Kiviä ja nahkaa

Vaihteeksi töissä ja mystisen peuranparkintainnostuksen vallassa. Mietin tuossa viikolla, että jos elämässä on tärkeää vain peuranparkinta (eikä sekään ole kovin tärkeää), elän kyllä ajallisesti ja paikallisesti vähän huonossa ympäristössä. Toisaalta, kun kuitenkin täytyy elää tässä ajassa ja melko lailla paikassakin, on nykyinen tilanteeni parkinnan kannalta lopulta aika optimaalinen: useimpien ihmisten elämässä tätä kyseistä mielihalua olisi vielä vaikeampi toteuttaa.

Viime viikolla kävin töissä juuri sen verran, että ehdin virittää pilkullisen taljan kehykseen. Sitä ei siis ole laisinkaan putsattu, vaan kuivatettu kalvot ja mähnät pintaan (valitettavasti en saanut kuvaa siitä, kun talitintti yritti auttaa mua puhdistustöissä). Ajatus on, että tuota voi käyttää työnäytöskohteena sisätiloissa pidemmän aikajakson kuluessa. Pikkaisen se tuntuisi haiskahtavan, eli voi olla, että pääsee vain käymään Kamun siisteissä sisätiloissa silloin kun Ötzi-näyttelyssä nahkatyönäytöksiä teen... Täytyy kysellä täällä enemmän työskentelevien työtovereiden mielipidettä.

Raamitetun peuran lihapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Ja soman pilkullinen karvapuoli (kuva J. Sahramaa 2010)

Keskiviikkona yritin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni (tai ainakin sitten lapsuuden, jolloin olin äärimmäisen innoissani kivikautisista tekniikoista) lyödä kiveä toisella. Jonkin aikaa hyvin satunnaisia iskoksia ja sotkua tuotettuani onnistuin saamaan isommista piikivistä irti jonkin verran sellaisia siruja, joita voin ensimmäisessä työnäytöksessä käyttää tuon kuivataljan rapsutteluun. Kiveniskennän suhteen ehdottomasti fiksuinta olisi, jos aikataulut vain jotenkin antaisivat myöten, yrittää saada joku aiheeseen perehtynyt opettamaan perusteita, sillä satunnaiskokeiluilla tuntuu vähemmän yllättäen saavan aikaiseksi varsin satunnaista jälkeä. Katsotaan - ensiapuna saavat ehkä toimia pari primitekniikkakirjaa ja John C. Whittakerin Flintknapping - Making and undestanding stone tools, jotka hämmästyksekseni löytyivät pienen veljeni kirjahyllystä. Rapostointia siitä, kuinka tuskallista kahvoittamattomilla kivensiruilla on kuivanahkaa tehdä, tullee tämänpäiväisen työnäytöksen jälkeen.

Keskiviikkoiltapäivänä kävin sitten loppujen ensimmäisessä yllätyssäkissä saapuneiden peurojen kimppuun. Ensin huomasin, ettei kyseessä ollutkaan kaksi pientä nahkaa, kuten olin kuvitellut, vaan yhden peuran molemmat kyljet. Toisen hylkäsin liian reiällisenä (tämä kaveri taisi olla jäänyt auton alle), toisesta tuli vielä ihan kohtuullisen kokoinen pala. Saatuani lihapuolen rapsuteltua jätin taljan yöksi likoon kylmään vajaan.

Peuravati. Punertava on puheen alla oleva talja, harmaanruskea pääsee käsittelyyn ensi viikolla (kuva J. Sahramaa 2010).

Torstaina aloitin sitten aamun karvanpoistolla. Satoi vettä, mutta sadetakilla, isolla kumiessulla ja saappailla varustautuneena kastuin vain pyllystä.

Keltainen sadetakki aitan kulmalla (kuva A. Osola 2010)

Kalkkiliotetuista lampaista poistimme keväällä karvoja pyöreän pukin päällä puupalikalla, ja samassa asennossa aloitin nytkin, kunnes päätin hartiakipujen vuoksi yrittää jotain vähän ergonomisempaa. Pukki (joka on entinen lasten leikkihevonen, nykyisin vailla päätä) nousi sopivalle korkeudelle vinoon penkin päälle, ja nahka pysyi paikallaan siihen mahalla nojaamalla. Työvälineenä käytin kuorimarautaa: se oli ehkä vähän turhan terävä, mutta toimi lopulta aika hyvin nahkaan, josta on joka tapauksessa tarkoitus poistaa myös orvaskesi eli tehdä säämiskää.

