössä se täytynee jättää haaveeksi. Lankaa ei ole valmiina riittävästi, eivätkä aikataulut oikein mitenkään anna periksi kehrätä paljoa lisää, jos pitäisi ehtiä kutoakin ja ehkä jossain välissä nylkeä pari pihalle mystisesti itsekseen kuollutta jänistä. Ennen aikaan olisi sentään ollut käytössä useamman kehrääjän työpanos: työkaveri lohdutteli törmänneensä graduaineistossaan toteamukseen siitä, että "vanhat ja taitavat" kehräsivät loimilankoja, ja muut sitten niitä kuteita...

Kauramaitokäsittelyn huono puoli on se, että jos haluaa maidon kuivuvan loimeen ennen kutomista, kuten pystypuukurssia opettavan Suskin mukaan olisi hyvä, kudontasessiot jäävät pienissä vaakapuissani väkisin varsin lyhyiksi. Se sopii sinänsä työpäivän lomassa kutomiseen hyvin, mutta jos olisi koko päivä aikaa kutoa, kuivumisen odottelu kävisi varmasti tuskastuttavaksi. Valistunut arvaukseni on kuitenkin, että pystypuissa, joissa loimea on esillä paljon pidempi matka ja itse kutominenkin on hitaampaa, tämä tuskin muodostuisi ongelmaksi. Kauramaitoa pitää myös muistaa ostaa - kun olin eilen sen unohtanut, käytin "käsityötuntini" sitten kehräämiseen. Yksi kesän aikana pyöritelty vyyhti valmistui ja seuraava värttinällinen vaaleaa affelankaa pääsi alulle. Yksisäikeisen langan kehräämisessä pesemättömästä villasta on muutamia hauskoja yksityiskohtia: likaisena ja rasvaisena lanka ei pyri kertaamaan itseään eli kiertymään itsensä ympärille, mutta pienikin pesu lämpimällä vedellä ja saippualla aiheuttaa vyyhtiin aikamoisen permanenttiefektin. Vyyhdin kuivattaminen pesun jälkeen painon kanssa roikkuen onneksi tasoittaa kierteen. Vyyhdin peseminen tuottaa myös melkoisen värinmuutoksen: rasvan ja lian tuottama ruskea sävy katoaa melkein kokonaan, ja Gretan villasta peräisin olevat harmaat sävyt nousevat selkeämmin esille.

Yksisäikeinen, kahden ahvenanmaanlampaan villaa sekoittaen kehrätty vyyhti pesemättömänä.

...ja sama vyyhti pestynä. Pientä itsekertautumista havaittavissa siellä täällä.

Tästä pitäisi seuraavaksi jatkaa, reunat sileänä toimikas-hulpiona. Nuppineulat ovat nyt jatkuvassa käytössä, kun alkuvaiheen paikkauskohtia pitäisi puolestaan jatkaa alkuperäisillä langoilla. Vasemmassa hulpiossa näkyykin loimen paikkauksen pitkiksi jätetyt päät, pujottelen ne vasta valmiiseen työhön.

Reilun kuukauden ajan täytyy nyt paukutella tuon loimen parissa, ja sitten pääsen testaamaan, miten kutominen pystypuissa puolestaan sujuu. Kuva-aineistoni loimen luomisesta ei nyt tosiaan ole kovin kattavaa omien juoksentelujeni vuoksi, mutta ehkä siitäkin prosessista muutama räpsy ansaitsee tulla julkaistuksi.

Loimi luotiin lautanauha-aloitukseen. Kun käytössä ei ollut tällaiselle aloitukselle sopivia luomapuita, yli kahdeksanmetrisen loimen luominen oli aikamoista juoksentelua ja setvimistä.

Vanerilaudat toki kuluttivat myös samasta ohuesta langasta tehdyt lautanauhaloimet poikki, kuinkas muutenkaan.Muuten loimen luominen sujui ihan näpsäkkäästi, aina yksi sisaruspari kankaan loimilankoja yhteen lautanauhan viriöön.

Valmis loimi jaettiin valmiiksi nippuihin eri viriöitä varteen: kankaasta on tulossa nelivartista toimikasta. Tässä ommellaan loimi lautanauhasta kiinni ylävarpaan(?)

Maikin puihin mahtuisi leveämpikin kangas. Tässä Suski mallailee niisivarpoja kohdilleen.

Tapiolan kudonta-aseman seinältä löytyi kudonta-aiheisia sananlaskuja. Aika lohdullisia, ainakin tuo "ei kangasta katkeamatonta".

Jos nyt söisi lounaansa, ehtisi tänään vielä hetken kutoakin.

torstai 6. syyskuuta 2012

Krappia pöntössä, kattilassa ja seminaarissa

Loppukesästä on värjätty, ja kaikenlaista pitäisi ehtiä kirjoittaa. Elokuun alussa laitoimme aurinkoiseen paikkaan mustan muovipöntön täynnä krappilientä Riihivillan kylmävärjäysohjetta noudatellen. Krappijuuren paloja meni 800 g veteen likoamaan, ja alunalla esipuretetut langat menivät juurien liottua vuorokauden verran suoraan sekaan.Langat olivat kaikki villaa, yhteensä 825 g, ja ne oli esipuretettu 100 grammalla alunaa, noin tunnin verran hieman kiehumispisteen alapuolella. Omat lankani tässä satsissa olivat ohutta yksi- ja kaksisäikeistä, joskus tulevaisuudessa kudottavaksi haaveilemaani lankaa. Kuva pöntöstä näyttääkin löytyvän jo edellisestä postauksesta.

