Kehruuta ja kertausta

Kevätpäivät ovat jatkuneet lanoliinintuoksuisina, kun loputkin lampaat pääsivät taas villoistaan. Tämän viikon alkupäivät olivat kyllä niin kylmiä, että melkein kävi varsinkin Elviiraa vähän sääliksi. Toisaalta loppuviikon auringonpaisteessa on kuitenkin yllättävän helppo unohtaa, miten äsken vielä olin pitkät kalsarit jalassa ulkona. Oi kevät!

Greta aloitti päivän pienenä myskihärkänä... (Kuva: V. Aspö 2011)

...mutta muuttuikin poroksi. (Loput kuvat J. Sahramaa 2011)

Kerinnän jälkeiset iltapäivät olen kehräillyt, ja siihen on taas tullut aikamoinen himo. Ahvenanmaanlampaan villaa on ihan tolkuttoman kiva kehrätä, kun siinä on niin paljon pitkiä kuituja ja yhdestä kampauskerrasta tulee todella monta hahtuvaa. Loppuviikon värjäyspadat mielessäni etenin kertaamaan parikin jo jonkin aikaa sitten aloitettua lankaa, yhden valkoisen ja yhden keskiruskean.

Olen aiemmin yleensä kerrannut kahdelta kerältä niin, että langat tulevat selän takaa kumpikin oman olkansa yli. Viime kesänä onnistuin kuitenkin kertaalleen sotkemaan itsekseenkin kertautumaan pyrkiviin yksisäikeisiin lankoihin sekä hiukseni että kaulahuivini hapsut, olen pohdiskellut hommalle vaihtoehtoisia tapoja. Aikoinaan kävi nimittäin niin, että opin työväenopistossa pitämällä kurssilla kyllä kehräämään värttinällä ihan mukavasti ja rukillakin pikkuisen, mutta kertaamisen kävimme läpi lähinnä teoreettisella tasolla. Kansatieteellisestä matskusta tiedän, että käytössä on ollut moninaisia tapoja aina siitä lähtien, että värttinällisestä puolet kierretään jotenkin kyynärvarren ympäri vyyhdelle, ja sitten vaan lähdetään kertaamaan. Jos jollakulla on jostakin tämänkaltaisesta jotain käytännön kokemusta, kuulisin siitä mielelläni. Tai ylipäänsä hyviksi havaituista kertausmenetelmistä.

Tämä on siis yleinen ajatus: kaksi myötäpäivään kehrättyä lankaa kerrataan vastapäivään. Kuvissa on tosi huono valo, koska ne on otettu museon sisäpuolella ilman salamaa.

Nyt kokeilin uudenlaista härdelliä, joka perustuu kattoon (tässä tapauksessa orteen) asetettuun metallilankahenkariin. Yksisäikeiset langat kulkevat henkarin vähän alaspäin taivutettujen reunojen läpi, ja kerät pyörivät itsekseen lattialla. Nekin olisi varmasti fiksua laittaa kumpikin omaan purkkiinsa, mutten viitsinyt etsiä sopivia astioita, joihin lanka ei jäisi kiinni. Tämän menetelmän erityisenä etuna on se, että kerrattavat langat tulevat kehrääjän edestä eivätkä takaa.

Yleiskuva, jossa myös värttinä on lattialla.

Henkari orressa.

Tällä menetelmällä kahden 30-50 gramman yksisäikeisen lankakerän yhteenkertaamiseen menee pari kolme tuntia. Langan pituuden mittaamiseen en ole vielä jaksanut ryhtyä, vaikka vyyhditettynä sekin olisi varmasti mahdollista. Vyyhdittämiseen käytin tällä kertaa museon rekkikokoelmaan kuuluvaa kammella kierrettävää laitetta, jota en suoraan osaa nimetä: se on jossain määrin nopeampi kuin tavallinen viipsinpuu, jos langan vaan saa kiertymään värttinän kehrävarrelta esteettä. Yhdestäkään käyttämästäni värttinästä ei saa yläpään koukkua näppärästi irti, joten lanka tuppaa aina takertumaan siihen. Jos kuitenkin irrottaa itse kehrän eli painokiekon, voi pitää koukullisesta päästä kiinni. Ei varmaan olisi mahdotonta väsätä kehrävarrelle omaa telinettäkään kerimistä ja vyyhtimistä varten, jos oikein innostuisi.

Vyyhdityshärveli, millähän nimellä tätä on aiemmin kutsuttu? Takaosassa on kampi, josta puita voidaan pyörittää.

Yksi kerratuista vyyhdistä oli tosiaan valkoista ja toinen ruskeaa ahvenanmaanlampaan puolipitkää villaa, molemmat ostettu Häggblomin Maijalta. Kumpikin on vähän niillä rajoilla, onko sitä järkevää käsitellä kammoilla, kun päällikarvojen ei ole annettu kasvaa valtaisan pitkiksi. Ei sitä toisaalta kuitenkaan karstatakaan tee mieli, ja ainakin mun pikkukammoilla homma kuitenkin luonnistuu. Ihan vain käsin nyppimällä erottelemista voisi joskus kokeilla, vaikka villa onkin aika roskaista.

Ruskea vyyhti uv-kalvotetun ikkunan valossa. Ihan en tiedä, miksen viitsinyt mennä ulos kuvaamaan. Painoi pesemättömänä noin 70 g, pestynä unohdin punnita.

Ruskeiden ja valkoisten lankojen päädyttyä väripataan päätin kokeilla kehrätä Gretan villaa. Koska Greta keritään vain kahdesti vuodessa, villa on todella pitkäkuituista. Kuten ylläolevista kuvista näkyy, neiti ei myöskään ole missään määrin tasavärinen. Olisi varmasti mahdollista erotella villat niin, että ottaisi esimerkiksi ruskeanmustat läiskät erikseen perusharmaasta aluskarvasta, joka päättyy kellertävänvaaleisiin karkeisiin päällikarvoihin. Päätin tällä kertaa kuitenkin pyrkiä meleerattuun harmaaseen lankaan, toiveenani käyttää sitä morsingonsinisen pohjavärinä. Kun kampaan asettelee erivärisiä villoja sekaisin, on lopputulos kuitenkin aika hervoton salt'n 'pepper -lanka, jonka väri vaihtelee kellanvaaleasta kauniin teräksenharmaan kautta melkein mustaan. Tätä syntyi yksi 50 gramman kerä hurjaa kyytiä, tai sitten se vain tuntui niin vauhdikkaalta, kun väripataa vahtiessa oli monta tuntia aikaa kehrätä.

Villoja, kammat, kammattu hahtuva ja värttinä. Vasemman laidan raidallinen kangas on mun työessu ja oikeassa yläkulmassa pilkistää viipsinpuu.