Peura pukilla, karvanpoistaja etunojassa (kuva A. Osola 2010)

Nahka lähempää (kuva A. Osola 2010)

Karva lähti yllättävän hyvin siihen nähden, ettei sen irrottamiseksi ollut käytetty mitään apuaineita. Todennäköisesti talja, joka oli aika lailla veressä, oli ehtinyt alkaa pikkuisen mädätä lihapuolen suolauksesta huolimatta, ja se irroitti karvaa. Karva tuntui irtoavan pikkuisen paremmin myötäsukaan, mutta kaikista kohdista siihen suuntaan ei voinut työskennellä. Jonkin verran jäi karvoja, mutta kuivasäämiskäksi tehtävässä nahassa tämä ei tosiaan suuresti haittaa.

Lopuksi huuhtelin nahan, rapsuttelin siitä vielä vähän irtokarvoja skrapalla pois, ja pingotin sen kehikkoon kuivumaan. Nahka oli sen verran ohut, että pingotukseen riitti kalastajanlanka - taljan olin pistänyt sisal-narulla. Nahka kuivui vuorokaudessa ohueksi, läpikuultavaksi raakanahaksi - samalla liian huterasti naulattu kehikko oli hajonnut kahdesta kulmasta, mikä tuotti tälle aamulle jonkin verran lisäaskartelua. Nahasta näkyy, missä kohtaa se oli imenyt verta itseensä: saa nähdä, onko sillä esimerkiksi pehmityksen kannalta sitten merkitystä.

Tänään kuskasin sitten molemmat kehikot tänne Kamuun, mutta tämä postaus on nyt odottanut niin kauan, että se saa luvan olla toinen tarina.

Bo Lönnqvist: Kansanpuku ja kansallispuku

Tänään olen silmäillyt läpi Bo Lönnqvistin kirjaa Kansanpuku ja kansallispuku vuodelta 1978. On jo käynyt selväksi, ettei Lönnqvist käsittele juurikaan asioita, joista olisi hyötyä nyt käsillä olevan tehtävän kannalta. En ole kuitenkaan malttanut laskea kirjaa käsistäni, sillä herralla on useita kovin mielenkiintoisia pointteja siitä, miksi vaatteita oikein käytetään, miten suomalainen muotipuku on kehittynyt muotipuvun rinnalla, millaiset pukuhistorialliset piirteet kytkeytyvät mihinkin taustaan ja miten arki- ja juhlavaatteiden kehitys eroaa toisistaan. Tämä teos ansaitsee ehdottomasti tarkemman perehtymisen joskus tulevaisuudessa.

Erityisen mielenkiintoinen pointti liittyy kotiteollisuuteen: yhden vaatekappaleen valmistus "ohjelmoitiin" 2-3 vuodeksi, raaka-aineen viljelyksestä räätälintyöhön. Jos tyttö teki vaatteet myötäjäisikseen, niistä riitti loppuiäksi, jopa perinnöksi asti. Ei vanhana enää ollut tarvetta komeilla muotivaatteissa, vaan nuorena tehdyt riittivät oikein hyvin (mt, s. 78). Näissä tunnelmissa on hyvä pohdiskella omaa tavarasuhdettaan, kun sadan tavaran haasteeseen vastaaminen tuntuu mahdolliselta lähinnä viemällä ensialkuun sata tavaraa pois...

Bo Lönnqvistiltä näyttäisi löytyvän myös aika mielenkiintoisen oloinen Vaatteiden valtapeli -kirja. Herra emeritusprofessorin pitkää uraa puolestaan kuvaillaan Elina Salmisen Eloreen tekemässä haastattelussa (pdf).

Dispositio 2.1 ja pientä etenemistä

Koska edellinen postaus on kirjoitettu jo viime viikolla, sen jälkeenkin on tapahtunut pientä etenemistä. Päivitin dispositiotani hieman suhteessa aiempaan, erityisesti sen suhteen, mihin seuraavaksi aion ryhtyä. Ohjelmassa on luku 5, jonka sisältöä yritin alustavasti avata. Seuraavaksi täytyykin vaihtaa pöytää kansoittavat kirjapinot...