Liemi haisi tuttuun tapaan kotiviiniltä, ja sen pinnalle kehittyi hometta, jota kuorimme sekoittamisen yhteydessä pois. Tällä kertaa lankojen päällä ei ollut mitään painoa, vaan langat ja juurenpalat olivat vapaasti liemessä. Kahden melko aurinkoisen ja lämpimän viikon jälkeen lankavyyhdit näyttivät päällisin puolin jo todella hyvältä, mutta lähempi tarkastelu paljasti, että sekoittamisen suhteen oltiin taas oltu hieman laiskoja. Isommat vyyhdit, erityisesti yksisäikeinen lanka, olivat myös sisältä selkeästi vaaleampia kuin päältä. Lankojen annettiin olla liemessä vielä viikko, sekoittamassa käytiin vähän ahkerammin ja vyyhtejä auottiin samalla. Lopputulos olikin sitten varsin tasainen.

Ensimmäisen erän punaisia lankoja, vasemmalla puolestaan sipulinkuorivärjäyksiä samaan lankaan, jota mä värjäilin. Tummin punainen vyyhti oli alunperin teollisesti vaaleankeltaiseksi värjätty Novita wool. Äärimmäisenä oikealla puolestaan pieni vyyhti käsinkehrättyä, alunperin harmaansekaista ahvenanmaanlampaanvillaa.

Koska ensimmäiset langat olivat todella hyvän punaisia, laitettiin viilenevistä säistä huolimatta pönttöön vielä toinen satsi. Tämä erä ei ollut liemessä kuin pari viikkoa, mikä riitti tuottamaan vaaleampaa, possunpunaista sävyä. Suurin osa 2. värjäyserän langoista kuumennettiin vielä pönttövärjäyksen lopuksi 70 asteeseen noin tunnin ajaksi - tätä ehdotti arkeologi Krista Vajanto, jonka mukaan sen pitäisi myös tappaa langoista homeitiöt sun muut ei-toivotut pöpöt. Kuumentaminen vaikutti väriin selvästi, ruskeammat väriaineet aktivoituivat liemessä ja sävystä tuli punaruskeaa. Pelkkään kuumavärjäysosioon laitettu lanka otti vielä ruskeamman sävyn kuin muut. Kuumennuksessa oli mukana noin 600 g lankaa, joukossa myös silkki-villa-seosta.

Sama liemi, eri erät ja metodit: oikeassa laidassa ensimmäinen kylmävärjäyserä, vaaleammat keskellä toisesta kylmävärjäyserästä, ja vasemmassa laidassa puolestaan toista kylmävärjäyserää lopuksi kuumennettuina. Luonnossa sävyerot näyttävät voimakkaammilta kuin kuvassa.

 Nämä kolme vyyhtiä ovat kaikki samaa rasvaista virolaista villaa, järjestys sama kuin yläkuvassakin.

Koska some things just keep on giving, ei lientä nyt vielä maltettu pois laittaa, vaan vielä tällä viikolla tehtiin yksi kuumavärjäyserä. Tällä kertaa pataan meni enää 250 g lankaa, muttei lientäkään mahtunut kerralla mukaan kuin puolet. Nyt lopputulemana oli mulle tutumpia krappisävyjä, vaaleahkoa possun- ja tiilenpunaista. En ole kauhean tyytyväinen omaan alunperin vaalean- ja beessinkirjavaan M&K EcoMultiUll-vyyhtiini tulleeseen sävyyn, mutta ehkä sille jotain käyttöä löytyy. Muutenkin olin lupaillut itselleni, etten värjäisi tänä kesänä mitään muuta kuin sellaisia lankoja, joille on suoraan olemassa käyttötarkoitus, mutta vähän tästä periaatteesta on tullut lipsuttua. Kun ei noita liemiä, jotka vielä antaisivat väriä. oikein malttaisi jättää käyttämättäkään... Eikä se hysteria edes näihin krappeihin loppunut, tuolla ulkona on paraikaakin toinen jälkivärjäyskerta punasipulinkuoriliemestä meneillään.

Viimeisin värjäyserä on jo käväissyt liemessä, itse lämmittäminen on vasta alussa. Juurenpaloissa on jonkin verran poistamista ennen lankojen pesua, mutta ilmeisesti ne antavat väriä vielä useamman värjäyskerran jälkeenkin.

Viimeisimmän kuumentaen tehdyn värjäyserän langat auringossa...

...ja varjossa. Kuvat on otettu parin minuutin välein. Tästä nyt ainakin näkee hyvin, miten paljon valaistus vaikuttaa siihen, miltä langat näissä kuvissa näyttävät.

Mun näppituntumani on, että usein jo ensimmäinen langassa näkyvä väri vastaa aika pitkälle lopullista sävyä, mutta näiden krappilankojen kanssa ei ole ollut niin, vaan sävy on selkeästi tummentunut seisottamisen tai kuumentamisen myötä. Verrattuna aiemmin käyttämäämme menetelmään, jossa krapinpalat keitettiin ja siivilöitiin pois, tulee tällä kuumentamattomalla menetelmällä selkeästi punaisempia lankoja. Ja kun samalla liemellä sitten saa myöhemmin kuumentamalla myös niitä ruskeampia sävyjä, niin mikäs sen hauskempaa.

