"Älä stressaa mekosta, minä liimaan sinulle henkselit"

On mekko- ja myssy- ja huntustressi. Se nosti päätään, kun Saari AD 1389 lähestyi, ja kävi yhä selvemmäksi, etten ehdi saada siihen mennessä mitään uutta valmiiksi. Niinpä en edes aloittanut, vaan selailin vain Medieval Garments Reconstructedia hermostuneesti. Ja pukeuduin tapahtumaan ohueen vaaleaan villamekkoon, jonka kasasin vuonna 2009 - valmiiksi sitä ei oikein voi sanoa, kun mitään ei oikein ole viimeistelty, mutta pari vuotta sitten Grunwaldissa olen sitä käyttänyt. Ja sittemmin tänä keväänä Vantaalla esiintyessä ja lopulta Saaressa. Hassua, miten erilaiselta sama mekko voi kahdessa eri paikassa tuntua - Vantaan keikalla ei paljon tarvinnut murehtia, kun taas Saaressa erinäisten erinomaisten mekontekijöiden ympäröimänä tunsin itseni todella pieneksi ja huonosti puetuksi. No, keskityinkin sitten kehräämään lankaa ja pilkkomaan vihanneksia.

Kesän tyylikkäin asuste, sipulinippu. (Kuva: M. Pasanen 2011)

Kuten kuvasta näkyy, puutetta ei ole yksinomaan mekosta: lisäksi tarvittaisiin siveämpi myssy (esimerkiksi tällainen), joka peittäisi kunnolla tukan, joka on liian lyhyt pysymään leteillä. Ja sen päälle sitten varmaan myös huntu, leukaliinoineen. Olen laiminlyönyt keskiaikasiveyttäni aika kauan, mutta siitä pitäisi tulla ennen Visbya loppu. Onneksi Neulakosta löytyy aloittelevan hunnunpukijan opas! Täytyy varmaan laittaa tämän vuoden Grunwaldin-kävijöille pyyntö tuoda sieltä neuloja - jonain vuonna niitä ostinkin, mutta mokomat hävisivät muistaakseni melkein ennen kuin ehdin kävellä markkina-alueelta takaisin omalle teltalle. Niin, ja tuo huppu: siinä ei tosiaan vieläkään ole yhtään nappia. Kaiken lisäksi kangas on niin ohut, että olisi varmaan järkevää laittaa vuori. Tai tehdä kokonaan uusi huppu.

Tähän kohtaan voi kukin lisätä haluamansa määrän otsaryppyjä ja huokauksia.

Niin, se Visby. Tarkoitus olisi mennä muutamaksi päiväksi Battle of Wisby 1361-2011 -tapahtumaan, ja sehän tietenkin vaatisi uusia vaatteita. En ole siniseen pellavaiseen etunyöritettyyn kirtleeni yhtään sen tyytyväisempi kuin vaaleaan villamekkoonkaan, sekin istuu huonosti erityisesti tissien kohdalta. Ongelmahan on se, että kuten olen ehkä joskus saattanut sanoakin, en oikeastaan ole kovinkaan hyvä, tai varsinkaan intohimoinen ompelija. Tarvittaisiin enemmän taustatyötä, huolellisempaa sovittamista, pienempiä tikkejä, runsaampaa viitseliäisyyttä ja sen verran nöyryyttä, että kehtaisi pyytää viisaammilta apua. Ja kaiken lisäksi pitäisi vielä päättääkin, millaisen mekon oikein tekisi ja mistä kankaasta. Voi herran pieksut.

Tähän kohtaan vähän lisää syviä huokauksia.

Mulla olisi sellainen keltainen, itse kudottu palttinasidoksinen villakangas, josta kovin mieluusti tekisin jotain. Nyt alan vähän kallistua sille kantille, ettei se kuitenkaan nyt muutu sellaiseksi melko istuvaksi, kenties lyhythihaiseksi mekoksi, johon käyttäisin Herjolfnes-kaavaa. Sen sijaan siitä voisi hyvinkin tulla jonain päivänä uusi viikkarialusmekko, tai pikemminkin sellainen löysähkö mekko, joka soveltuisi pohjoiseen ilmastoon periodista toiseen. Mikä ei kuitenkaan missään määrin ratkaise sitä, että sopiakseni edes jotenkin joukkoon Visbyssa, tarvitsen edelleen sen uuden mekon. Mihin pitäisi siis valita kangas, ja mieluiten vielä tuolta olemassaolevien joukosta. Voi apua. Ehkä on parasta vain jatkaa tätä murehtimista huomenna.

Otsikon lainaus on Jukalta, joka ei ehkä ihan täysin ymmärtänyt, miksi vanha mekko ei ole yhtä hyvä kuin pussillinen uusia. Liimasi kuitenkin kuivapukuni irronneen henkselin takaisin paikoilleen sillä aikaa, kun kirjoitin tätä tilitystä. Ainakin joku saa tässä taloudessa jotain myös aikaiseksi...

Villaa ja pellavaa

Aika se vaan kuluu, eikä sen vauhti juuri tunnu hidastuvan, vaikka töissä kiireisin luokkaretkiaika onkin vihdoin ohi. Livistin yhden lammasviikon kun lähdimme helatorstailta museokierrokselle Tanskaan - tai no ehdittiin siellä vähän vierailla muuallakin, mutta pääasiallinen käyntikohde olivat kyllä erilaiset mielenkiintoiset museot, ja niitähän Tanskassa riitti. Täytyy pureksia siellä opittua jossain välissä enemmänkin, mutta jos nyt lyhyestä virsi kaunis, niin mitä hienoa rautakauden tanskalaiset käsiinsä saivatkin (ja paljon saivat, kun niin kivasti sijaitsivat Keski-Euroopan puolella ja monien vesireittien varressa), niin heittivät sen sitten aina suohon. Ja niistä soista onkin sitten löytynyt kaikkea ihmisuhreista jättimäisten käyrätorvien kautta kultaisiin murokulhoihin. Opin, että erityyppiset suot säilyttävät eri asioita, toiset paremmin eläinkuitua ja nahkaa, toiset taas selluloosa- eli kasvikuituja. Ja että tanskalaisissa kumpuhaudoissa on tammiarkkujen sisällä säilynyt kuin säilykepurkissa sellaisia vainajia, joilla on kaikki vaatteet ja korut vielä päällään... Mutta siitä tosiaan lisää toisen kerran, kuvien kera.