Dispositio 2.1

1 Johdanto

2 Tutkimushistoria

3 Varhaista värjäystä - arkeologian keinot
3.1 Värin analysoiminen tekstiilistä
3.1.1 Sininen
3.1.2 Punainen
3.1.3 Muut värit
3.1.4 Puretusaineet
3.2 Mikro- ja makrofossiilianalyysit
3.3 Jäänteitä itse värjäyksestä

4 Suomalaiset muinaispukurekonstruktiot - värivalintoja
4.1 Aino-puku
4.2 Näyttelypuvut ja juhla-asut: Perniön, Tuukkalan, Muinais-Karjalan ja Kaukolan puvut
4.3 Euran puku
4.3.1 Euran emännän neulakintaat
4.4 Maarian Saramäen puku
4.5 Maskun puku
4.6 Kaarinan puku
4.7 Mikkelin puku
4.8 Katsaus muuhun löytöaineistoon

5 Värien lähteet

Tässä luvussa käsitellään sitä, millaisia luonnonväriaineita Suomessa on ollut saatavilla.

5.1 Värikasvit Suomessa

Tämä alaluku kertoo Suomessa kasvavista värikasveista kasvivärjäysoppaiden tarjoaman tiedon pohjalta. Pohjana esitykselle käytetään sitä, millä kasveilla aiemmat tutkijat ovat arvailleet Suomessa värjätyn, ja mahdollisuuksien mukaan niitä tuloksia, joita analysoiduista suomalaisista tekstiileistä on saatu. Käsitellään sienivärjäyksen ongelmaa ja tehdään ehkä kurkistus kansatieteellisiin lähteisiin, jos mahdollista.

5.2 Kaupankäyntiä väriaineilla

Tässä luvussa jatketaan niistä kasveista, joita Suomessa todennäköisesti ei ole kasvanut, eli morsingosta ja krapista. Selvitellään, mitä väriainekaupankäynnistä on sanottu meillä ja muualla, ja jossain määrin myös, miten se suhteutuu yleisiin käsityksiin viikinkiaikaisesta kaupankäynnistä.

6 Värjäysrekonstruktioiden problematiikkaa

(7 Loppuluku?)

Lähteet

Liitteet

Ja sitten eikun hommiin :)

Gradupäivitystä

Moni tietää, että yliopisto pyrkii suoltamaan maistereita uumenistaan ulos mahdollisimman reippaaseen tahtiin: niinpä minäkin pääsin Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen (huh!) erityisrahoituksella järjestämään gradutyöpajaan, jossa viikoittain potkitaan internetissä ihmisiä kannustavasti takapuolelle oman työn etenemisen kannustamiseksi. Kurssi ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa "kirje mummolle", eli yleistajuinen esitys siitä, mitä oikein on tekemässä. Koska seuraavat viikot toivottavasti tulevat sisältämään enemmänkin graduaiheisia postauksia, toimikoon tämä nyt johdantona siihen. Olkaatten hyvät:

Olen aloittanut gradunteon uudelleen puolen vuoden tauon jälkeen. Olen aika innoissani siitä, että seuraavat viikot olisi tarkoitus käyttää ensisijaisesti graduntekoon, ja myös varsin luottavainen sen suhteen, että aiheeni kantaa, vaikka välillä on ollut epätoivonkin hetkiä. Uskoisin saavani syksyn aikana kirjoitettua ainakin luvun verran uutta tekstiä, ja pystyväni sitten alkuvuoden 2011 aikana työstämään loput tekemättömät ja keskeneräiset asiat. Näin ollen graduni olisi kirjoitettu toukokuuhun 2011 mennessä.

Graduni aiheena ovat Suomen nuoremmalta rautakaudelta ja varhaiselta keskiajalta tehtyjen tekstiililöytöjen ja niiden pohjalta tehtyjen rekonstruktioiden värit, eli käytännössä siis se, minkä värisiä niin sanotut muinaispuvut olivat. Kokosin proseminaaritutkielmassani tietoa Suomessa tehdyistä muinaispukurekonstruktioista ja siitä, millä perustein niiden värit oli valittu. Sittemmin tein seminaarityöni siitä, millaisin menetelmin tekstiililöytöjen värejä ylipäänsä voi tutkia, ja mitä niistä on mahdollista saada selville. Näitä töitä pohjana käyttäen tarkoitukseni on käsitellä kriittisesti sitä, minkä värisiä muinaispukurekonstruktioita Suomessa on tehty, ja arvioida, miten hyvin ne vastaavat löydöistä saatua informaatiota ja primitiivisin menetelmin värjäämisen realiteetteja. Tätä varten aion seuraavaksi keskittyä kirjoittamaan siitä, millaisia värejä Suomesta tunnetuilla kasveilla on mahdollista saada aikaan, ja mitä meidän on mahdollista arvailla väriaineilla kenties käydystä kaupasta.

