Pinnan alla

Viimeiset puolitoista viikkoa olen viettänyt osin pinnan alla, meriarkeologian kenttätyökurssilla Hangossa. Koska aiheesta kirjoittaminen ei mielestäni oikein sovi tänne, sorruin perustamaan uuden blogin.

Mekkojuttuja, osa 2

Kuten edellisessä merkinnässä lupailin, tämän vuoden puolella on valmistunut toinenkin mekko. Kuten tavallista, sitäkin edelsi kriisi: edessä oli Jane Austen-henkinen Tahto ja velvollisuus -larp, eikä mulla taaskaan ollut mitään päällepantavaa. Aikoinaan valmistamani empire-puku oli jo aikaa sitten muuttunut renessanssiviritykseksi. Isotädiltä peritty empire-linjainen iltapuku olisi vielä saattanut menetellä, mutta se oli tietenkin jäänyt jo mulle liian pieneksi. Lisäksi olin saanut tietää peliä koskevan pikku salaisuuden: kyseessä ei olisikaan niinkään Austen- kuin Jonathan Strange & Mr. Norrell -henkinen peli, ja mun oli tarkoitus pelata keijua. Eikä ketä tahansa keijua, vaan vaatimattomasti Morgan le Fayta. Ikiaikainen noita hahmona tarjosi toki tiettyjä vapauksia pukeutumisen suhteen, mutta halusin silti hakea vaatteisiin historialliseksi oletettuun peliin sopivaa fiilistä. Tein taustatöitä 1800-luvun romanttisen maalaustaiteen parissa, mutta useimmat kuvat olivat liian pseudokeskiaisia tähän projektiin.

Frank Dicksee: La Belle Dame sans Merci. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Edward Burne-Jones: Morgan le Fay. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Periaatteessa halusin kyllä tiettyä pseudokeskiaikaisuutta, mutta 1800-luvun alun tyyliin. Käytännössä en halunnut aloittaa mitään ompeluprojektia kokonaan alusta. Näistä eväistä olisi voinut tulla tyypillinen viime hetkellä kokoon harsittu pukukatastrofi, mutta kerrankin kaikki meni jokseenkin nappiin, ja olin lopputuloksesta keskeisen ylpeä.

Kierrätysprojektin lähtökohdaksi löytyi lopulta tummansinisestä puuvillasametista ommeltu takaa nyöritettävä mekko: se oli eräs melko varhainen projekti, jonka leikkasin muistaakseni 6. luokan kevätjuhlamekkoani kaavana käyttäen. Se oli palvellut aikoinaan alusmekkona ainakin Ruusu ja risti -pelissä, joka sijoittui muistaakseni 1400-luvun jälkipuoliskolle.

Tässä saattaa nyt olla jotain päähinesekaannusta ilmassa. Ja muutenkin on vähän hämärä otos. Kuva: N. Hynninen 2004.

Paitsi että mekko oli aikoinaan toteutettu jokseenkin huolimattomasti, olin myös "kasvanut" siitä ulos. Ei siis varsinaisesti ollut mitään syytä, miksei koko systeemiä olisi voinut pistää uusiksi. Hihat eivät istuneet millään lailla, takana oli erityisesti vyötärön kohdalla aivan liian vähän kangasta, helma oli vinossa ja kiinnitys olisi tehtävä kokonaan uusiksi.

Sovitusnukkeni Diana demonstroi, miten hyvin vanha mekko istuikaan. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Leikkasin mekkoa palasiksi sellaisella innolla, että vähän hirvitti: helmaa tasaiseksi nuken päällä hups vaan, selästä kiinnitys pois, vyötärösauma auki ja sen nosto ylemmäs rintojen alle, pääntie avarammaksi ja neliskanttiseksi, helmapaloista lisäkiilat selkään. Sametin nukka ei tietenkään osunut näissä paikkauksissa täsmälleen samaan suuntaan, mutta tummassa kankaassa se näkyi lopulta aika vähän. Hihat olivat kertakaikkiaan kelvottomat, niiden leikkausta miehustaan täytyi avartaa käsien liikkeen helpottamiseksi. Vanhoissa hihapaloissa oli liian vähän leveyttä somiin pieniin puhveihin, joten päätin lopulta tehdä hihat kokonaan eri kankaasta. Siihen tarkoitukseen löytyi viininpunainen vanha silkkiyöpaita, josta leikkasin hihapalat. Kädentiet viimeistelin mustalla satiinikantilla. Varsinaisesti mekon uusi ilme syntyi kuitenkin kullanvärisillä koristenauhoilla, joita sijoitin pääntiehen ja vyötärölinjaan, joka oli empire-henkisesti korotettu. Ne myös peittivät tälläkin kertaa vauhdilla surruutettujen päärmeiden ompelujäljen.
 