Mielenkiintoisena lisä-informaationpalana tanskalainen konservaattori Maj Ringgaard kertoi EAA-seminaarissa kokeiluistaan turpeeseen haudattujen kangaspalojen parissa, ja hänen mukaansa näyttää selvältä, että ainakin hapettomissa oloissa turpeessa krappivärjäys parantaa selvästi kankaan säilyvyyttä. Ja kyseessä ovat ilmeisesti nimenomaan krapista tulleet aineet, koska yksinomaan alunapuretettu mutta värjäämätön villa ei säilynyt sen paremmin kuin värjäämätönkään. Lisäksi näytteistä kävi ilmi, että krapin väriaineet pyrkivät maassa ollessaan kovasti vaeltamaan kangaspalasta toiseen. Arkeologisten löytöjen kannalta tämä voisi tarkoittaa krappi- ja matarakasveista saatavien väriaineiden mahdollista yliedustusta löytöaineistossa: värianalyysit tehdään usein hyvin pienestä palasta löytötekstiiliä, ja jos juuri se kohta on sattunut olemaan kosketuksissa toiseen, krappivärjättyyn tekstiiliin, on väriaine voinut hyvinkin olla peräisin tästä viereisestä tekstiilistä. Lisäksi krapinpunaiset tekstiilit saattaisivat muutenkin olla yliedustettuna löytöaineistossa värin kangasta säilyttävien ominaisuuksien vuoksi.

Majn kokeisiin ja EAA-seminaarin muuhunkin antiin sisältyi paljon muitakin mielenkiintosia tiedonpaloja, mutta niistä kenties lisää toisen kerran. Loppuun vielä päättymässä olevan kesän värjäysten satoa ajalta ennen noiden punaisten valmistumista.

Vasemmalta: punaiset kokenilli-krappi-seosta ja kokenillia; vaaleansiniset morsinkokyypistä; vihreissä sipulinkuori-koivua morsinkokastolla sekä keltaisia värejä harmaaseen lankaan; keltaisissa ainakin koivua, pietaryrttiä ja sipulinkuorta. Langat hyvin vaihtelevia sen mukaan mitä kukin milloinkin toi, enimmäkseen kuitenkin 100% villaa.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Baby steps

Tutustuin tänä vuonna ilmaukseen "baby steps" - kuuleman mukaan se on ollut olemassa jo ties kuinka kauan, mutta jostain syystä ei ollut sattunut korvaani aiemmin. Aika usein tuntuu siltä, että kaikki käsityöprojektini etenevät todella pienin askelin, kun homman aloituksesta saattaa helposti kulua useampi vuosi, ennen kuin valmista lopputuotetta pitää käsissään. Lähetin tänään jäsenhakemuksen vastaperustettuun Suomen primitiivitaitojen seuraan, ja pohdiskelin sitä, mihin täytyisi ryhtyä, jos tahtoisi laajentaa repertuaariaan esimerkiksi Kuttelon kaltaisen kivikausiporukan toimintaan. Jos hakee vertailukohtaa, niin olen harrastanut Suomen nuorempaa rautakautta vuodesta 1999 - silloin ompelin Rautajoki-liveroolipeliä varten ompelukoneella ensimmäiset pellava-alusmekkoni väärinymmärretyllä Euran aluspuvun kaavalla, ja kiinnitin päärmäämättömän villakankaan eriparisilla Kalevala korun soljilla peplokseksi. Vyönä toimivat ensimmäiset itse kudotut lauta- ja iskunauhat, ja jalassa lienivät tädin intiaanireservaatista ostamat nahkatossut, joista olin leikannut hapsut irti. Ensimmäiset askeleet oli otettu jo pari vuotta aiemmin, kun aloitin larppaamisen Harmaasusissa syksyllä 1997. Kyseinen yhdistynyt on ollut historiaharrastukseni henkinen koti ja tärkein kaveripiirini siitä lähtien.

Nämä kotialbumista löytyneet kuvat on digitalisoitu parhaalla mahdollisella tekniikalla, eli ottamalla niistä itsestään kuva olohuoneen pöydällä:

Matkalla Viikinkilarppiin. Ihan ensimmäiset larppivaatteeni ompeli äiti. (Kuva: A. Valkama 1998)

 
Varusteiden valmistusta Rautajoki-larppiin: mä teen iskunauhaa, Esko ompelee. (Kuva: A. Valkama 1999)

Rautajoen pelaajia: oikeassa alakulmassa tätini Päivi mun vaatteet päällään. Muistikuvani siitä, että oranssissa peploskankaassa olisi jo tuolloin ollut lautanauhareunus, ovat näköjään todistetusti vääriä. (Kuva: A. Valkama 1999)

Nämä teltat taisivat olla lainassa Sommelolta. (Kuva: A. Valkama 1999)

Tässä odotellaan Sotkaa Pukkisaaren rannassa ehkä kesällä 2000. Sekä vaaleanruskea, viittana vuosikausia palvellut huopa, että otsalle sidotut lautanauhanpätkä ovat sittemmin kadonneet jonnekin. (Kuva: N. Talvela)

Kaksi vuotta Rautajoen jälkeen Ilkeässä isännässä oranssiin päällysmekkoon on ilmaantunut reunanauha, ja mulla on itselläni päällä saman kankaan ruskeasta versiosta tehty mekko. Vakioproppilapsi, serkkuni Siirikin on hieman kasvanut. Ruskeasta kankaasta tuli myöhemmässä elämässään pussihousut. (Kuvaaja tuntematon, 2001)