Näillä pitkien päällikarvojen ja pehmeän alusvillan eroilla olisi kehräyksessä ja kankaankudonnassa myös mahdollisuus kikkailla. Medieval Garments Reconstructed -kirjassa Anna Nørgaard kertoo, että keskiaikaisissa grönlantilaisissa kankaissa käytettiin kangaspuissa aikamoiselle rasitukselle joutuvana loimena päällivillaa ja kuteena taas alusvillaa. Monilla vähemmän pitkälle jalostetuilla lampailla nämä kaksi eroavat toisistaan väriltään, näin suurimmaksi osaksi myös Gretalla. Villatyypit erotellaan toisistaan jo kampausvaiheessa niin, että kammasta vedetään ensin irti pelkästään päällivilla, mikä tapahtuukin melko lailla luonnostaan. Kun kangas kudotaan kahdesta erivärisestä villasta toimikkaaksi, siitä tulee hauskan vinoraidallista. Toinen mahdollisuus olisi lampaan tapaan hyödyntää alusvillat alusvaatteissa ihoa vasten ja karkeammat päällivillat säänkestäväksi tarkoitetuissa kankaissa.

Näitä vaihtoehtoja olisi huomattavan hauska kokeilla joskus, mutta tähän mennessä olen päätynyt tekemään suomalaiseen tyyliin kerrattua lankaa, jossa molemmat villatyypit ovat sekaisin. Länsisuomalaisissa viikinki- ja ristiretkiaikaisissa löytökankaissa on käsittääkseni pääosin käytetty loimena vahvempaa kerrattua ja kuteena taas yksisäikeistä lankaa. Mun mahdollisuuksiani käyttää omia lankojani mihinkään kovin järkevää tosin heikentää se, että erilaisten värjäyskokeilujen jälkeen kaikki vyyhdit ovat keskenään erivärisiä... Pitäisi vaan ehtiä kehräämään enemmän, mutta kun maailmassa olisi vähän turhan paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista puuhaa. Toinen vaihtoehto olisi ryhtyä systemaattisesti tekemään yhdenväristä lankaa, ja olla käyttämättä sitä erilaisissa värjäyskokeiluissa. Tai sitten täytyy vaan joku päivä kutoa raidallista tai ruudullista kangasta. Tai lautanauhaa. Vaihtoehtoja on niin paljon, ja helposti sitä vain päätyy hamstraamaan itselleen erilaisia materiaaleja ilman suurempaa päämäärää. Vielä minä joku päivä näistä jotakin teen! :)

Lammashistoriaa

Viime viikolla ja huomenna töissä taas kerintää. Sen kunniaksi Lammas & Vuohi -lehden artikkelien pohjalta vähän perustietoa lampaiden ja pikkuisen vuohienkin historiasta.

Vili on jo keritty, tytöillä on vielä tosi kuuma. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lammas ja vuohi ovat mitä ilmeisimminkin ensimmäiset ihmisen kesyttämät tuotantoeläimet. Ne ovat eläneet ihmisen kanssa jo 10 000 vuotta. Kesytystyö tapahtui Lähi-idässä samalla hedelmällisen puolikuun alueella, josta myös tuttujen viljakasviemme jalostus on alkanut. Lampaat ja vuohet olivat muihin alueen riistaeläimiin verrattuna rauhallisia, ja laumakäyttäytyminen helpotti niiden käsittelyä. Todennäköisesti lampaiden kesytys tapahtui yhteistyössä ihmisen vielä varhemman kotieläimen, koiran kanssa. Nykyisistä villilajeista muflonin ja besoaarivuohen katsotaan vastaavan parhaiten noita alkuperäisiä lajeja.

Itse kesytystoiminnasta ei ole arkeologisia tai juuri muunkaan laisia jälkiä. Kenties eläimiä houkuteltiin viljan ruoan avulla tai otettiin nuoria karitsoita ja kilejä eläteiksi. Mahdollisesti on jopa aidattu kokonaisia villieläinlaumoja. Joka tapauksessa uusi elämä ihmisten kanssa muutti lampaita ja vuohia lajitasolla. Osa muutoksista, kuten esimerkiksi sarvien pieneneminen, johtui luonnonvalinnan heikkenemisestä. Toiset taas olivat ihmisten tarkoituksella jalostamia. Jo 5000 vuotta sitten oli olemassa toisistaan eroavia lammasrotuja, ja viimeistään 4000 vuotta sitten erilaisia villatyyppejä. Eurooppalainen lammas kehittyi koko ajan pienemmäksi aina keskiajalle asti. Myös sen jalat lyhenivät ja sydän, silmät ja aivot pienenivät. Nykyisten vallitsevien lammasrotujen aivot ovat suunnilleen 20% pienemmät kuin villilampaan, ja 8% pienemmät kuin primitiiviseksi luokiteltujen rotujen. Eläimet sopeutuivat myös erilaiseen ravintoon ja tiiviimmissä laumoissa eläessä niille kehittyi parempi taudinsietokyky.

Nuorakeraamisen kulttuurin harjoittaman maatalouden levitessä keskiseen Eurooppaan 6500-6000 vuotta sitten vuohi tuli ilmeisesti ensin, ollen tärkeä pusikkojen raivaaja. Lampaiden merkitys puolestaan kasvoi laajojen ruohikkoalueiden synnyttyä. Keski-Euroopassa tärkein kotieläin oli kuitenkin nauta. Viljelyelinkeinoja harjoitettiin mahdollisesti jo tuolloin Etelä-Skandinaviassa, vaikka uudet elinkeinot levisivätkin lauhkean ilmaston alueilla hitaasti. Suomesta ensimmäiset viitteet kotieläimistä ovat kenties jo pronssikaudelta, mutta varmasti lampaita ja vuohia on pidetty täällä rautakaudella, ainakin 3000 vuoden ajan.

Suomenlammas virallisesti määriteltynä rotuna syntyi 1900-luvun alussa, mutta lammaskannat olivat totta kai paljon tätä vanhempia. Suomenlampaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella rodun iäksi on arveltu noin tuhat vuotta. Suomenlampaaseen ei ole juurikaan sekoittunut muiden rotujen perimää, vaikka Suomeen onkin 1500-luvulta alkaen tuotu myös muita lammasrotuja. Tärkeitä syitä suomenlampaan menestykseen ovat sen suuri sikiävyys, varhainen sukukypsyys ja nopea karitsoinnin jälkeinen tiinehtyvyys. Vuonuekoko on ensikaritsoinnissa keskimäärin 1,8 karitsaa ja vanhemmilla uuhilla 2,5 karitsaa. Myös viitosia ja kuutosia syntyy. Suomenlammasta onkin viety runsaasti myös maailmalle ja sitä on käytetty monien yhdistelmärotujen pohjana.

Suomen nykyiset alkuperäisrodut suomenlammas, ahvenanmaanlammas ja kainuunharmas kuuluvat pohjoisten lyhythäntäisten rotujen ryhmään. Suomenlampaan perinnöllinen muuntelu on suurta. Tämä kertoo siitä, että rotu on kehitetty suuresta perustajapopulaatiosta, Suomen eri alueiden vanhoista lammaskannoista. Kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat uhanalaisia rotuja, joiden tehollinen populaatiokoko on pieni. Tehollinen populaatiokoko ilmaisee perinnöllisen muuntelun suuruuden sukupolvesta toiseen, eikä siis ole suorassa suhteessa rodun koko yksilömäärään. Koska yksilön geeneistä puolet tulee äidiltä ja puolet isältä, roduilla, joilla on esimerkiksi vähän siitospässejä uuhien määrään verrattuna, harvinaisemman sukupuolen geenien vaikutus seuraavaan sukupolveen on suurempi ja perinnöllinen muuntelu vähäisempää.