Graduni aihe liittyy Suomessa varsin suosittuun muinaispukututkimukseen, ja sen ensimmäiset lähteet ovat muinaispukututkimuksen suurien nimien, kuten Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin, Leena Tomanterän ja Jaana Riikosen kirjoja ja artikkeleja. Lisäksi olen lukenut ja aikeissa lukea jonkin verran lisää kansainvälistä arkeologisten tekstiilien ja luonnonväriaineiden tutkimusta. Mahdollisesti tarvitsen lisäksi jotakin yleistä rekonstruktioproblematiikkaa käsittelevää kirjallisuutta. Pyrin pohtimaan, miten värjäysten teko autenttisuutta tavoittelevin luonnonvärjäysmenetelmin vaikuttaa saavutettuun lopputulokseen, ja mitä merkitystä on sillä, tehdäänkö muinaispukurekonstruktio vanhoin vai nykyaikaisin menetelmin.

Kiinnostus graduni aiheeseen syntyi omasta käsityö- ja historianelävöittämisharrastuksestani - halusin tietää, minkä värisiä ja miten värjättyjä viikinkiaikaiset vaatteet oikeastaan olivat. Graduni on herättänyt etukäteen kiinnostusta käsityöblogini (http://tinctoria.blogspot.com) lukijakunnassa, ja eniten iloa uskon siitä olevan nimenomaan historiaharrastajille. Kaikkein eniten hyötyä gradun valmiiksi saattamisesta lienee tosin itselleni, koska toivon saavani siinä kirjoitettua yhteen toivottavasti johdonmukaiseen esitykseen koko joukon sellaisia kysymyksiä, joita olen opiskeluvuosieni varrella pohtinut.

Juuri nyt olen lukenut Umberto Econ tutkielmanteko-opasta "Oppineisuuden osoittaminen" lähinnä omaksi ilokseni. Vaikka opintoni gradua lukuun ottamatta olenkin oikeastaan jo suorittanut, kävin tällä viikolla vielä Arkeologia ja turismi -kurssin. Siihen liittyvän esseen ajattellin kirjoittaa autenttisuudesta, ja toivon saavani senkin jotenkin kytkettyä graduuni liittyviin pohdintoihin siitä, miten muinaispukurekonstruktioita olisi hyvä tehdä. Ensi viikolla vakaa aikeeni on tuon esseenkirjoituksen lisäksi luonnostella graduni ensimmäistä uutta lukua, joka käsittelee Suomessa tunnettuja värikasveja.

Tuokaa minulle yliajetun bambin pää!

Vähän oli tällainen työpäivä taas. Ajellessani kehää bongasin supinraadon ja mietin, että jollei jostain pian tipahda yhtä kaurista tai peuraa, olen lähestyvien nahkatyönäytösten kanssa jokseenkin pulassa. Ja kas, kun pääsin museon ovelle asti, sen takaa löytyi joulupukin (tai mahdollisesti erään primikäsitöistä innostuneen riistanvalvojaherran) tuoma säkki: yksi erittäin kaunis peurantalja, pari repaleisempaa kaurista, epälukuinen määrä koipia, yksi kauriinpää ja pari vähän satunnaiskuntoista kettua, oletettavasti roadkilleja. Kun sattui vielä olemaan keritsemispäivä, ehdin aamusta vain avata lahjasäkin todetakseni tämän kaiken, ja lyödä kauriisiin ja kettuihin vähän suolaa.