Skottilarp oli ehkä myös 2001 - olen saanut valmiiksi punaisen villamekon, jonka suurehkoissa kädenteissä on turkisreunustus. Sen alla olevaa harmaata villa-alusmekkoa käytän edelleen jatkuvasti. Kuvan pisimpänä poseeraavalla Tuukalla on myös päällään ainakin mun tekemä villatunika lautanauhareunoineen. (Kuvaaja tuntematon, ehkä 2000 tai 2001)

Eikä siitä nyt ihan hirveän kauas olla kolmessatoista vuodessa tultu, vaikka historiasta kiinnostuneesta lukiolaisesta onkin yliopistokoulutettu kulttuurintutkimuksen maisteri. Logiikalla, joka aukenee kunnolla todennäköisesti vain samassa skenessä jotenkin sisällä olevalle harrastajalle, olen edennyt tuosta alkutilanteesta "taaksepäin" - pienin askelin kohti autenttisempia menetelmiä, materiaaleja ja sisäistettyjä tekemisen tapoja. Toki kyse on siitä, minkä itse kuvittelen oikeaksi tavaksi tehdä asioita, mutta tukeudun fiiliksen ja omien työtapojen lisäksi usein myös edes jonkinmoiseen lähdeaineistojen hyötykäyttöön. Silti niillä mielikuvilla, joista osan alkuperä on hyvinkin syvällä omassa henkilöhistoriassani, on nykyisessäkin omassa historiakäsityksessä todella suuri merkitys. Ja sillä, minkä itse kokee kiinnostavaksi - ihminen on todella hyvä sulkemaan mielestään niitä asioita, jotka eivät näkemis-, kuulemis- tai kokemishetkellä tunnu tärkeiltä tai mielenkiintoisilta. Ja sitten saattaa myöhemmin huomata, että pitkään mietityttänyt asia on kyllä tullut vastaan jo jossakin ties kuinka kauan sitten luetussa materiaalissa, siihen ei ole vain juuri silloin kiinnittänyt mitään huomiota.

Pukkisaaressa Toukojuhlassa 2010. (Kuva: N. Talvela)

Tuossa ylläolevassa perspektiiviltään jännässä kuvassa mulla on pellava-alusmekko, jonka pään- ja kädenteiden sekä helman päärmeet on ommeltu käsin, sisäsaumat koneella. Peplokseksi on taitettu ohut ostovillakangas, joka on värjätty vaahteranlehdillä. Essukangas on vaaleaa värjäämätöntä villaa, koristettu vain lautanauhoilla ylä- ja alareunoissa. Kaikki lautanauhat on kudottu kasvivärjätyistä langoista. Olkasoljet ovat samaa paria ja oikeaa aikakautta, edelleen tosin Kalevala korun moderniin korukäyttöönkin sopivaa valmistetta. Ketjut on koottu itse eri lähteistä ostetuista materiaaleista, samoin kaulassa roikkuvat lasihelminauhat. Jalkoja ja ei näy, mutta niissä lienevät ne saapikkaat, jotka sittemmin muuttuivat suolöydöiksi. Tästä eteenpäin olen lähinnä kasvattanut tukkaa, tai siltä ainakin aikaansaannoksia listatessa tuntuu. Käsinkehrättyä lankaa on jo kohtuupaljon, muttei missään tapauksessa kankaaksi asti, ja sitä paitsi melkein kaikki vyyhdit on värjätty eri värisiksi. Ostolangoista itse kudotuista kankaista on vasta ensimmäinen muuttumassa pikkuhiljaa mekoksi. Säärikääryleet on tarkoitus kutoa osin itse kehrätyistä langoista, mutta nekin vaakakangaspuissa. Pystykangaspuukurssille voisi mennä syksyllä kutomaan essun, ja siihen saisi sitten ehkä spiraalejakin kiinni. Suurin osa projekteista on kesken, ja tulee myös olemaan kesken vielä jonkin aikaa.

Kun mä kuolen vanhan tunikani saat
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
tippuu pois jo lautanauha
näkyy koneommelsauma
kun mä kuolen vanhan tunikani saat
(trad. ainakin Harmaasusien keskuudessa)

Joskus tuntuu, että nykyisillä historianelävöitysharrastuksen aloittavilla on paljon helpompaa - tietoa on ainakin netissä saatavilla paljon helpommin esimerkiksi useista loistavista blogeista, ja vanhempien harrastajien yleinen varustustaso on parantunut siten, että hyviä esimerkkejä ja neuvoja on aika helposti saatavilla. Moni aloittaa suoraan ompelemaan ensimmäiset vaatteensa käsin kunnollisista kankaista, kulkematta lakanakangasvaiheen kautta. Tai halutessaan nykyharrastaja voi tilata kaikki kamansa valmiina verkkokaupoista, tai ostaa halpaa itätuotantoa erilaisilta markkinoilta, tai tilata varusteita monilta taitavilta muinaiskäsityöläisiltä. Silti taitaa olla niin, että tiedonhakuun on kuitenkin oltava oma innostus, ja tekeminen etenee vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Käsitöitä voi opettaa vain tiettyyn rajaan saakka, sen jälkeen tarvitaan oma oivallus siitä, miten homma sujuu. Onneksi voi yrittää ottaa oppia myös muiden virheistä, mikä onkin suuri motivaatio myös tämän blogin pitämiseen.

