Käytetyt tekniikat riippuvat käsillä olevasta materiaalista, mutta tekniikoita voidaan myös lainata materiaalista toiseen, kuten rukki lainattiin villan kehräämiseen puuvillankäsittelyn parista (->Mazzaoui, M.F. 1981. the Italian Cotton Industry in the Later Middle Ages 1100-1600: 78-9; Chorley, P. 1987. 'The cloth exports of Flanders and northern France during the thirteenth century: a luxury trade?' Econ Hist Rev, 2nd ser, 40: 376). 1100-luvulta alkaen kiltasäädökset vaikuttivat moniin tekstiilinvalmistuksen puoliin, ja näistä kertovia dokumentteja voidaan kriittisesti tarkasteltuna käyttää lähteenä tekstiilien käsittelymenetelmien tutkimuksessa.
Villan käsittely, kampaaminen, kehrääminen ja huovuttaminen
Villa oli keskiaikaisessa Englannissa merkittävin tekstiilien raaka-aine, ja raakavilla oli kankaanvalmistusprosessin kallein osa. Lampaat olivat pienempiä ja vähemmän jalostettuja kuin 1700-luvulta eteenpäin, mutta Englannissa oli silti jo havaittavissa paikallista variaatiota villan laadussa. Villan hinta riippui myös siitä, mistä kohtaa eläintä se oli peräisin: hartioilta tuleva selkävilla oli parasta laatua, kun taas takapuoli ja vatsavilla olivat melkein käyttökelvottomia. Luostarit olivat tärkeimpiä villantuottajia, ja eräiden kirjallisten lähteiden mukaan villa jaoteltiin niissä hyvään, keskitasoiseen ja suortuviin tai klippauksiin. Umpimähkään kuituanalyysiin otetut keskiaikaiset villanäytteet kertovat laajasta varianssista: löytyy sekä lyhyttä että merinotasoisen pehmeää villaa, ja osa villasta on peräisin tuplaturkkisesta lampaasta, joka vastaa skotlantilaisia ylämaanlampaita ja brittiläisiä saaristolaislampaita (sekä skandinaavisia muinaislampaita, tietysti). Luonnonruskeaa ja -harmaata villaa on käytetty kankaiden kuviointiin sekä yhdessä värjättyjen lankojen kanssa että sellaisenaan. Kirjallinen lähde vuodeta 1641 mainitsee, että kussakin laumassa pidettiin paria värillistä lammasta - tämä käytäntö oli kenties voimassa jo keskiaikaina. (-> Ryder, M.L. 1981. 'British medieval sheep and their wool types', in Crosley, D.W. (ed.) Medieval Industry, CBA Res Rep, 40, 16-20; ja Ryder 1983. Sheep and Man.)
Keskiaikaisen villan pituudesta on kuulemma keskusteltu paljon, mutta kirjoittajien mukaan on selvää, että villaa on käsitelty kampaamalla läpi keskiajan (worsted yarn = kampalanka). Crowfootin ja kumppaneiden mukaan villakammat lämmitettiin ja dipattiin rasvapönttöön, joka sisälsi voita, oliiviöljyä tai eläinrasvaa, joka liukasti villaa ja suojasi kuituja vahingoittumiselta. Kahta kampaa voitiin pitää käsissä, mutta Englannissa oli tavallisempaa, että yksi lämmitetty kampa kiinnitettiin kampatelineeseen (combingstock -> Hoffmann, M. 1964. The Warp-Weighted Loom, 284-7). Villaa kammatessa pitkät kuidut erottuivat lyhyistä, jotka jäivät kampaan. Villaa on kammattu Englannissa ainakin roomalaisajalta lähtien, sieltä tunnetaan litteitä rautakampoja. 500-luvulla näiden muoto on muuttunut niin, että nyt rautaiset piikkirivit on kiinnitetty puiseen tai sarviseen kahvaan. Tällaisia kampoja on löytynyt maaseutuasuinpaikoilta, haudoista ja myös 900- ja 1000-luvun Lontoosta.