Uudeksi kiinnitykseksi tulivat hakaset. Sisäsaumoja ei ole huoliteltu, ja tuskin tullaan huolittelemaankaan. Kuva: J. Sahramaa 2012. 

Ylimmäksi vielä yksi nappi. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Kaiken kaikkiaan lopputuloksesta tuli lähtökohtiin verrattuna nähdäkseni ällistyttävän hyvä. Mitä nyt hakasia olisi voinut olla enemmän (ne loppuivat varastoistani kesken enkä ehtinyt ostamaan lisää), mutta mustan aluspaidan kanssa lopputulos ei pistänyt silmään liikaa. Ja helma on pikkuisen lyhyempi kuin soisi, mutta ompelin puvun alle mustan taftialushameen, joka kahisee kivasti liikkuessa ja ulottuu nilkkoihin asti. Asusteiksi sitten vielä pitkät mustat hansikkaat ja samettikaulapanta helmineen, ja a vot, kyllä kelpasi pistää bileissä tuulemaan.

Tällainen siitä sitten tuli. Kuva: M. Heimola 2012.

Näihin mun mekkoprojekteihin tuntuu aina kuuluvan loputtomasti selostusta siitä, mikä muuttui matkanvarrella ja mikä meni pieleen ja miten paljon tulikaan sählättyä. Ne kun eivät yleensä ehkä sitten kuitenkaan ole niin alusta loppuun saakka mietittyjä, saati sitten kovin historiallisin menetelmin toteutettuja, joitakin muinais- ja keskiaikavaatteita lukuun ottamatta. Mutta ehkä näistä merkinnöistä saa edes kohtuullisen käsityksen siitä, miten jokainen puku on prosessi, välillä pitkä, välillä taas hyvinkin nopeasti toteutettu. Ja mulle itselleni tuottaa aivan erityistä tyydytystä kierrättää vanhoja, aikoinaan vähintäänkin puolivillaisesti toteutettuja mekkoja johonkin uuteen, käyttökelpoisempaan olomuotoon. Tai vaikka vanhoja verhoja, jos niikseen tulee. Nämä projektit sijoittuvat päässä aika eri kategoriaan kuin sellaiset histel-vaatteet, jotka tehdään alusta alkaen mahdollisimman huolella. Jostain kumman syystä jälkimmäisen kategorian vaatteita on olemassa aika vähän... Mutta ehkä niitä tässä pikku hiljaa vielä syntyy :)

Mekkojuttuja, osa 1

Muistatteko viimekesäisen mekkokriisin? No nyt on taas uuden aika. Completorium-larp lähestyy, eikä mulla suoralta kädeltä ole mitään sellaista päällepantavaa, jossa olla 1230-luvun sistersiläisnunna. Lisäksi myöhästyin parhaasta villakangassesongista, eikä sopivaa kangasta ihan helpolla ole löytynytkään - ainakaan sellaista, jonka Anu olisi itselleen halunnut. Suunnittelimme nimittäin, että mä olisin voinut ommella mekon ja Anu maksaa siitä, ja saada sen sitten pelin jälkeen itselleen. Joitakin värejä toki löytyy, mutta kuvalähteitä löytyy vain siniseen, ruskeaan tai harmaaseen mekkoon pukeutuneista nunnista. Mikä siis eteen? En ihan oikeasti vielä tiedä. Sen sijaan ajattelin kertoa parista aiemmasta, viimeisen vuoden sisään valmistuneesta mekosta.