Muuten kehruuintoilu sen kun jatkuu. Vietin Tanskanreissun jälkeen lopun lomaviikostani mökillä, jonne pakkasin mukaan keskeneräisten neulakinnassukkien lisäksi muutaman mustapoltetun savisen värttinänkehrän. Nopeasti kävi hyvin selväksi, että suorien kehrävarsien valmistaminen ilman sorvia on jokseenkin hankalaa, mutta yhden kohtuullisesti pyörivän sain sitten kuitenkin aikaan. Se pääsi tositoimiin viime viikolla Pukkisaaressa, kun istuin ensin yksikseni sateisen maanantain ja sittemmin Saari AD 1389 -tapahtuman tarjoamassa hyvässä seurassa koko viikonlopun kehräämässä. En ollut ottanut omia villojani mukaan, kun tiesin, että saaressa on ties kuinka monta säkkiä vanhaa villaa. Ensimmäisenä sattui ketään todella pitkää tummanruskeaa, jota kehräilinkin sitten yhden ison värttinällisen. Päässäni on hiljakseen alkanut itää ajatus, että voisin kutoa kankaan, jonka loimena olisivat ostetut lampaanmustat affelangat, ja kuteena sitten yksisäikeiset itsekehrätyt... Mutta eipäs nyt taas hypätä asioiden edelle.

Värttinä ja tummanruskeaa lankaa. (Kuvat: J. Sahramaa 2011)

Kokeilin nyt käytännössä ensimmäistä kertaa sitä, etten karstannut tai kammannut villaa ollenkaan, vaan nypin sen vain sormin auki. Itse asiassa pitkää tummaa saattoi vain kiskoa pitkänä hahtuvana irti siitä sekavasta möykystä, jonka olin säkistä ottanut. Se kehräytyi aika nätisti, välillä tietysti tuli möykkyjä ja lankaan jäi enemmän roskaa kuin paremmin putsatussa villassa, mutta olin lopputulokseen silti aika tyytyväinen. Toisen erän kehräsin selkeästi lyhyempää valkoista, jonka myös availin vain käsin - sen kohdalla täytyi kyllä nyppiä tapulit yhtenäiseksi möykyksi kämmenpohjaan, ja katkeiluakin tapahtui enemmän, mutta mahdollista tuokin oli.

Tummaa villaa möykyssä.

Vähän kiinnostaisi koettaa tehdä sellainen karttajousi eli savitsin ja kokeilla, auttaisiko villojen hakkaaminen asiaa jotenkin. Ihan pelkkien tekstilähteiden perusteella vain epäilyttää, voiko hommasta mitään tulla. Onko joku joskus nähnyt karttajousta käytössä? Vahterin (kai?) mukaan se oli vielä 1800-luvulla erityisesti Itä-Suomessa joka talossa tuttu työkalu, mutta sittemmin tuntuu kadonneen aika lailla kokonaan. Pohjois-Karjalan museossa näyttää olevan yksi, ja käyttökuvaus on aika samanlainen myös Vuorelan kansanperinteen sanakirjassa: jännettä täryytettiin kiivaasti lyöden liisteiden päälle asetettuja villoja. Työn suorittivat tavallisesti miehet. Tulisikohan tuohon kokeilemalla tolkkua?

Töissäkin olen kehrännyt melkein joka päivä tunnin pari. Toinen sekavärinen Greta-värttinällinen on kohta valmis ja se tuleva vyyhti siis kertausta vaille. Alan kallistua sille kantille, ettei sitä ehkä kannata yrittää värjätä, sen verran sekaväristä ja sellaisenaan kivaa lanka nimittäin on. Sen sijaan voisi seuraavaan erään valkkailla vain niitä teräksenharmaita villatapuleita ja pyrkiä yhtenäisemmän väriseen lankaan. Tai kehrätä suosiolla väliin lisää valkoista, kun heti juhannuksen jälkeen pitäisi taas olla jotain värjättävää eikä morsinkoa päästä tekemään, kun ei museon pellosta näköjään mitään noussut. Viimevuotiset morsingot kyllä kukkivat komeasti, mutta niissä ei enää lehtiruusukkeita ole, eivätkä ne käsittääkseni enää juuri väriä anna.

Toisen vuoden morsinkomaa.

Koska aina pitää olla monta rautaa tulessa (välillä konkreettisestikin), aloimme myös Helenan kanssa laittaa loimea pieniin salonkikangaspuihini. Vähän hävettää, että aikoinaan kovasti hinkuamani puut ovat seisseet vuosikaudet käyttämättöminä, ja kun nyt sopivasti sattui loimenlaittoon paljon mua perehtyneempi ja vielä auttamishaluinenkin työtoveri olemaan käytettävissä, on jo jokunen kierros luonnonharmaata pellavalankaa päätynyt luomapuiden ympärille. Hommaa sinänsä riittää vielä vaikka kuinka, ja mutkiakin voi tulla matkaan, joten ei ehkä vielä kannattaisi niin kovasti haaveilla niistä tuota pellavaa seuraavista kankaista... Toivoa vaan sopii, että lanka osoittautuu kudonnassakin yhtä kestäväksi kuin miltä luodessa on näyttänyt. Pellavalla on kyllä paha tapa katkeilla, mutta ainahan sitä saa toivoa. Kun nyt ensin pääsisi sinne kutomiseen asti :)

Saaressa istuskellessa tuli myös kiinnitettyä huomiota siihen, että jossain vaiheessa olisi myös aika tehdä uudet kengät. Nykyisissä on ulkoisesti selkeä suolyödön fiilis, toinen nauha poikki ja yhden pohjasauman kohdalla reikä. Aika monta kesää ne ovat satunnaista käyttöä kestäneetkin, mutta lisätään listaan.

Kehruuta ja kertausta

Kevätpäivät ovat jatkuneet lanoliinintuoksuisina, kun loputkin lampaat pääsivät taas villoistaan. Tämän viikon alkupäivät olivat kyllä niin kylmiä, että melkein kävi varsinkin Elviiraa vähän sääliksi. Toisaalta loppuviikon auringonpaisteessa on kuitenkin yllättävän helppo unohtaa, miten äsken vielä olin pitkät kalsarit jalassa ulkona. Oi kevät!

Greta aloitti päivän pienenä myskihärkänä... (Kuva: V. Aspö 2011)

...mutta muuttuikin poroksi. (Loput kuvat J. Sahramaa 2011)

Kerinnän jälkeiset iltapäivät olen kehräillyt, ja siihen on taas tullut aikamoinen himo. Ahvenanmaanlampaan villaa on ihan tolkuttoman kiva kehrätä, kun siinä on niin paljon pitkiä kuituja ja yhdestä kampauskerrasta tulee todella monta hahtuvaa. Loppuviikon värjäyspadat mielessäni etenin kertaamaan parikin jo jonkin aikaa sitten aloitettua lankaa, yhden valkoisen ja yhden keskiruskean.