Loppuun vielä viime aikojen pikku askeleet tämän harrastuksen, nykyään osin myös työn, parissa:

Se on valmis! Salonkikangaspuut hetkeä ennen kankaan poisottoa. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

 Harmaan pellavakankaan veto tukilta. Sitä tuli lopulta 7,5 metriä. (Kuva: N. Finnberg 2012)

Luovuutta säärisiteiden loimen luomisessa: käärinpirta oli hukassa, mutta onneksi se saattoi kapeassa loimessa korvata luhaan teipatulla villakammalla. (Kuva: J. Sahramaa 2012)

Pönttövärjäystä Riihivillan ohjeen mukaan, krappilangat punertavat jo lupaavasti. Näistä tulee ehkä vielä joku päivä jonkun kankaan loimi- ja kudelankoja.(Kuva: J. Sahramaa 2012)

Seuraava viikko taas vaihteeksi pinnan alla, sitten päästään vilkaisemaan, mitä noille langoille kuuluu.

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Kangaspuiden pauketta ja kääreitä säärille

Tämän kesän teemana ovat selkeästi pitkäaikaisprojektit: sain viime viikolla vihdoin kudottua loppuun pienissä salonkikangaspuissani vasta vuoden hengailleen harmaan pellavaloimen. Jo viime lokakuussa kuvittelin, että loimi valmistuu turhan nopsaan, mutta olin silloin todella optimistinen. Joulukaudeksi taitettiin puut kokoon ja jemmattiin ne takahuoneeseen, keväällä aloitin uudelleen, ja nyt kesällä olen jatkanut aina silloin tällöin ehtiessäni. Ja joka kerta olen katsonut, että ihan vähänhän tuota enää on, ihan kohta se on valmis... Eikä ole ollut. Ennen kuin perjantaina, vihdoin. Tänään pitäisi tsekata, mitä loimea puista ottaessa pitikään huomioida, ja tehdä se sitten viimeistään iltapäivästä. Huomenna Helena on taas töissä, ja voimme luultavasti alkaa laittaa uutta loimea puihin. Tai tämä on ainakin suunnitelmani, toivottavasti ei tällä kertaa aivan liian optimistinen... :)

Salonkikangaspuut ja pellavakangas, vihdoin finaalissa. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Kutominen on parhaimmillaan tosi mukavaa puuhaa, riittävän monotonista siihen, että ajatukset saavat laukata vapaasti. Tuvassa onkin täytynyt pitää paperia ja kynää mukana, että on voinut kirjata syntyneet ideat ylös ennenkuin ne on ehtinyt uudelleen unohtaa. Kutominen on ollut hyvä myös sellaisiin iltapäivän hetkiin, kun ajatus ei kulje mihinkään ja tuntuu, ettei mitään järkevää saa aikaiseksi: viileässä, hämärässä tuvassa on ollut rauhallista istua. Puhumattakaan siitä, miten paljon asiakkaita kiinnostaa nähdä ja kuulla, miten kangas syntyy.

Seuraava loimii laitettiin alulle jo viime viikolla. Tarkoitus olisi kutoa säärisiteitä (tai -kääreitä) Kaarinan muinaispuvun päivitetyn ohjeen mukaisesti: sen esikuvana ovat Kirkkomäen rautakauden loppupuolelle ajoittuvasta kalmistosta, erittäin rikkaasta naisenhaudasta 27 löytyneet säärisiteet. Kyseessä ei siis ole sama hauta 1, johon Kaarinan muinaispuku muuten perustuu. Säärisiteiden jäänteitä on löytynyt myös Virosta jostakin rautakautisesta kalmistoista. Valmiilla siteillä olisi tarkoitus korvata talvikäytössä epäautenttiset villasukkahousut helmojen alla, ja sellaiset sopisivat hyvin myös Jukan vihreiden pussihousujen seuraksi.

Säärisideloimi tallinvintin luomapuissa.

Kaarinan puvun ohjeet on päivittänyt Eeva Moisio tekstiiliartisaanin lopputyönään: Turun sanomat kirjoitti aiheesta vuonna 2007. Niiden mukaisesti tilasin loimilangaksi Pirtin kehräämöstä luonnonvalkoista kampalankaa, jonka tex on 70x2 - kyseessä on kudontakäyttöön varsin ohut mutta kuitenkin kerrattu, sileäpintainen lanka. Yhden säärisideparin loimilangan menekiksi on ilmoitettu 140 g, siitä pitäisi saada 8,2-metrinen loimi eli kaksi 3,4 metriä pitkää ja 11 cm leveää säärisidettä. Tilasin lankaa riittävästi kolmeen pariin, mutta nyt uskalsimme kerralla luoda vain 16-metrisen loimen. Hirvitti, että tukille kääriessä kapean loimen lankaa on vaikea saada tasaiselle kireydelle - tiedä sitten, kuinka realistinen tämä pelko oikeastaan oli.

Helena laskee lankoja.

Kuteeksi ohjeessa ehdotetaan Pirtin karstalankaa tex 180x2, menekki 120g, mutta mun tarkoituksenani on käyttää itse värttinällä kehrättyä yksisäikeistä, ohuehkoa villaa. Ajatus olisi kutoa toiset siteet vaalealla ja toiset tummalla kuteella - molempia lankoja on jo muutama pienehkö vyysti odottelemassa, mutta lisää täytynee vielä pyöritellä työn edistyessä.