Ikäjärjestyksessä: marjapuuronpunaisen, ohuesta villakankaasta tehdyn päällysmekon valmistaminen alkoi ensin, ja päättyi myöhemmin. Sen piti alunperin noudatella Herjolfnes 1b-tyyppiä, josta saanee mielikuvan I. Marc Carlsonin mainioilta sivuilta. Käytin Medieval Garments Reconstructed -kirjan kaavaa, mutta leikkasin palat aika väljiksi. Varsinaiset muutokset alkoivat kuitenkin vasta, kun en ehtinytkään ommella mekkoa kasaan ennen lähtöä Visbyyn viime elokuussa. Ja kun ompelin sitä automatkalla, huomasin pakkaussähläyksessä hukanneeni hihapalat jonnekin. Salme henkisenä tukenani päätinkin sitten tehdä hihattoman päällyspuvun. Näin jälkikäteen mekon esikuvaksi voi päättää vaikka tällaisen Codex Manesse -kuvan 1300-luvun alusta.

Hitto, olisi sittenkin pitänyt osallistua röyhelöhuntukurssille. Vai riittääkö, jos hankkii pienen koiran? Kanin? Hillerin? Kuvalähde: Wikimedia Commons.

 Mekkoa tehdessä halusin harjoitella käsinompelun tekniikoita - kuten olen jo monta kertaa todennut, se ei ole suurten intohimojeni kohde, mutta käsinompelun jälki ON todella eri näköistä kuin koneella tehty, ja ajan myötä harrastuspiirien standardien noustua sillä on alkanut olla yhä enemmän väliä. Yksi aiempien käsinompeluprojektieni kompastuskivistä on ollut liian paksun lanka: tämän punaisen päällyspuvun kanssa käytin pitkiin saumoihin ja helman kääntämiseen ohuehkoa mutta vahvaa, Puolasta ostettua pellavaista ompelulankaa. Pään- ja kädenteiden sekä saumavarojen huolittelut tein puolestaan kankaasta puretuilla langoilla. Kaikkien ompelutekniikoiden lähteenä oli yllämainittu Medieval Garments Reconstructed, ja näitä saumatyyppejä käytetty Grönlannin Herjolfnesista löydetyissä vaatteissa.

 

Etupisto ja katesauma. Piirrokset: K. Salmelainen 2011.

Kaikki pitkät sisäsaumat on ommeltu yksinkertaisesti etupistoilla, ja huoliteltu sitten käätämällä molemmat saumavarat samalle puolelle ja ompelemalla niiden yli yksi pistorivi kankaasta puretulla langalla. Olkasaumat ovat tukevampaa katesaumaa, ja ommeltu kokonaan kankaasta puretulla langalla. Pään- ja kädentiet on huoliteltu ompelemalla ensin etupistorivi mekon sisäpuolelle taitetun kankaan taitteen puoleiseen reunaan, ja sitten tekemällä pikkuisia luotospistoja itse kankaan reunaan. Tämä oli jossain määrin aikaavievää, mutta lopputulos on erittäin siisti. Kuva löytyy kirjasta, mulla ei sellaista valitettavasti ole.

 Käden- ja päänteiden ompelujälki sisäpuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2012.

 ...ja ulkopuolelta. Kuva: J. Sahramaa 2012.

 Pystysuunnassa mekon pitkiä sisäsaumoja, vaakasuunnassa helma. Kuva: J. Sahramaa 2012.

Oikealle puolelle näkyy lähinnä pieniä pistonjälkiä kankaan värisellä langalla. Kuva: J. Sahramaa 2012.

 

Mekkoa siis tein Visbyn keskiaikaviikolle viime elokuussa, ja käytinkin sitä siellä, muttei se suinkaan valmiiksi ehtinyt tulla - viimeiset helmakäänteet ompelin vasta alkuvuodesta 2012 eräässä käsityöillassa ystävän luona. Valmiina sitä ei ole koskaan vielä käytettykään, mutta helmasta kääntämättä ja saumoja huolittelemattakin se palveli hyvin aurinkoisessa mutta tuulisessa Gotlannissa. Siellä oli meinaan hämmästyttävän kylmää elokuun päivien kauneudesta huolimatta. Ja jos musta on jotain asiallisia poseerauskuvia, niin en ole niitä ainakaan saanut käsiini. No, näistä ei ainakaan näy keskeneräiset ompeleet.

  Herraseura Visbyssä oli selvästi ihailtavaa... Kuva: H. Vahtikari 2011

 ...paitsi välillä vähemmän. Kuva: H. Vahtikari 2011

Merivesi oli kylmää, ja pohkeetkin näkyvät, hui! Kuva: H. Vahtikari 2011

Kuten kuvista huomaa, huntukriisini on ratkennut vain osittain. Muttei hätää, nunnaksi pukeutuminen vaatii sekä sen alusmyssyn että leukaliinan, joita en viime kesänä koskaan saanut aikaiseksi. Täältä siis tullaan, siveät hiuslaitteet, varokaa vaan!