Niin Suomen itä- kuin länsipuoleltakin löytyy samaan roturyhmään kuuluvia lammasrotuja. Kainuunharmaksen lähisukulaisia löytyy Vienan Karjalasta, mikä selittynee eritysesti asutushistoriallisin syin: Vienan länsiosat ovat saaneet suuren osan asutuksestaan Kainuusta ja Pohjanmaalta 1600-1700-luvuilla. Ahvenanmaanlampaan lähisukulaiseksi taas oletetaan ainakin Gotlannin gutefåria. Ahvenanmaanlammas tunnistettiin omaksi rodukseen osana 2000-luvulla suoritettua suomenlampaan geenikartoitusta. Tämä suomenlampaasta ulkonäöltään selkeästi poikkeava, primitiivistyyppisempi rotu on ollut kasvavan kiinnostuksen kohde jo parinkymmenen vuoden ajan sekä ahvenanmaalla että mantereen puolella. Historiaharrastajien keskuudessa se lienee erityisen tunnettu siksi, että sen kaksiosainen pitkään päällyskarvaan ja pehmeään alusvillaan jakautuva turkki muistuttaa muinaistekstiililöytöjen kuituja. Alkuperäisiä valmistusmenetelmiä tavoitellen tehtyyn Kaarinan muinaispukuversioon onkin käytetty ahvenanmaanlampaan villaa.

Pieniä affenoita Maija Häggblomin tilalla (Kuva: N. Talvela 2009)

Lyhyt katsaus kaipaa kiihkeästi syventämistä. MTT:n monitieteisen Suomalaista arkeologista genetiikkaa: Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettinen polveutuminen ja jalostusstrategia sekä hyödyntäminen Lounais-Suomessa -hankkeen kuvaus vihjaa, että Muinaistutkijassa 1/2010 olisi ilmestynyt aihetta käsittelevä artikkeli. Taas harmittaa, että menin lopettamaan Muinaistutkijan tilaukseni - en ehkä tullut lukeneeksi lehtiä heti niiden ilmestyttyä, mutta referenssikirjaston kannalta olisi mahtavaa, että nuo kaikki voisi vain poimia omasta hyllystä. Luettavaa riittäisi myös Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat -raportista, mutta se saa nyt jäädä toiseen kertaan. Vielä pitäisi nimittäin illan ratoksi tyhjentää yksi noista kirjahyllyistä, joka huomenna vaihtuu toiseen yksilöön. Huhhuijakkaa, tieto painaa...

Operaatio pehmeä jänis

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.

Lisää aivoja

Viime viikolla avattiin Suskin kanssa toinen peurankallo, tällä kertaa sahaamalla. Jos ei ole erityistä tarvetta saada pääkalloa talteen, tuo on paljon järkevämpi tapa - aivot saatiin ulos kokonaisina ja homma oli myös paljon nopeammin ohi. Tässä postauksessa siis taas luvassa mahdollisesti ällöjä kuvia, ottajana S. Huhtanen.

Tällä herralla oli sarventöpöt ja toinen silmä auki.

Aloitus oli sama kuin viime kerralla: nyljettiin pari päivää jääkaapissa sulaneen pään nahka irti. Se oli sarvien takia vähän hankalampaa kuin viimeksi, mutta sujui tylsän puukon avulla lopulta aika sutjakkaasti. Sarvet olivat muuten tosi hauskat, niistä näki, että vanhat olivat pudonneet pois jättäen vain tyngän ja nämä lyhyet olivat olleet vasta kasvamassa. Ne sahattiin erikseen talteen.

Nyljetty pää ja karvasilppua.

Putsasimme pään nahan tällä kertaa yhdessä, ja kaksin tehtynä se etenikin edes jonkinlaista tahtia. Mitään järkevää käyttöä noille nahoille ei suoraan ole, mutta jossain voinee vielä joskus hyödyntää groteskin näköisiä naamareita.

Peuranaamari.

Nylkemisen jälkeen päälaelle jäi hyvin ohut kerros kalvoa eikä lainkaan lihaa, joten siitä oli hyvä lähteä sahaamaan. Toinen piteli kiinni ja toinen käytteli rautasahaa. Parista eri kulmasta sahaamalla saatiin halkaistua kallo melko tasaisesti joka puolelta. Puoliskojen lopullinen irrottaminen sujui kätevästi sarvista vääntämällä. Matt Richardsin mukaan tämän vaiheen voi suorittaa myös lyömällä esimerkiksi isolla kivellä, jos ei pelkää sotkua.

Kallo halki, aivot ja niiden koppa.

Kallonavaus toimi jälleen kerran mahtavana "anatomiaa humanisteille" -koulutuksena. Aika uskomatonta, että aivot oikeasti näyttää ihan, no, aivoilta :)

Aivot matkalla pakastimeen.

Nämä aivot menivät takaisin pakastimeen, sillä valmista nahkaa, joka niillä käsitellä, ei vielä ole. Alunperin olin ajatellut käyttää niitä kahteen kehikkoon viritettyyn kuivasäämiskään, mutta nyt olen alkanut empiä. Löysin nimittäin pakastimesta myös yhden kokonaan käsittelemättömän peurantaljan, johon olisi mahdollisuus kokeilla Richardsin kuvailemaa märkää säämiskäntekomentelmää. Nyt kun lumet alkavat pihalta vihdoin sulaa, voisi kuvitella taas menevänsä sinnekin askartelemaan. Parkintatelineet näkyy jo, eivätkä edes ole ainoa lumen alta paljastunut ilo silmälle... :)

Ensimmäiset lumikellot. Kuva J. Sahramaa 2011.

Vaihteleva muinaismuoti

Harmaan krapulapäivän lukemistona on ollut Lehtosalo-Hilanderin Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria. Vähän pelkäsin viikonlopun sosiaalisuuden muodostuvan esteeksi maanantain ajatustyölle, mutta niin tokkurassa en sentään ole, ettenkö olisi vähän onnistunut innostumaan pukeutumista käsittelevästä kappaleesta. Kyseinen teos on muuten hämmästyttävän huonosti saatavilla ainakin täällä pääkaupunkiseudulla: kaupunginkirjastoissa ei ole yhtään, yliopistolla yksi, ja sekin omistuskirjoituksen mukaan tullut lahjoituksena Euran kunnalta. Kyseessä on kuitenkin erityisesti rautakauden osalta yhden Suomen löytörikkaimmista ja tutkituimmista alueista kertova tuore kokonaisesitys, jonka kirjoittaja on yksi alansa tunnetuimpia nimiä - luulisi sille löytyvän enemmänkin lukijakuntaa? Kirja on pikaisen googlauksen perusteella myös jokseenkin kallis, halvimmillaankin yli 70 e, enkä ehkä ole hankkimassa sitä omaan hyllyyni ihan heti. Ja tästä kirjaston kappaleestakin joudun luopumaan, kun sen on joku mokoma varannut. Pöh.