Kammattu villa laitettiin kepin (distaff) päähän ja kehrättiin värttinällä. Yksi Lontoosta löydetty värttinä oli vähän pidempi kuin 254 mm ja valmistettu havupuusta. Jos haluttiin oikein ohutta lankaa, värttinää saatettiin pitää jossakin astiassa, mutta kuvalähteiden perusteella oli tavallisempaa kehrätä seisaallaan. Kammattu villa oli yleensä z-kierteistä, mutta kudelankaksi voitiin kehrätä myös pehmeämpää s-kierteistä lankaa. Kierteen suunta riippuu kuulemma siitä, kummalla kädellä värttinälle annetaan vauhtia.
Kampalanka värjättiin yleensä ennen kutomista, mikä mahdollisti pienten erien värjäämisen ja vähäisen panostuksen värjäystarvikkeisiin. Näin ollen kaikki kankaaseen käytetty lanka ei välttämättä ollut ihan samansävyistä. Tämä elävöitti kankaan väriä, mutta tällainen efekti ei ollut suosiossa myöhemmällä keskiajalla, jolloin tahdottiin yksivärisiä kankaita. Kammattua lankaa käytettiin myös nauhoihin ja kuvakudoksiin. Kampalankatekstiilit olivat myöhemmällä keskiajalla halvempia kankaita myös siksi, etteivät ne vaatineet monimutkaisia viimeistelytoimenpiteitä. Ne voitiin kuitenkin mankeloida tai kiillottaa hankaamalla pintaa kivellä (slickstone) tai kuumennetulla lasisella puolipallolla, jälkimmäistä käytettiin myös pellavalle. Kampalankatekstiilit olivat arvossaan anglo-saksien ja viikinkien valtakunnissa Englannissa, Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa, eikä niiden asema horjunut ennen kuin 1000-1100-luvuilla, kun scarlet-nimellä kutsutut voimakkaasti viimeistellyt kankaat ilmaantuivat käyttöön.
Lyhyiden villatapulien käsittely erosi pitkän kuidun kanssa käytetyistä menetelmistä. Ennen 1200-lukua villaa, joka oli liian lyhyttä kammattavaksi, hakattiin joskus pienellä jousella (Mazzaoui 1981, 76-7): tämän työkalun tuottamat värähtelyt erottivat kuidut villaisaksi massaksi, jota voitiin kehrätä tai huovuttaa. Tämä tavallisesti vuohenkarvaan ja puuvillaan käytetty työtapa ilmaantui Länsi-Eurooppaan ilmeisesti kuitenkin vain vähän ennen karstoja (cards), ja karstauksesta tuli Englannissa suositumpi lyhyen villan käsittelytapa. Agnes Stubbard testamenttasi vuonna 1418 Sibill Chekyneyelle sekä villakammat, kampatelineen, pyörän (rot) ja parin karstoja (Tymms, S. (ed.) 1850. Wills and Inventories from the Registers of the Commissary on Bury St Edmunds, 2-3), eli eli molempia villankäsittelytapoja voitiin harjoittaa myös samaan aikaan erityyppiselle kuidulle. Kammattua villaa käytettiin yleensä kankaan loimeen, karstattua kuteeseen. Mainittu pyörä saattoi olla joko tarkoitettu vyyhtien valmistamiseen tai rukki. Myös isopyöräiset rukit, joita kehrääjä käsitteli seisten, ilmaantuivat Englantiin samoihin aikoihin kuin karstat. Sitä käytettiin aluksi erityisesti kudelankojen kehräämiseen, sillä vaikka se nopeutti työtä, langasta ei tullut yhtä hienoa ja tasalaatuista kuin värttinällä kehrätessä. (-> Lemon, H. 1968. 'The development of hand spinning wheels', Textile History, 1, 87-8)
Villalla on taipumus huopua, ja tätä ominaisuutta hyödynnettiin villakankaiden viimeistelykäsittelyissä, joiden tavoitteena oli kiinteä pinta ja pehmeä laskeutuminen. Käsittelyt vaihtelivat hieman, mutta yleensä materiaali liotettiin jossakin emäksisessä puhdistusaineessa kuten seisotetussa virtsassa tai piipitoisessa savessa (fuller's earth). Kosteaa kangasta huovutettiin käsin, jaloin tai vesivoiman pyörittämien puisten vasaroiden avulla. Kankaan pinnan huovuttaminen oli ollut tavallista roomalaisaikana, mutta se oli epätavallista Pohjois-Euroopassa seuraavina vuosisatoina, jolloin suosittiin kuviollisia kampavillatekstiilejä. Muutos levisi pohjoiseen Italiasta, jossa huovutusprosessi ei kenties koskaan ollut poistunut käytöstä. Huovutusmyllyjä tunnetaan lähteistä Keski- ja Pohjois-Italiasta 900-luvulta, Rouenin seudulta ja Normandiasta vuodelta 1087 ja Englannista 1100-luvun lopulta. Joitakin tuotteita, kuten hattuja, huovutettiin kuitenkin edelleen käsin, ja Flanderissa käsin tai jaloin huovuttaminen oli muutenkin suositumpaa kuin huovutusmyllyjen käyttö.