Keskellä loimi Pirtin vaaleaa kampalankaa, itse kehrätyt kuteet ympärillä. Vaaleanharmaa lanka on ahvenanmaanlammasta, tumma suomenlampaan villaa.

Säärikääreiden sidos on murtotoimikas, jollaista en ole koskaan aiemmin kangaspuihin luonut. Tässä ohjeessa on vielä sellainen jippo, että alkuperäislöytöä seuraten ohjeeseen on ujutettu pieni virhe - yhdessä kohtaa murtotoimikkaan kuvio ei olekaan symmetrinen. Yritimme nyt lisätä sen verran lankoja, että jäljestä tulisi symmetristä murtotoimikasta. Jos kutoisin ennallistusta nimeomaan Kaarinan säärisidelöydöstä, tekisin sen toki tuon virheen kanssa, mutta nyt on tarkoitus kutoa ylipäänsä säärisiteitä rautakautisia malleja noudatellen. Pidän todennäköisempänä, että alkuperäisten siteiden kutoja ei ollut tarkoittanut työtään epäsymmetriseksi, eli kyseessä olisi virhe - varmuutta tästä tuskin koskaan saamme. Onnistuiko korjausyrityksemme, on vielä toistaiseksi mun käsityskykyni ulottumattomissa. Nähtäväksi jää.

Kunhan harmaa loimi on otettu pois puista, se täytyy ensimmäiseksi pestä, ja sitten on mahdollisuus arvioida, onko kangas riittävän pehmoista vaatetuskäyttöön. Puissa se tuntui hyvinkin karhealta, mutta pellava toisaalta pehmenee jokaisessa pesussa. Aiemmin työväenopiston kurssilla kutomani valkoinen pellava pääsi juhannuksena vihdoin työn alle, kun huolittelin katkeilleet loimet ja leikkasin kankaasta uuden alusmekon palaset. Aika karkean kankaan ompeleminen on vielä kesken, eli senkin käyttökokeet saavat odottaa vielä hetken aikaa. Sitten on vielä keltainen, palttinasidoksinen villakangaskin odottelemassa... Mutta ehkä vielä joku päivä sitten yksi vaatekerta kokonaan itse kudotuista kankaista, käsin ommeltuna toki.

Mekon palaset mökin lattialla. Kankaan hieman nafti pituus johti askarteluun palasten muodon kanssa.

Nyt meinaa loppua päivä kesken, mutta huomenna on onneksi uusi. Tosin nähtäväksi jää, miten kauan huomenna ehtii kangaspuiden äärellä viettää, kun varsinaisen työnäytöksen aiheeksi on puolestaan suunniteltu värjäystä. Vaan ei kai tässä ole kiire, kun pellavaloimenkin kanssa vierähti vain vuosi :)

Päivän linkki: säärikääreiden kutomista Kangastuksia-blogissa.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

1,5 paria nahkatossuja

Kirjoitin jo taannoin siitä, että Kuggomissa aikoinaan valmistamani nahkasaapikkaat ovat alkaneet muistuttaa enemmän suolöytöä kuin kenkää. Tänä keväänä huomasin, että molempien kenkien pohjiin oli tullut reiät, joista tuli hiekkaa sisään. Oli siis todellakin aika ryhtyä uusien kenkien tekoon.

Olin jo pidempään haaveillut tekeväni kengät itse parkituista nahoista, ja niinpä otin keväällä esiin Glimsissä parkitut lampaannahat ja onnettoman lehmänvuodan, josta oli tullut korkeintaan puoliparkkia. Sinänsä tuollainen vain pinnalta ja lihapuolelta hieman kuoriparkkia itseensä imenyt mutta sisältä raakanahaksi jäänyt nahka on sitkeänä ja kovana varsin hyvää kengänpohjamatskua, mutten alunperin ollut ihan varma, oliko mokoma härkä ehkä sittenkin parkkiintunut vähän liian vähän. Se kun aikoinaan opetti mulle, etten enää koskaan aio yrittää parkita minkään naudan kokoisen eläimen paksua nahkaa pelkin käsivoimin. Runsaasta kuoriliemen vaihtamisesta ja muokkausyrityksistä huolimatta parkki ei koskaan imeytynyt kovin syvälle, ja lämmin kesäsää johti bakteerikasvustojen syntyyn nahan parkkiintuneiden kerrosten väliin: kahden nahan välissä inhaa valkoista löllöä, eikä taatusti käyttökelpoista mihinkään. Pelastin silloin ne osat, jotka eivät vielä olleet mönjääntyneet, ja annoin niiden kuivua koppuraksi puoliparkiksi. Sitä on hemmetinmoinen homma leikata, mutta märkänä ja moneen kertaan alustan päällä puukolla viiltämällä sekin onnistui.

Halusin jo kauan sitten muhkuraisten saapikkaideni rinnalle pienet ja sievät tossut - nyt tosin kävi niin, että joudun seuraavaksi väsäämään uudet saapikkaat kun entisistä jo aika jättää... Jos nyt ylipäänsä enää koskaan ompelen yhtään kenkäparia, sen verran ison työn ja tuskan takana nämä tämänkertaiset olivat. Vaikkei sitä nyt enää tässä vaiheessa meinaa muistaa, kun ensimmäinen pidempi käyttökertakin on jo takana :)

Kenkien kaavat löytyivät viime vuonna Tukholman Medeltidsmuseumista ostetusta Stefan Erikssonin Skobokenista. Eriksson käyttää niistä nimitystä boktenssko ja kertoo lyhyessä historiaosiossaan edestä kiinnitettäviä kenkiä muutenkin käytettäneen 1300-luvulla. Kaavojen mallina ovat siis olleet Bockstenin miehen jalasta löydetyt tossut.