Raivasin jo eilen olkkariin vähän lattiatilaa mahdollista kankaanleikkuuoperaatiota varten - kuten todettua, mulla ei ole riittävää määrää sopivaa kangasta, mutta yksi pala, joka ehkä saattaisi kikkailemalla riittää... Ja pari sellaista takkivillaa, jotka ovat liian paksuja ja silmäänsattuvan rumia, mutta ajavat asiansa, jos mikään muu ei auta. Ja sitten sellainen tosi nätti harmaalla murrettu luonnonvalkoinen villakangas, josta tulisi aika kiva mekko - ostin sen ihan vahingossa ollessani etsimässä oikeanväristä villaa. Paha vaan, että flunssa on kaatunut sekä mut että Jukan sängynpohjalle, tai ehkä konkreettisemmin sohvalle. Hunnun päärmeiden ompelu ja matkailudokumenttien katselu sujuu ihan hyvin, ja tässä koneellakin jaksaa istua. Ehkä se leikkuukin, jos ei kauheasti riehu.

Vietereitä!

Viime viikonloppuna väänsin 50 metriä 0,7 mm vahvuista pronssilankaa vieterille, ja aika ison osan niistä vietereistä vielä eteenpäin koristekuvioiksi. Susannan Espoon työväenopistossa pitämä kurssi oli erinomaisen inspiroiva, ja spiraaliornamenttien väsäys lopulta paljon vähemmän vaikeaa ja työlästä kuin olin ajatellut. Tai siis kyllähän siihen aikaa meni ja sormet tuli kipeiksi, mutta paljon enemmän sain asioita tehtyä kuin olin etukäteen kuvitellut. Näissä käytin kuvia nuoremman rautakauden löytöaineistoista mallina kuvioita tehdessä, mutta mitään erityisiä pyrkimyksiä mittatarkkuuten tässä touhussa ei ollut mukana.

Vietereitä väännettiin sukkapuikosta käännetyn kammen ja höyläpenkin avulla. Mä käytin puikkoja, joiden läpimitta oli 3 mm ja 5 mm. Lanka kulkee penkin leukojen välistä, kampea pyöritetään ja spiraaliputkea muodostuu. Vaikeinta oli saada langan alkupää pysymään paikoillaan, sitä varten kammen päähän oli sahattu rautasahalla lovi.

Tärkeimmät työvälineet: kampi, sivuleikkurit ja pienet pihdit. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Spiraaliputkesta avattiin eri mittaisia vieterinpätkiä, joista ornamentit sitten sommiteltiin. Ensimmäisen avaamisen tein kynsillä, pidemmät venytyskohdat kannattaa tehdä jollakin tylpällä esineellä kuten lattapäisellä ruuvimeisselillä.Samalla helposti kierteella vääntyvät pätkät saa suoristettua.

Tässä näkyy alustavasti avattua vieteriä, pari muutaman lenkin pätkää, kaksi kunnolla venytettyä ristikkäin oikealla, ja useammasta vieteristä rakennettu ristikko niiden alla.

Ornamentit ommeltiin kasaan villalangalla: historiallisesti on käytetty myös hevosenjouhta ja kasvikuitulankaa kuten pellavaa. Mä käytin halkaisijaltaan isompiin vietereihin vähän paksumpaa ja pienempiin vastaavasti ohuempaa lankaa - kumpikin oli itse värjättyä kampavillaa, sininen indigojauheella ja punainen krapin kylmäväriä. Vieterit lukitaan paikoilleen laittamalla putkien päihin ja/tai kulmiin irtovietereitä, joiden läpi lanka myös kulkee.

Kulmaan tulee neljästä kolmen kierroksen irtopätkästä syntyvä lenkki.

Ornamentti ommeltiin ensin yhtä kiertoa pari-kolme kertaa.

Sitten käytiin sisäosan pötköt läpi yksi kerrallaan pariin kertaan, ja laitettiin kunkin päähän yksi kolmikierteinen lenkki.

Langan alkupäässä oli solmu jonka vedin ornamentin sisälle, mutta langan loppupäätä ei tarvinnut päätellä mitenkään, se vain vedettiin sopivaan kohtaan ja katkaistiin.

