Katto pään päälle

Kiirettä pitää edelleen: kirjoittamista olisi vaikka mistä, eikä suinkaan vähiten parkinnan edistymisestä lähes valmiiksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan. Sen sijaan hyvin pikaisesti katoista sen perusteella, mitä äskeisestä esitelmästä opin. Tämä siis ilman muuta taustatyötä ja omaa kokemusta.

Puukaton olennaisin ominaisuus on se, että se kuivuu nopeasti. Kokeilut esimerkiksi paanu- ja pärekatoilla ovat osoittaneet, että käsittelemätön puu kestää pisimpään.

Varhaisimpia katteita ovat ainakin malka- ja liistekatto. Liiste on vähän niinkuin pitkä päre, joka saadaan kiiloilla halkaistusta puusta kirveellä, mahdollisesti erityisellä liisteiden tekoon tarkoitetulla kirveellä. Hyvä liiste lähtee lähes itsekseen irti. Liisteet ladotaan vierekkäin ja seuraava kerros sauman päälle. Liistekattoon tulee kolme kerrosta, jotka ladotaan suoraan vuoliaisten päälle. Jos liiste ei riitä koko lappeen pituudelle, voidaan laittaa useampi kerros. Liisteet lyödään kiinni pihlajatapeilla. Liistekatoista löytyisi lisätietoa Paulaharjulta.

Pärekatot yleistyivät pärehöylien keksimisen jälkeen 1800-luvun jälkipuoliskolla, teolliset naulat halpenivat vasta 1800-1900 -lukujen taitteessa. Pärekaton voi toki tehdä myös puukkopäreistä. Pärekaton materiaaliksi käy kuusi, mänty tai haapa, ja puut kaadetaan helmikuussa. Pärekatto aloitetaan alhaalta ja ladotaan ylöspäin rivi kerrallaan. Kolminkertainen pärekerros on ehkä paras, nelinkertaiseen voidaan käyttää myös huonolaatuisempia päreitä. Päreet ladotaan limittäin sekä pysty- että vaakasuunnassa. Ne lyödään kiinni nauloilla, joiden tulee olla neliskulmaisia tai talttamaisia: niiden täytyy katkaista päreen syyt, tai päre halkeaa. Pärekatto kestää kolmisenkymmentä vuotta, paanukatto puolestaan voi kestää satojakin vuosia.

Puunkäytön lähteenä kannattaa tutustua ainakin Harri Metsälän kirjoihin.