L-H:n teksti kirvoitti ajattelemaan muinaismuodin vaihteluita niin kauan sitten kuin historianelävöittäjienkin parissa. Jälkimmäisten keskuudessa uutuudet leviävät tapahtumasta toiseen, kun joku on tehnyt jotakin uudenlaista kivaa ja muut haluavat itselleen jotain vastaavaa. Juuri nyt kuuminta hottia lähipiirissäni lienevät lammastakit ja silkkikaftaanit, joista täälläkin on ehtinyt olla puhetta.

Valtsun lammastakki Hiiden hirven hiihdossa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Sama mies silkkikaftaanissa ja paremmassa valossa. (Kuva: Odin's Guard 2011)

Viime vuosien histel-muoti-ilmiöitä ovat olleet myös naisten takit. Susien piirissä kai ensimmäinen valmistui Rotan vuoteen ja edusti valkoista, mordvalaisvaikutteista mallia. Mä tein omani vähän myöhemmin, ja nyt niitä on kai tulossa taas jokunen lisää Riazania vasten. Myös birkalaistyylisiä takkeja on nähty.

Käytämme valkoista takkia. (Kuva: V. Aspö 2008)

Salmen takki on tehty yhdessä kutomastamme keltaisesta villakankaasta. (Kuva: N. Talvela 2009)

Kesämuoti on usein levinnyt Saltvikin viikinkimarkkinoilla, joissa on perinteisesti ollut todella kuuma ja pellavavaatteilla käyttöä.

Allekirjoittanut ja pieni veli teltan edessä. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Jossain vaiheessa tuntui siltä, että jokainen muotitietoinen mies esiintyi kesän markkinoilla pussihousuissa ja piippalakissa, ilman paitaa tietysti.

Julle Kokkilassa. Munniharput ovat aina muodissa. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Kesän 2009 kuuminta muotia oli pitää neulakinnaspipoa ja piippalakkia päällekkäin, jälkimmäinen kallellaan niin, että alempi näkyy. Jäin siihen käsitykseen, että se oli jonkinlainen räppijuttu.

Joni. (Kuva N. Talvela 2009)

Konsta (ja muodin suhteen välinpitämätön Sportti). (Kuva N. Talvela 2009)

Mun yritykseni uudistaa kampausmuotia samana kesänä eivät saavuttaneet yhtä laajaa suosiota.

Helmikeesi. (Kuva N. Talvela 2009)

Vielä on epäselvää, onnistuuko Karo päähinemuodin suhteen paremmin.

Rouva hyvä, päässänne on jättimäinen siira. (Kuva: N. Hynninen 2010)

Tämä kaikki on toki paitsi erinomaisen hauskaa myös äärimmäisen luonnollista, koska juuri näin muoti toimii. Ja on varmasti toiminut aiemminkin, erilaisten sosiaalisten tilaisuuksien ja kaupankäynnin yhteydessä vaikutteet nimenomaan ovat levinneet. Jos autenttisuusvasaraa kuitenkin haluttaisiin alkaa heilutella, löytyisi sille kyllä töitä muualtakin kuin siirojen liiskamisen parista. Esimerkiksi tuollainen takki on erinomaisen käytännöllinen päällysvaate, erityisesti yhdistettynä vain alusmekkoon ja esiliinaan. Jotka L-H muuten mainitsee Euran kalmistolöytöaineistojen keskeisimmiksi naisenvaatteiksi: vaippahameen käytöstä kertovat olkasoljet ja ketjulaitteet olivat nuoremmalla rautakaudella selkeästi harvinaisempia kuin spiraalikoristeisten esiliinojen jäänteet.

Takeista löytyy myös esimerkkejä naapurimaista ja erityisesti kansanpuvuista, mutta mun tietooni ei vielä yhtään naisten takiksi tulkittua suomalaista löytöä ole tullut. Toisaalta en ole perehtynyt aiheeseen mitenkään erityisesti, ja jos naisten birkalaistakkikin perustuu lähinnä siihen, että kupurasolkien lisäksi ruotsalaishaudoista on löytynyt rinnan keskeltä sellainen solki, joka voisi sopia takkia kiinnittämään (niinkuin täällä väitetään), samaa todistelua voi soveltaa Suomeenkin: se on se tasavartinen solki siinä keskellä, joka Euran puvussa on kiinnitetty ketjulaitteeseen, mutta esiintyy usein myös irrallaan. Asia aivan erikseen sitten on, kuinka luotettavana tuollaista todistelua voi ylipäänsä pitää - sama solki olisi toki voinut kiinnittää myös aivan muuta vaatetta. Miesten takeissa ollaan sentään paljon tukevammalla pohjalla, niin Birkassa kuin Suomessakin.

Ongelmia, jos niitä sellaisina haluaa pitää, tulee siinä vaiheessa, kun on juuri nähnyt markkinoilla jonkun päällä ihanan takin, ja tahtoo tehdä itselleen samanlaisen. Mallit ja tekotavat leviävät, mutta perustelut ja taustat eivät välttämättä ehdi mukaan, eikä uuden ihanan takin omistajalla välttämättä ole juuri käsitystä, mihin aineistoon hänen lämmikkeensä perustuu - tai ei perustu. Tämän ei tietenkään ole pakko olla mikään ongelma, sillä historianelävöitys harrastuksena sisältää onneksi paljon muutakin kuin ryppyotsaista löytömateriaalin tuntemuksen vahtaamista. Yleisesti ottaen olen kuitenkin siinä käsityksessä, että monet histel-harrastajat tiedostavat ja jakavat käsityksen omasta vastuustaan menneisyyttä kuvittavien mielikuvien luojana. Moni haluaa tehdä, tai muuten hankkia, paitsi kauniita ja silmää miellyttäviä, myös mahdollisimman autenttisia vaatteita ja varusteita. Pyrkimys autenttisuuteen, tässä yhteydessä siis nimenomaan arkeologiseen löytömateriaaliin perustuvaan varustukseen, on ainakin omassa kaveripiirissäni yksi keskeinen kilpavarustelun muoto. Samalla helpottuu juuri markkinoilla korostuva harrastuksen osuus eli yleisötoiminta: elävöittäjiin suhtaudutaan usein oman periodinsa (tai ihan minkä vaan muun aiheen) asiantuntijoina, ja nämä ihmiskohtaamiset tarjoavat parhaimmillaan mahdollisuuden levittää ajantasaista ja perusteltua tietoa edeltäjiemme käytössä olleista vaatteista.

Toisaalta on helppo todeta, että muotivaihteluiden lisäksi histel-piireissä vallitsee tietty uniformismi: erityisesti Euran puvun malli dominoi suomalaisten naisten pukeutumista todella keskeisesti. Tämä ei sinänsä ole mikään ihme, onhan Euran puku saanut kaikista muinaispukurekonstruoistamme ehdottomasti eniten huomiota Linnan juhlia myöten. Eikä edes ansiotta, olihan kyseessä ensimmäinen kunnolla perusteltu ja dokumentoitu nuoremman rautakauden tekstiililöydöistä tehty tieteellinen ennallistus. Sen vaikutus on myös ollut niin vahva, että kaikki sen jälkeen julkaistut ennallistukset näyttävät vaippahameineen päällisin puolin hyvin samanlaisilta kuin Euran emännän varustus. Niiden tulkintoja en toki epäile, mitä ilmeisimmin naisten muoti on yleispiirteiltään ollut varsin samankaltaista läpi nuoremman rautakauden ja asutuksen ydinalueiden. Yksityiskohdista löytyy kuitenkin runsaasti variaatiota, mitä L-H:kin useammissa teksteissään korostaa: kaikki eivät todellakaan ole joka paikassa ja koko ajan pukeutuneet samalla lailla.