Valmis ornamentti, malli euralaisesta essunhelmasta. Stoppareina toimivat päätylenkit asettuvat eri suuntaan kuin muut.

Susanna kertoi, että useissa länsisuomalaisissa löydöissä ristikkäin asetettujen avattujen spiraaliputkien suoristettuihin kohtiin muodostuvat ristit oli jätetty päällepäin. Kuten yltä näkyy, mun risteistäni ei tullut kovin säntillisiä... Neuvona oli myös, että samaan kuvioon käytettyjen spiraalien tulisi kaikkien olla kierretty samaan suuntaan, muuten niiden asettelu on kuulemma vielä vaikeampaa. Nytkin siinä sai vähän justeerata, mutta kasaan ompeleminen onneksi taltutti vikuroivat spiraalit aika hyvin.

Perjantai-illan ja lauantain aikana syntyneet kuviot.

Sunnuntain väännökset. Oikeanpuoleisiin olen aikeissa kiinnittää korvakorukoukut.

Useimmat näistä länsisuomalaisista, kankaaseen applikoitavista ornamenteista muodostuivat jonkinlaisista neliskulmaisista muodoista. Yllä näkyvät melko pyöreät pylpyrät ovat maskulaisia viittaornamentteja, ja niiden saaminen säännöllisen muotoisiksi oli ehkä konstikkain osuus koko kurssia. Mutta ehkä harjoitus tekee mestarin, ja niistäkin tulee vielä joku päivä jotakin.

Muutama kurssilainen väsäili karjalaisten ristiretkiaikaisten esiliinojen laajahkoja helmakoristeita, mä en vielä ryhtynyt mihinkään niin suurisuuntaiseen. Näistä nyt valmistetuista siniset päätyvät kenties jollain aikataululla Jukalle viitankoristeiksi. Isompia punapohjaisia ornamentteja voisi harkita tekevänsä muutaman lisää ja ompelevansa johonkin essuun, mutta siinä ongelmaksi muodostuu sopivan essun puute. Mun molemmat munaissuomalaisessuni ovat vanhoja, välttävät kyllä käytössä kunnes pääsen kutomaan kunnollisen reunanauhoineen, mutteivät oikein houkuttele suurempaan koristeluun. Toisaalta on harvinaisen epäselvää, milloin sellaisen kunnollisen muka kutoisin. Työväenopistolle tulee mahdollisesti ensi syksynä pystykangaspuukudonnan jatkokurssi, mutta vähän pelkään, että oma kutomiseni olisi vielä sen verran harjoittelua, ettei ensimmäisestä tekeleestä heti ihan hienointa essua tulisi. Täytyy nyt sitten vielä miettiä, josko kuitenkin laittaisi nuo tekeleet kesää vasten johonkin kiinni, ja ratkoisi sitten vaikka halutessaan myöhemmin irti uudelleenkäytettäviksi.

Loppuun vielä Suskin versio miesten pyöreän vyön lopputupsusta: tämä perustuu eri Luistarin hautaan kuin mun tekemä, sillä tässä spiraaleja tulee välillä myös vaakasuuntaan. Suskikin teki omaansa letittämällä spiraalien yhteydessä usein mainitun iskunauhan sijaan - näiden mahdollisiin teknisiin eroavaisuuksiin täytyy varmaan palata vielä joskus...

Susannan tekemä vyöntupsu.

Saa sitten nähdä, milloin ehdin seuraavan kerran spiraalien pariin palaamaan, nyt tuntuu taas olevan todella monta rautaa tulessa samaan aikaan ja huhtikuu, nahkakuukausi, lähestyy jo sekin kovaa vauhtia.

Normipäivä

Tänään lähetin töissä aamulla sähköposteja, täytin tuntilistat palkanlaskentaa varten ja pohdiskelin kesäohjelmaesitteen korjauksia. Opastiimin voimin toteutettu vessaremontti oli vielä vähän kesken, joten porailin ja ruuvailin kaappeja seiniin. Sitten nyljin ketun. Se tuli Karon naapurilta, joka oli ampunut sen haulikolla. Syynä oli kuulemma se, että kettu oli käynyt tämän naapurin mäyräkoiran kimppuun. Oli ilmeisesti tullut suoraan naapuriakin päin, ja kuollut sitten suoraan yhdestä laukauksesta. Ei sinänsä ihme, kun sillä oli hauli keskellä otsaa.