Olen aiemmin yleensä kerrannut kahdelta kerältä niin, että langat tulevat selän takaa kumpikin oman olkansa yli. Viime kesänä onnistuin kuitenkin kertaalleen sotkemaan itsekseenkin kertautumaan pyrkiviin yksisäikeisiin lankoihin sekä hiukseni että kaulahuivini hapsut, olen pohdiskellut hommalle vaihtoehtoisia tapoja. Aikoinaan kävi nimittäin niin, että opin työväenopistossa pitämällä kurssilla kyllä kehräämään värttinällä ihan mukavasti ja rukillakin pikkuisen, mutta kertaamisen kävimme läpi lähinnä teoreettisella tasolla. Kansatieteellisestä matskusta tiedän, että käytössä on ollut moninaisia tapoja aina siitä lähtien, että värttinällisestä puolet kierretään jotenkin kyynärvarren ympäri vyyhdelle, ja sitten vaan lähdetään kertaamaan. Jos jollakulla on jostakin tämänkaltaisesta jotain käytännön kokemusta, kuulisin siitä mielelläni. Tai ylipäänsä hyviksi havaituista kertausmenetelmistä.

Tämä on siis yleinen ajatus: kaksi myötäpäivään kehrättyä lankaa kerrataan vastapäivään. Kuvissa on tosi huono valo, koska ne on otettu museon sisäpuolella ilman salamaa.

Nyt kokeilin uudenlaista härdelliä, joka perustuu kattoon (tässä tapauksessa orteen) asetettuun metallilankahenkariin. Yksisäikeiset langat kulkevat henkarin vähän alaspäin taivutettujen reunojen läpi, ja kerät pyörivät itsekseen lattialla. Nekin olisi varmasti fiksua laittaa kumpikin omaan purkkiinsa, mutten viitsinyt etsiä sopivia astioita, joihin lanka ei jäisi kiinni. Tämän menetelmän erityisenä etuna on se, että kerrattavat langat tulevat kehrääjän edestä eivätkä takaa.

Yleiskuva, jossa myös värttinä on lattialla.

Henkari orressa.

Tällä menetelmällä kahden 30-50 gramman yksisäikeisen lankakerän yhteenkertaamiseen menee pari kolme tuntia. Langan pituuden mittaamiseen en ole vielä jaksanut ryhtyä, vaikka vyyhditettynä sekin olisi varmasti mahdollista. Vyyhdittämiseen käytin tällä kertaa museon rekkikokoelmaan kuuluvaa kammella kierrettävää laitetta, jota en suoraan osaa nimetä: se on jossain määrin nopeampi kuin tavallinen viipsinpuu, jos langan vaan saa kiertymään värttinän kehrävarrelta esteettä. Yhdestäkään käyttämästäni värttinästä ei saa yläpään koukkua näppärästi irti, joten lanka tuppaa aina takertumaan siihen. Jos kuitenkin irrottaa itse kehrän eli painokiekon, voi pitää koukullisesta päästä kiinni. Ei varmaan olisi mahdotonta väsätä kehrävarrelle omaa telinettäkään kerimistä ja vyyhtimistä varten, jos oikein innostuisi.

Vyyhdityshärveli, millähän nimellä tätä on aiemmin kutsuttu? Takaosassa on kampi, josta puita voidaan pyörittää.

Yksi kerratuista vyyhdistä oli tosiaan valkoista ja toinen ruskeaa ahvenanmaanlampaan puolipitkää villaa, molemmat ostettu Häggblomin Maijalta. Kumpikin on vähän niillä rajoilla, onko sitä järkevää käsitellä kammoilla, kun päällikarvojen ei ole annettu kasvaa valtaisan pitkiksi. Ei sitä toisaalta kuitenkaan karstatakaan tee mieli, ja ainakin mun pikkukammoilla homma kuitenkin luonnistuu. Ihan vain käsin nyppimällä erottelemista voisi joskus kokeilla, vaikka villa onkin aika roskaista.

Ruskea vyyhti uv-kalvotetun ikkunan valossa. Ihan en tiedä, miksen viitsinyt mennä ulos kuvaamaan. Painoi pesemättömänä noin 70 g, pestynä unohdin punnita.

Ruskeiden ja valkoisten lankojen päädyttyä väripataan päätin kokeilla kehrätä Gretan villaa. Koska Greta keritään vain kahdesti vuodessa, villa on todella pitkäkuituista. Kuten ylläolevista kuvista näkyy, neiti ei myöskään ole missään määrin tasavärinen. Olisi varmasti mahdollista erotella villat niin, että ottaisi esimerkiksi ruskeanmustat läiskät erikseen perusharmaasta aluskarvasta, joka päättyy kellertävänvaaleisiin karkeisiin päällikarvoihin. Päätin tällä kertaa kuitenkin pyrkiä meleerattuun harmaaseen lankaan, toiveenani käyttää sitä morsingonsinisen pohjavärinä. Kun kampaan asettelee erivärisiä villoja sekaisin, on lopputulos kuitenkin aika hervoton salt'n 'pepper -lanka, jonka väri vaihtelee kellanvaaleasta kauniin teräksenharmaan kautta melkein mustaan. Tätä syntyi yksi 50 gramman kerä hurjaa kyytiä, tai sitten se vain tuntui niin vauhdikkaalta, kun väripataa vahtiessa oli monta tuntia aikaa kehrätä.

Villoja, kammat, kammattu hahtuva ja värttinä. Vasemman laidan raidallinen kangas on mun työessu ja oikeassa yläkulmassa pilkistää viipsinpuu.

Näillä pitkien päällikarvojen ja pehmeän alusvillan eroilla olisi kehräyksessä ja kankaankudonnassa myös mahdollisuus kikkailla. Medieval Garments Reconstructed -kirjassa Anna Nørgaard kertoo, että keskiaikaisissa grönlantilaisissa kankaissa käytettiin kangaspuissa aikamoiselle rasitukselle joutuvana loimena päällivillaa ja kuteena taas alusvillaa. Monilla vähemmän pitkälle jalostetuilla lampailla nämä kaksi eroavat toisistaan väriltään, näin suurimmaksi osaksi myös Gretalla. Villatyypit erotellaan toisistaan jo kampausvaiheessa niin, että kammasta vedetään ensin irti pelkästään päällivilla, mikä tapahtuukin melko lailla luonnostaan. Kun kangas kudotaan kahdesta erivärisestä villasta toimikkaaksi, siitä tulee hauskan vinoraidallista. Toinen mahdollisuus olisi lampaan tapaan hyödyntää alusvillat alusvaatteissa ihoa vasten ja karkeammat päällivillat säänkestäväksi tarkoitetuissa kankaissa.