Kun Greta oli päässyt villoistaan ja olin itse lusikoinut mahaani vähän kookoskanamössöä, palasin säkin pariin. Työkalut olivat tietysti kesän jälkiltä hukassa, mutta hyvin tuntui vanha tupakkaleikkurikin toimivan skrapana - puoliympyrämuotohan on ihan sama, eikä leveä terä ainakaan tuoreen nahan kanssa työskennellessä häirinnyt. Olin alunperin ajatellut tekeväni säämiskää/buckskinnia, mutta peurarukan karva oli niin kaunista, että lopulta päätin kuitenkin tehdä rasvaparkkitaljan. Tänään tosin etenin vain skrapaamisen jälkeiseen pesuun asti, rasvaus jäänee Karon harteille, kun teen tässä kuussa toivoakseni hyvin vähän töitä ja hyvin paljon gradua. Oli hassua huomata, ettei peura haissut pestessä juuri miltään eikä oikeastaan ollut edes yhtään likainen suhteessa yleensä oljissa ja omissa ulosteissaan piehtaroineisiin lampaisiin. Punkkeja raukalla sen sijaan oli vatsanahan puolella useita. Ja siisti luodinreikä kaulassa. Harmitti myös heittää periaatteessa ihan käyttökelpoista, tuoretta ihraa pois, mutta tänään ei riittänyt aikaa eikä energiaa sen erottelemiseen muista rämmeleistä.

Tästä peurasta tullee taas yksi kivan sisäsiisti öljy-keltuais-parkittu talja (tai no, missä määrin putkikarvainen eläin ikinä voi olla "sisäsiisti"), mutta niiden pikkukauriiden kanssa olisi huippua kokeilla vähän mulle uusia, ehkä enemmän Ötzin aikaa lähestyviä tekniikoita. Haaveilen tekeväni toisesta hyväkuntoisesta kauriista sitä kuivasäämiskää kehikossa - palasta tullee toki vähän pieni, mutta se nyt ainakin olisi yksi aika primitiivinen tekniikka. Toisen, pilkullisen bambinnahan suhteen mietin mahdollisuutta kuivattaa se kehikossa ja skrapata vasta sen jälkeen - mahdollisuuksien mukaan toki sitä ennen jostain maagisesti ilmaantuvalla kiviteräisellä kaapimella...

Kovasti tahtoisin myös koettaa aivoparkintaa, mutta sitä ennen pitäisi kaivaa ne aivot nyt pakastimeen päätyneen kauriin kallosta ulos. Tähän sain naamakirjan kautta ystävältä ohjeistukseksi, että "käsittääkseni niiden päät voi sahata vähän silmistä taaksepäin silleen ohimosta ohimoon. Jos sahaat aivoon, niin sitten sahaan tulee aivonkappaleita, mut...(tharr be more)ta muusiksihan ne joka tapauksessa menee. Kaapimiseen käy joko tee- tai ruokalusikka riippuen siitä mistä kohtaa sen aivot sisältävän onkalon satuit halkaisemaan." Lisänä oli myös aavistuksen groteski kuva. Eipä siinä kai muu auta kuin yrittää tätä seuraavan tilaisuuden tullen.

Kuten ehkä olette huomanneet, käytän aika sujuvasti termejä "peura" ja "kauris", vaikken oikeastaan kyllä kykene noiden nahkojen perusteella mitään lajimääritystä tekemään. Asiaa ei toki myöskään auta se, missä määrin noita nimityksiä on viime aikoina sotkettu. Täytyy joka tapauksessa kysyä seuraavan kerran, kun joulupukin tapaa. Sen sijaan päivän episodi kirvoitti kotona runsasta keskustelua ja nettitiedonhakua liittyen muun muassa siihen, miksi uusiseelantilaisesta saksanhirvestä valmistettu riistakäristys on halvempaa kuin kotimainen poronliha. Syyt saksanhirven eli punahirven eli isokauriin halpuudelle kenties selvisivätkin - poron hintavuus puolestaan ei ole mulle ihan vielä täysin auennut.

Muissa uutisisssa olen erään elämän hyvin tehokkaasti täyttäneen projektin vihdoin päätyttyä vakaissa aikeissa palata taas gradupohdintojen pariin. Siinä sivussa lienee toivottavasti aikaa silloin tällöin purkaa tänne sitä kaikkea, mitä kesän mittaan ehdin saada aikaan. Tältä illalta bambipohdinnat kuitenkin riittävät, täytyy nukkua välillä.

Sinistä!

...tai ainakin sinnepäin. Kahdesta itse kehrättyyn lankaan tehdystä morsinkovärjäysyrityksestämme jälkimmäinen eli viime viikolla tehty onnistui tuottamaan haalean turkoosia sävyä. "Sinistäkö? Osta Dylon!" sanoi mulle uutta työliiviä sovittanut ompelijatar, mutta me oltiin kyllä värjäykseen ihan tyytyväisiä. Suvi L:n neuvoista sovellettu ohjeemme oli:
- kolme keskikokoista pussillista tuoreita morsingon lehtiä
- 8 ruokalusikallista lipeää eli kaustista soodaa
- 186 g Nitoria (eli se, mitä purkissa oli jäljellä)

Ja kyseessähän on siis tuo 1800-luvun lopussa kehitetty värjäysmenetelmä, jossa siniväri pelkistetään natriumditioniitilla - puhtaan natriumditioniitin korvasi nyt Nitor värinpoistaja.