Toinen on niin soma. Tällä kertaa ei ole groteskimpia kuvia, kun olin enimmäkseen yksin enkä viitsinyt kuvata iPhonella verisin käsin. Kuva: J. Sahramaa 2012

Nylkeminen ei lopulta ole kovin vaikeaa, mutta työlästä se on, kun harjoitusta tulee normielämässä niin vähän. Pitäisi myös opetella nylkemään tuppeen; nyt tein samalla tavoin kuin aikanaan jäniksenkin kanssa ja kiinnitin sen koivestaan roikkumaan, leikkasin koiven sisäpinnasta auki ja aloin kuoria. Nilkat, kaularangan ja häntäluun katkaisin oksasaksilla, ja pään nylkemisessä Karo tuli auttamaan. Kaverilla oli luinen penis ja aika isot kivekset. Tassut jäivät nyt kiinni vuotaan vaikka oikeastaan pitäisi nylkeä niin, että jäisi vain kynnet - katson sitä sitten varsinaisen putsauksen yhteydessä toivottavasti paremmassa valossa.

Kettu meni pakkaseen, ja olen nyt kysellyt konsulttiapua käsittelyn suhteen: laittaako rasvaa vai yrittääkö alunaparkkia, jota en ole koskaan tehnyt? Työkaverin mukaan rasva saattaa imeytyä ohuesta nahasta läpi karvapuolelle. Vähän myös hirvittää turkiskuoriaiset, joille viime kesänä maistui erityisen hyvin se aiemmin mainittu rasvaparkittu rusakonnahka. Savustus auttaisi siihen, mutta aikamoinen säätö savustaa tällainen piskuinen turkisnahka, kun savun mieluusti soisi imeytyvän vain lihapuolelle eikä karvaan... Ehkä aluna ei olisi niin paljon ötököiden mieleen? Jos jollakulla on kokemusta ketuista, saa mieluusti kommentoida.

Nyt pitäisi vielä ottaa kassa, sulkea rakennukset ja ehkä pikkuisen vielä katsella nettisivujuttuja ennen kuin tämän normityöpäivä on pulikassa. Huomenna sitten uudet kujeet.

Kuvia arkkutalkoista

Tekniikan museon FB-sivu juhlisti Naistenpäivää linkkaamalla tänään naisia työssä - hakusanoilla nainen työ löytyy Arjen historia -verkkoportaalista näköjään vaivaiset 39607 tulosta lähtien pullanpaiston laaduntarkkailusta. Täytyypä muistaa käydä tuolla katsomassa, kun seuraavan kerran etsii kuvaa jostain työvaiheesta tai vastaavasta. Päätin jatkaa teemaa muutamalla kuvalla Harmaasusien arkkutalkoista, nekin kun esittävät suurimmaksi osaksi naisia työssä. No, on siellä yksi Jullekin.

Susille rakennettiin tämän alkuvuoden kuluessa kaksi säilytysarkkua astioille puheenjohtaja Marian johdolla. Arkun mallina oli karkeasti Mästermyrin löytö, tuttavallisemmin Mestarimyyrä - samaa mallia vaihtelevilla mittasuhteilla edustavat useimmat Kuggomissa vuosien varrella rakennetut arkut. Työtilana oli Helsingin Nuorisoasiainkeskuksen Kontulan ostarin alla sijaitseva puutyötila, jossa oli käytössä karkeaa muotoilua suuresti helpottavia koneita. Puumateriaali oli leveää leppälankkua, ja saranat ja naulat takoi sepäntöitä opiskeleva Miro.

Lankut pätkittiin sopivaan mittaan ja reunat suoristettiin sirkkelin kanssa. Ohentaminen tapahtui pääasiassa tasohöylällä, josta mulla ei valitettavasti ole kuvaa - erityisesti puruimurin mentyä rikki olimme Anniinan kanssa aivan purun peitossa.

Maria sirkkelöi. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Juuri mikään ei liene niin vaikeaa saada aikaiseksi kuin suora leveä lankku. Nämäkin olivat jo välillä kohtuullisen hyviä, mutta puu elää kosteusolosuhteiden mukana ja käyristyy aina johonkin suuntaan - parhaassa tapauksessa useampaan.

 

Julle meditoi käyrän lankun äärellä. 