Pyöreät kupurasoljet ja pronssispiraalikoristellut esiliinat ilmaantuivat euralaiseen aineistoon 800-luvulla. Sitä aiemminkin oli kuitenkin ollut käytössä olkapäiltä soljilla kiinnitettävä vaate, soljet vaan olivat merovingiajan lopulla tasavartisia. Aika monesta haudasta on myös huomattu, ettei solkien tarvitse olla keskenään samanlaiset. Aiemmin mainittu "täydelliseen korustoon" kuuluva keskelle sijoittuva kolmas solki oli 800-luvun korustossa pyöreä, 900-luvulla tasavartinen. Esiliinan spiraalikoristeet puolestaan olivat aluksi vain pieniä koristekuvioita kulmissa, sitten ilmaantui reunustaminen spiraalirivillä, ja 900-luvulla suuret, helmaan aplikoidut kuviot. Varhemmat näistä koristeluista liittyivät itse valmistusprosessiin - kulmakuvioiden pujotuksia käytettiin esiliinan reunalautanauhojen päättelyyn - kun taas päälle ommelluilla kuvioilla ei ollut muuta funktiota kuin koristeellinen.

Vaikka haudoista löytynyt korusto usein viittaakin samankaltaiseen pukeutumiseen, ovat setit kuitenkin yksilöllisiä. Osa on aika hervottomia: Luistarin haudasta 1260, joka on ajoitettu 900-luvulle, löytyi pyöreät kupurasoljet ja tasavartinen solki, ketjunkantajat, kolminkertainen ketjulaite ja pronssisilla helmenkannattajilla varustettu kuusinkertainen helminauha, jossa on yhteensä yli 250 helmeä. Useissa L-H:n teksteissä todetaan, että tämä rouva olisi pärjännyt komeudessa jopa itselleen haudan 56 emännälle, joka tosin ajoittuu 1000-luvulle. Muoti kuitenkin muuttui: raskaiden pronssikorujen tilalle alkoi ilmestyä kevyempiä hopeisia, ja koristelun painopiste siirtyi korulaitteista spiraaleihin. 1100-luvun rikkaalla euralaisemännällä oli olkapäillään pienet hevosenkenkäsoljet ja viitassaan spiraalein koristetut päät ja aplikoituja spiraalitähdyköitä.

Jos tarkastelun laajentaa Luistarista muihin länsisuomalaisiin pukuihin, huomaa, että koruston lisäksi myös pukurekonstruktioiden vaatekappaleissa on vaihtelua. Kaarinan pukuun, joka on Euran puvun kanssa suunnilleen samanaikainen, toteutettiin alusmekko, jonka ylä- ja alaosa ovat eri kangasta: yläosa harvaa harmaata toimikasta ja helma tiheämpää sinistä. Saumat ovat rinnan alla ja edessä keskellä, ja malli on mahdollisimman yksinkertainen niin, ettei edes hihoja ole viistottu. Kaarinan puvun rekonstruoinut Jaana Riikonen mainitsee Sinihameet kultavyöt -muinaispukukirjassa, että tämä valinta perustuu löytötekstiilien sijaintiin, ja harmaa paita ja sininen vyötäröhame olisivat olleet ihan yhtä mahdollisia. Vyötäröhame, jollaista en muista elävöittäjäpiireissä juuri koskaan nähneeni, löytyy puolestaan 1100-luvulle ajoitetusta Maskun puvusta. Se on neliskulmainen kappale vaaleaa murtotoimikasta, joka kiinnitetään lautanauhalla ja jää oikealta sivultaan avoimeksi. Sen pariksi on valittu pellavapaita, koska yhdestä Maskun Humikkalan haudasta on löytynyt myös pellavapalttinaa.

Myös vaippahameissa on eroja: Kaarinan puvussa ei ole yhtä yhtenäistä leveää kangasta kuten euralaisessa, vaan kaksi irrallista, mutta samasta vedenvihreästä kankaasta valmistettua kappaletta, jotka kiinnitetään olkapäiltä pyöreillä kupurasoljilla. Vain etukappale on taitettu ylälaidastaan, ja tämä taitos on koristettu harmaalla langalla tehdyllä etupistopujottelulla. Selkäpuolelle puolestaan sijoittuu ylimääräinen kangaskaitale, johon muodostuu kukonaskelkuvio kudontaan käytetyistä erivärisistä langoista. Itse en ole koskaan täysin ymmärtänyt tuolle kaitaleelle ajateltua merkitystä, ja varmaankin joku toinen vaatekappale olisi myös ollut mahdollinen. Kaarinan päällyspuvussa on myös loimi poikittain ja hitaasti kudottavat (?) huolittelulautanauhat kankaiden pitkillä sivuilla. Riikonen toteaakin, että tämä tuntuu epätarkoituksenmukaiselta ja hameen rakenne on ehkä alunperin ollut toinen. Ehkä vielä jonain päivänä näemme uuden version Kaarinankin puvusta, samoin kuin vanhasta Perniön puvusta on tehty vaippahameellinen versio, ja Tuukkalan puvusta Mikkelin muinaispuku? Todettakoon vielä, että Maskun puvussa vaippahame on yhdestä kappaleesta, mutta ommeltu vasemmasta sivustaan helmasta vyötärön yläpuolelle asti kiinni.

Muinaispukuihin perehtynyt lukija saattaa tässä huomata, että olen keskittynyt niihin vaatekappaleisiin, jotka ovat itselleni tutuimpia, ja jättänyt täysin huomiotta esimerkiksi esiliinoihin, viittoihin ja päähineisiin liittyvän variaation. Myös monta periaatteellista ja käytännöllistä seikkaa odottaa käsittelyään. Tämä teksti on kuitenkin venähtänyt jo sen verran pitkäksi (ja sen kirjoittaminen seuraavan, vähän valoisamman ja vähemmän krapulaisen päivän puolelle), että tällä erää näin saa ollakin. Löytyikö keskeinen pointti? Ehkä niin, että ihanteellisessa, mahdollisesti utopistisessa tilanteessa histel-harrastajienkin parissa muoti-ilmiöt ja vaatetuksen variaatio kuvastaisivat löytöaineiston variaatiota, ja useimmille ratkaisuille olisi olemassa jokin tutkimustyöhön tai valistuneeseen arvaukseen pohjaava perustelu. Tämä ei tietenkään ole kaikille harrastuksen keskeinen pointti, eikä sen missään tapauksessa tarvitse sitä olla. Materiaalia ja ideoiden lähteitä kuitenkin löytyy, jos niitä jaksaa ja haluaa etsiä. Joskus se työ jopa palkitsee koko joukolla uusia ideoita ja oivalluksia :)

Tötteröhattuja ja silkkikaftaaneja

Riazanin laulu, ainakin mulle kevyesti kevään odotetuin peli, lähestyy uhkaavasti. Hahmokin tupsahti eilen, ja odotukset ovat korkealla. Kyseessähän on projekti, jota olisin mieluusti itsekin ollut järjestämässä, mutta tietyt g-kirjaimella alkavat priorisoitavat projektit tekivät musta tällä kertaa ihan vaan pelaajan. Olin myös pyytänyt, että saisin hahmon, jolle ei juuri tarvitsisi tehdä mitään uusia vaatteita. Mutta eihän siinä toki sitten niin käynyt - sain korkeasukuisen mongoliaatelisrouvan - ja niinpä olen jo reippaan kuukauden puuhastellut ihan pähkinäisenä niin tiedonhaun kuin silkkikankaidenkin parissa. Kaupan päälle Jukka pelaa korealaissyntyistä jousiampujaa, ja pienelle veljellenikin olisi mahdollisesti syytä tuottaa joku uusi päällysvaate. Katsotaan nyt sitten, mitä tässä oikeasti ehtii.