Tuoreet morsingonlehdet silputtiin käsin ja laitettiin saaviin, jonka jälkeen niiden päälle kaadettiin lähes kiehuvaa vettä. Lehdet hautuivat noin 25 minuuttia, minkä jälkeen ne siivilöitiin.

Liemi puristeltiin mahdollisimman tarkkaan lehdistä irti. Se oli "sherrynväristä", kuin vahvaa teetä. Haju oli vähän epätavallinen muttei epämiellyttävä.

Liemeen lisättiin lipeä, ja sitten vispattiin "apinan raivolla" ainakin vartti. Samalla liemi jäähtyi toivottuun noin 52 asteen lämpötilaan.

Sammalenvihreän liemen pintaan muodostui sinistä vaahtoa.

Vispauksen jälkeen lisättiin Nitor. Liemen lämpötila pidettiin 49-58 asteen välissä, ja annettiin muuten olla rauhassa puoli tuntia.

Valmis liemi oli noin 50-asteista, väriltään kellanvihreää ja sen pinnalla oli öljyisen oloisia sinisiä läiskiä.

Esikasteltuja ja mahdollisimman kuiviksi puristeltuja lankavyyhtejä kastettiin liemeen yksi kerrallaan, ja annettiin olla 10-15 minuuttia kunkin. Ylösnostettaessa langat lypsettiin varovasti kuivemmiksi välttäen liemen hapettamista pisaroilla. Lyhyen ilmahapettamisen jälkeen lankoja huuhdeltiin vesiämpärissä.

Langat hapettuivat ulkona puolisen tuntia, minkä jälkeen ne huuhdeltiin kunnes väriä ei enää irronnut. Viimeiseen veteen lisätty etikka aiheutti omituisen, keitettyä kananmunaa sivuavan hajureaktion.

Valmiit langat ovat haalean turkooseja kuten myös liemessä käynyt ohut villakangas. Niissä on paikoin tummemman sinisiä läikkiä. Pehmeäkierteisempi vasemmanpuoleinen lanka huovuttui vahvoissa kemikaaliliemissä huomattavasti, tiukempi kerrattu oikeanpuoleinen varsin vähän.

Vielä olisi morsinkoja pellossa, ja menetelmässä riittäisi kokeiltavaa: määrä, aika, puhdas natriumditioniitti, sooda lipeän tilalla, superwash-lankojen käytös... Katsoo nyt vaan, mitä tänä syksynä enää ehtii, ja toteutuvatko suunnitelmamme morsinkopallojen valmistusyrityksistä.

Sinistä morsingolla ja indigolla - taustaa ja perusteita

Olenko joskus aiemmin maininnut, että on ollut vähän hektinen kesä? Nyt olen joka toisen viikon töissä ja joka toisen lomalla, ja ainakin tämä työviikko aiheutti ajoittain runsaampaakin panikointia. Ensin huomasin, että viimeisen meneillään olevan parkitusprosessin paksu härännahka ei ole kuukausia kestäneestä liemen keittelystä ja vaihtamisesta huolimatta parkkiintunut läheskään läpi asti - sen sijaan osa nahasta oli muuttunut paksuksi ja löllyväksi, eli alkanut hajota sisältäpäin. En vielä luovuttanut, vaan leikkasin huonolta tuntuvat osat irti ja vaihdoin nahanpalat jälleen kerran uuteen liemeen. Jos siitä edes jonkun kengänpohjan ja vyönahan saisi, se olisi jo jotain muuta kuin kuukausien työn valuminen hukkaan. Mutta nähtäväksi jää, nyt on kuitenkin mätäkuu päällä ja sen huomaa.

Vähemmän suoraa toimintaa ja enemmän aivokapasiteettia vaati eilinen värjäysnäytös, jonka teemaksi valitsimme vihdoin sinisen värin. Keräilin etukäteen kasaan hieman taustaa ja perusteita - varsinaisista tuloksista lisää sitten, kunhan joskus pääsen käsiksi eilen otettuihin kuviin. Lähteenä pääasiassa Dominique Cardonin raamattu Natural Dyes.