Huovutetut kankaat kutistuivat kolmannekseen alkuperäiskoostaan, ja siksi niitä täytyi venyttää kuivumisen ajan puisessa kehyksessä (tenterframe). Metalliset kiinnityskoukut sijaitsivat näissä kehyksissä tietyin välein, koska valmistettavan kankaan koko oli standardisoitu. Kehykset olivat alunperin yksityisomistuksessa, mutta vuonna 1482 annettu säädös määräsi kehykset vain kangaskauppiaiden ja räätälien killan jäsenten käyttöön väärinkäytösten, kuten kankaan riittämättömän kastelemisen välttämiseksi. Kangas viimeisteltiin pehmeäksi harjaamalla sen pintaa ohdakkeella (Dipsacus fullonum, fuller's teasel) , joka nosti nukan. Varhaisempina aikoina nukka jätettiin leikkaamatta (esim. Sutton Hoon hautauksesta ja 1000-luvun Hedebystä löytyneet tekstiilit), kun taas myöhemmin keskiajalla se leikattiin isoilla keritsimillä kun kangas oli asetettu hevoseksi kutsutun telineen päälle. Jos villa oli oikein hyvälaatuista, nukkaaminen ja nukan leikkaaminen suoritettiin monta kertaa peräkkäin. 1200-luvulle tultaessa kalliimpi "värjätty" tekstiili, joka oli värjätty kankaana, erotettiin halvemmista tekstiileistä, jotka oli kudottu värjätyistä langoista (Chorley 1987, 350). Jotkut tekstiilit voitiin myös tuplavärjätä ensin lankana ja sitten kankaana (Munro, J.H. 1983. 'The medieval scarlet and the economics of sartorial splendour' in Harte&Ponting (eds), Cloth and clothing in medieval Europe, 53-4).
Muut materiaalit
Lontoosta on löytynyt myös vuohen ja jonkun näätäeläimen karvasta tehtyjä tekstiilejä. Vuohenkarvalanka kerrattiin, jotta se olisi riittävän vahvaa kudottavaksi. Näädänkarvoja huovutettiin lampaanvillan sekaan kiiltävän pinnan aikaansaamiseksi. Eläinten karvojen sekoittaminen villaan oli kuitenkin ajoittain kielletty.
Pellavankäsittelyiksi mainitaan Bainesiin (1977. Spinning Wheels, Spinners and Spinning, 19-24) viitaten liottaminen, joka saastutti joet ja aiheutti hajuhaittoja, kuivatus, hakkaaminen puunuijalla, lyöminen puisella veitsellä tasopinnalla kuitujen irroittamiseksi kuoresta, ja kampaaminen loppujen roskien irrottamiseksi ja kuitujen järjestämiseksi kehräystä varten. Vaikka pellavan luonnollinen kiertymissuunta on S, sitä kehrättiin Pohjois-Euroopassa yleensä Z-kierteiseksi, näin myös kaikissa Lontoosta löytyneissä pellavakankaissa. Luonnostaan ruskeasävyisen pellavan valkaiseminen oli pitkä prosessi ja nosti kankaan hintaa merkittävästi. Pellavan tärkkääminen tunnetaan vasta 1500-luvulta, jolloin voitiin käyttää ainakin vehnätärkkiä. Pellavan pintaa kiillotettiin kuumennetulla lasisella puolipallolla.