Näitä vaihtoehtoja olisi huomattavan hauska kokeilla joskus, mutta tähän mennessä olen päätynyt tekemään suomalaiseen tyyliin kerrattua lankaa, jossa molemmat villatyypit ovat sekaisin. Länsisuomalaisissa viikinki- ja ristiretkiaikaisissa löytökankaissa on käsittääkseni pääosin käytetty loimena vahvempaa kerrattua ja kuteena taas yksisäikeistä lankaa. Mun mahdollisuuksiani käyttää omia lankojani mihinkään kovin järkevää tosin heikentää se, että erilaisten värjäyskokeilujen jälkeen kaikki vyyhdit ovat keskenään erivärisiä... Pitäisi vaan ehtiä kehräämään enemmän, mutta kun maailmassa olisi vähän turhan paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista puuhaa. Toinen vaihtoehto olisi ryhtyä systemaattisesti tekemään yhdenväristä lankaa, ja olla käyttämättä sitä erilaisissa värjäyskokeiluissa. Tai sitten täytyy vaan joku päivä kutoa raidallista tai ruudullista kangasta. Tai lautanauhaa. Vaihtoehtoja on niin paljon, ja helposti sitä vain päätyy hamstraamaan itselleen erilaisia materiaaleja ilman suurempaa päämäärää. Vielä minä joku päivä näistä jotakin teen! :)

Lammashistoriaa

Viime viikolla ja huomenna töissä taas kerintää. Sen kunniaksi Lammas & Vuohi -lehden artikkelien pohjalta vähän perustietoa lampaiden ja pikkuisen vuohienkin historiasta.

Vili on jo keritty, tytöillä on vielä tosi kuuma. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Lammas ja vuohi ovat mitä ilmeisimminkin ensimmäiset ihmisen kesyttämät tuotantoeläimet. Ne ovat eläneet ihmisen kanssa jo 10 000 vuotta. Kesytystyö tapahtui Lähi-idässä samalla hedelmällisen puolikuun alueella, josta myös tuttujen viljakasviemme jalostus on alkanut. Lampaat ja vuohet olivat muihin alueen riistaeläimiin verrattuna rauhallisia, ja laumakäyttäytyminen helpotti niiden käsittelyä. Todennäköisesti lampaiden kesytys tapahtui yhteistyössä ihmisen vielä varhemman kotieläimen, koiran kanssa. Nykyisistä villilajeista muflonin ja besoaarivuohen katsotaan vastaavan parhaiten noita alkuperäisiä lajeja.

Itse kesytystoiminnasta ei ole arkeologisia tai juuri muunkaan laisia jälkiä. Kenties eläimiä houkuteltiin viljan ruoan avulla tai otettiin nuoria karitsoita ja kilejä eläteiksi. Mahdollisesti on jopa aidattu kokonaisia villieläinlaumoja. Joka tapauksessa uusi elämä ihmisten kanssa muutti lampaita ja vuohia lajitasolla. Osa muutoksista, kuten esimerkiksi sarvien pieneneminen, johtui luonnonvalinnan heikkenemisestä. Toiset taas olivat ihmisten tarkoituksella jalostamia. Jo 5000 vuotta sitten oli olemassa toisistaan eroavia lammasrotuja, ja viimeistään 4000 vuotta sitten erilaisia villatyyppejä. Eurooppalainen lammas kehittyi koko ajan pienemmäksi aina keskiajalle asti. Myös sen jalat lyhenivät ja sydän, silmät ja aivot pienenivät. Nykyisten vallitsevien lammasrotujen aivot ovat suunnilleen 20% pienemmät kuin villilampaan, ja 8% pienemmät kuin primitiiviseksi luokiteltujen rotujen. Eläimet sopeutuivat myös erilaiseen ravintoon ja tiiviimmissä laumoissa eläessä niille kehittyi parempi taudinsietokyky.

Nuorakeraamisen kulttuurin harjoittaman maatalouden levitessä keskiseen Eurooppaan 6500-6000 vuotta sitten vuohi tuli ilmeisesti ensin, ollen tärkeä pusikkojen raivaaja. Lampaiden merkitys puolestaan kasvoi laajojen ruohikkoalueiden synnyttyä. Keski-Euroopassa tärkein kotieläin oli kuitenkin nauta. Viljelyelinkeinoja harjoitettiin mahdollisesti jo tuolloin Etelä-Skandinaviassa, vaikka uudet elinkeinot levisivätkin lauhkean ilmaston alueilla hitaasti. Suomesta ensimmäiset viitteet kotieläimistä ovat kenties jo pronssikaudelta, mutta varmasti lampaita ja vuohia on pidetty täällä rautakaudella, ainakin 3000 vuoden ajan.

Suomenlammas virallisesti määriteltynä rotuna syntyi 1900-luvun alussa, mutta lammaskannat olivat totta kai paljon tätä vanhempia. Suomenlampaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella rodun iäksi on arveltu noin tuhat vuotta. Suomenlampaaseen ei ole juurikaan sekoittunut muiden rotujen perimää, vaikka Suomeen onkin 1500-luvulta alkaen tuotu myös muita lammasrotuja. Tärkeitä syitä suomenlampaan menestykseen ovat sen suuri sikiävyys, varhainen sukukypsyys ja nopea karitsoinnin jälkeinen tiinehtyvyys. Vuonuekoko on ensikaritsoinnissa keskimäärin 1,8 karitsaa ja vanhemmilla uuhilla 2,5 karitsaa. Myös viitosia ja kuutosia syntyy. Suomenlammasta onkin viety runsaasti myös maailmalle ja sitä on käytetty monien yhdistelmärotujen pohjana.

Suomen nykyiset alkuperäisrodut suomenlammas, ahvenanmaanlammas ja kainuunharmas kuuluvat pohjoisten lyhythäntäisten rotujen ryhmään. Suomenlampaan perinnöllinen muuntelu on suurta. Tämä kertoo siitä, että rotu on kehitetty suuresta perustajapopulaatiosta, Suomen eri alueiden vanhoista lammaskannoista. Kainuunharmas ja ahvenanmaanlammas ovat uhanalaisia rotuja, joiden tehollinen populaatiokoko on pieni. Tehollinen populaatiokoko ilmaisee perinnöllisen muuntelun suuruuden sukupolvesta toiseen, eikä siis ole suorassa suhteessa rodun koko yksilömäärään. Koska yksilön geeneistä puolet tulee äidiltä ja puolet isältä, roduilla, joilla on esimerkiksi vähän siitospässejä uuhien määrään verrattuna, harvinaisemman sukupuolen geenien vaikutus seuraavaan sukupolveen on suurempi ja perinnöllinen muuntelu vähäisempää.