Ai niin, lisäsin muuten tuohon edelliseen tekstiin pari kuvaa kun ne olivat saatavilla.

Perustietoja historiasta

- genovalainen parkkumi (engl. Gene fustian, tukeva puuvilla-pellavakangas työvaatteisiin, käytössä 1300-luvulta) -> jeans
- "bleu de Nîmes" -> denim

- Antiikin Kreikka ja Rooma: käytössä morsinkovärjäys, tiedossa myös mystinen intialainen sinivärikasvi indikon.
- Erilaisia Indigofera-kasveja on ympäri maailmaa noin 700 lajia, minkä päälle tulevat muunsukuiset indigotiinin esiasteita sisältävät kasvit.
- Suomessa ja Skandinaviassa morsinkovärjätty ainakin nuoremmalta rautakaudelta asti. Morsinkokasvi (Isatis tinctoria) on Suomessa mahdollisesti jo muinaistulokas, mutta värjäykseen käytetty morsinko oli todennäköisemmin tuontitavaraa kuin täällä laajalti viljeltyä. Vanhin kirjallinen maininta morsigosta Suomessa on 1600-luvulta. Suomenkielinen nimi tulee luultavasti kukkien kuvailusta morsiamen kruunuksi - muissa kielissä yleensä germaaninen kantasana (engl. woad, saks. waid, ruots. vejde).
- Euroopassa sinivärin lähde ensisijaisesti morsinko, kunnes indigokasveja alettiin viljellä laajamittaisesti siirtomaissa ja tuoda Eurooppaan 1500-luvulta alkaen. Protektionistinen kauppapolitiikka suojeli eri maiden morsinkoviljelijöitä jonkin aikaa, mutta 1700-luvulla sinisen värjääminen tuonti-indigolla oli jo yleisin käytäntö. Varhaisimmat eurooppalaiset löydöt sinivärin käytöstä ovat kasvikuituja neoliittiselta ajalta.
- Tätä ennenkin Euroopassa, erityisesti Välimerellä, käytettiin myös Aasiasta tuotua indigoa, mutta pienemmässä määrin. Indigon sekoittaminen morsinkokyyppeihin oli myös usein keskiaikaisessa kiltalainsäädännössä kielletty.
- Indikotiinimolekyyli eristettiin 1883, ja synteettisen indigon kaupallinen sovellus tuli markkinoille 1897. Kehitystyö maksoi Badische Anilin und Soda Fabrikille 18 miljoonaa kultamarkkaa. Tämän jälkeen indigonviljelyn merkitys on vähemmän yllättäen laskenut, muttei koskaan kokonaan kadonnut. Synteettistä indigoa valmistetaan nykyisin lähinnä öljyteollisuuden sivutuotteena.
- Nykyään vanhoja reseptejä on tutkittu ja kokeiltu uudestaan erityisesti kokeilevan arkeologian tarpeisiin ja käsityöharrastuksen tarpeisiin. Samalla on pyritty ymmärtämään tarkemmin sitä, miten indigovärjäys kemiallisesti toimii ja mitkä seikat lopputulokseen vaikuttavat.

Prosessi yleisesti

- Indigotiinin esiasteita sisältävän kasvin lehdet murskataan, ja tuloksena oleva mehu reagoi hapen kanssa tuottaen indigoväriä
- Indigo ei ole liukoinen sinisessä muodossaan, ei tartu edes puretteella -> muutetaan läpinäkyvään/kellertävään muotoon, jossa voi tarttua kuituun.
- Liemi, jota ei keitetä, on nimeltään kyyppi
- Väri ilmaantuu hapettaessa kylvetyksen jälkeen, lähes taianomaisesti.