Silkin käsittely vaati taitavia käsityöläisiä: se irrotettiin silkkiäistoukan kotelosta höyryttämällä ja kelattiin rullalle. Päämääränä oli saada pitkä sileä lanka, mutta möykkyisi lankoja voitiin käyttää halvempien kankaiden kuteena. Tukevampia lankoja nauhoja, hiusverkkoja ja hapsuja varten saatiin kertaamalla lanka. Silkki värjättiin kankaana tai valkaistiin rikillä. Silkikäsittelytekniikoita tunnetaan keskiajan Euroopasta lähinnä Italiasta.
Värjäys
Vain muutamilla väriaineilla oli kaupallista merkitystä: morsingolla, krapilla, kermeksellä ja oletettavasti myös väriresedalla. Kauppiaat ja käsityöläiset erikoistuivat tiettyihin väriaineisiin. Sinistä värjäävää morsinkoa tuotiin Lontooseen kuivattuina palloina, jotka täytyi ennen käyttöä vielä jauhaa, kostuttaa ja jättää käymään alle 50 asteen lämpötilaan. Oikein käsiteltynä morsinko säilyi monia vuosia, ja morsinkotynnyrit mainitaan silloin tällöin myös testamenteissa. 1100-1200 -luvuilla morsinkoa tuotiin erityisesti Picardiasta ja 1200-luvun lopulta 1300-luvulle Alankomaista, Saksasta, Lombardiasta ja Languedocista. 1300-1400 -luvuilla monet morsinkokauppiaat kuuluivat St Andrew's Baynard's Castlen seurakuntaan, josta on kotoisin myös suurin osa Lontoon tekstiililöydöistä. Useimmat värjäämöt sijaitsivatkin Thamesin varrella, jotta juoksevaa vettä oli jatkuvasti saatavilla.
Punaisen krapin suosion väriaineena osoittavat sekä monille tekstiileille tehtyjen värianalyysien tulokset että se, miten London Dyer's Companyn tunnuskuvaksi valittiin kolme matarapussillista. 900-1100-luvun löytöihin sisältyy useita keittoastioita, joiden sisälle jääneet töhkät vastaavat kemialliselta koostumukseltaan krappivärjäyslientä. Myöhemmästä aineistosta tällaisiä pyttyjä ei kuitenkaan löydy, mitä kirjoittajat pitävät osoituksena värjäysmetodin vaihtumisesta kotitaloustyöstä kaupalliseksi yrittämiseksi.
Purppuranpunaista tuottavia kermes-kuoriaisia ei ilmeisesti tuotu Englantiin ennen 1100-lukua, vaikka väriaine tunnetaankin joistakin roomalaisaikaisista löydöistä. Pohjois-Euroopasta ei tunneta yhtään kermesvärjättyä villakangasta 400-1000-luvuilta, mutta silkissä väriaine on yleinen. 1200-luvun Englannista löytyy kuitenkin tekstilähde kankaan värjäämisestä kermeksellä kuninkaan käyttöön. Kermestä ovat mahdollisesti välittäneet juutalaiset kauppiaat. Sitä on tuotu lähinnä Espanjasta ja Portugalista, mahdollisesti myös Pohjois-Afrikasta ja Etelä-Ranskasta. Kermes ilmeisesti syrjäytti Pohjois-Euroopassa purppurasävyisen villan tuottamiseen 1000-luvulle asti käytetys jäkälävärit. Orseiinia, joka on jäkälien kemiallisen koostumuksen tärkein väriaine, ei löydy lainkaan 1300-luvun lontoolaisista tekstiileistä otetuista näytteistä. Tekstilähteiden mukaan jäkäliä kuitenkin tuotiin Englantiin värjäyskäyttöön Norjasta ja Kanariansaarilta vielä 1200-1400-luvuilla. Vaikka jäkälävärien käyttö villakankaisiin väheni 1000-luvulla, se kuitenkin lisääntyi Italiassa valmistettujen silkkikankaiden värjäyksessä, ja näitä värejä esiintyy muun muassa Lontoosta löytyneessä kuviollisessa silkkikankaassa ja silkkisekoitesametissa.