Esimerkkini aatelisen mongolinaisen pukeutumisesta: Kublai-kaanin vaimo Chabi.

Jotta asiat eivät menisi liian helpoiksi, peli tapahtuu sekä ulkona että sisällä. Päämääränä onkin siis tuottaa sekä käytännöllisehkö ulkoiluvaatetus että riittävän pömpöösi hovipuku venäläisbarbaarien ihmeteltäväksi. Ainakin tällä hetkellä suunnitelmaan sisältyy vielä tuottaa myös tuo päähineiden kuningatar, boghtag aka käsittämätön tötterö. Mongoli-imperiumissa matkaillut fransiskaanimunkki Vilhelm Rubruk kuvailee kyseistä päähinettä Itinerarium-teoksessaan näin:

Furthermore they have a head-dress, which they call bocca, made of bark, or such other light material as they can find, and it is big and as much as two hands can span around, and is a cubit and more high, and square like the capital of a column. This bocca they cover with costly silk stuff, and it is hollow inside, and on top of the capital, or the square on it, they put a tuft of quills or light canes also a cubit or more in length. And this tuft they ornament at the top with peacock feathers, and round the edge (of the top) with feathers from the mallard's tail, and also with precious stones. The wealthy ladies wear such an ornament on their heads, and fasten it down tightly with an amess [J: a fur hood], for which there is an opening in the top for that purpose, and inside they stuff their hair, gathering it together on the back of the tops of their heads in a kind of knot, and putting it in the bocca, which they afterwards tie down tightly under the chin. So it is that when several ladies are riding together, and one sees them from afar, they look like soldiers, helmets on head and lances erect. For this bocca looks like a helmet, and the tuft above it is like a lance.

Ja jatkaa mongolien kauneusihanteista: And the women there are wonderfully [J: astonishingly] fat, and she who has the least nose is held the most beautiful. Lihotuskuurille en kuitenkaan peliä varten ole ryhtynyt, eikä nenäkään ole tähän mennessä painunut tavallista enempää littaan.

Luonnokset hovipuvusta ja lyhyemmästä, käytännöllisemmästä asusta, jossa mennä metsään seikkailemaan.

Kankaita en ole peliä varten joutunut ostamaan, sen verran monta metriä Kiinasta pariinkin otteeseen kuskattua silkkiä ja käyttämätöntä villaa sekä vuoriksi sopivaa pellavaa hyllyihini ja laatikoihini on kertynyt. Vähän aikaa täytyi tietysti käyttää sen murehtimiseen, ettei moderni brokadisatiini oikeasti sopisi 1300-luvulle ja lohikäärmeet ja feeniks-linnut tuovat vielä vähän vääriä mielikuviakin. Tällä kertaa voittivat kuitenkin näyttävyys ja käytännöllisyys: yhtään mistään en olisi parempaa kangasta tähän hätään saanut, ja lopputuloksen pitäisi kuitenkin näillä eväillä olla kohtuullisen vaikuttava.

Päällyskaftaanin punainen silkki.

Ohjeita erilaisiin mongolivaatteisiin löytyi SCA-henkiseltä sivustolta Traditional Mongol Clothing, johon sisältyvä Gobi Home Companion (pdf) sisältää myös useita erilaisia kaavavaihtoehtoja kaftaanin leikkaamiseen. Onneksi suurin osa mongolivaatteista on leikkaukseltaan kiitettävän yksinkertaisia, eikä niiden tarvitse istua kauhean tarkasti. Kuviollisen silkkikankaan saksimisessa saa kaltaiseni erittäin huonolla avaruudellisella hahmotuskyvyllä varustettu ihminen käyttää ihan riittävästi päätään, jotta kaikki palat tulevat varmasti oikein päin. Leikkasin vuoripalat ensin pellavasta, sovitin neuloitettuna ja tein tarvittavat muutokset, ja aloin sitten vasta saksia silkkiä.

Vuoripalat kaavoina silkkiä leikatessa.

Jos jotain olen muiden kankaiden kuin villan leikkaamisesta oppinut, niin sen, että kannattaa vaivautua silittämään ne ensin.

Sovitusnukkeni Diana pukeutuneena punaisen kaftaanin vuoriin.

Materiaaleista pidän ehdottomasti eniten villasta, koska se on niin helppoa ja vaivatonta: ei juuri rypisty, helppo pidellä paikoillaan, kankaan puolesta ei useinkaan tarvitse välittää, ja monet siitä toteuttamani vaatteetkin ovat yleensä aika palikkakaavaisia. Silkkisatiini puolestaan on liukasta ja ärsyttävää ommella, ja muistuttaa jatkuvasti siitä, että kaikki vaiheet kannattaisi alusta asti tehdä huolella, hutiloimatta ja antamatta periksi kiusaukselle mennä ihanan suunnitteluvaiheen jälkeen toteutuksessa siitä, missä aita on matalin. Ihan siihen asti, että mummoni ihailtavaan tapaan vaivautuisin harsimaan kaikki vaatteet ennen varsinaista ompelua, en ole ratkennut. Mutta neuloittanut sentään ja pyrkinyt vähän tavallista tarkemmin katsomaan, mitä oikein olen tekemässä. Koska kyseessä eivät ole niinkään histel- kuin larppikäyttöön tarkoitetut, sarjatuotan kaikki sisäsaumat ompelukoneella. Näkyvät käänteet ym. olisi kuitenkin tarkoitus pistellä käsin.

Paljon vähemmän tuskastuttavaa silkkiä on tulvavuoden Saltvikista alennushintaan saamani alusvaatekangas, josta alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vielä jossain vaiheessa tulee keltainen alusmekko. Koska kangasta kuitenkin oli jokseenkin monta metriä, liikeni siitä pieni pätkä aluspaitaan ja pussihousuihin. Ensin mainittu on asukokonaisuuden ainoa kokonaan valmistunut osa.

Alusvaatteet lattialla.

Osa kankaasta oli saanut tulvan aiheuttamia värivaurioita viereisestä kangaspakasta, mistä sain kätevän syyn värjätä housuihin käytetyn pätkän tummanvihreäksi. Väriaineena toimi tällä kertaan ihan tavallinen Nitorin tummansininen yleisväri. Lopputulos on vähän tummempi kuin olisin toivonut, mutta ihan käyttökelpoinen.