Kansilankut jätettiin höylän kanssa aika paksuiksi, ohennettiin sisäpuolelta karkeasti telsolla ja viimeisteltiin kourutaltan kanssa.

Anniina telsoaa. Mä sain tuosta työasennosta pohkeeni erittäin jumiin.

Arkkujen kasaaminen on aina varsinainen episodi, kun palikat pitää saada sopimaan kohdilleen kaiken maailman mystisten upotusten kanssa. Arkku kootaan ruuvien kanssa, merkataan ongelmat, puretaan, taltataan upotuksia lisää milloin mistäkin, kootaan ruuvien kanssa... Kun se lopulta onnistui niin, että kulmat nauravat vain vähän, oli aika kiinnittää saranat. Ja sitten ruuvit irti, isommat reiät puutapeille ja tapitus.

Maria piirtää saranoita paikoilleen, Iris työstää toisen arkun päätyä ja Niina katsoo päältä. 

Saranoiden naulaus: Maria naulaa, ja Niina katsoo tällä kertaa hyvinkin konkreettisesti päältä.

Minda esittelee kannen sisäpuolta. Tässä näkyy talttatyöstön jälki ja naulojen käännetyt päät.

Kasassa! Pintakäsittely pellavaöljyseoksella odottaa vielä tekemistään. Taustalla suunnitellaan toisen arkun tapitusta.

Tänään pääsen ehkä näkemään nämä kaverit viimeisteltyinä, kun olen menossa illaksi Kuggomissa käynnissä olevan taonnan lyhytkurssin vieraaksi. Ainakin suunnitelmissa oli viedä arkut tuohon vanhaan opinahjoomme öljyttäviksi. Pelkään, että Loviisassa iskee rankasti nostalgia: miten mahtavaa olisikin taas viettää päivänsä ahjon ja alasimen tai vaihtoehtoisesti höyläpenkin ääressä ja keskittyä kokonaisuudessaan käsityöproggiksiin... Kun täällä töissä tulee herkästi enemmän puhuttua asioista kuin oikeasti tehtyä niitä. Mutta ainakin puutyöprojekteja on tälle keväälle luvassa lisääkin, kun erään toisen yhdistyksen puitteissa pitäisi väsätä uudelle vauvallemme tukki, kaikki työkalut ja kenties myös niille uusi arkku.

Pikkuinen on oikeastaan aika iso: putkella on painoa noin 13 kiloa. Kuva: K. Salmelainen 2012.

Mästermyrista löytyy lisää tietoa viikinkiaikaisista arkuista kiinnostuneille:

Historical locks - Mästermyr and Oseberg

A Replica Viking Chest, based on the Mästermyr Find By Stephen Francis Wyley

The Mästermyr Project sisältää myös piirroskuvat arkusta löytyneistä työkaluista

Amazonista saa löytöä kuvailevan kirjan halvalla: The Mästermyr Find: A Viking Age Tool Chest from Gotland

Koirankarvaa

Talvikaudella talomuseo uinuu pakkasessa hankien keskellä - on samaan aikaan tosi kaunista ja pirun kylmää, eikä tuvassa oikein viitsi istua kovin pitkiä ajanjaksoja kerrallaan tekemässä mitään. Asiakkaita on vähän, mutta hiljaista täällä ei ole: kesäohjelman suunnittelu on täydessä vauhdissa, ja vaihtuvien näyttelyiden tilassa huiskitaan täyttä päätä kasaan ensi viikolla aukeavaa näyttelyä. Vähän on silti löytynyt aikaa rauhalliselle puuhastelullekin, ja pakkaspäivien kunniaksi olen palannut viimekesäisen koirankarvojen kehruuprojektini pariin. Usein törmää väitteeseen, että koirankarva olisi jopa villaa lämpöisempi materiaali. Omakohtainen kokemus on osoittanut, että väitteellä lienee vinha perä: ainakin Karon 70 % koirankarva - 30% villa -sekoitelangasta kudottu hartiahuivi on paitsi isompi myös merkittävästi lämpimämpi kuin mun kokovillainen. Siihen on ihana kääriytyä, kun vipeltää kontista päärakennukseen tai toisinpäin. Kohta tosin saattaa sekin ramppaaminen vihdoin olla ohi, kun tälle viikolle on jo luvattu tapettia seiniin. Eihän tämä museon remonttiaikataulu olekaan kuin vasta kolme kuukautta venynyt.