Niin Suomen itä- kuin länsipuoleltakin löytyy samaan roturyhmään kuuluvia lammasrotuja. Kainuunharmaksen lähisukulaisia löytyy Vienan Karjalasta, mikä selittynee eritysesti asutushistoriallisin syin: Vienan länsiosat ovat saaneet suuren osan asutuksestaan Kainuusta ja Pohjanmaalta 1600-1700-luvuilla. Ahvenanmaanlampaan lähisukulaiseksi taas oletetaan ainakin Gotlannin gutefåria. Ahvenanmaanlammas tunnistettiin omaksi rodukseen osana 2000-luvulla suoritettua suomenlampaan geenikartoitusta. Tämä suomenlampaasta ulkonäöltään selkeästi poikkeava, primitiivistyyppisempi rotu on ollut kasvavan kiinnostuksen kohde jo parinkymmenen vuoden ajan sekä ahvenanmaalla että mantereen puolella. Historiaharrastajien keskuudessa se lienee erityisen tunnettu siksi, että sen kaksiosainen pitkään päällyskarvaan ja pehmeään alusvillaan jakautuva turkki muistuttaa muinaistekstiililöytöjen kuituja. Alkuperäisiä valmistusmenetelmiä tavoitellen tehtyyn Kaarinan muinaispukuversioon onkin käytetty ahvenanmaanlampaan villaa.

Pieniä affenoita Maija Häggblomin tilalla (Kuva: N. Talvela 2009)

Lyhyt katsaus kaipaa kiihkeästi syventämistä. MTT:n monitieteisen Suomalaista arkeologista genetiikkaa: Suomen alkuperäisnautojen ja -lampaiden geneettinen polveutuminen ja jalostusstrategia sekä hyödyntäminen Lounais-Suomessa -hankkeen kuvaus vihjaa, että Muinaistutkijassa 1/2010 olisi ilmestynyt aihetta käsittelevä artikkeli. Taas harmittaa, että menin lopettamaan Muinaistutkijan tilaukseni - en ehkä tullut lukeneeksi lehtiä heti niiden ilmestyttyä, mutta referenssikirjaston kannalta olisi mahtavaa, että nuo kaikki voisi vain poimia omasta hyllystä. Luettavaa riittäisi myös Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat -raportista, mutta se saa nyt jäädä toiseen kertaan. Vielä pitäisi nimittäin illan ratoksi tyhjentää yksi noista kirjahyllyistä, joka huomenna vaihtuu toiseen yksilöön. Huhhuijakkaa, tieto painaa...

Operaatio pehmeä jänis

Aikomuksenani on ollut jo jonkin aikaa käsitellä muitakin aiheita kuin nyljettyjä eläimiä, mutta huhtikuu, kuukausista julmin, ei näköjään tarjonnut siihen tilaisuuksia. Nyt siis taas herkkämahaiset hus pois täältä.

Ajellessani pari viikkoa sitten myöhään illalla kohti lentokenttää poimiakseni luolasukelluksista selviytyneen armaani sieltä, huomasin tien keskiviivan kohdalla tuoreen ja hyvin ehjän näköisen jäniksenraadon. Olin jokseenkin varma sen tuoreudesta, sillä ajan samaa reittiä töihin neljänä päivänä viikosta, eikä se ollut aamulla vielä siinä - lisäksi pitkäkorvat tuppaavat olemaan yöeläimiä, eikä se varmaan vilkkaaseen aikaan olisi kehälle muutenkaan eksynyt. Asiaa lentokenttävierailun ajan pohdittuani pysähdyin paluumatkalla läheisen huonekaluliikkeen parkkipaikalle, poimin takakontista heijastinnauhoin varustetut suojakäsineet ja tein nopean stunttisyöksyn keskelle tietä. Onneksi oli aika hiljaista - raadonpoiminnan huonoin puoli kun on se, ettei omaa tai muiden henkeä oikein viitsisi vaarantaa kauniinkaan nahan tähden.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa pupu vaan varmaan lähemmäs viisikiloinen rusakko. Vietettyään yön takakontissa se pääsi talomuseolle, ja aamun opastusten jälkeen alkoi jänöparan purkaminen osiin. Internet tarjoili ihan mukavasti ohjeita, vaikka niiden päämäärä tuntuikin olevan enemmän ruoka- kuin turkistaloudellinen. Sattumalta paikalle osunut Rakka päätyi auttamaan työtovereideni keskittyessä ensisijaisesti valokuvaamiseen.

Rusakonraato.

Pupu oli saanut osumaa kai kylkeen, kenties myös päähän, ja sen turkki oli hieman veressä. Kuolonkankeus oli jähmettänyt sitä hieman, mutta melko helposti sen silti sai ripustettua takakoivistaan narulla ylös. Aloitimme tekemällä viillon peräaukosta vatsaan, sitten takakoivet etupuolelta auki ja ylhäältä ympäri. Nahka irtosi toisen vetäessä ja toisen auttaessa puukolla kalvojen välistä ihan mukavasti, vaikka mitään nopeuspalkintoja ei ekakertalaisille varmasti jaeta. Häntä täytyi irrottaa erikseen, ja sen sisään jäi pari nikamaa. Alempana homma jatkui leikkaamalla etukoivet takakoipien tapaan, ja lopuksi niskasta ympäri.

Maha on jo auki, nyt koivista ympäri.

Ja sitten kiskomaan.

Jalkojen jäljeen selkä, ja mahapuolelta lisää auki.

Puukolla voi auttaa kalvoja irti, kun ohutta jäniksennahkaa ei uskalla vetää kovin kovaa.

Nyljetty rusakko.

Tässä vaiheessa pohdittiin vielä, josko herkullisen näköinen vapaana kasvanut riistaliha olisi ollut syömäkelpoista, joten jänö päätettiin myös suolistaa. Tämä paljasti elämän julman tragedian, johon mahapuolen runsas, valkoista nestettä vuotanut rasvakudos oli jo viitannut: vatsasta plumpsahti ulos syntymätön pikkurusakko. Suolia ja kaiken maailman sisäelimiä oli myös aika satsi, mistä huolimatta lihat ja luut painoivat edelleen useamman kilon.

Irtileikattu nahka oli jäniseläimeksi todella kookas.

Nylkemisen jälkeen alkoi tavalliseen tapaan nahan putsaus skrapalla. Kalvot olivat rusakossa yllättävän tiukalla, varsinkin kun ohkaista nahkaa ei tehnyt mieli käsitellä miten vaan. Talvikarva oli ilmeisesti juuri ollut vaihtumassa, kun sitä lähti paikoin tukuttain irti. Harmitti, kun sitä ei saanut mitenkään systemaattisesti puhtaana talteen, se kun olisi ollut erinomaisen pehmoista, pitkää ja ihkua. Lopuksi sitten kevyt pesu mäntysuovalla.