Väriresedan käytöstä löytyy hyvin vähän kirjallisia lähteitä, mutta siemenlöydöt ovat runsaat, joten sitä luultavasti kasvatettiin riittävästi kotimaan tarpeisiin. Keltaista värjättiin paitsi sellaisenaan myös morsinkovärjättyjen kankaiden päälle vihreän aikaansaamiseksi, tai yhdessä krapin kanssa oransseja ja kultaisia sävyjä varten.
Kudonta
Myös kudontatekniikat muuttuivat keskiajan kuluessa. 900-luvulle tultaessa loimipainoiset pystykangaspuut olivat olleet käytössä jo ainakin tuhat vuotta (Wild, J.P. 1970. Textile manufacture in the Northern Roman Provinces, 61). Loimi aloitettiin käyttämällä sitä kuteena pienessä aloitusnauhaloimessa. Pystypuut asetettiin seinää vasten niin, että yksi viriö syntyi luonnollisesti. Kangasta kudottiin seisten ja kutoja löi kuteen tiukaksi valaanluisella, puisella tai rautaisella kudontamiekalla. Tällaisilla puilla voitiin kutoa useita erilaisia sidoksia, mutta siihen liitetään erityisesti nelivartiset toimikkaat (four-shed twills) ja vaillinaiset timanttikuviot (broken lozenze patterns). 800-luvun lopulla pystypuiden alatukkia (? heddle-bracket) muokattiin ja siihen lisättiin toinen lovi/kolo (notch), joka mahdollisti kolmivartisten toimikkaiden ja terävien timanttikuvioiden kutomisen. Tähän viittaavat hyvälaatuisten kolmivartisten timanttikuvioisten toimikkaiden ilmaantuminen Birkan hautalöytömateriaaliin ja edellä kuvattujen työkalujen löytyminen Trondheimista Norjasta. (-> Haynes, A.E. 1975. 'Twill weaving on the warp-weighted loom: some technical considerations', Textile History, 6, 160-163; Geijer, A. 1938. Birka III: Die Textilfunde aus den Gräbern, 26.)
Anglo-saksilaisella periodilla Englannissa käytettiin myös kaksitukkisia pystypuita (upright two-beam loom, Winchesterin museon havainnekuva), jotka kenties tulivat maahan roomalaisten mukana. Tällaisissa puissa kudottiin alhaalta ylöspäin, mikä mahdollisti työskentelyn istuen. Ainakin Syyriassa tällaisilla puilla kudottiin usein kehämaisia tai putkimaisia kankaita niin, että loimi kierrettiin ympyräksi ylimääräisen puun kautta. Kangas avattiin tasoksi puista irrottamisen jälkeen. Näin syntyy lyhyempiä kankaita kuin sellaisella tukilla, jonka ympärille kangasta voidaan kietoa, mutta tällaisen tukin käytöstä ei ole selviä todisteita (Hoffmann 1964, 333). Tekstilähteissä puhutaan 23,75 cm (26 jaardia) pituisista kankaista, mikä viittaisi jonkinlaiseen käärintämahdollisuuteen. Tällaisten pystypuiden käytön laajuudesta on melko vähän suoria todisteita, mutta niihin on liitetty tietynlaiset epäsymmetriset kaksipäiset luiset työkalut, joita on löytynyt monista englantilaisista kohteista (-> Brown, D. 1990. 'Weaving Tools' in Biddle (ed.) Object and Economy in Medieval Winchester, 227)
Vaakaloimisia kangaspuita on monenlaisia, mutta kirjallisten lähteiden perusteella voi olettaa, että 1000-luvun Länsi-Euroopassa yleistyivät polkimelliset vaakakangaspuut (taas voi katsoa samaa havainnekuvaa). Tällaisten kangaspuiden osia on löydetty muun muassa Hedebystä ja Gdanskista. Loimi lyötiin paikoilleen luhalla, ja lyömisvoimakkuutta vaihtelemalla saatiin aikaan kuvioita. Keskiajan Euroopassa käytettiin myös muunlaisia vaakakangaspuita, monimutkaisten kankaiden kutomiseen esimerkiksi käsin ohjattavaa vetokutomakonetta (drawloom). Varhaisempien tekstiilien epäsäännöllisestä kuvioinnista voidaan päätellä, että tällaisen kangaspuutekniikan kehittyminen kesti vuosisatoja.