Kemiallinen prosessi tuoreilla lehdillä värjätessä

- Sinivärin glykosidi-esiaste on indigokasveissa indikaani, morsingossa indikaani ja isataani.
- Kun lehdet murskataan, tavallisesti kasvin eri soluissa sijaitsevat indikaani- ja isataanimolekyylit vapautuvat ja muuttuvat yhdessä hapen kanssa värittömäksi indoksyyliksi ja sokereiksi, jälkimmäiset myöhemmin käymisen myötä hapoiksi.
- Murskaamisen jälkeen lisätään emäs, joka neutraloi hapot ja säilyttää kyypin. Samaan aikaan bakteeritoiminta estää indoksyylin hapettumisen liukenemattomaksi indigotiiniksi.
- Värjättävä materiaali upotetaan kyyppiin ohjeesta riippuen 15 minuutiksi - 12 tunniksi, jolloin se kyllästyy indoksyylilla. Kun materiaali nostetaan kyypistä, se hapettuu ja kaksi indoxyylimolekyylia yhdistyy indigotiiniksi. Sininen väri jää materiaalin pintaan ja on hyvin pesun- ja valonkestävää.
- Lopputulos riippuu paitsi siitä, mitä glykosideja käytettävässä kasvissa on, myös pH:sta, lämpötilasta ja hapesta.
- Tietyissä olosuhteissa saattaa syntyä indigotiinin sijaan indirubiinia, joka antaa purppuraväriä (ja saattaa olla syöpävasta-aine myös).
- Useimmissa luonnonvärjäysprosesseissa läsnä myös mm. keltaista tuottavia flavonoideja.

Morsinkopallot

- Tuorevärjäys on kätevää, mutta mahdollista vain silloin, kun 1. vuoden lehdet ovat tuoreita -> säilöminen on tarpeen pidemmän värjäyskauden ja kaupan mahdollistamiseksi.
- Lehtiä on onnistuttu säilyttämään pakastekuivaamalla, mutta historiallisesti tehtiin morsinkopalloja.
- Morsinkopallot tehdään murskaamalla tuoreet lehdet ja pyörittelemällä niistä käsin palloja. Tutkimuksen mukaan palloissa tapahtuva bakteeritoiminta muuttaa indikaanin ja isataanin lähes kokonaan indigotiiniksi.
- Käyttöön otettaessa pallot hajotetaan ja niihin sotketaan lämmintä vettä. Tässä prosessissa syntyvä massa on hyvin indigotiinipitoista. Massaa oli ainakin aiemmin tapana "kompostoida" useita viikkoja tasaisen maitohappokäymisen eli fermentoitumisen aikaansaamiseksi. Fermentoiminen haisee - tästä esimerkiksi kuningatar Elisabeth I:n vuoden 1585 määräys, ettei morsinkoa saa viljellä tai käsitellä alle 13 km (8 mailin) päässä hänen asunnoistaan.
- Indigokasveista valmistetaan tahnaa, joka kuivataan helposti kuljetettaviksi kakuiksi. Käyttöön otettaessa nämä kakut jauhetaan ja sekoitetaan johonkin sellaiseen aineeseen, joka käynnistää maitohappokäymisen (kuten morsinkoon).

Historialliset kyypit

- Keskiaikaisten lähteiden ja nykyaikaisten kokeilujen perusteella tehty "perusresepti" morsinkopallokyypille antaa 6 tunnin keittoajan ja sitä seuraavan 20-37 tunnin tekeytymisen, jonka aikana kyyppiä täytyy sekoittaa, pH:ta tarkkailla ja emästä lisätä tarvittaessa.
- Morsinkokyyppi tuottaa väriä noin 3 päivää. Jos värin vähentyessä laskee veden pois ja lisää kuivattua indigoa, voi kyyppiä jatkaa lähes ikuisesti. Tämä oli siis nimenomaan se, mikä aiemmin oli kiellettyä.
- Morsinko- ja indigovärjäyksen kohdalla puhutaan paljon virtsakyypistä. Urean käyttö ei ollut niinkään ammattivärjärien menetelmä kuin sellainen varsin yksinkertainen tapa tuottaa sinistä, jota kotivärjärit suosivat taloudellisista syistä. Virtsakyypillä saadaan erityisesti vaaleita vihreän ja sinisen sävyjä, jotka ovat hyvin kestäviä. Sen huono puoli on karmea haju, jota saa pestä ja tuulettaa valmiista langoista pitkään pois.
- 1870-luvulla kehitettiin tehokas hydrosulfiittikyyppi, jossa natriumditioniitin ja kaustisen soodan (lipeän) käyttö tuottavat indigon erittäin nopean liukenemisen ja pelkistymisen. Tämän kyypin heikkouksia ovat vahvojen emästen eläinkuituja, erityisesti villaa vahingoittava vaikutus ja isossa mittakaavassa prosessin saastuttavuus. Lisäksi molemmat mainitut kemikaalit ovat vaarallisia aineita.