Mutta ne koirankarvat: sain viime keväänä Kirsiltä ison pussillisen vuosien aikana paimensukuista lapinkoiraa harjatessa kertynyttä karvaa. Kun katsoo Rallea, oli ensi alkuun aika vaikea uskoa, että melkein kaikki harjaamalla irronnut aluskarva on vaaleanharmaata, melkein valkoista, mutta niin se nyt vain on.

Ralle, hiljalleen kunnianarvoisan herran iän saavuttanut paimensukuinen lapinkoira. Kuva N. Talvela 2010.

Karvan pituus on kolme-neljä senttiä, eli ei mitenkään hirveän paljon. Se on pehmeää, höttöistä, näillä pakkasilla myös aika sähköistä. Kehräämisen helpottamiseksi päätin tällä kokeilukerralla sekoittaa karvaan valkoista lampaanvillaa, vaikkei se mitenkään ehdottoman välttämätöntä olisi ollutkaan. Suomenlampaankin suht lyhkäinen villakuitu on koirankarvaa pidempää, ja pesemättömästä villasta saa myös kehruutyötä helpottavaa lanoliinia.

Vasemmalla koirankarvaa, oikealla yllä karstaamatonta villaa ja alla lasten karstaamia villalepereitä. Kuvat: J. Sahramaa 2012.

Päätin nyt ottaa hyötykäyttöön lasten työpajoissa karstaamia lepereitä - kun kuitenkin karstaan villaa ja koirankarvaa yhteen, ei noiden alunperin hieman vaihteleva laatu niin haittaa. Toinen vaihtoehto on karstailla ensin villatapuleita vähän auki, ja laittaa sitten koirankarvaa päälle.

Ensin levitetään karvat karstaan...

...sitten lisätään villaa päälle, kuidun yleissuunta karstaussuuntaan.

 

Karstaamiseen tarvitaan se toinenkin käsi, joka tässä kuvassa käyttää kameraa.

Muutama veto, karvojen siirto toiselle karstalle ja muutama veto lisää, sitten villa-karva -seos on valmista irrotettavaksi piikkien suuntaisesti. Leperettä voi vähän vielä rullailla kiinteämmäksi karstojen taustapuolella.

Lepereestä tulee aika tasalaatuinen, pitää oikeasti katsoa, jotta erottaisi karvat ja villat toisistaan.

Kehräilin tuttuun tapaan värttinällä - tosin jossain vaiheessa Karon rukin kantopussia katsellessani tajusin, että nythän mulla vihdoin voisi olla varaa myös ostaa oma rukki... Vielä en kuitenkaan ole edennyt sanoista tekoihin. Vaikka lepereessä koirankarvoja ja lampaanvillaa tuntuisi olevan sekaisin ihan hyvin, vaikuttaisi siltä, että ne "tarttuvat" kierteeseen vähän eri tavoin: lankaan vaikuttaisi tulevan välillä selkeästi enemmän karvaa, välillä taas villaa. Samaa efektiä olen ollut huomaavinani myös affelankaa kehrätessä, välillä tulee enemmän päällikarvaa, välillä taas alusvillaa. Veikkaisin, että kerrattavaksi tarkoitetussa langassa sillä ei ole valtavasti väliä.

Jos muutaman iltapäivän vielä kehräisi ja kertaisi, olisi ensimmäinen koirankarva-villa -vyyhti valmis. Sitä olen alustavasti vähän lupaillut Kirsille... Ehkä vielä joku päivä saisi kuitenkin aikaiseksi sen verran lankaa omaan käyttöön, että voisi tehdä pipon ja lapaset itselleenkin. Kokeiltavaakin riittäisi: voisi kehrätä silkkaa koirankarvaa paksumpana ja ehkä jättää yksisäikeiseksi, tai sekoitella vaaleaan karvaan tummaa villaa. Ehkä tosiaan pitäisi ostaa se rukki, niin kehruunopeuskin nousisi ja ehtisi kokeilla enemmän. Hmm hmm hmm... :)

Ylhäällä Karon koitankarvahuivi ja -baskeri, alla mun sekoitevärttinä ja valmis yksisäikeinen kerä.

Ensi sunnuntaina muuten hiihdetään Hiiden Hirveä, tervetuloa sankoin joukoin Pukkisaareen hiihtämään, katsomaan ja kannustamaan!