Nauhojen kutominen vaati kirjoittajien mukaan paljon vähemmän tilaa, ja välttämättömiä työkaluja on vain vähän: jonkinlainen pidike loimelle (shedding devise) ja pieni puinen tai luinen työkalu kuteen lyömiseen paikoilleen kuitenkin tarvitaan. Tyypillinen loimenpidike oli setti puusta, sarvesta tai raakanahasta valmistettuja nauhalautoja, jotka olivat kooltaan noin 25-40 mm ja nelikulmaisia. Myös kuusikulmaisia lautoja käytettiin. Kudottava nauhanpää kiinnitettiin joko kutojan vyötärölle tai kahden pylvään väliin, 1300-luvun kuvalähteiden mukaan jälkimmäinen tapa oli ainakin silloin suosiossa. Tämä johti loimenlevittäjän (warp spreader) suosion kasvuun. Palttinasidoksisia nauhoja taas kudottiin nauhapirralla (rigid heddle) tai pirrallisessa kudontakehyksessä (heddle-frame), joka oli ikään kuin pieni, polvien päällä pidettävä laatikko. (-> Collingwood, P. 1982. The Technique of Tablet Weaving, 32-33.)
Mitä tästä opimme?
Lontoo-kirjan tekniikkaluku jättää päällimmäiseksi fiiliksen, että lähteisiin on tutustuttu hyvinkin laajasti, ja joitakin kirjoja ja artikkeleja täytyy ehdottomasti etsiä käsiinsä. Muutamat tekstikohdat viittaavat kuitenkin siihen, ettei kirjoittajilla välttämättä ole kovin paljoa ensikäden kokemusta kuvaamistaan tekniikoista. Tämä ei ehkä ole ihme: vaikka ainakin Crowfoot on tekstiiliarkeologian Grand Old Dame, on kirja julkaistu jo 1992. Ja suuri osa ainakin sellaisesta pohjoismaisesta kirjallisuudesta, jossa on yritetty tuoda yhteen tekstiilitutkijoiden, käsityöläisten ja kokeilevan arkeologian harjoittajien puuhastelujen tuloksia, on ilmestynyt vasta 1990- ja 2000-lukujen kuluessa. Mahdollista on myös se, että kirjoittaja voi olla niin kiinni itse oppimiensa työtapojen oikeellisuudessa, että mieltää ne helposti yleismaailmallisiksi. Tästä syystä ainakin mulle oli avartavaa lukea siitä, millaisiksi menneet työmenetelmät on Briteissä ajateltu.
Puutteistaan huolimatta tekstissä on selkeä visio tekstiilityötapojen kehityskulusta Englannissa, ja vaikkei sitä tietenkään voi soveltaa Suomeen sellaisenaan, se auttaa ikään kuin parsimaan pirstaleisessa tietämyksessäni olevia aukkoja. Lisää mielenkiintoisuuksia on piilotettu seuraavaan lukuun, johon ajattelin syventyä junamatkalla takaisinpäin.
---
Tämä teksti vei termiselvityksineen taas kohtuullisen määrän aikaa ja energiaa, mutta oli siinä määrin innostavaa, että kirjoittamisen keskeyttäminen yhdeltä viime yönä nukkumisen hyväksi tuntui luovuttamiselta. Näiden pohdintojen lomassa olen ehtinyt opiskella myös käytännössä uutta: mummo neuvoi peruskoulun tekstiilityötunnit kokonaan skipanneelle ensin sukkien parsimisen (minkä tuloksena mulla on taas parit reiättömät villasukat lisää, jee) ja sittemmin aloitimme uudelleen aikoinaan hermostumiseen ja kutimen nurkkaanlentoon päättyneen opetteluyrityksen sukkapuikkojen seurassa. Opin eilen oikean ja nurjan silmukan, ja tämän päivän suureksi haasteeksi jääkin nyt se, vieläkö ne ovat pysyneet muistissa...
Tekstit
1 kommentti:
Hirveän käteviä nämä tiivistelmät! Vaikka kirjat onkin lukenut, on siitä jo aikaa eikä kaikkea enää mitenkään meinaa muistaa. Muisti virkistyy mukavasti :)
Lähetä kommentti