"Onko se kissanraato?" kysyi asiakas.

Pupun aivoja ei viitsitty kaivaa esiin, joten käytin rasvakyllästykseen puolikkaan kananmunankeltuaisen ja vähän öljyä. Pupu kuivui auringossa varsin nopeasti, mutta pehmittämistä vaikeutti sama nahan ohuus kuin muitakin vaiheita. Lopulta operaatio pehmeä jänis ei mennytkään ihan putkeen, vaan osa nahasta jäi ratisevaksi. Itse asiassa sekä pupun että erityisesti isompien nahkojen pehmitys on taas muistuttanut mulle, miten paljon pehmittämistä vihaankaan, kun en ikinä jaksaisi tehdä sitä kunnolla loppuun. Tätä havaintoa tosin lievittää se, että sain juuri valmiiksi yhden erinomaisen pehmoisan säämiskän - siitä kuitenkin lisää toisen kerran.

Rusakon lihapuoli auringossa.

Tässä kuvassa näkyvät sekä hyvin pehmenneet valkoiset osat että vaaleanpunaisia läikkiä, joista en ole saanut kalvoa pois.

Kaikki kuvat J. Sahramaa 2011.

Lisää aivoja

Viime viikolla avattiin Suskin kanssa toinen peurankallo, tällä kertaa sahaamalla. Jos ei ole erityistä tarvetta saada pääkalloa talteen, tuo on paljon järkevämpi tapa - aivot saatiin ulos kokonaisina ja homma oli myös paljon nopeammin ohi. Tässä postauksessa siis taas luvassa mahdollisesti ällöjä kuvia, ottajana S. Huhtanen.

Tällä herralla oli sarventöpöt ja toinen silmä auki.

Aloitus oli sama kuin viime kerralla: nyljettiin pari päivää jääkaapissa sulaneen pään nahka irti. Se oli sarvien takia vähän hankalampaa kuin viimeksi, mutta sujui tylsän puukon avulla lopulta aika sutjakkaasti. Sarvet olivat muuten tosi hauskat, niistä näki, että vanhat olivat pudonneet pois jättäen vain tyngän ja nämä lyhyet olivat olleet vasta kasvamassa. Ne sahattiin erikseen talteen.

Nyljetty pää ja karvasilppua.

Putsasimme pään nahan tällä kertaa yhdessä, ja kaksin tehtynä se etenikin edes jonkinlaista tahtia. Mitään järkevää käyttöä noille nahoille ei suoraan ole, mutta jossain voinee vielä joskus hyödyntää groteskin näköisiä naamareita.

Peuranaamari.

Nylkemisen jälkeen päälaelle jäi hyvin ohut kerros kalvoa eikä lainkaan lihaa, joten siitä oli hyvä lähteä sahaamaan. Toinen piteli kiinni ja toinen käytteli rautasahaa. Parista eri kulmasta sahaamalla saatiin halkaistua kallo melko tasaisesti joka puolelta. Puoliskojen lopullinen irrottaminen sujui kätevästi sarvista vääntämällä. Matt Richardsin mukaan tämän vaiheen voi suorittaa myös lyömällä esimerkiksi isolla kivellä, jos ei pelkää sotkua.

Kallo halki, aivot ja niiden koppa.

Kallonavaus toimi jälleen kerran mahtavana "anatomiaa humanisteille" -koulutuksena. Aika uskomatonta, että aivot oikeasti näyttää ihan, no, aivoilta :)

Aivot matkalla pakastimeen.

Nämä aivot menivät takaisin pakastimeen, sillä valmista nahkaa, joka niillä käsitellä, ei vielä ole. Alunperin olin ajatellut käyttää niitä kahteen kehikkoon viritettyyn kuivasäämiskään, mutta nyt olen alkanut empiä. Löysin nimittäin pakastimesta myös yhden kokonaan käsittelemättömän peurantaljan, johon olisi mahdollisuus kokeilla Richardsin kuvailemaa märkää säämiskäntekomentelmää. Nyt kun lumet alkavat pihalta vihdoin sulaa, voisi kuvitella taas menevänsä sinnekin askartelemaan. Parkintatelineet näkyy jo, eivätkä edes ole ainoa lumen alta paljastunut ilo silmälle... :)

Ensimmäiset lumikellot. Kuva J. Sahramaa 2011.

Vaihteleva muinaismuoti

Harmaan krapulapäivän lukemistona on ollut Lehtosalo-Hilanderin Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria. Vähän pelkäsin viikonlopun sosiaalisuuden muodostuvan esteeksi maanantain ajatustyölle, mutta niin tokkurassa en sentään ole, ettenkö olisi vähän onnistunut innostumaan pukeutumista käsittelevästä kappaleesta. Kyseinen teos on muuten hämmästyttävän huonosti saatavilla ainakin täällä pääkaupunkiseudulla: kaupunginkirjastoissa ei ole yhtään, yliopistolla yksi, ja sekin omistuskirjoituksen mukaan tullut lahjoituksena Euran kunnalta. Kyseessä on kuitenkin erityisesti rautakauden osalta yhden Suomen löytörikkaimmista ja tutkituimmista alueista kertova tuore kokonaisesitys, jonka kirjoittaja on yksi alansa tunnetuimpia nimiä - luulisi sille löytyvän enemmänkin lukijakuntaa? Kirja on pikaisen googlauksen perusteella myös jokseenkin kallis, halvimmillaankin yli 70 e, enkä ehkä ole hankkimassa sitä omaan hyllyyni ihan heti. Ja tästä kirjaston kappaleestakin joudun luopumaan, kun sen on joku mokoma varannut. Pöh.

L-H:n teksti kirvoitti ajattelemaan muinaismuodin vaihteluita niin kauan sitten kuin historianelävöittäjienkin parissa. Jälkimmäisten keskuudessa uutuudet leviävät tapahtumasta toiseen, kun joku on tehnyt jotakin uudenlaista kivaa ja muut haluavat itselleen jotain vastaavaa. Juuri nyt kuuminta hottia lähipiirissäni lienevät lammastakit ja silkkikaftaanit, joista täälläkin on ehtinyt olla puhetta.

Valtsun lammastakki Hiiden hirven hiihdossa. (Kuva: J. Sahramaa 2011)

Sama mies silkkikaftaanissa ja paremmassa valossa. (Kuva: Odin's Guard 2011)

Viime vuosien histel-muoti-ilmiöitä ovat olleet myös naisten takit. Susien piirissä kai ensimmäinen valmistui Rotan vuoteen ja edusti valkoista, mordvalaisvaikutteista mallia. Mä tein omani vähän myöhemmin, ja nyt niitä on kai tulossa taas jokunen lisää Riazania vasten. Myös birkalaistyylisiä takkeja on nähty.