Keltainen alkuperäisväri ja sinisellä sävytetty versio, joka on luonnossa kyllä vihreämpi kuin näytöllä.

Kuten mainitsin, työn alla on erinäisiä vaatteita myös Jukalle. Koska hahmon taustatarina sen sallii, kaikki niistä eivät ole itämaistyylisiä vaan myös joululahjaksi valmistamani venäläistyylinen takki päässee pelissä käyttöön.

Luonnokset Venäjälle päätyneen korealaisen jousiampujan sisä- ja ulkovaatteista.

Aiemmissa kuvissa seikkaillut musta silkki on päätymässä Jukan kaftaaniksi/takiksi, johon mun vaatteistani poiketen tulee kiinnitys keskelle eteen. Jos ikinä päätyisin ompelemaan jotain tosielämää varten tarkoitettuja vaatteita, tekisin varmaan tuosta kankaasta jääneistä paloista itselleni pikkumustan kotelomekon. Ihan lähitulevaisuudessa moista ei kyllä ole luvassa.

Musta lohikäärmesilkki.

Mun vaatekerrassa kaikki osat päähinettä lukuun ottamatta ovat työn alla, Jukan luonnoksissa näkyvät pinkit pussihousut sen sijaan ovat vielä kokonaan leikkaamatta. Ja saako Jontsu jonkun päällystakin, sen näyttää vain aika.

Asiallinen pihatonttuposeeraus.

Nyt jos vähän söisi soppaa, niin sitten voisi loppuillan taas jaksaa hurisuttaa ompelukonetta. Vielä tuntuisi olevan ihan hyvin aikaa jäljellä - nähtäväksi sitten jää, kuinka kiire näiden kanssa lopulta tulee...

Kuten tavallista, Reetta on auttanut kaikissa vaiheissa parhaansa mukaan.

Säämiskäteoriaa

Olen täällä jo muutamaan otteeseen maininnut hissukseen etenevistä yrityksistäni tehdä peurasäämiskää. Tilasin jo aikaa sitten Matt Richardsin klassikkoteoksen Deerskins into buckskinns - How to Tan with Natural Materials, mutta olen ehtinyt tosissani alkaa lukea sitä vasta nyt. Sinänsä hyvä, sillä huhtikuu, Glimsin virallinen parkintakuukausi, kurkistelee jo nurkan takaa. Richards oli kirjoittanut hauskan ja kansantajuisen esityksen siitä, mitä säämiskää valmistettaessa kemiallis-fysikaalisella tasolla oikeastaan tapahtuu. Yritän nyt tässä referoida aihetta ja samalla selventää itsellenikin asioita suomen kielellä. Termistössä esiintyy varmasti jotain kummallisuuksia tai epätarkkuuksia, joita saa mieluusti kommentoida.

Olen kääntänyt sanan buckskin tässä säämiskäksi, koska kyseessä on nimenomaan tietyntyyppinen, tietyllä valmistusmenetelmällä aikaansaatu pehmeä mokkapintainen nahka, jota tehdään paljon muistakin eläimistä kuin pukeista. Nahkateollisuuden sanasto vuodelta 1951 kertoo säämiskän olevan rasvaparkitusta käyttäen valmistettu, luonnolliselta väriltään kellertävä, erittäin pehmeä nahkalaji. Raaka-aine tav. lammasta, poroa, hirveä tai hevosta. Richards tarkentaa, että raakavuodan käsittely rasvojen, fyysisen muokkauksen ja usein myös savun avulla jättää sen tilaan, joka on jotakin kankaan ja nahan väliltä: vahvaa, kestävää, pehmeää, pestävää ja lämmintä. Säämiskää on perinteisesti valmistettu Euroopassa ja Amerikassa kotitarvetyönä, eikä perinteistä rasvaparkituksena toteutettua menetelmää ole koskaan teollistettu. Päällisin puolin samannäköinen modernein menetelmin valmistettu ruskea mokkanahka on fysikaaliselta rakenteeltaan erilaista. Populaareimmat mielikuvat säämiskän käytöstä löytyvät villistä lännestä: nimenomaan buckskin on niin inkkareiden kuin länkkäreidenkin vaaleanruskeiden hapsuvaatteiden materiaali.

Nahka (kaavakuvassamme ihmisiho) jakautuu kolmeen kerrokseen: orvasketeen (epidermis), verinahkaan (dermis) ja ihonalaiseen rasvakudokseen (subcutis). Verinahka koostuu orvasketeen työntyvistä nystyistä (grain) ja sidekudosverkostosta (fiber network). Orvaskesi on nahan uloin kerros, joka koostuu kuolleista keratiinisoluista. Se on karvaeläimillä selkeästi ohuempi kuin ohutturkkisilla ihmisillä. Verinahan nystyt sisältävät suurimman osan nahan elävistä soluista. Niistä myös muodostuu pintanahkaa valmistettaessa nahan kiiltävä pinta.

Säämiskää valmistettaessa raakavuodasta poistetaan kaikki muut kerrokset paitsi sidekudos. Tämän kudoksen kollageenisäikeet kietoutuvat toisiinsa tiukaksi, spiraalikierteistä muodostuvaksi verkoksi. Sidekudoksen yläosassa on nuorempia ja pienempiä säikeitä, jotka sisältävät enemmän limaa (mucus) kuin syvemmällä sijaitsevat säikeet. Lima mahdollistaa kasvavien säikeiden ruokkimisen ravinteilla ja aminohapoilla. Tämän liman suodattavat ja vettä sitovat ominaisuudet näyttelevät ratkaisevaa osaa parkintaprosesseissa, sillä ehjä limarakanne estää rasvoja imeytymästä syvemmälle nahan kuiturakenteeseen. Kaavittaessa raakavuodan pintaa tylpällä työkalulla poistetaan kaikki pintakerrokset verinahan kuitukerrokseen asti. Ihonalainen rasvakudos, eli lihaa ja nahkaa erottavat kalvot sun muut, poistetaan myös parkitessa mahdollisimman hyvin.

Jos raakavuotaa ei käsitellä mitenkään, se joko kuivuu ja kovettuu tai pysyy kosteana ja mätänee ajan myötä. Kaikilla parkintamenetelmillä pyritään siihen, että nahka tai talja olisi sekä kuiva että pehmeä. Tämä tavoite voidaan saavuttaa hyvin erilaisin menetelmin. Säämiskää valmistettaessa sidekudoskerroksen säikeet, jotka kietoutuvat toisiinsa satunnaisesti, pyritään eristämään toisistaan niin, että ne voivat liikkua myös kuivina. Tämä tavoite saavutetaan poistamalla kaikki muut nahan kerrokset paitsi sidekudos. Tylsähköllä työkalulla kaavitaan ensin irti lihanjäänteet ja rasvakudos. Seuraavaksi poistetaan karva, orvaskesi ja verinahan päällimmäiset osat, ja lopuksi viimeiset heikomman sidekudoksen jäänteet.