Kaikki kirjan kaavat olivat koolle 43, joten pienensin kaavaa kopiokoneella kirjan ohjeistamassa suhteessa kokoon 39. Leikkasin nahat, ompelin yhden tossun kasaan ja huomasin, että se veti jalkapöydän yli aika pahasti. Purin, ompelin osin uudelleen, lähdin kahdeksi viikoksi lomalle ja palasin huomatakseni jättäneeni puolivalmiin tossun museon vessaan astiaan, johon oli tippunut vettä yläpuolella kuivumassa olleista langoista. Puhistuani vähän aikaa voimatonta kiukkua kuivasin tossun, harjasin siitä homeen irti ja laitoin sen netistä löytyneiden marttojen ohjeiden mukaisesti piimäkylpyyn. Home lähti, ei ole palannut, eikä kasviparkittu nahka ollut piimäkylvetyksestä moksiskaan. Ompelin tossun loppuun, tällä kertaa niin, että sivusauma osui oikeaan kohtaan ja muodosta tuli oikea. Sitten totesin sen olevan hyvällä tahdolla korkeintaan kokoa 37, suomeksi sanottuna mulle aivan liian pieni.

Ensimmäinen tossu vähän vedellä laimennetussa piimäkylvyssä. Homeenpoisto-ohje oli oikeastaan tekstiileille, mutta näyttäisi toimivan nahkaankin. (Kuvat: J. Sahramaa 2012)

Tässä vaiheessa Grunwaldiin lähtöön oli aikaa noin viikko, ja hermo hiljakseen jo aika kireällä. Leikkasin kuitenkin uudet nahanpalat, tällä kertaa soveltaen kaavakokoa, ja kiroilin sitä, etten ollut alunperin tehnyt kangaskaavoja, joilla palojen istuvuutta testata. En sitten kuitenkaan tehnyt niitä nytkään, mikä kostautui ensimmäisen uuden tossun muodostuttua ihan samalla lailla jalkaterän yli vetäväksi kuin ensimmäisen pikkutossunkin alunperin. Harkitsin luovuttamista, paljasjalkaisuutta ja kenkien ostamista itse tapahtumasta, mutten hennonut heittää itse parkittua nahkaa jorpakkoon vaikka mieli teki.

Nahkaa leikatessa piirsin kaavan pohjalta lyijykynällä vuodan lihapuolelle. Molemmat kengät on syytä leikata symmetrisesti suhteessa vuotaan. Nahan venymissuunta kannattaa myös ottaa huomioon: vatsapuolen nahka venyy paljon, selkärangan kohta taas ei oikeastaan lainkaan.

Itse leikkuu tapahtui puukolla viiltämällä pöytää suojanneen alustan päällä. Ohutta nahkaa oli helppo leikata, paksumman kanssa saa tehdä monta päällekkäistä viiltoa.

Vasemmalla kasaan ommeltu liian pieni tossu, oikealla ylhäällä nahkaompeluvälineitä, pellavapyyhkeen päällä kaksi puoliparkkinaudasta leikattua pohjapalaa eri päin, niiden alla kasviparkitusta lampaasta leikattu päällinahka ja kantapään kohdalle tarkoitettu kolmio lihapuoli ylöspäin. Viimeksi mainitut unohdin isompiin tossuihin ommella paikoilleen, eli jäivät käyttämättä.
 
Ompelu tapahtui satulaompeleella eli kahdella tylppäpäisellä neulalla ristikkäin. Pohjanahkaan tein reiät naskalilla valmiiksi, päällinahka oli niin ohutta, ettei siihen olisi välttämättä tarvinnut. Keskiaikaistyyppinen kääntökenkä ommellaan yleensä nurjalta puolelta, ja jos nahka on paksua, se on hyvä liottaa ennen työhön käymistä. 

Pohja- ja päällinahkojen väliin ommellaan saumaa vahvistava ja vedenpitävämmäksi tekevä ohut lisäkaistale, tere.

Näistä tuli oikeastaan kolmen eläimen tossut, koska käytin tereenä noin sentin levyistä suikaletta aikoinaan Kuggomissa parkitsemaani pieleen mennyttä vuohta. Aiemmin, kun olen ommellut koko kengän tasapaksusta ostovuodasta, tere on ollut yksinkertainen, mutta ohuesta vuohennahasta ompelin tereen kaksinkertaisena, taitos kengän pohjaan päin.

Tästä kuvasta näkyy tosi hyvin, miten nahka vetää ylösalaisen tossun päällä. Tämän jälkeen purin kärjen ompeleet ja leikkasin pohjapalaa vielä hieman pienemmäksi.