Käytämme valkoista takkia. (Kuva: V. Aspö 2008)

Salmen takki on tehty yhdessä kutomastamme keltaisesta villakankaasta. (Kuva: N. Talvela 2009)

Kesämuoti on usein levinnyt Saltvikin viikinkimarkkinoilla, joissa on perinteisesti ollut todella kuuma ja pellavavaatteilla käyttöä.

Allekirjoittanut ja pieni veli teltan edessä. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Jossain vaiheessa tuntui siltä, että jokainen muotitietoinen mies esiintyi kesän markkinoilla pussihousuissa ja piippalakissa, ilman paitaa tietysti.

Julle Kokkilassa. Munniharput ovat aina muodissa. (Kuva: N. Hynninen 2008)

Kesän 2009 kuuminta muotia oli pitää neulakinnaspipoa ja piippalakkia päällekkäin, jälkimmäinen kallellaan niin, että alempi näkyy. Jäin siihen käsitykseen, että se oli jonkinlainen räppijuttu.

Joni. (Kuva N. Talvela 2009)

Konsta (ja muodin suhteen välinpitämätön Sportti). (Kuva N. Talvela 2009)

Mun yritykseni uudistaa kampausmuotia samana kesänä eivät saavuttaneet yhtä laajaa suosiota.

Helmikeesi. (Kuva N. Talvela 2009)

Vielä on epäselvää, onnistuuko Karo päähinemuodin suhteen paremmin.

Rouva hyvä, päässänne on jättimäinen siira. (Kuva: N. Hynninen 2010)

Tämä kaikki on toki paitsi erinomaisen hauskaa myös äärimmäisen luonnollista, koska juuri näin muoti toimii. Ja on varmasti toiminut aiemminkin, erilaisten sosiaalisten tilaisuuksien ja kaupankäynnin yhteydessä vaikutteet nimenomaan ovat levinneet. Jos autenttisuusvasaraa kuitenkin haluttaisiin alkaa heilutella, löytyisi sille kyllä töitä muualtakin kuin siirojen liiskamisen parista. Esimerkiksi tuollainen takki on erinomaisen käytännöllinen päällysvaate, erityisesti yhdistettynä vain alusmekkoon ja esiliinaan. Jotka L-H muuten mainitsee Euran kalmistolöytöaineistojen keskeisimmiksi naisenvaatteiksi: vaippahameen käytöstä kertovat olkasoljet ja ketjulaitteet olivat nuoremmalla rautakaudella selkeästi harvinaisempia kuin spiraalikoristeisten esiliinojen jäänteet.

Takeista löytyy myös esimerkkejä naapurimaista ja erityisesti kansanpuvuista, mutta mun tietooni ei vielä yhtään naisten takiksi tulkittua suomalaista löytöä ole tullut. Toisaalta en ole perehtynyt aiheeseen mitenkään erityisesti, ja jos naisten birkalaistakkikin perustuu lähinnä siihen, että kupurasolkien lisäksi ruotsalaishaudoista on löytynyt rinnan keskeltä sellainen solki, joka voisi sopia takkia kiinnittämään (niinkuin täällä väitetään), samaa todistelua voi soveltaa Suomeenkin: se on se tasavartinen solki siinä keskellä, joka Euran puvussa on kiinnitetty ketjulaitteeseen, mutta esiintyy usein myös irrallaan. Asia aivan erikseen sitten on, kuinka luotettavana tuollaista todistelua voi ylipäänsä pitää - sama solki olisi toki voinut kiinnittää myös aivan muuta vaatetta. Miesten takeissa ollaan sentään paljon tukevammalla pohjalla, niin Birkassa kuin Suomessakin.

Ongelmia, jos niitä sellaisina haluaa pitää, tulee siinä vaiheessa, kun on juuri nähnyt markkinoilla jonkun päällä ihanan takin, ja tahtoo tehdä itselleen samanlaisen. Mallit ja tekotavat leviävät, mutta perustelut ja taustat eivät välttämättä ehdi mukaan, eikä uuden ihanan takin omistajalla välttämättä ole juuri käsitystä, mihin aineistoon hänen lämmikkeensä perustuu - tai ei perustu. Tämän ei tietenkään ole pakko olla mikään ongelma, sillä historianelävöitys harrastuksena sisältää onneksi paljon muutakin kuin ryppyotsaista löytömateriaalin tuntemuksen vahtaamista. Yleisesti ottaen olen kuitenkin siinä käsityksessä, että monet histel-harrastajat tiedostavat ja jakavat käsityksen omasta vastuustaan menneisyyttä kuvittavien mielikuvien luojana. Moni haluaa tehdä, tai muuten hankkia, paitsi kauniita ja silmää miellyttäviä, myös mahdollisimman autenttisia vaatteita ja varusteita. Pyrkimys autenttisuuteen, tässä yhteydessä siis nimenomaan arkeologiseen löytömateriaaliin perustuvaan varustukseen, on ainakin omassa kaveripiirissäni yksi keskeinen kilpavarustelun muoto. Samalla helpottuu juuri markkinoilla korostuva harrastuksen osuus eli yleisötoiminta: elävöittäjiin suhtaudutaan usein oman periodinsa (tai ihan minkä vaan muun aiheen) asiantuntijoina, ja nämä ihmiskohtaamiset tarjoavat parhaimmillaan mahdollisuuden levittää ajantasaista ja perusteltua tietoa edeltäjiemme käytössä olleista vaatteista.

Toisaalta on helppo todeta, että muotivaihteluiden lisäksi histel-piireissä vallitsee tietty uniformismi: erityisesti Euran puvun malli dominoi suomalaisten naisten pukeutumista todella keskeisesti. Tämä ei sinänsä ole mikään ihme, onhan Euran puku saanut kaikista muinaispukurekonstruoistamme ehdottomasti eniten huomiota Linnan juhlia myöten. Eikä edes ansiotta, olihan kyseessä ensimmäinen kunnolla perusteltu ja dokumentoitu nuoremman rautakauden tekstiililöydöistä tehty tieteellinen ennallistus. Sen vaikutus on myös ollut niin vahva, että kaikki sen jälkeen julkaistut ennallistukset näyttävät vaippahameineen päällisin puolin hyvin samanlaisilta kuin Euran emännän varustus. Niiden tulkintoja en toki epäile, mitä ilmeisimmin naisten muoti on yleispiirteiltään ollut varsin samankaltaista läpi nuoremman rautakauden ja asutuksen ydinalueiden. Yksityiskohdista löytyy kuitenkin runsaasti variaatiota, mitä L-H:kin useammissa teksteissään korostaa: kaikki eivät todellakaan ole joka paikassa ja koko ajan pukeutuneet samalla lailla.