Nämä työvaiheet ovat huomattavan fyysisiä. Työskentelyn helpottamiseksi nahat voidaan upottaa emäksiseen tuhka-vesi-seokseen (bucking), joka heikentää pintakerroksen sisäisiä sidoksia. Upottaminen happamaan liuokseen sen sijaan tiukentaa näitä, minkä vuoksi sitä käytetään taljojen valmistuksessa, kun karvat halutaan pitää kiinni nahassa. Kotikemistin molekyylitasolla tämä tarkoittaa sitä, että tuhkalius on emäksistä eli sisältää paljon OH- ioneja. Nämä negatiiviset ionit tahtoisivat kovasti sitoutua vetyatomiin H+, jolloin tuloksena olisi neutraalia H2O:ta. Jos sitoutuminen ei ole mahdollista, ionit hengailevat minkä tahansa H2O:n kanssa jakaen väliaikaisesti sen H+ atomit. Näiden välille syntyy heikko sidos, mikä kuitenkin mahdollistaa niiden liikkumisen yhdessä. Oman H+ atomin etsinnässään OH- ionit tunkeutuvat nahkaan ja vievät H2O:n mukanaan, aiheuttaen nahan turpoamisen.

Kun sidekudoskerros pyritään puhdistamaan kokonaan, täytyy poistaa myös niitä suojaava limakerros. Tämä lima muodostuu useista molekyyleistä, joiden keskinäiset vetyatomin (se H+) jakamiseen perustuvat sidokset muistuttavat toistensa vierellä ja päällä sikin sokin sijaitsevia pulloharjoja. Tämä muoto mahdollistaa ravinteiden ja pienten molekyylien kulkeutumisen liman läpi, mutta pitää suuremmat molekyylit kuten bakteerit ja parkitusöljyt limakerroksessa.

Raakavuodat ovat myös täynnä eri tavoin sitoutunutta vettä: osa siitä liikkuu vapaasti kudoksissa, osa taas on kiinnittynyt kuituihin tai erityisesti limaan vetysidoksin. Elävälle kudokselle suojaava limakerros on tärkeä, kun taas parkitessa se täytyy rikkoa, jotta suuri rasvamolekyyli pääsisi tunkeutumaan sidekudokseen. Limakerroksen rikkomiseen on monia keinoja, kuten upottaminen emäksiseen tai happamaan liuokseen, rasvaaminen useita kertoja tai kuivien raakavuotien säilyttäminen vuoden ajan. Kaikilla näistä menetelmistä on hyötynsä ja haittansa.

Raakavuotien upottaminen emäksiseen tuhka- tai lipeäliuokseen oli jo varhain paljon käytetty keino. Kuten jo mainittiin, vettä, limaa ja sidekudosta sitoo toisiinsa vetyatomien jakaminen. Negatiivisen OH- atomin saapuminen vapauttaa tämän sidoksen, jolloin lima voidaan huuhtoa ja puristella pois. Emäksiseen liuokseen upottaminen on yksinkertainen ja tehokas tapa, joka vaatii vain vähän työtä ja kolme päivää aikaa. Se irroittaa samalla myös karvat.

Limanpoiston jälkeen työn alla oleva vuota täytyy kuitenkin neutraloida. Emäkset ovat hyvin aktiivisia ja etsivät mahdollisuutta muodostaa neutraloivan sidoksen minkä tahansa aineen kanssa. Jos vuodan laittaa vesisaaviin, emäksiä irtoaa vuodasta kunnes niitä on yhtä paljon sekä vedessä että vuodassa. Sitten neutraloituminen päättyy. Niinpä paras tapa poistaa emäkset on liottaa vuotaa juoksevassa vedessä tai isossa lammikossa yön yli. Saavissa neutraloitumista voi yrittää edistää tekemällä liotusvedestä hapanta esimerkiksi etikan avulla. Kun emäkset ovat poistuneet vuodasta, myös turvotus on hävinnyt.

Seuraava vaihe on vuodan puristelu mahdollisimman kuivaksi. Tällöin kuidut jäävät vielä kosteiksi eivätkä kuivu yhteen, mutta niiden väliin ei jää vesimolekyylejä, jotka estäisivät rasvan tunkeutumisen kudokseen.

Nyt vuota sisältää enää lähes yksinomaan puhtaita kuituja. Ne koostuvat kollageenista, joka on liiman pääraaka-aine. Jos vuota kuivuu, se liimautuu itsekseen yhdeksi levyksi, raakanahaksi. Jotta niin ei kävisi, vuota upotetaan emulgoituun rasvaan. Emulsiossa rasva pääsee tunkeutumaan veteen, johon se on sekoitettu, ja kuidut peittyvät pienellä määrällä rasvaa tekemättä itse nahkaa rasvaiseksi. Emulgoidulla rasvamolekyylillä on kaksi päätä: toinen on rasvapisara ja toinen vetyatomi. Kuiduilla ei enää ole sidosta vesimolekyylien kanssa, joten ne voivat muodostaa uuden suhteen emulsion vetyyn. Rasvapää jää pilkistämään ulos ja auttaa kuituja liikkumaan toisiaan vasten. Niinpä ne eivät enää voi kovettua yhteen edes kuivuessaan. Loppu parkintatyö on nahan fyysistä manipulaatiota eli pehmittämistä.

Monet säämiskänahat kuitenkin myös savustetaan. Savustuksella on kaksi vaikutusta: ensinnäkin se peittää kuidut vettähylkivällä hartsilla, joten liimaominaisuudet eivät enää voi uudelleenaktivoitua. Toiseksi se on erittäin tiivistynyttä kaasumuotoista formaldehydia. Tämä luonnollinen formaldehydi muuttaa kollageenisäikeiden kemiallisen rakenteen luoden pieniä lisäsidoksia säikeestä toiseen. Nämä "sillat" pitävät säikeet pysyvästi irtonaisina toisistaan ja säilyttävät siten säämiskän pehmeyden. Sidokset ovat myös hyvin vahvoja eikä niitä voi pestä pois. Siksi savustetun säämiskän voi jopa pestä, ja märästä säämiskästä on helppo puristaa vesi ulos. Savustaminen myös nostaa sitä lämpötilaa, jolle kuidut voidaan altistaa niiden katkeamatta, ja suojaa niitä bakteereilta ja mädäntymiseltä. Moderneilla kromiparkituilla nahoilla on vielä parempi lämmönkestävyys, mutta ne eivät puolestaan kestä altistumista esimerkiksi saippualle tai hielle. Siksi rasvaparkittu, savustettu säämiskä onkin vaatetusmateriaalina ominaisuuksiltaan ylivoimaista.

---

Deerskins into buckskins tuntuisi näin ensimmäisten lukujen perusteella erinomaiselta auttamaan sen ymmärtämisessä, mitä säämiskän valmistuksessa oikeastaan tapahtuu ja miksi. Mä olen kyllä suorittanut kaikki nuo työvaiheet, joissain tapauksissa useastikin, mutta kykenemättä selittämään, mihin niiden toiminta perustuu. Seuraavaksi sitten konkreettisempia ohjeita antavien lukujen pariin.

Päivän linkkivinkki on Hiitolan parkitsemista käsittelevä viestiketju, johon Miika näyttää kirjoitelleen sekä ansiokkaan yleisesityksen että kattavan ohjeen yhteen kasviparkitusmenetelmään. Lisäksi täytyy huomioida, että olen saanut tunnustusta. Ahkera lukijani Sahra antoi mulle tällaisen palkinnon:


Kiitos! :)