Työaika kului, tossut eivät valmistuneet. Lähdin viettämään 30-vuotispäiviäni Pernajaan koko viikonlopuksi, ja jatkoin biletyksen lomassa ompelua siellä. Huolimatta uudelleenasetteluista tossu veti edelleen tosi pahasti: syynä lienivät sekä sivusauman sijoittaminen hieman liian taakse että sovelletun mutta testaamattoman kaavan mukaan leikattujen palojen osittainen sopimattomuus toisiinsa. Pelastavaksi enkeliksi tuli kuitenkin Sofie, joka mulle kengäntekoa oli alunperin opettanutkin, ja johon muutenkin luotan kuin kallioon nahkatöihin liittyvissä asioissa. Hyvin järkevästi Sofie totesi, että jos hän olisi lähdössä kahden päivän päästä markkinoille, hän ei enää purkaisi vaan ompelisi kengät kasaan: pehmeä päällinahka kyllä muokkautuisi jalan mukaan. Lääkkeeksi liian suureen ja hassusti lärpättävään päällinahkaan Sofie tarjosi ylimääräistä sisäänottosaumaa sisäreunaan - hänen mukaansa niitä oli näkynyt myös Turun kaupunkikaivauksilta löytyneissä keskiaikaisissa nahkatossuissa. Pehmeään nahkaan tällainen vekki oli helppo ommella. Neuvoista rohkaistuneena päätin niellä armottoman vitutukseni tossujen epätäydellisyydestä ja ottaa taas neulan kauniiseen käteen.

Yllä oikean jalan tossu, jonka päällinahka vetää pahemmin: pohja kääntyy isovarpaan alta esiin. Jälkimmäinen eli vasemman jalan tossu osui paremmin kohdilleen. Molempien etummainen sauma on ylimääräisen nahan sisäänotto.

Sellaisenaan tossuista näkyy, miten ohut nahka lärpättää vähän hassusti...

...mutta jalassa eivät näytä ollenkaan niin pahalta.

Jälkimmäinen tossu valmistui lopulta lähtöä edeltävänä päivänä, jonka vietin kotisohvalla kuunnellen televisiosta neiti Marplea ja historiadokumentteja. Mallikirja oli jäänyt töihin, eikä enempään taustatyöhön ollut aikaa, joten päätin lennossa vahvistaa ohuen nahan reunan ylimääräisellä, nahan reunan yli taitetulla kaitaleella samaa lampaanvuotaa. Eteen tehdyn aukileikkauksen päähän lisäsin myös pienen nahkanelikulmion, jottei aukileikkaus käytössä repeäisi enempää auki. Koska tossu tuntui pysyvän jalassa ilmankin ja aikataulu oli vähintään kireä, en tehnyt tossuihin vielä minkäänlaista kiinnitystä. Muu loppuviimeistely tapahtui mehiläisvaha-rasvaseoksella.

Paremmin onnistunut vasen tossu jalassa.

Tossut siis valmistuivat työn ja tuskan jälkeen juuri ajoissa päästäkseen Puolassa vajaaksi viikoksi tositoimiin. Vastoin kaikkia odotuksia Grunwaldissa oli kylmää ja sateista, ja osan ajasta kuljin mudassa paljain jaloin ihan vain säästääkseni tossuja - ehkä joku päivä ovat vuorossa ne patiinit... Käyttökokemuksena voin todeta, että puoliparkkipohja pitää vettä todella hyvin eikä ole käytössä ollenkaan liian jäykkä. Ohut päällinahka sen sijaan päästää rasvattunakin veden läpi varsin nopeasti. Tossut ovat jalassa mukavat, ja vaikka erityisesti oikean tossun päällinahan vetäminen ulkonäöllisesti harmittaakin, ei se vähennä käyttömukavuutta juuri ollenkaan. Sen sijaan käytössä kävi ilmi, että pohjapala on takaa hieman liian pitkä ulottuen vähän kantapääni ulkopuolelle, mikä johtaa päällinahan kurttuuntumiseen kantapään alle. Kävelyä tämäkään ei haittaa, mutta näyttää vähän pöljältä.

Kengät eivät näy, mutta muuten Grunwald-look oli aika vaaleanpunainen. Etualalla patsastelevan Ninon erikoinen asustus johtuu taistelun kenraaliharjoitusten jumalteemasta. (Kuva: K. Valanne 2012)

Teemaväritys piti myös itse taistelussa. Sittemmin olen ratkonut takista helmapalat irti tuunausta varten, saapa nähdä, ehdinkö tehdä korjaukset loppuun tulevan viikon aikana. (Kuva: Ł. Antkowiak 2012)

Ostonahasta tehtäessä keskiaikakenkiä näkee useimmiten tehtävän kokonaan samasta, yleensä kasviparkitusta naudannahasta. Nyt valmistuneet tossut, joissa päällinen pohja ovat keskenään varsin erityyppistä nahkaa, tuntuvat, näyttävät ja käyttäytyvät hieman eri tavalla. Olen taas tehnyt pohjatyöni puolivillaisesti, muttei ainakin Sofien mukaan päällinahkana käytettiin ainakin norjalaisten löytöjen mukaan yleensä vuohta, jonka pitäisi olla sitkeämpää ja kestävämpää mutta suunnilleen samanpaksuista kuin mun käyttämäni lammas. Mä olen eläissäni parkinnut vain yhden vuohen, joka epäonnistui aika pahasti, mutta ehkä vielä joku päivä pääsen käytännössä testaamaan näidenkin materiaalien eroja.

Lopulta kengät osoittautuivat siis ihan käyttökelpoisiksi, vaikka prosessi olikin tuskallinen ja lopputulos kaukana täydellisestä. Seuraava käyttökerta on luvassa viikon päästä, kun Paksun Katariinan tykkisisarkunta esiintyy sunnuntaina Hollolan keskiaikamarkkinoilla. Sitä ennen pitäisi vielä ainakin harjata kengistä Grunwaldin mutakenttien jäljet pois ja rasvata ne uudelleen. Ja ommella takkiin uusi helma...