Pyöreät kupurasoljet ja pronssispiraalikoristellut esiliinat ilmaantuivat euralaiseen aineistoon 800-luvulla. Sitä aiemminkin oli kuitenkin ollut käytössä olkapäiltä soljilla kiinnitettävä vaate, soljet vaan olivat merovingiajan lopulla tasavartisia. Aika monesta haudasta on myös huomattu, ettei solkien tarvitse olla keskenään samanlaiset. Aiemmin mainittu "täydelliseen korustoon" kuuluva keskelle sijoittuva kolmas solki oli 800-luvun korustossa pyöreä, 900-luvulla tasavartinen. Esiliinan spiraalikoristeet puolestaan olivat aluksi vain pieniä koristekuvioita kulmissa, sitten ilmaantui reunustaminen spiraalirivillä, ja 900-luvulla suuret, helmaan aplikoidut kuviot. Varhemmat näistä koristeluista liittyivät itse valmistusprosessiin - kulmakuvioiden pujotuksia käytettiin esiliinan reunalautanauhojen päättelyyn - kun taas päälle ommelluilla kuvioilla ei ollut muuta funktiota kuin koristeellinen.

Vaikka haudoista löytynyt korusto usein viittaakin samankaltaiseen pukeutumiseen, ovat setit kuitenkin yksilöllisiä. Osa on aika hervottomia: Luistarin haudasta 1260, joka on ajoitettu 900-luvulle, löytyi pyöreät kupurasoljet ja tasavartinen solki, ketjunkantajat, kolminkertainen ketjulaite ja pronssisilla helmenkannattajilla varustettu kuusinkertainen helminauha, jossa on yhteensä yli 250 helmeä. Useissa L-H:n teksteissä todetaan, että tämä rouva olisi pärjännyt komeudessa jopa itselleen haudan 56 emännälle, joka tosin ajoittuu 1000-luvulle. Muoti kuitenkin muuttui: raskaiden pronssikorujen tilalle alkoi ilmestyä kevyempiä hopeisia, ja koristelun painopiste siirtyi korulaitteista spiraaleihin. 1100-luvun rikkaalla euralaisemännällä oli olkapäillään pienet hevosenkenkäsoljet ja viitassaan spiraalein koristetut päät ja aplikoituja spiraalitähdyköitä.

Jos tarkastelun laajentaa Luistarista muihin länsisuomalaisiin pukuihin, huomaa, että koruston lisäksi myös pukurekonstruktioiden vaatekappaleissa on vaihtelua. Kaarinan pukuun, joka on Euran puvun kanssa suunnilleen samanaikainen, toteutettiin alusmekko, jonka ylä- ja alaosa ovat eri kangasta: yläosa harvaa harmaata toimikasta ja helma tiheämpää sinistä. Saumat ovat rinnan alla ja edessä keskellä, ja malli on mahdollisimman yksinkertainen niin, ettei edes hihoja ole viistottu. Kaarinan puvun rekonstruoinut Jaana Riikonen mainitsee Sinihameet kultavyöt -muinaispukukirjassa, että tämä valinta perustuu löytötekstiilien sijaintiin, ja harmaa paita ja sininen vyötäröhame olisivat olleet ihan yhtä mahdollisia. Vyötäröhame, jollaista en muista elävöittäjäpiireissä juuri koskaan nähneeni, löytyy puolestaan 1100-luvulle ajoitetusta Maskun puvusta. Se on neliskulmainen kappale vaaleaa murtotoimikasta, joka kiinnitetään lautanauhalla ja jää oikealta sivultaan avoimeksi. Sen pariksi on valittu pellavapaita, koska yhdestä Maskun Humikkalan haudasta on löytynyt myös pellavapalttinaa.

Myös vaippahameissa on eroja: Kaarinan puvussa ei ole yhtä yhtenäistä leveää kangasta kuten euralaisessa, vaan kaksi irrallista, mutta samasta vedenvihreästä kankaasta valmistettua kappaletta, jotka kiinnitetään olkapäiltä pyöreillä kupurasoljilla. Vain etukappale on taitettu ylälaidastaan, ja tämä taitos on koristettu harmaalla langalla tehdyllä etupistopujottelulla. Selkäpuolelle puolestaan sijoittuu ylimääräinen kangaskaitale, johon muodostuu kukonaskelkuvio kudontaan käytetyistä erivärisistä langoista. Itse en ole koskaan täysin ymmärtänyt tuolle kaitaleelle ajateltua merkitystä, ja varmaankin joku toinen vaatekappale olisi myös ollut mahdollinen. Kaarinan päällyspuvussa on myös loimi poikittain ja hitaasti kudottavat (?) huolittelulautanauhat kankaiden pitkillä sivuilla. Riikonen toteaakin, että tämä tuntuu epätarkoituksenmukaiselta ja hameen rakenne on ehkä alunperin ollut toinen. Ehkä vielä jonain päivänä näemme uuden version Kaarinankin puvusta, samoin kuin vanhasta Perniön puvusta on tehty vaippahameellinen versio, ja Tuukkalan puvusta Mikkelin muinaispuku? Todettakoon vielä, että Maskun puvussa vaippahame on yhdestä kappaleesta, mutta ommeltu vasemmasta sivustaan helmasta vyötärön yläpuolelle asti kiinni.

Muinaispukuihin perehtynyt lukija saattaa tässä huomata, että olen keskittynyt niihin vaatekappaleisiin, jotka ovat itselleni tutuimpia, ja jättänyt täysin huomiotta esimerkiksi esiliinoihin, viittoihin ja päähineisiin liittyvän variaation. Myös monta periaatteellista ja käytännöllistä seikkaa odottaa käsittelyään. Tämä teksti on kuitenkin venähtänyt jo sen verran pitkäksi (ja sen kirjoittaminen seuraavan, vähän valoisamman ja vähemmän krapulaisen päivän puolelle), että tällä erää näin saa ollakin. Löytyikö keskeinen pointti? Ehkä niin, että ihanteellisessa, mahdollisesti utopistisessa tilanteessa histel-harrastajienkin parissa muoti-ilmiöt ja vaatetuksen variaatio kuvastaisivat löytöaineiston variaatiota, ja useimmille ratkaisuille olisi olemassa jokin tutkimustyöhön tai valistuneeseen arvaukseen pohjaava perustelu. Tämä ei tietenkään ole kaikille harrastuksen keskeinen pointti, eikä sen missään tapauksessa tarvitse sitä olla. Materiaalia ja ideoiden lähteitä kuitenkin löytyy, jos niitä jaksaa ja haluaa etsiä. Joskus se työ jopa palkitsee koko joukolla uusia ideoita ja oivalluksia :)